VUODEN VIIMEINEN

"Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen.
Ihmissydän puhkee nöyrään rukoukseen kiitokseen:
Oi jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama, Luojan siunaama."

Jostakin syystä tämä vanha virren säkeistö on pyörinyt alitajunnassa tänä aamuna. On vuoden 2012 viimeinen päivä. Entisen vuoden taakse jättämistä ja uuden aloittamista uusin odotuksin.
Eipä silti, mitään erityisen ongelmallista ei viime vuodessakaan liene ollut, tavanomaista tahtia poljettiin elämässä eteenpäin. Roppakaupalla riemua jos murheitakin, mutta nehän kaikki kuuluvat ihmiselämään. Ja sittenkin sitä aina toivoo uudelta vuodelta, että se olisi edeltäjäänsä parempi.

Rakettien paukkuessa ja Hymyilevän Apollon  myötä toiveet uudelle ja alkavalle vuodelle konkretisoituvat. Huokaus: toivon terveyttä lähipiirille ja itselle, elämässä pärjäämistä lapsille ja lapsenlapsille. Ystävyyden säilymistä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Ja rauhaa maailmaan.

Syleileekö toiveeni puiden latvoja? Joihinkin asioihin voin ihan itse omalla asennoitumisellani vaikuttaa. Ainakin siihen, että terveenä edelleen porskuttelisin josko vain elämäntaparemonttia edes vähitellen... sillä tämän ikäisellä alkaa kremppoja tulla vähemmästäkin. Vyötärönmetsästys ei ole ihan turhaa. Tahdonlujuutta se kylläkin vaatii.

Olen nyt päästänyt itseni lässähtämään myös liikunnan osalta. Ei riitä, että satunnaisesti pinkaisee koiraa ulkoiluttamaan. Se on otettava ihan jokaisen päivän asiaksi. Ja uinti. Vaikka ruskea rasva lisääntyy jäisessä avannossa, se ei vähennä michelinejä vyötärön seudulta.
Aion käyttää keväällä ostamani uimahallin sarjalipun nyt aluksi loppuun. Ja kävellä uimahalliin. Vaikka autolla niin helposti sinne hurauttaisikin.

Osaisinko tulevana vuotena olla kiltimpi läheisilleni, avoimempi ystävilleni ja ihmisenä kypsempi? Nauraisinko enemmän - myös itselleni - ja ajattelisin asioista positiivisemmin?

Oisko se sittenkään niin vaikeaa? Vanha viisaus on, että toista ihmistä ei voi muuttaa, muutos lähtee aina omasta itsestä. Ja totta se on. Näin vuoden vaihtuessa muutosvalmiutta ainakin tuntuu itsessäni olevan. 

Vaikka vanhan koiran on vaikea oppia uusia temppuja, yrittää aina voi. Toivottavasti vuoden päästä olen edes hitusen päässyt parempaan suuntaan. Sillä jos suunta on selvä, ei sumusta ole haittaa.

(Paukkumaton ilotulitusraketti!)

Oikein ihanaa ja menestyksekästä vuotta 2013 meille kaikille!
Ja kiitos nyt menneisyyteen painuvasta vanhasta vuodesta....

MYSSYTEMPPU

Lomareissulla tämä mammaan läheisriippuvainen koiruli jäi aina mökkiin kylpyläkäynnin ajaksi. Kovasti ilmaisi mielipiteensä ulko-ovella ja riemuitsi sydämeen käyvästi palattuani. Erään palaamisen jälkeen Simo sieppasi villaisen Liisa Voimani ja riepotti sitä ihan viimeisen päälle.

Mutta antaapa koirulin kertoa:

"Että minua pitkästytti kun mammankin piti päästä kylpylään. Kyttäsin makkarin ikkunasta, että milloin se sieltää tulla tapsuttaa mökille takaisin. Ja sitten ovi kolahti...

Mamman riisuessa kuomasiaan minä poika vikkelänä sieppasin sen villamyssyn ja kiikutin sen sohvalle. Voi että myssykkä tuoksuikin mammalle....ja kylpymärälle tukalle.

Sopisko tää myssykkä minulle myös?

Ainakin tätä on kiva heitellä puolelta toiselle....

..ja mennä piiloon! Hu-huu! Näkeekö minua kukaan?

No hyvä on. Mamma sieppaa myssykkänsä kuitenkin pois.
En viitsi repiä sitä kuitenkaan, mamma tarvitsee myssykän näin pakkasilla.

Kun kylpylän seinän mittari näyttää miinuksia aina vaan!

Keskityn nyt kuuntelemaan näitä amerikkalaisia x-faktoreita, hm...
Ja ehkäpä tästä kohta jo lähdettäisiin kotiin joulua viettämään!"

Onneksi Simo on suhteellisen hellävarainen käsitellessään mamman tavaroita. Omat nallensa ja hirviönsä sitä vastoin ovat helisemässä pikku koirulin terävissä hampaissa... mutta niinhän koirulin kuuluukin leikkimällä oppia puolustustaitoja tosipaikan varalle.

PUUROA TÄYNNÄ OL SAAVIT JA KIULUT

Joulu on onneksi ohi. Tänä aamuna oli vähän tokkurainen olo herätä ja päätinkin, että nyt on ns. ikäihmisen vapaapäivä. Teki mieli vetää peittoa korviin edelleen, mutta mies, joka asuu meillä, joutui viemään pikkuisen Nissanin huoltoon (vaikkei se käynnistynytkään kahden viikon pakkasseisotuksen jälkeen ilman käynnistyskaapeleita eilen!).
Minulle jäi Simon aamulenkitys ja oli pakko reipastua. Kumisaappailla lompsuttelin, kun ihan vesikeliksi muuttui eilisten pakkaspäivien jälkeen. Siinäpä sitten heräsin ja reipastuin, avantoon pääsen vasta huomisaamuna.

