EES-TAAS ETELÄISEMMÄSSÄ

Eilen hyppäsimme bussiin ja pääkaupunkiin, josta pikapikaa satamaan. Baltic Princess odotteli, muodollisuudet lippuluukulla sujui suhtkoht. Mutta sitten. Siis niin valtava ryntäys "putkeen" että oksat pois. Vaikka jokaiselle oli hytti jo jaettu lippuluukulla! Siinä jonossa tuskin olisi pystynyt kaatumaan. Edellä kulkevat menivät hitaasti ja takaa tulevat puhalsivat niskaan. Olispahan siinä joukon jatkona kävellyt vaikka kuinka etanavauhtia, mutta ne hemmetin vetolaukut. Niitä puikkelehti siellä välissä hallitusti ja hallitsematta. Päästiin laivaan. Helpotuksen huokaus, kun hirmuisen jäykkä hytin ovi sittenkin saatiin auki! Niissä on joku ihmeen jousisulkija....

Laiva oli lastattu ikäihmisillä. Enimmäkseen. Kun laivan supermarket aukeni puoli tuntia lähdön jälkeen, kaupassa  oli sellainen tungos, että tuntui käsittämättömältä. Mut ehkä se on tapa, että heti kaupoille. Jätimme suosiolla ostokset myöhäisemmäksi sillä uskoimme, että emme siltikään mistään jää paitsi.

Tanssimaan nyt oli ihan pakko päästä. Tää oli kuulema Studio 55-risteily, orkesteina kolme tangokuningasta taustana Monarkia. Eli Risto Nevala, Marko Lämsä ja Juha Hallikainen esittivät sekä yhdessä että erikseen suomalaisia tangoja. Tungosta riitti, suomalaiset ovat tanssijakansaa. Ja mikäs siinä. Liikuntahan on terveellistä. Vaan eipä siinä tanssista mitään tahtonut tulla, enemmänkin se oli jalkojen sovittamista vapaalle tanssilattian pienelle palaselle... Siispä todella ajoissa hyttiin ja vaakatasoon. Unta kuulaan kun kutilekin jäi kotiin. Lunta näkyi satelevan satamalaiturilla.

Aamulla nopea kahvikupponen laivan cafeteriassa. Maihin nousu alkoi. D-terminaalista soljui väkeä harvakseltaan lumihuurteiseen kaupunkiin.

Tietä oli aurattu, pinta oli petollisen liukasta. Hiekotusta harvemmin on Tallinnan kaduilla.  Kaupungille kävelimme ohi vanhan ortodoksisen puukirkon.

Lumisateen jäljet vielä puun oksilla ja kupolilla.

Tiemme prinssipuolison kanssa erosivat, hän lähti käymään toisessa "kodissamme" ja minä tallustelin vielä osittain kiinni olevan Virukeskuksen läpi ja suuntasin vanhaan kaupunkiin päin. Vasemmalla puolella Estonia-teatteri kylpi avautuvassa aamun auringossa. Puiston komeat vanhat puut varjostavat kesällä hienosti puistikkoa teatterin ja Virukeskuksen välissä.

Viruhotellin aukiolla on tällainen muistomerkkimöhkäle. En ole koskaan selvittänyt, minkä muistoksi se on pystytetty.

Jatkoin edelleen ohi kukkakioskien ja ihastelin hehkeitä ruusuja, hinta ei pilviä hiponut. Joka kioski oli kukkien hehkua täynnä. Tässä muutama esimerkki:

Näistä olisi helppo valita "sinulle vain, ruusuja rakkaalle"  vai miten sitä lauletaan. Väriskaalassa löytyy:

Matkalla ylös Raatihuoneentorille kuljin ohi Olde Hansan, suomalaisen omistaman keskiaikaisen ravintolan, jossa poltetaan vaan kynttilöitä ja laitetaan hyvää ruokaa jota tarjoilevat keskiaikaisissa asuissa olevat tarjoilijat. Olde Hansassa kannattaa käydä syömässä edes kerran Tallinnassa käydessään. Kesäisin ravintolan edessä oleva terassi on kovasti suosittu. Tämä on Tallinnan vanhin toripaikka.

Kadun kulmassa kyykkii jalkakäytävän puhtaana pitävä mummeli. Tässä hänen työvälineensä kulman takana.

Kuin vastapainoksi näyteikkunassa komeili upeita meripihkakoruja. Merevaikkus, sanoo virolaiset.

Kuvasin ikkuna läpi, joten peilaa vastapäisen rakennuksen seinääkin!