Jouluaattona väki kävi joulupuurolla meillä ja illalla sitten  päästiin valmiiseen joulupöytään. Pikkuminiä oli laittanut pöytään kaikki jouluherkut. Simo-koiruli jahtasi kisuleita ja popsi kinkkurullaa vatsan täydeltä. Joulupäivän otimme ihan hissukseen ja rennosti, vähän valmistelin Tapaninpäivän ateriaa etukäteen, sillä koko perhekunta oli tulossa perinteiselle jouluaterialle Tapanina.

Ja eilen sitten oli pöhinää pöntössä kun koko meidän konkkaronkka istuutui pöytään. Edellisvuosista viisastuneena valmistin ruokia hieman harkitummin ja vähemmän, ettei tarvitse Loppiaiseen asti syödä kinkkua ja laatikoita. Ja hyvä niin.  Ja muutenkin jätin hössöttämisen minimiin, sillä jouluvalmisteluihin jäi Vuokatista paluun jälkeen niin hitusesti aikaa. Sekin onneksi.

Laiskuus on hyvä lahja, totesin äsken aamulenkillä. Monella autoilijalla oli pieni ruutu tuulilasissa kuskin nenän korkeudella, pieni huitaisu takalasista ja auton katolla reilun viiden sentin lumikökkö. Kiva ajella perässä....voi saada mällin vasten tuulilasiaan. Onko niin vaikea huitoa harjalla lumet auton laseista ja katolta, minä vaan kysyn.
Vaikka voihan se mälli tulla tienpäällä muutenkin. Tultiin perjantaina viitostietä Juvan kohdalla, missä kolmen auton kaikki toistakymmentä matkustajaa oli viety sairaalaan tarkistettaviksi. Onneksi ei käynyt heille pahemmin, vaikka autot ihan rusinoina.

Postaan tähän muutamia talvisia kuvia Vuokatista, kun jostakin syystä en saanut niitä aikaisempaan postaukseeni siirtymään.

Oksisto kuin pitsiä!

Aurinkoa järven takaa...

Pakkashuurretta pihlajassa

Kotona luminen joulukuusi perinteisesti terassilla.

Heijastuksia keittiön ikkunasta kynttelikön taakse joulukuuseen päin.

Oikein leppoisia vuoden viimeisiä päiviä kaikille toivottelen. Nyt sulatellaan kinkkua ja mietitään jo tulevaa vuotta. Tosin uudenvuoden varalle ei kannata juuri lupauksia tehdä, sillä kokemuksesta tiedän, että tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä. Ainakin jos ne koskevat painonpudotusta tai elämäntaparemonttia. Ne ovat ainakin minulle elämänmittaisia päivä kerrallaan -projekteja.
Kun riisipuurokin maistuu niin hyvälle rusinakiisselin kanssa..... 

KILISEEKÖ KULKUSET?

Nyt on ollut sellainen pakkaspäivä, että kulkusten kilinäkin on kyseenalaista. Aamulla mittari näytti -20 ja edelleen nyt illalla ihan samaa. Miten ihmeessä sitä pentuina pystyttiin hiihtämäänkin näillä pakkaslukemilla? Kyllä on tämä sukupolvi mennyt heikommaksi, ainakin vanhemmiten! 

No joo. Tää lysti on loppumaisillaan. Viimeinen ilta Vuokatin maisemissa ja aamulla heti rynnätään tielle ja kotia kohti. Auto on jäässä ikkunoitaan myöten, mutta heti tökätään se lämmitykseen ja raaputetaan ikkunat. Tavarat on lähestulkoon pakattuina.  No, kinkku on kylläkin uunissa vielä ja pesukone pyörittää viimeisiä pusakoita.
Eilen jaksoin reilun kilometrin kauhoa, tänään jäi kahdeksaansataan metriin.

Aamulla pakkasesta huolimatta vedin avantotossut jalkaan ja lähdin laiturille. Ja mitä ihmettä. Sinne oli ilmestynyt lappu, jossa viranomaiset kieltävät avannossa uimisen, sallittu vaan kuivakelluntaan. Arvatkaa, kuivakelluinko? En tietenkään, uhmasin viranomaisten kieltoa ja painauduin alas laituriportaita. Sitten tuli Talvivaara mieleen ja ajattelin, josko järveen on valunut jotakin. Ja minulle kasvaa kyhmyjä ihoon ja pyrstöön rautaiset sulat. Nousin nopsasti ja piipersin suihkuun. Vielä nyt iltaan mennessä ei ole mainitsemiani vaikutuksia näkynyt ihossa eikä pyrstössä.

Miten ihmeessä saisi nyt tämän uinti-innon säilymään kotonakin. Minulla on muutamia käyntikertoja jäljellä sarjakortissa, ne on saatava käytettyä ennen kevättä. Ei muuta kuin mummo sammakoimaan ja jahtaamaan nuoruuden kiinteitä alleja ja räystäspeppua pienemmäksi. Hahhaa. Ihan sama vaikka joulupukilta pyytäisin. Realisti tietää, että repsahdus keski-iässä on katastrofi ikääntyneenä. Ja haitanneeko. Kunhan sammakoin. Ja kesää odottelen. Silloin on järvi avoinna edessä ja voi painautua nenäreikiään myöten aaltojen sekaan.

Simo-poika on tarkkana, ihan silmänpohjiin asti näkyy...on niin hurjat nuo pörssikurssitko???

Kuvien siirto tökkii. Siksi vanhoja kuvia. Ja näkyy tökkivän tekstikin. Taidan lopettaa lätisemisen, toivottaa kaikille oikein rauhaisaa ja antoisaa JOULUA.
Palataan joulujen välissä blogitsemaan. Ja kokeilen sitten uudella innolla näitä kuvia vielä heitellä palstalle. Se on moro!

RAIKAS PAKKASAAMU

Tänä aamuna tuntui talvelta tosissaan.  Pieni tuulenvire ja pakkanen saivat Kuoma-askeleet reippaiksi kun Simon kanssa saattelimme prinssipuolison avannolle ja jatkoimme sitten aamuista lenkkiä tutuilla teillä.  Simo nosteli pieniä tassujaan ilmaan kun palasimme kotiovelle. Minä jätin avannon tänä aamuna väliin, eilisaamuinen virkistävä kylmä kylpy saa nyt riittää kahdelle aamulle, huomenna taas tallustan lumen läpi laiturille.

Eilisaamun sai sekaisin ovellamme nuuskinut ketunpoikanen. Simo oli koko aamun niin täpinöissään, ettei meinannut elämä tasoittua ollenkaan. Kun oikea kettu tunkee reviirille, onhan se erikoista.
Sama kettu on kuljeskellut kylpylän ikkunoiden alla. Jäniksiä on paljon alueella joten eipä ihme, että kettukin viihtyy.

Käytiin kolmen j:n Kajjjaanissa. Vietiin yksi nuoristamme etelän junalle ja samalla kiepsahdin kirpparilla. Ja kannatti kyllä. Ihan ensimmäisenä sattui silmiini kermakko-sokerikkopaketti, tiukasti teipattu ja hälyttimellä varustettu. Ja hinta. Vaivaiset 3,80 euroa. Luulin nähneeni väärin, mutta niin se vaan oli. Pakko paketti oli kainaloon laittaa. Pienen lintufiguurin nappasin myös.

Edessäni kirppiksen kassalla tinkasi itärajan takainen naapuri kolmen euron keraamista joulupukkia kahteen euroon. Ei tietenkään onnistunut. Eikä kolmekaan euroa ollut kohtuuton hinta keraamisesta liki puolen metrin joulupukista, johon sisälle saattoi laittaa tuikkukynttilän. Minullekin olisi kelvannut, mutta matkusti nyt kolmella ekulla rajan taakse. Hieno pakkasukko kaikenkaikkiaan.

Joulu alkaa jo olla ovella. Kinkku köllöttelee tuossa sulamassa keittiön nurkassa muovilaatikossa, torstaina laitan sen täällä uuniin.
Kotona vasta leivon tortut, ovat hankalat kuljettaa kaiken "muuttotavaran" mukana satoja kilometrejä.

On se vaan ihme, että useana peräkkäisenä yönä olen nähnyt unta työpaikan asioista. Luulin, että eläköitymiseni jälkeen muutaman vuoden "tyhjiinkelaus" olisi tyhjentänyt mielen sopukat. Mutta kun ei.
Aina juoksen bussiin, etsin tavaroitani työpaikalta, istun palaverissa tai pakerran hullun lailla jotakin hommaa putkeen. Luulis jo kymmenen vuoden haihduttaneen koko sanan "duuni". Ehkäpä se joskus helpottaa vielä.

Ajattelin nyt loppuloman vaan lököillä. Neulomiset jätän nyt, sukkia ja lapasia on yhden joulun verran. Ja lankaahan on enää yksi täysi kerä, tekee mieli kyllä tikuttaa pitkävartiset sukat vielä, kun loppulankoja on erivärisiä riittämiin. No, ans kattoo josko viitsin enää.

Kajjjaanissa on muuten tosi kiva leipomo-kahvila. Sieltä saa jättiläisen jälkien kokoisia karjalanpiirakoita ja rusinapullaa. Ja muutakin hyvää. Poikettiin siellä nuorten kanssa ja hyvin maistui piirakat. Että sellainen maanantai eilen. Ja Cittarista löytyi punaisia juttuja, yhden lasin ostin...

Näkyi näitä samoja olleen Anttilassakin. Tosi jämäköitä, en ehkä kattaukseen näitä hankkisi...mutta yksi kappale menee entisten punaisten lasieni mukana. Heh.

NYT MENEE PIPARIKSI

Tässä oivallinen resepti kaikille, jotka eivät vielä ole joulupipareitaan leiponeet. Tällä ohjeella saa myös piparintuoksun jouluun.
Tietysti valmistaikinakin on vaihtoehto, mutta jos haluaa oikein rapeita ja maistuvia pipareita, kannattaa kokeilla tätä reseptiä, jonka sain konkarikirjoittajien eräältä jäseneltä. Kiitos Hilkka.



Rapeat herkkupiparit

(n 80 kpl)

1 dl siirappia
1 tl kanelia
2 tl inkivääriä
1 tl neilikkaa
2 tl pomeranssikuorta
½ tl suolaa
250 g voita
2 dl sokeria
1 muna
2 tl soodaa tai leivinjauhetta
400 g vehnäjauhoja (n. 6 ½ dl)
(kardemummaa)


Kiehauta siirappi ja mausteet. Anna seoksen jäähtyä jonkin verran.
Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi
Lisää joukkoon muna ja siirappiseos hyvin vatkaten
Lisää lopuksi vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe tai sooda.
Anna taikinan levätä kylmässä ja kaaviloi n. 3mm paksuisiksi levyiksi.
Paista 225 oC:n lämmössä.

Tämä resepti on ollut Anna-lehden joululeivontanumerossa joskus 1970-luvulla. 

Ehkä meillä joulussa on liikaakin hössötystä. Vähempikin saattaisi hyvin riittää. Mutta piparit kyllä kuuluvat jouluun, jopa joulukuuseenkin niitä ennen lapsena ripusteltiin.
Vaan tulisko joulu niinkuin siinä mainoksessa, että vaan korista heitetään kaikki pöytäliinalle ja valmista on! Enpä oikein usko.
Nyt siis piparitaikinaa vääntämään. Siitä se joulu vähitellen valmistuu.

ALLASJUMPPAA

Jokaiseen päivään on kuulunut nyt pulahtaminen Jäätiön lahden avantoon, lenkkejä koirulin kanssa ja sitten vielä illan mittaan polskutteleminen kuntoaltaassa (lämpötila 26,7 astetta) aina vähintään 500 metriä. Olen oikein mittarin kanssa laskenut metrit, allas on 25 metrinen. Yleensä siellä on useita kuntoilijoita, minä mummeli hitaimpana kerryttämässä uintimetrejäni.

Eilen huomasi taas, että on viikkolaisten vaihtopäivä. Saunassa ja suihkussa sekä altailla oli paljon pikkuväkeä. Sadat sierettyneet kantapäät polkivat katrillia lämpimissä pyörteissä ja isät uittivat lapsiaan reppuselässä ympäri allasaluetta. Ja minä, kuin virtahepo, sieraimiani myöten vedessä potkiskelemassa sinivalaan lailla eteenpäin. 