Raatihuoneentori on kesällä vilkas, reunustan kahviloilla ja ravintoloilla kaikilla terassit ja turisteja paljon.
Nyt talvisaikaan - ja aamutuimaan - melkoisen autiona. Joulumarkkinat pidetään myös aina täällä.

Nopas, käännyin takaisin ja suuntasin Rootermanin kauppakeskuksen läpi Merekeskukseen, missä joka ikisestä kioskista huudeltiin asiakkaan perään "pusero, rouva, kaunis, teidän koko, " jne. Sorruin ostamaan mustat pitkikset, niillähän on aina käyttöä. Tallustin edelleen SadaMarketiin, kävin apteekissa ja kiertelin aikani ostamatta yhtään mitään. Kunnes viimein oikaisin D-terminaaliin päin.

Satama-altaassa oli keskellä vielä jääpinta, reunoilla hieman sulaa. Lokkiparvi paistatteli jään päällä ja joutsenpari uiskenteli sulavedessä.

Prinssipuolisokin ehti terminaalin läheiseen ostoskeskukseen, jälleennäkeminen oli riemukas (!) ja sen kunniaksi istuimme juomaan baarissa reissumme ensimmäiset siiderit! Pian olikin aika nousta paluumatkalle laivaan.

Laivassa karaoke on hurjan suosittua. Iskelmäbaari oli tupaten täynnä ja innokkaita laulajia riitti ja riitti. Myönnän, että itsekin kävimme kiekaisemassa. Pitäisi varmaankin etukäteen miettiä joku bravuuri, sillä ainakin minun on todella vaikea jostakin listasta napata lempparilaulu. Mutta kaiken tasoisia laulajia. Ja tanssilattialla oli hyvin tilaa pyörähdellä. Ihan nautittava paluumatka.

Mutta taas. Mikä meitä suomalaisia ikäihmisiä oikein riivaa. Laivassa ahtaudutaan ulosmenoaulaan niin tukkoon, että hissistä ei pääse - siis ei mahdu - aulaan. Kukaan ei väistä tuumaakaan. Ja ne hemmetin vetokärryt on taas sikinsokin siellä välissä. Huhhuut. Ja sitten kun laivan ovet aukeavat, neljä-viisi mummelia rinnakkain lyllertää laivasta ulos vetolaukkujaan vetäen. Hitaasti, hitaasti. Puuttuu vaan se, että pitäisivät vielä toisiaan kädestä kiinni. Miksi ihmeessä ei voisi olla kaista laukkujaan vetäville, eli peräkanaa jonossa, toinen kaista niille, joilla ei ole matkatavaroita reppua lukuunottamatta. Menis vähän niinkuin järjestyksessä eikä kukaan vetäisi vetokärryään ristiin toisen kulkijan  eteen ihan yllättäen. Joskus minä tahallani - jos en vahingossa - kaadun poikkiteloin siihen tungokseen. En vain tiedä, milloin uskallan, sillä tää lauma voi talloa suvereenisti näinkin pullean tiellään pötköttäjän.

No niin. Päivän valitus on valitettu. Bussiin ehdittiin, kotiin päästiin ja pikku koiruli - hyvästä ja hellästä hoidosta huolimatta - oli onnellinen. Omat lelutkin löytyivät riepoteltaviksi kotona alta aikayksikön.
Tyytyväisenä koisailen tulevan yön omassa sängyssäni. Huomenna onkin sitten uudet kujeet ja miljoonakaupunki kutsuu naisten reissulle. Kivaa tiedossa. (kuvia voit klikata halutessasi suuremmiksi). Sen pituinen se.

"PYRY, PYRY, PYRY HEI...

..mistä tulit sinä tänne?  Tuntureilta Lapin maan, ja olen ystävänne, vaik onkin rintan lunta vaan"  laulettiin kansakoulussa. Nyt vaan tuntuu siltä, ettei näin pitkän talven jälkeen oikein jaksa pyryä ystäväksi kokea. Mutta pakko se vaan on kestää, ei joutanut lumikola vielä naulaan.

Juhannusruusun päällä tuoreessa lumikerroksessa näkyvät pienet varpaanjäljet. Hyvin on kynnet pitäneet.

Pihaorava siinä on oikaissut lähimpään kuuseen matkallaan lintulaudalta käpyoksille.

Viikonloppuna sain luettua Bolshoin perhosen. Tarina balettitanssijattaren, Ninan, elämästä vei mukanaan Moskovan Bolshoi-teatterista esiintymismatkoille mm. itä-Berliiniin seikkailuineen myös lännessä ja vihdoin loikkaus Ameriikkaan, missä ikääntynyt ballerina saa ratkottavakseen venäläissyntyisen adoptoidun pojan tarinaa. Yhdistävänä tekijänä on meripihkakorusarjaan kuulunut kaulaketju ja Ninan aviomies Viktor. Jännittävä kirja, jossa vielä lopussakin jää lukijalle pohtimista asioiden yhteyksistä.