Kuntoradalle tuli nuori perhe, lapset uivat edestakaisin yhtä rataa, vanhemmat peräkkäin toista rataa ja sitten tämä virtahepo polski mummosammakkoa pää pystyssä kuin telkällä.. Niskat siinä kipeytyy, välillä on pakko heittäytyä selälleen jos vaan yksin on radalla. Varmasti on kanssapolskuttelijoilla naurussaan pitämistä, jos näkevät mummon sammakoimassa.

Simo on kotiutunut hyvin. Nukkuu pitkät unet öisin ja aamulla sitten rynnätään katsomaan naapurin pomerania-tytön jälkiä. Lempparipaikka on oma pesäkoppa, onneksi otettiin se mukaan.

Tänään olen paistanut marjapiirakkaa ja rieskaa. Aamuisen kaurapuuron jämät sekoittelen sämpyläjauhoihin. Ja kuten sanotaan: joka keitetyn paistaa, se makean maistaa. Ainakin jälkipolvi kuorossa kehuu rieskaa ja joka päivä sitä pitäisi paistaa. Nytkin kohoaa uunissa pannurieska ja paistuu rapean ruskeaksi. Makarooni-jauhelihalaatikko on myös nuorten lempparia. Sitä saivat tänään ja toinen vuoka odottaa kohta saapuvia lomalaisia.

Nyt tämä mummo lähtee kylpylään tallustamaan. Tasan 600 töpöaskelta. Tänään kylpylään ovat saapuneet itänaapuritkin sankoin joukoin. Mökin ovelta meillä on avantoon  onneksi vaan hieman toistasataa töpöä. Eikä tartte muuta kuin tossut, hanskat, simpparit ja kylpytakki päälle. Jotkut naapurit aamutuimaan  ihmettelee "kummituksia" kulkemassa alas rantalaiturille. Mutta on se niiiiiin ihanaa herätä kaulaansa myöten jäisessä vedessä. Kummasti "friskaa vanhaa kroppaa"... tähän sanontaan liittyy muuten eräs hassunhauska tarina kahdesta ikäneidosta ja heidän hevosestaan.

Nopas, lätinät nyt loppuu tältä päivältä. Kuvat on mitä sattuu, kun kaamosta on vaikka välillä aurinko pilkistääkin. Eikä Talvivaarasta näy vaaraa ainakaan vielä olevan näillä main.

Olet sydämellisesti tervetullut lukijaksi, T! Toivon sinun viihtyvän.

KYLPYLÄSSÄ...

Onhan tämä nautinnoksi ollut, tottakai. Kävellä 600 töpöttävää askelta mökin rappusilta kylpylän rappusille hyvin aurattuja, lumettomia väyliä. Ottaa koiruli taluttimeen, muovipussi taskuun ja reipasta askelta mäntykankaiden siimeksessä tai mökkien välikujia pitkin. Tänäänkin mentiin nelisen kilometriä, pakkasta vain 8 astetta aamulla ja pehmeä ilma kuin morsio. Nautinto oli.

Mutta kylpylään. Väljää joka paikassa. Ihan yksin vanha rouva nökötti saunan lauteilla tänään. Sai kipata kiulusta vettä mielin määrin pyöreille kiuaskiville. Ja nauttia. Kuntoradalle uiskennella ison altaan läpi ja  sielläkin saada ihan oma rata. Eipä jaksanut enempää kuin 500 metriä vaikka olisi ollut hyvä tilaisuus enempäänkin. Takaisin kylpylän altaille ja pakaroille ja reisille pyörteitä pumpusta.  Kylmäaltaan kautta pesuhuoneeseen, suihkun jälkeen pikainen saunassa piipahtaminen ja pukemaan. Siinähän se.

Että sitä ihminen on Lisitzin Lötjö. Vailla vähäistäkään itsekuria on antanut vatsansa pömppöytyä, takapuoli kuin olis aina vaan istunut ja istunut. No niinhän olen. Keskivartalolihavuus on todellinen terveysriski. Tiedetään. Mutta kun ei ole mikään tehokuuri riittävän pitkään ollut käytössä, pelkästään mielessä. No, hyvä kai sekin. Mutta suu ei ole ollut säkkiä myöten. Itsekuria ei vähimmässäkään määrin.
Vaan mitä nyt tämän ikäinen. Kenelle sitä pitäisi enää simpsakkana olla? Itselleen, ihan taatusti. Aina ihaillen kuolaan hoikkien ikäihmisten kohdalla. Ja nuorten kohdalla muistelen, miten itse olin langanhoikka vielä puolivuosisataa sitten. Mutta se oli silloin se. Eihän tosin ns. kuivan kesän oravanakaan kaksista olisi, mutta kuitenkin...

Voisin kirjoittaa vaikka tarinan:  Minä, kentauri. Ehkä kirjoitankin.
Joulu tulossa ja pukki kantaa suklaarasioita! Pystynköhän napsauttamaan naamassani olevan poikkiviivan tiukasti kiinni kaikkien houkutusten edessä. Ettei vaan hukka perisi mummorukan
ennenkuin on edes uusi vuosi.

Aina sitä keksii tekosyitä ja kiireitä muka. Viimeistään nyt pitäisi ottaa itsekkyys käyttöön. Elää hetkessä ja vain itselleen. Vaan pystyisinkö? On helpompi antaa mennä vaan. 

Nyt tulee valitusvirttä postauksen täydeltä. Edes kuvia en keksi tähän postaukseen. Olin pyhästi päättänyt olla miettimättä mitään negatiivista kiltteysviikoilla. Mutta "vanha aatami" se vaan nostaa päätään ja valo on kadonnut putken päästä. Pienestä se on kiinni tämän mummon murheet. Jos murhe lainkaan. Kun ei mitään tee korjatakseen tilannettaan. Pelkkää itseruoskintaa ainoastaan.