Lauantaina oli kans.välinen harmonikkapäivä. Pelimannit olivat soittelemassa kauppakeskuksen aulassa sen kunniaksi. Postaanpa harmonikkapäivän vuoksi minäkin muutaman kuvan:

 Sunnuntaina mieskuoro pukeutui parhaimpiinsa ja prinssipuolisokin ihan kylkimyyryä kulki prenikoineen. Hih.

Sanoi varmaan just että "muikku"  kun kuvan näpsäisin merkillisestä miehestä! Tangoja olivat laulelemassa. Jäi rajaamatta kuvasta naama ja pystit. Mutta olkoot. Johan tuon ikäisellä mielellä kelkanjäljet naamassa näkyy!

Meillä Simon kanssa oli lököinen viikonloppu, lapsenlapsia piipahtamassa, esikoinen antoi äitiliinille hieronnan ja kalevalaista jäsenkorjausta. Ja Simo tietysti haipakkaa lumisella ja auraamattomalla tiellä. 

Tänään pojat  ottivat päivätirsat eli ruokaperäiset, eihän sitä oikein jaksa "erkkikään" kun tuntia liian aikaisin joutuu ylös nousemaan....

Tästä postauksesta tulee nyt sillisalaattia. Ei oikein ole mitään aivokopassa järkevää. Huomenna laulut aamulla ja illalla rist(e)i(ly)retkelle eteläisempään tasavaltaan. Mutta aamulla on ihan pakko päästä avantoon, on jäänyt pari-kolme aamua väliin ja nyt jo vaatii kylmää kylpyä. Mutta nyt lähden popsimaan mustikoita iltapalaksi ja laitan kropan vatupassiin ja luukut kiinni. Että tällainen maanantai-ilta

OLIPAS VAIKEAA VASTATA KUKA, MITÄ, JNE

Olen pieni mamman kulta....

KUKA?
Nainen, vaimo, äiti, kastrullikomeljanttari, Huoleton Hulda ja Lisizin Lötjö, uneksija, sukankutoja, soittajan puoliso, kirpparineuvos, Simon mamma, mutsi, anoppi, mummi, oloneuvos ja ongelmajäte...

MITÄ?
Takana loistava tulevaisuus, edessä eläkeläisen arki. Päivät pääksytysten hipsuttelen nyt omissa ympyröissäni,  ulkoseen maailmaan yhteyksiä hoitaa enimmäkseen prinssipuoliso. Musiikki on meille molemmille tosi tärkeä ja yhteinen juttu. Käyn  laulamassa kerran viikossa, kirjoittelen tarinoita ja runojakin rustaan, sanoituksia lauluihin myös. Piipahtelen lähivaltioissa aina tilaisuuden tullen ja lennähdän pidemmällekin katsastamaan uusia asioita. Haaveilen safarimatkasta Keniassa. Berliini on kaupunki, jonne aina uudestaan haluan. Onhan minulla sinne "kotipaikkaetu". Tallinna ja Tukholma sekä Pietari ovat tulleet tutuiksi vuosien mittaan.

Kävin pitkän ja vaivalloisen eheytymisprosessin, selvitin sukujuureni isän puolelta ja sain sisaren ja serkut. Ehdin tosin tavata Marga-sisareni vain kahdesti ennen hänen vakavaa sairastumistaan ja menehtymistään.
Serkkuihin on kiinteä ja lämmin suhde. Opettajani professori A Myllymäki sanoi kauniisti dokumentissaan venäläisestä isästään, että sodan kauhuissa jos syntyy lämpöä ja rakkautta, se on ymmärrettävää eikä tuomittavaa. Nyt olen sen myös itse oivaltanut näin ja olen ylpeä juuristani ja ehjä, kokonainen ihminen. Omasta mielestäni ainakin.

Joulu, nam nam....

MISSÄ?
Synnyin sota-aikana Kuokkalan sairaalassa Jyväskylässä. Isäni, Hallesta pohjoiseen heitetty vuoristojääkäri, kaatui Alakurtissa ja kasvoin suurimmaksi osaksi isovanhempieni joukon jatkona juuristani tarkemmin tietämättä. Äitini sulki suunsa kuin minigrip eikä suostunut isästä puhumaan. Olisiko heillä yhteinen tulevaisuus ollut edes mahdollinen, jää arvaukseksi.  Sama tarina meillä kaikilla, joiden tausta on sota-aikana syntyneet suhteet. Useimmat eivät ole pystyneet juuriaan selvittämään. Minä olin onnekas. Nyt kokonainen. Ja matka isäni haudalle Alakurttiin rajan taakse oli tietynlainen sinetti.