No ei tämä nyt ihan niiiiiin surkeata ole. Kokonaisuutena. Kun on lähes terve, perhe ympärillä ja koiruli sylissä, niin mikäs on tässä  pukkia odotellessa. Ystäviäkin, kannustajia, ymmärtäjiä. Lopetan valittamisen ja käyn jääkaapilla....tosin kopasen porkkanapussia enkä grillimakkaraa, hih. 

AKKUJA LATAAMASSA

Aurinko pilkahti mutta nyt on pilviharso järven yllä. Yöllä tuprutti pehmoista untuvaista lunta lähes viisi senttiä. Aamulla tehtiin Simon kanssa parin kilometrin lenkki vielä hämäränhyssyä pitävässä sunnuntai-aamussa.

Vähän oli aamuhämärässä kulkijoita.  Kiersimme kävelytietä koiratarhalle asti ja Simo sai olla tarhassa vapaana nuuskimassa.

Eilinen päivä eli lauantai oli ensimmäinen kokonainen lomapäivämme täällä pohjoisemmassa. Myös eilisen sää oli aivan upea, siksipä eilinen päivälenkkimme koirulin kanssa oli vähintään neljä kilometriä, minä nautin taluttimen toisessa ja Simo toisessa päässä. Pupujen ja oravien jälkiä puhtaalla hangella.

Syksyn vipinä tuntui väsymyksenä ainakin meidän miespuolisilla. Prinssipuoliso veteli nokosia yhtenään ja tietysti Simo myös. Minun päiväni meni myös leppoisasti sukkaa kutoen ja televisiota töllötellen. Otin ihan itselleni oikeuden olla tekemättä mitään ja huolehtimatta mistään.
Illalla kävimme vuorotellen kylpylässä. Nyt kun oli ns. pitkä viikonloppu, väkeä oli tungokseen asti. Suihkuihin jopa jonot, pukuhuoneista puhumattakaan. Ja lapsia, niitä oli altaat täynnä.
Vaan eipä haitannut. Siirryin suosiolla kuntouintiradalle ja hämmästelin huonoa kuntoani. Ensi vedoilla tuntui vapauttavalta mutta jäi sitten 250 metriin urakkani. Osa syynä oli kahden nuoren miehen reipas polskuttelu samalla radalla, olivat nauttineet valkosipulihärkää kera juomien ja tuoksu tuntui radan mitalla. Luovutin ja palasin kylpylän puolelle, missä onnekseni pääsin vesihierontapumpulle. Kyllä tekikin hyvää pyörähdellä voimakkaan vesisuihkun pyörteissä. Nautinnon viimeisteli kylmäaltaassa viivähtäminen. Pienet pojat varovasti kokeilivat varpaillaan kylmäaltaan vettä. Laskivat sitten mummon suosiolla painautumaan kylmään veteen ja jäivät katsastamaan, nouseeko heti ylös. Ei noussut. Poikasakki vähän kummasteli moista ja kun kerroin, että ennätykseni on ihan oikeasti avannossa 11 minuuttia, sain kyllä pojilta sankarikehän pääni ympärille. Olivat ruotsinkielisiä ala-asteikäisiä (koko luokka oli päässyt kylpylään retkelle) ja kun vielä puhuin heidän kanssaan ruotsia, oli suosio taattu.
Pikainen suihku kylmän jälkeen ja pukineisiin. Hurmostelin vielä jälkitunnetta tallustaessani mökkiin hämärässä illassa.

Mökissä nämä miespuoliset odottelivat, Simo varsinkin kuono ulko-oveen päin koko kylpyläretkeni ajan. Mutta kyllä väsymys vaivasi koiruliakin, veti ihan rennoksi tultuani. Omalla pienellä tilkkutäkillään .sohvan nurkassa. "Haluaisimme perustaa perheen..." televisiossa!

Todella hienosti täällä on ulkona noita koiruleiden kakkapussiautomaatteja ja roskiksia. Sen vuoksi onkin ihmeellistä, että varsinkin isojen koirien isot läjät jätetään surutta korjaamatta kävelytien viereen. Ei se ole koirien vika, taluttimen päässä se on. Samoin kuin se, että roskisjonojen viereen heitetään tyhjät kaljapurkit ja -pullot. Mutta joidenkin kotona käy varmasti aina siivooja!?! On totuttu heittämään roskat toisten korjattaviksi.
No, kateellisten puheita. Minäkin kotiin siivoojan ottaisin... mut silti en heitä tyhjiä pulloja ja purkkeja luontoon enkä toisten kerättäviksi. Ja Simon jätökset jaksan kantaa läheiseen roskikseen. No, meni nyt marinan puolelle, vaikka yritän ainakin jouluun asti pitää kiltteysviikkoa ja nähdä asiat positiivisessa valossa. Vaikeata se välillä on. Tulomatkalla nähtiin Minttuli ja miehensä sekä Minttu huoltoasemalla sattumalta.  Ja liki kalakukkokaupunkia sellainen ohitustilanne, missä pikkuauton kuljettaja ei muistanut varmaan vetävänsä perässään peräkärryä vaan teki muikkusukelluksen kuorma-auton keulan eteen. Oli täpärä tilanne. Ilmankos vahinkoja sattuu usein. Liikenteessä ei sovi haihatella vaan oltava aistit valppaina. Tai sitten kudottava sukkaa, hih. Kaksi paria on miesten sukkia valmiina entisten lisäksi. Pakko alkaa vääntää lapasia seuraavaksi. Ja välillä käydä kylpylässä vesihierottamassa hartioista pois neulomisen tilttaukset.

Itsenäisyyspäivästä sen verran, että piipahdimme mökillä katsastamassa, että pihassa on paljon pupujen jälkiä, järvi jäätynyt ja kaikki kunnossa. Hirvenlihaakin saatiin mukaamme. Paikallinen hirviseura oli hankkimassa uutta saalista ja kellistänyt hirven juuri ennen tuloamme.
Kättelyt ja iltapuvut tuli  katsottua. Kävin sytyttämässä emäpitäjän hautausmaalla kynttilät äitini ja isovanhempieni sekä muiden läheisten haudoille. Kaunis oli vanha hautausmaa kuun ja  kynttilämeren valaistessa. En pelännyt liikkua hautausmaalla...
Iisalmessa piipahdettiin kirpparit, muutama kirja ja punaista lasia tarttui mukaan. Ja joulupukin pakettiin toivomani Jää kirjakaupasta. 