MILLOIN?
Kävin keskikoulun -58, suoritin harjoittelun lastenkodissa aikomuksena hakea sosiaali-alalle ja kasvattajaopistoon. Rakastuin päätäpahkaa kotikylälle opettajaksi tulleeseen Heinolan poikaan. Hääkellot soivat 11.10.1959 ja sain ensimmäisen oman, oikean kodin. Kotileikin seurauksena syntyi tietysti esikoinen syyskuun lopulla -60,  toinen lapsi -62 (asuttiin Uuraisilla)  ja kuopus syksyllä -63, jolloin muutimme miehen työn takia tänne eteläiseen Suomeen. Hain täällä kauppaopistoon, valmistuin -67 ja sitten se on ollut työtä ja työtä. Rakennettiin oma talo -76. Tie vei luottamustehtäviin, ay-liitto- ja keskusjärjestötasolle, kunnallispolitiikkaan neljännesvuosisadan ajaksi, seurakunnan luottamustehtäviin samoin, yhdistystoimintaan eri tehtäviin. Koin olevani rekenä ja hevosena. Mutta näköalapaikkoja kaikki. Henkilöstörahastoasiat tulivat myös tutuiksi, sillä sain toimia rahaston hallituksen puheenjohtajana useita vuosia. Mutta sanotaanhan, että "se on parasta ollut silloin, kun se on työtä ollut". Voin yhtyä tähän näkemykseen täysin.

Tukka putkella silloin mentiin, sivussa rakennettiin -92  yhteinen paritalo tyttären perheen kanssa. Jälkeenpäin tuntuu silloinen meno huikealta vauhdilta. Varmasti siinä perhe kärsi, vaikka aikalailla oma-aloitteisia ovat olleet. Kesät onneksi olivat vähän vapaampia ja paljon vietettiin yhteistä aikaa mökillä,  lapsuusmaisemassani. Ehkä ne hetket ovat olleet se liima, joka on pitänyt perhettä koossa kuluneet viisi vuosikymmentä. Ja pitää edelleenkin, nyt lapsenlapsien mökkikesinä.

Siellä se mökkerö odottelee...nyt tosin lumen alla vielä.

MITÄ MIELESSÄ NYT?
Tuhansia tarinoita, satoja suunnitelmia, täyttymättömiä toiveita. Tyypillistä eläkeläisen arkea; on olevinaan niin kiire, että "mentävä polkupyörällä, vaikka ei kerkiä millään edes satulaan nousta".  Hih.
Todellisuudessa päivät ovat varsin samanlaisia, tekemättömistä huono omatunto, välttämätön vähän sinnepäin huiskaistaan. Simo on silmäterä. Eli "asialliset hommat hoidetaan, muutoin ollaan kuin Ellun kanat".

Täyttä elämää tämä on ollut. Nyt on fading-vaihe. Luen kirjoja, kierrän kirppiksiä, hoidan koiruliani ja prinssipuolisoni, pulahdan aamuisin avannossa, kerään hevosia, nekkoja, lintuja, kirjoja... haaveilen kesästä, puuhastelusta mökillä, saunomisesta ja uimisesta, soutelemisesta, suutelemisesta(!) ja kirkkaista poutapäivistä ja haitarinsoiton enemmästä oppimisesta.

Vesille venosen mieli...

Toivon pysyväni suht terveenä (ikuinen laihduttajakin) ja positiivisessa vireessä ikääntymisestä huolimatta. Lapsenlapseni (6) ovat minulle tärkeitä ja toivottavasti myös toisin päin.
Ja tekstiä suollan toisten iloksi ja ehkä myös harmitukseksi asti. Elämä on. Minun näköiseni, minun elämäni.

Sielunmaisemaani.....

Kiitos haasteesta Aili-mummo. Vastailin niin kuin parhaiten taisin. Saisinkohan tästä edes viilipurkin kannesta tehdyn kultapossukerhon merkkiä? Leijonaristi mulla jo onkin. Hih.

MIKSI KIRJOITAN?

Tänään oli kirjoituskurssin viimeinen tapaaminen tältä keväältä. Tehtävänämme oli pohtia omaa kirjoittamista, vastata kysymykseen, miksi haluamme tuottaa tekstiä. No miksiköhän?


Olen kirjoittanut aina. Kirjoittanut arkkien sivut ja piirrellyt reunustat. Pakkomielle? Niin, sisäinen pakko. Vai huono tapa? Kenties molempia. Kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että kirjoittamalla olen selviytynyt monista elämän haaksirikoista kuiville kiville. Päiväkirja on joskus ollut elämäni pelastus.

Menin  kurssille saadakseni jotakin jäntevyyttä teksteihin ja järjestystä sanojen suoltamiseen ja kirjainten kylvämiseen.  Olenko onnistunut? En osaa sanoa. Ehkä kuitenkin hieman. Jaksan jo lukea lätinäni uudelleen, hitaammin,  ja harkitummin käyttää ilmaisuja, korjaillakin  niitä joskus. Ja mietin, näyttääkö tekstini  omanäköiseltäni.  Ovat silti huithapelin huitaisuja.

Aiemmin takaraivossani, kirjoitusvimmani  taustalla muhi ajatus oman elämäni tarinan kirjoittamisesta jälkikasvulleni. Tai ikään kuin  satukirjaksi lapsenlapsilleni. Vaikka eihän elämäni nyt mikään satu ole ollut, kovaa työtä, josko vähän onnenhippusiakin joukossa. Siis mukana eikä kenessäkään erityisessä Joukossa! Hih.

Kurssin antina totuudenhetkiä ovat olleen henkilökohtaiset palautekeskustelut. Niissä on ollut pakko pysäyttää sanojen helinä ja pohtia tekstiään vähän syvemmin ja ajatuksella. Onneksi.

Aikaisemmin periaatteenani oli ”minkä kirjoitin sen kirjoitin”.  Nyt ehkä hippunen kriittisyyttäkin on tarttunut   mukaan.

Miten jatkan kirjoittamista kurssin jälkeen? Aivan  varmasti jatkan, onhan se ollut ja on elämäntapaani kiinteästi kuuluva elementti. Olen innokas bloggaaja ja tungen tarinoita bittimaailmaan päivittäin. Siitä en kyllä pystyisi enää luopumaan. Tekstieni kirvoittamat kommentit blogini alalaidassa ruokkivat itsetuntoani.

Runoja olen punonut myös pitkin matkaa. Irtonaisia lappusia liitelee lähiympäristössäni haitaksi asti. Koiran ulkoiluttamisreitillä syntyy monia riemukkaita riimejä. Siellä kun edessä on vain yksi piste, se koiran häntäkippuran alla oleva.  Saa nauraa, mutta tosi on. Taluttimen jatkona tallustaen kehkeytyy riimeiksi monet päivän mittaan päässä pyörineet asiat. Muistaisipa ne sitten kotiin tultua kirjata lappusille, joita olen nyt alkanut kerätä ja seuloa Runonpunonta-sivulleni.

Pohdiskelevampaa kirjoitustyyliä haluaisin oppia, mutta minun lyhytjänteisellä luonteellani se ei sittenkään taida onnistua. Mieluummin kylvän kirjaimia sattumanvaraisesti, pikaisesti lukaisen, että näyttäisikö olevan mitään järkeä, ja ennenkuin se on selvinnyt itsellenikään olen jo painanut enteriä. Hups vaan! 

Taidan olla toivoton tapaus. Ehkä haluankin loppujen lopuksi alitajuisesti  säilyttää oman luonnonlapsimaisen kirjoitustyylini – jos se nyt mikään tyyli edes voi olla.

Summa summarum. Kurssilla on ollut hyvä olla, ihastella toisten kurssilaisten kehittymistä kirjoittajina.  Nauttia hyvistä ja maukkaista tarinoista,  kuunnella vakaviakin sattumuksia ja tankata tietoja ennen kuulumattomista. Omalta osaltani toivoisin voivani jatkaa kurssia, sillä ehkä jokunen kultajyvä tarttuisi minunkin kirjoittamisen tapaani. Uskonpa, että on jo tarttunutkin.

Ehkä vanhan koiran opettaminen istumaan käy hitaammin, mutta kirjoittamisesta en koskaan luovu.

Nimenomaan siitä syystä, että se on hauskaa ja antaa itselleni sisäistä ravintoa. Nautin enemmän sanoista paperilla kuin pääni sisällä. Oman ”einiintavallisenkaan” elämäni kirjoittaminen paperiarkeille on haasteellinen haave, en vain tiedä, pystynkö sitä koskaan todeksi saamaan.

Mottona silti säilyy: minkä kirjoitin, sen kirjoitin!

Tietokoneeni on alkanut tökkiä. Syttyy hitaasti ja sammuu hitaasti. Sama vika kuin kirjoittajallakin. Pitäisi varmaan harkita koneen uusimista. Vaan mistähän löytyisi se Lemmen viemän pormestari Bachmayer, joka tässä videossa mummelille tietokonetta myy? Mitäs sanotte?  Asiakas on aina kuningatar? Kurkkaapas tänne,

näin sitä pääsee uuden tietsikan omistajaksi! Kokeillaanko????