Kaiken kaikkiaan. Onnellisesti ollaan täällä  ja nautitaan ja levätään. Lapsenlapsia on tulossa viikonlopulla laskettelemaan. Rinteet on auki ja lunta riittävästi. Paluu normaaliin kotiarkeen juuri ennen jouluaattoa. Tuntuu hyvältä. Simosta myös.

JOKA IKKUNALLA KAKSI KYNTTILÄÄ

Huomenna Suomi juhlii 95-vuotista itsenäisyyttä. On syytä sytyttää kynttilät itsenäisyydellemme. Illalla juhlaväki täyttää linnan ja toinen toistaan upeimpia iltapukuja seurataan jo kättelyjonosta. Ihan hyvä näin. Tuohan juhlien järjestäminen piristystä palveluyrityksille, kampaamoille, pukuvuokraamoille, ompelijoille, liikenteenharjoittajille, leipomoille jne. Ei ihan vähäinen satsaus. On jossakin laskettu, että juhliin osallistujalle juhlat maksaisivat tonnin verran euroja ihan omastakin pussista. Tiedä häntä. Mutta meille muille on viihdettä tiedossa huomisen illan televisiolähetyksissä.

Tämän aamun pakkaslukema ylitti 20 asteen viivan. Kirpeältä tuntui. 
Kuu loi varjojaan puiden lomaan, kun lampsin pitempivartisissa uimatossuissa lammikolle, missä prinssipuoliso avasi avantoa. Hyvältä tuntui painautua viileään veteen. Simo jo malttamattomana odotteli sisälle palaamista, ei pienet tassut kovin kauaa kestä kylmässä hangessa. Kipitimme sisälle, kuistin portaat paukkuivat pakkasen kylmyyttä. Lämpimään suihkuun, aamukahville ja lukemaan päivän uutiset paikallislehdestä. Päivä saatiin käyntiin.
Pikaisesti paketoin mielestäni tosi kauniin Porvoo-aiheisen Brunbergin peltisen suklaakarkkirasian postipakettiin ja lähtemään Saksaan. Siinäpä oiva joululahja kotimaahankin annettavaksi.
Joulukortit on kirjoittamatta, otan korttipinon ja osoitekirjan mukaan kun aamulla lähdemme ajelemaan pohjoisemmaksi. Elvis jää kotimieheksi vanhimman tyttären hoiviin.

Lumisade on tauonnut ja aurinko nousee metsän takaa. Puiden oksat lunta tulvillaan. Todellinen talvi tuli yhdessä yössä ja maisema on jouluinen. 

Toisaalta tekisi mieli kääriytyä peittoon ja käpertyä lämpöön odottamaan kesää. Ainakin näillä pakkaslukemilla. 

Jotkut osaavat. Simo ottaa rennosti vaikka minua harmittaa television kuvien pikselöinti lempiohjelman aikana. Kaupallisten kanavien kohdalla kuvien säröilyä on aika usein, kiitos digiboksien. Ei uudistukset aina palvelua paranna. Antennijohtoa kääntelin ja vääntelin ja sain kuin sainkin Lemmen viemät jotenkuten katsottua.
Ehkä tänään taas näkyy paremmin.

Jaapa-jaa. Nyt pitää lopettaa lätinät ja ryhtyä päivän askareisiin. Joulupukille pitää kirjoittaa, josko eilen Finlandia-palkitun kirjan Jää sattuisi minulle paketoimaan. Lienenkö ollut tarpeeksi kiltti?!?

ELLEI JOULUNA OLE ...

... niin pikkujouluna on, lunta tulvillaan. Eilinen pyry tai paremminkin tuisku Antti kaatoi kopallisen puhdasta, valkoista puuterilunta pitkin pihaamme. Ja meni sitä kyllä muidenkin pihoille. Ja metsään.

Tänään ei enää pyryttänyt, aamulla oli sininen hetki, jota yritin kuvata. Ei ottanut tarpeeksi sineä kameraani maisemasta. 

Peltoaukealla näkyy vielä viljan sänki, sillä tuuli puhalsi lumet tielle ja pihalle kinoksiin.

Päivän mittaan pakkanen kiristyi jo lähelle kymmentä astetta. Simolla laitoin takin päälle päivälenkin alkajaisiksi. Reippaasti koiruli nosteli pieniä käpäliään tien pinnasta ja välillä poikkesi syvempään lumeen tien sivuun. Lumi oli varmasti lämpimämpää kuin sileä ja jäinen tien pinta.

Aurinko loisti viimeisiä säteitään metsän takaa ja värjäsi puiden latvat tuleen.

Oli vasta iltapäivä, ei vielä hämäränhyssy, sillä lumen ansiosta valoisaa kestää nyt pidempään.

Tämä peltoaukea on pupujussien suosimaa temmellyskenttää, niitä näkee siellä usein.

Simolla riitti tarkastelemista. Toinen tassu ylhäällä, Kyllä pitäisi huopatöppöset hankkia myös Simolle. Itselleni kun Kuomat ostin ja kovasti niistä tykkään. Ei käy kylmä varpaisiini, toista on Simon.

Pihassamme on isoja kuusia ja niissä tänä syksynä oikein melleviä käpyjä autokatoksen vintillä asuville oraville. Toki oravat käyvät lintulaudalta napsimassa auringonkukan siemeniä.

Vielä viimeinen tarkistusvilkaisu ennen sisälle kiirehtimistä. Valtakunnassa kaikki hyvin ainakin päältä katsoen...

Sitten alkaakin jo hämäränhyssy painaa päälle, pieniä varpaitakin jo kivistelee pakkanen.