Vaan:  "suo siellä, vetelä täällä"  joten ei taitaisi täällä onnistua moinen hankintatapa.

TUULETUSTA NEUVOKSILLE

Niinhän siinä taas kävi! Reppu pullollaan kuin hamsterin poskipussit, iso paperikassillinen kirjoja ja tietysti karkit ja omena- ja mansikkasipsipussukat. Juustopalojakin kaiken seassa. Ja uikkari, onneksi kuitenkin kuivana.

Sanomattakin on selvää, että neuvokset olivat taas hulmuilemassa miljoonakaupungissa kahdestaan. Ja just kun olin edellisessä postauksessani paasannut kaikesta pois heitettävästä kamasta, niin eikös vaan reppu täyttynyt kirppareilla vaikka kuinka olisi ollut takaraivossa paukuttamassa järjen vasarat. Mut minkäs luonnolleen mahtaa.

Jälkeenkin päin mietittynä ei kuitenkaan mitään "turhaa" tullut, ei mitään kallista. Mutta keräilijälle niin kivaa ja mieluista. Itselleni mieluisia kirjoja,Rakkausrunot ja Onnellinen ja totteleva koira. Tyttärelle kirja Dianasta (en vaan tiedä koskahan kerkiää sitä lukemaan?) ja kartanoon vieraskirja (mökille viekööt) ja loruja Rida, Rida Ranka. Ja sit vielä nuo ihanat Töpöhäntäkirjat. Toin kyllä prinssipuolisollekin pari ruotsinkielistä laulukirjaa ja nuotteja, niissähän ei ole kieliongelmaa...

Mut sitten se repun sisältö. Hevosia. Rejmyren punainen pullo (tingittyyn hintaan), punainen lasi, muutama nekka...  että sellainen tilpehöörilasti mummilla taas. Mutta, mutta. En näistä nyt maltaita maksanut, kovasti ja tuloksellisesti tingin. Jopa niin, että itseänikin hävetti.

Juomalasi ja "tippapullo" aitoa Rejmyren rubiinilasia.

Lisäystä hevostalliini.

Nekkatrio!

Tämä sokerikko-kermakkokrumeluuri on minulla myös valkoisena.

Tukholmassa on kätevä kulkea tunnelbanalla. Gärdetin asema on lähellä Värtanin satamaa ja siitä on hyvä lähteä kiitämään läpi miljoonakaupungin. Tässä neuvoskumppani kuvailee seinän isoja kuvioita.

Ja isojahan nämä "retiisit" vai mitä "kyssäkaaleja" nää nyt on, mitä seinälle on heitelty Gärdetin asemalla.

Hauska reissu. Kävimme laivalla saunaosastolla lillumassa porealtaissa ja höyrysaunassa kaupungilla liitelyn jälkeen, siksi meillä oli simpparit mukana. Tulomatkalla sihtailimme hytin ikkunasta merelle "ketsuppilaivaa" joka mielestämme jökötti paikallaan majakan valovälähdyksistä laskettuna. Avovettä oli jo suurimmaksi osaksi ja merimetsot omilla pikku saarillaan tarkistamassa pesäyhdyskuntiaan. Jaa-a. Reissuun on aina kiva lähteä, mutta kotiintulo on onnen täyttymys. Ainakin mitä voi päätellä Simon riemusta saadessaan mamman takaisin kotiin. 

ONNENSIRPALEITA

Joel Hallikainen laulaa onnensirpaleista. Minäkin voisin, sillä sirpaleethan aina tuovat onnea. Vai tuovatko? Äsken heläytin pienen Liekki-patani kannen tuhannen tuusannuuskaksi vaikka niin ajattelin se varovasti siirtäväni astianpesukoneen ylähyllylle. Lipesi jotenkin ja kierähti keittiön kaakelilattialle palasiksi. Mutta mikäänhä ei olekaan ikuista. Nyt pitää katsella kirppareita sillä silmällä, että eteen osuisi kansi, jolta on pataosa palasiksi hajonnut. Vai alkaisinkohan tässä huushollissa tarjoamaan ainakin osan sapuskoista niistä partaäijäjogurttipurkeista, joita aina vaan uskollisesti pesen tulevaa tarvetta varten täyttämään apukeittiön hyllyt. Onhan niissä oivat kannetkin. Mutta liika on liikaa.

Muistuupa mieleeni se mainos, missä mummeli kerää jogurttipurkkeja perinnöksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen, koska ovat niin käteviä. Puhuin tässä päivänä muutamana erään ikäihmisen  kanssa, joka kertoi heittävänsä nämä kannelliset pikkuämpärit roskikseen suoralta kädeltä. Minä kauhistelemaan, että nehän ovat mainoita marjojen pakastamisessa ja muussakin säilytyksessä. Hän ei siis aikonut jättää lapselleen ja lapsenlapselleen perinnöksi tyhjiä muovipurkkeja!  Minäkö haluan? Samainen henkilö kertoi kotiuttaneensa Aasian markkinoilta sijoituksensa korkoineen juuri ennen Japanin maanjäristystä. Ehkäpä ei siis aihetta kerätäkään tyhjentyneitä jogurttipurkkeja.

Miten ihmeessä tämä kaiken varalta talteen pistäminen on pesiytynyt minuun. Vaikka olen uskonut olevani suht järkevä valinnoissani. Jaa-a. Taloudellisesti tiukkoja tilanteita on kyllä ollut ja lapsena varsinkaan ei ollut mitään omaa, pelkkä suu auki kuin variksenpojalla. Ja sitten sain prinssipuolison, jolla on ihan sama mania. Mitään ei heitetä roskikseen jos sillä saattaisi jotakin käyttöä löytymään. Hemmetti.

Kun tähän taloon muutettiin pari vuosikymmentä sitten, meni paljon vaatetta ja muuta tarpeetonta kaatopaikalle. Siinä meni pieneksi jääneet soittokunnan uniformutkin, tyttären mielestä korvaamaton vahinko varsinkin se ihka ensimmäinen. Lohdutin, että joku on vienyt kirpparillekin sen asun, sillä Remulla näkyy olevan ainakin sellainen takki, olen nähnyt telkkarissa. Ei antanut lohtua. Skottiruudullista hakaneulahamettani säilytän edelleen, vaikka ei takeita sen koskaan ympäri ylettymisestä ole. Että on vitsikästä.

Varaston vaatetangolla roikkuu rotseja. Joskus 80-luvulla oli "muotia" pitkät tikkitakit. Mullakin tulenpunainen, ei pidä vettä, tuskin mahtuu napitus kiinni, muuten siisti, mutta ei käyttöä. Siis mihin sitäkin säästelen? Varmaan haluan jossakin näytelmässä olla punajuurisosepötkönä. Ja kolmatta vuosikymmentä sitten edesmenneen äitini
vanha lampaannahkaturkki. Lapset olisivat voineet sillä mäkeä laskea. Vaan siellä se roikkuu kuin muinaismuisto. Ja monta muutakin. Osa itseommeltujakin. Hittolainen. Nyt kääritään hihat! Taitaa siinä samassa mennä omakin pohjemittainen nahkatakki. Entäs puoliturkki. Käytetty joskus vuosikymmen sitten. Koiperhosia keräilemässäkö sekin  siellä roikkuu.

Tarttis varmaan muuttaa. Omaa asennetta ainakin. Kylmästi vaan pakata roskalavalle kaikki tarpeeton. Unohtaa se, että toisen romu on toisen aarre. Tulipa mieleeni assosiaatio ystäväni muuttotalkoista. Iso siirtolava oli pihalla ja sinne oli jo kerätty monenmoista. Myös ystäväni vanha mokkaturkki. Ihanan tyköistuvaa mallia. Ei vaan yltänyt napitus kiinni. Siinä me pikkupulleroiset harmittelimme ja nostelimme rotsia lavan reunalle ja olimme vähällä ottaa sen pois. Järki puuttui peliin ystävän miehen muodossa. Hän tuli ja heitti takin takaisin lavalle ja muuta roinaa päälle. Sinne meni mokkaturkki ja me katsoimme haikeina perään. Nyt se jo naurattaa, silloin ei. Ihan totta.  Samanlaista jämäkkyyttä pitäisi nyt meillekin löytyä, että tulisi tilaa edes mennä tuonne varastoon.

Sama on noiden kirjojen kanssa. Aina vaan uskoo jostakin löytyvän ihmeellisesti aikaa niille lukemattomille ja niille, joita haluaisi uudelleen lukea. Sehän on järjestelykysymys, sanoisi joku viisas. Niin on, sanon minäkin. Mutta elämänpituinen tavarakasa perässä vedettävänä ei ihan hups-vaan häviä taivaan tuuliin. Tarvitaan kaksi kättä (ja ehkä Black&Decker lisäksi). Tai mieluummin neljä. Tai ehkä sittenkin enemmän. Ja tunteet syrjään ensimmäiseksi. Vaan keräilykipoistani en sittenkään luovu. Enkä hevosista. Enkä linnuista. Enkä Tomuloista. Enkä luulasista. Enkä... ja enkä...