Simo mielipaikallaan sohvan selustalla. Tärkeä päivystystehtävä jatkuu. Helppo homma lämpimässä.

Toinen korva on pystyssä kuin Punahilkassa sudella "että paremmin kuulisin..." Vaan on se kiva kun on lunta ja on pikkujoulu. Pipareita ja  lämmintä glögiä. Kynttilöitä. Se on siinä. Sukkaa syntyy, prinssipuolisolla on muutamia joulujuhlia, missä hän on vähän hommeleissa. Ja saa jouluruokaa. Minulle helppoa. Simo syö koiranraksuja, minä lämmitän mitä sattuu jääkaapissa olemaan. No, maanantaina on minullakin pikkujoulut, joissa tarjolla jouluisia ruokia. Vanha kansa sanoi, että "jouluna pitää piimää saaman, vaikka saappaassa kirnuttais!" Niin perinteisiä kinkut ja joulukalat, lanttulaatikot ja rosollit on. Ehkäpä hieman vähemmälläkin selvittäisiin joulusta. Mutta se riisipuuro! Kun kerrankin saa oikein hyvää riisipuuroa, hih.

VÄHITELLEEN JOULUUN

Mitä olisikaan joulun odotus ilman lunta? Maa on ollut martona tähän saakka. Aamuisin ovat pihanurmelle varisseet hevoskastanjan ruskettuneet lehdet  litimärkinä taipuneet uimatossun alla. Tänä aamuna jo kahisivat kohmettuneina, lunta kuin mannaryynejä tuo tuuli mukanaan takapihalle ja kuistille.

Simo ihmettelee ohutta lumikerrosta. Vielä eilen oli metsässä ihan sulaa mättäillä ja poluilla. Vain saniaisten lehdille oli jäänyt rippusia lumihiutaleista.

Maisema valaistuu lumen myötä. Sääennusteet lupaavat lumimyräkkää tänne eteläisempään Suomeen. Vielä ei  ole meille asti yltänyt. Minäkin jo myräkkään valmistauduin,  kävin ostamassa Kuomat koiran lenkkireissuja varten. Niillä sitten tallustelin aamulla postilaatikolle ja jätin jälkiä rikkomattomaan ensilumeen. Viereen tulivat tietysti pienet tassunjäljet... onhan aamuinen postilaatikkoreissu aina yhteinen.

Mutta eipäs vielä ole puhuri puhaltanut lammen pintaa jäähän. Vain pienoinen hyyhmäkerros oli lammikossa, ei tarvittu jäänsärkijää avuksi aamuisella uintireissulla. Kun ilma on viileämpää, tuntuu vesi ihan lutuselta painautua niskanikamia myöten ihanaan viileyteen.

Viileä ja viipyilevä kuin avantoon pudonneen kuolema, siteeraus viimeksi lukemastani kirjasta. En kylläkään tahdo jaksaa antaumuksella tuota kirjaa lukea, en saa siitä oikein mitään otetta. Ehkäpä pitäisi lukea yhtäjaksoisesti,  olen sitä iltalukemisena ennen nukahtamista tavannut. Nimittäin tämä Hämeen-Anttilan Tapettiin sulautunut, vai mikä se nyt tarkasti ottaen on. Taitaa jäädä kesken, vähän siltä tuntuu.

Ikkunalla ilahduttavat marraskuun kukkivat kaktukset, punainen ja valkoinen. Valkoisessa on hehkuvat, suuret kukat. Vaikka kyllä punainenkin (joita minulla peräti kaksi ruukkua) on joulun odotukseen hyvin passeli ilahduttaja.

Muutakin tilpehööriä tuli mukaan kuviin kun en viitsinyt kukkaruukkuja erilleen  nostaa. Haitanneeko, tipehööriähän tämän huusholli on ihan täys.

Pikkujoulujen aika on parhaimmillaan. Meillä päätettiin viettää pikkujoulua ihan vaan keskenään, minä, prinssipuoliso ja Simo.
Glögiä lämmitetään, pipareita pöytään, ja se on siinä. Pikkujoulupaketeiksi annetaan toisillemme läheisyyttä ja lepoa, ymmärtämistä ja pientä paapomista. Varsinkin Simolle. Eikä tarvitse näitä pakettiin punoa...hih. Läheisyys lämmittää, kynttilät sytytetään ...

Muutama villasukkapaketti pitää ehkä pakettiin kääräistä, sukissa riittää tänäkin talvena, sillä 22 paria on valmiina (osa jo annettukin käyttöön) ja keriä on vielä korissa odottelemassa. Joskus ajattelen, miten yksniitinen eukko olenkaan, vain pukkaan villasukkia iltapuhteet. Mutta se on niin helppoa hommaa. Ja kyllä aika tavaran kaupitsee, sanoo vanhat.

Varsinaista lumimyräkkää siis odotellaan. Tuulenpuuskat enteilevät eneneviä hiutaleita pihan poluille. Meille on tulossa talvi. Kunhan ensiin maa jäätyy niin, että lumet pysyvät. Toivottavasti jo jouluksi.
Mitenkäs muuten pukin poro  täynnä painavia paketteja olevaa  pulkkaansa jaksaisi sulassa maassa perässään raahata? Jos ei jouluna olisi lunta....?

UNTEN SYVISSÄ VESISSÄ

Prologi: Hereillä en voisi
hengittämättä
sukellella pinnan alla,
määrättömästi...

Aamuyön väistyvä hämäryys
läpi tuulen henkäysten liikuttaman
pitsiverhon.
Ikkuna avoin unissakävelijälle
ilmojen halki, alas rantatörmään...

Jalkapohjissa kosteus
yön kylmettämistä laituripuista.
Sukellus aamun vielä viileään veteen.
Olenko hereillä? En tiedä.
Silmäni ovat auki.
Uin veden alla, missä järven tummat syvänteet
vetävät minua puoleensa.
Hiukseni leviävät ja leijuvat pääni ympärillä.