Historiaa jää jälkeemme vanhoista rytkyistä huolimatta. Mökin aitan seinustalla seisoo vielä ikivanhat äitini mäystinsukset. Minähän juhannuksena nekin  hennoisi juhannuskokkoon heittää! Kun itsekin olemme jo niin antiikkia että ihan hirvittää.

Mutta kirppareilta etsin Liekki-pataani uutta kantta. Joskus saattaa onnata konnaa, kuten sanotaan.
Tänään alkaa neuvosten retki läntiseen kunkkulaan ja kiertämään katsastamassa, onko uutta tarjontaa tavaroiden taivaassa. Saapas nähdä. Kokemuksesta tiedän, että meillä kahdella on tosi mukavaa.

Nää kuvat nyt ei mitenkään juttuun liity, otinpahan tuosta meidän  "juppajaarasta", joka kuin naparetkeilijä haikaili pihalla lumikasojen välissä.Piti oikein olan takaa houkutella tulemaan sisälle.  Tää alin kuva on mun juhannusruususta, ihan länässä lumen alla. Aurinko on sulattanut puskalle jo kaksi hengitysaukkoa. Että "kun valkoisen ruusun sä eessäsi näät, anna kukkia sen, sitä katsomaan jää, muista aikaa kauneinta toukokuun, aikaa kesämme onnellisen....". Sieltä se nousee. Ja laulu jatkuu "ethän ruusua valkoista taita sä pois, sillä kauniimmin maassa se kukoistaa vois. Jos sä taitat sen näin, ei se onnea tuo...".  

LUULASIN LUMOISSA

Joskus vuosia sitten kirpparikierroksella törmäsin valkoiseen lasiin. Mukana ollut lasin- ja posliinin asiantuntija ja keräilijä mainitsi silloin, että luulasi on kaunista ja  käymässä harvinaiseksi. Otin oitis vinkistä kiinni ja ostinkin ensimmäiset luulasiset ruukunsuojuspurkit kaktusruukuille. Tosin en ole hennonut niitä siihen tarkoitukseen edes käyttää.

Vuosien aikana on valkoista lasia löytynyt mukava kokoelma. Vanha puntinjälki pohjassaan kököttävä käsinmaalattu luulasimaljakko saa sydämeni sykkimään (kuvassa oikealla). Ei vaan pääse oikeuksiinsa noin ahtaassa hyllynreunassa.

Vaan kyllä sydän sykähtää aina uuden luulasisen astian tai hahmon löytymisestä. Tämä lukeva nunna löytyi Islannin matkalta. Pieni kippo saa hyvälle tuulelle, on aina  iloinen.

Kermanekkoja sokerikkoineen on myös ollut kirppareilla, varsinkin miljoonakaupungissa. Minä nekkafriikkinä olen niitä tietysti mieluusti reppuuni sullonut.

Kauniita katsella ja mukavia tunnustella. Vanhoissa astioissa on aina oma taikansa. Mutta kyllä meikäläinen on paljon turhaakin hyllyynsä lastannut. Niinkuin nyt nämä pienet luulasiset maljakot. Voisivat jo mennä kiertoon ja vapauttaa hyllypintaa kauniimmille astioille.

Näistä vanhoista sokerikoista pidän erityisesti. Ohutta, läpinäkyvää luulasia. Ehkä kauneimpia luulasiastioitani.

Tässä näkyy selvästi lasin ero posliinista. Läpinäkyvyys. Ja lasin kauneus.

Kotimaisen Riihimäen luulasiastiat ovat käymässä harvinaisiksi.  Juustokupu ja alusta ovat myös yksi aarteistani. Löysin sen antiikki- ja keräilymessujen tarjonnasta enkä hinnasta huolimatta päässyt siitä eroon.

Myös alusvadin pohja on hienosti kaiverrettua luulasia.

Sanotaan, ettei keräilykärpäsen purema tahdo helposti parantua. Sen voin huokeasti todistaa. Mutkunnääonniinihania....hiiiih. Tilpehöörimummin aarteita.

Tanssikurssilla opettelimme nyt illalla  fuskua sekä tzazan (vai pitäiskö kirjoittaa chachan kun oli niin vaikeeta!)  kuvioita. Polkkaakin muutama kierros. Meni jo vähän paremmin.  Kyllä se tästä. Simo oli pari tuntia yksin kotona ja voi sitä riemua taas jälleennäkemisestä. Ihana lutukoira. Huomenna uusi aamu ja uudet haasteet. Eläkeläisellä mukamas?