Jatkan vedenpinnan alla,
edessäni lumpeitten varret
nousevat pystysuorina valoon päin.
Puikkelehdin kevyesti ahvenvitojen välistä.
Nousevan aamuauringon valo läpäisee vettä -
heittää varjoja pohjahiekkaan.
Olla unessa, ei hereillä.
Hengittäminen ei tunnu olennaiselta.
Unimaailmassa.

Ihminen, ennen yksi ystävistä,
nyt vihamieheni. Hänkin ui veden alla.
Säpsähdän. Pelottaa.
Hän seuraa minua.
Pyristelen pakoon.
Vesi on mustaa ja järven pohja upottaa,
pohjamudasta törröttää tummia järvihakoja,
kauan sitten veteen kaatuneiden puiden
sileiksi hioutuneita, limaisia ja etovia
oksaisia runkoja.

Mutaan painuneiden puiden alla kivikaloja, "konttiryssiä",
Jalkani uppoavat iljettävään sameaan veteen...
Huudan apua, vain vesikuplia nousee pinnalle huudostani.
En tahdo syvyyksiin. Haraan vastaan,
kauhon vettä päästäkseni lähemmäksi rantaa.
Yläpuolellani auringon säteen lävistämä vedenpinta.

Katson ympärilleni hämärässä huoneessa.
Hiestä märkänä, peitto kiertyneenä ympärilleni.
Huomenta.

SIMON LAUANTAISTA

Sataa tihuuttaa. Aamuinen uintireissu lammikolla ei oikein avantouimiselta vaikuttanut.   Mutta totuttelevat tulevaan, kun  toiveissa on saada hieman lunta ja pakkastakin. Nyt ollaan kovasti plussan puolella. Kun ei vielä lammikko jäässä, sinne oli helppo mamman ja papan painautua. Minä poika vähän haukuin mammaa kun se temppuili siellä vedessä. Olis voinut vaikka hävitä sinne!

Piipahdan välillä pikaisesti ulkona, kukapa antaisi vapaaehtoisesti turkkinsa kastua. On olevinaan kaamosväsymystä. Koirulillakin.
Pieni kirpparilta ostettu peti  on kovassa käytössä, sinne on mukava kiepsahtaa nokosille.

Ja haukottaa niin vietävästi! Antais nyt olla räpsimättä sillä kameralla, no, toisaalta tykkään kun minua filmataan. Tiedän olevani tärkeä.

Tosin naurattaa tämä filmitähtenä oleminen. Ei paha. Ota nyt kuva vatsanpuoleltakin...

Vaikka oma sänky kullankallis, tykkään tehdä oloni mukavaksi myös sohvannurkkaan. Vai huomaattekos, olenko siinä? Pelkkiä ruusutyynyjähän kuvassa näkyy! No hei, olen siellä keskellä!

No hyvä on. Ollaan sitten pää tyynyllä. Onko hyvä näin?

Hyvin sulaudun ruusukuvioihin, eikös?

Ihan kiva tässä on pötkötellä, taidankin ottaa pienet päikkärit!

Koiran unta! Kaukana kavala maailma...

Mamma se kutoo noita sukkiaan, mihin se ne aikoo laittaa kun niillä ihmisillä on vain kaksi jalkaa. Toista se on minun. Eihän sen nyt kutomat sukat riittäisi kuin kahdet parit minulle, Cosmolle, Eccolle ja Shakalle. Ja yhden koirulin sukkaparit  vielä jäis ylimääräiseksi. Vaan olis se hurjaa kulkea etukäpälissä eriväriset sukat kuin takakäpälissä.

En oikein ymmärrä tätä sukkabuumia. Ja vielä pappa lupas tuoda sille lisää seiskaveikan lankaa. Että muka sais miesten sukkia kutoa lisää. Kutookohan se todella minulle, mies minäkin olen!
Mut järki pitää siinäkin olla, neljäkymmentä sukkaa valmiina ja vielä lisää meinaa kutoa. Sukkamummo. On kuulema helppoa ja voi ajatella omiaan kutoessaan. Hm. Minähän ajattelen omiani koko ajan.

Eilen nää keitti jauhelihakeittoa. Se on minun herkkuani, mutta ei antaneet kun oli siihen tarkoituksella laittaneet sipulia. Minulla kun on massu ollut vähän vaiheessa, ei tahtonut ruoka pysyä massussa. Vaikka uskonkin, että se johtui pavuista joita oli pataruuassa mukana. Ja vahingossa söin ennenkuin huomasin ne.

Ensin luulin, että jäin ilman keittoa eilen, kun mamma kuori sen peppuperunan siihen keittoon! Hassuja perunoita kasvaa. Ja porkkanoitakin, niinkuin se pari viikkoa sitten postattu pissahätä-porkkana.

Vaan en minä nyt niin perunoita kaipaakaan, kanaa ja kalkkunaa mieluiten. Nyt ne pitää minua melkeinpä pelkillä raksuilla, että saan vatsan taas balanssiin. 

Illalla jäädän papan kanssa kahdestaan  - no Elvis tietysti kolmantena. Mamma lähtee teatteriin. Minusta parasta on sen perunateatteri, siitä aina seuraa maukasta ruokaa. Sitten kun vatsa sietää muutakin kuin nappuloita ruokasäkistä. Lopettivat ne hammasPedigreenitkin minulta kun lukivat että niissä on viljaa.
Kanaa ja maissia vaan. Sitä se minun elämäni nyt on. Mutta terveys ennen kaikkea.

Tassut on hyvässä timmissä, samoin turkki. Ja mieli on iloinen ja riepas. 
Lopuksi vilkutan mustalla tassutyynylläni. Miten minulle on jäänytkin tuollainen "mustikka" varpaan alle?  Hieno tuntomerkki, sanoo mammakin.

Meillä käytetään paljon mustikoita, mutta ei niitä lattialle asti ripotella, hih. Voiko koiralla muuten olla kokonaan mustat tassuanturat? Eikö niistä jää mustia jälkiä, mitä? Pitääpä nuuskia tarkemmin....
Hyvää lauantain iltapäivää ja huomista sunnuntaita. Huomenna minä menenkin tapaamaan varamammaa ja taataa. Kiva kiva!