TALVIPALATSIN TAIDEAARTEET

Kukahan meistä sen keksi! Laivalla Pietariin ja tähän vuodenaikaan! Ja sitten mentiin. Makasiiniterminaalin edessä odotteli Prinsess Maria, entinen Silja Festival (?). Kotipaikka Nikosia. Ei pelätty, noustiin laivaan.

Viisumivapaa risteily suoraan Pietarin Vasilisaarelle.

Haluttiin nähdä myöhään illalla laivan show tanssiravintolassa. Venäläistä sirmakansoitantaa, tanssiryhmä. Aika vaatimaton esitys, pääosin huivin vääntelyä ja kääntelyä sekä varpailla liikkumista. Miespuoliset esiintyjät panivat ripaskaksi. Jotenkin ei vaan sytyttänyt. Kovin vaatimatonta ja tavanomaista kaikkiaan.

Sunnuntain valjetessa olimme Nevalla ja laiva kiinnittyi Vasilisaaren satamaan. Uusi terminaalirakennus, jonka edustalla torvisoittokunta oli vastaanottamassa. Vähän nauratti tämä juhlavuus.

Mutta ei se mitään, kappalevalinta oli Flirtaten. Kyllä siinä hymy väkisinkin pyrki ilmoille.

Satamasta oli shutle-kuljetus pikkubusseilla Nevskille ja keskustaan. Kylmä ja kostea tuuli puhalsi jäätyämme bussista Eremitaasin kohdalla. Onneksi  museon ovet avautuivat ja olimme jonon alkupäässä.

Kierros Talvipalatsissa on aina yhtä mielenkiintoinen. En ole ihan varma montako päivää vaellus kestäisi, jos jokaisessa huoneessa kävisi ja hetken viivähtäisi. Huoneita on valtavasti, entisajan kädentaitajien jäljet katoissa ja lattioissa, kultauksia, pylväitä ja kupoleja, marmoriportaita jne silmänkantamattomiin. Hopeaisia astioita vitriinikaupalla, kultaisista puhumattakaan. 

Tässä muutamia kuvia entisajan loistosta:

Tästäkin  ovesta ovat tsaarin perheen jäsenet kulkeneet. Kaikki huoneet ovat eritavoin koristeltuja, kattoa ja lattiaa myöten.

Jokaisen Pietariin matkustavan pitäisi nähdä Eremitaasin aarteita. Jo itse rakennus on ainutlaatuinen ja vaikuttava. Kovin pieneksi itsensä siellä tuntee!

Eremitaasista jatkoimme tavallisella bussilla keskustaan. Bussissa ikkunat jäässä, kuljettaja, rahastaja ja apupoika eivät tienneet kysymiämme kohteita reittinsä eli Nevski Prospektin varrella. Jäimme tavaratalon kohdalla pois ja poikkesimme sisälle. Ennen siellä oli vaatteet narutettu ympäriinsä vaatetankoihin. Nyt oli tarjolla timanteista alkaen puumaatuskoihin ja lakkarasioihin.

Kävelimme sohjoista ja suolattua Nevskiä eteenpäin ja Fontankan jälkeen piipahdimme kahvilaan, joka sijaitsi hotellin reseptionin vieressä. Kuuma hehkuviini lämmitti, mutta hotellin virkailija ei osannut Pietarin karttaan merkitä edes oman hotellinsa sijaintia kun kysyimme Oneginin taideaukion paikkaa. Eikä kukaan muukaan. Niin se vaan on, että viisimiljoonaisen kaupungin asukkaat ovat täysin tietämättömiä omasta elinympäristöstäänkö?

No, maassa maan tavalla. Ajettiin bussilla takaisin Nevskiä ja ihmeteltiin, miten matkan hinta toiseen suuntaan oli kalliimpi kuin toiseen. Onneksi suhteellisen edullista kaikenkaikkiaan, bussit likaisia ja huonokuntoisia sekä ikkunat umpijäässä.

Aikataulut eivät pitäneet myöskään laivan pikkubussien suhteen. Olimme jäätyä pysäkille. Soitimme meille annettuun numeroon, josta ei vastattu. Vihdoin kahvilassa odottelun jälkeen takaisin pysäkille ja täpötäyteen pikkubussiin ja laivalle. Seisomapaikatkin oli kaikki käytössä! Palatessa ei ollut torvisoittokuntaa puhaltelemassa satamassa. Vain liukkaat liki kolmekymmentä peltirappua ylös laivaan. Ja helpotuksen huokaisut. Kotimatka saattoi alkaa.

Matkajärjestelyt Suomessa kävivät vaivattomasti. Viisumiton päivän matka edellyttää perillä laivabussien käyttöä. Tarjolla olisi ollut  kaupunkipanoraamaa ja Talvipalatsia (8 tuntia)  myös järjestettynä retkenä. Mielestäni olivat aika hyvissä hinnoissa ja halusimme oman ohjelman mukaisesti katsella Pietaria. Tähän vuodenaikaan kuitenkin kaupunki on kylmä, mikään ei oikein toimi, kadut puhdistamatta ja sohjoisia sekä äärettömän liukkaita. Seikkailuhenkeä tarvitaan, kielimuuri on korkea. Englantia ei vielä paljon ymmärretä. Onneksi pikkuminiä on venäjänkielen taitoinen ja selvitti eteentulleet pulmat. Mutta pietarilaisten palvelulalan ihmisten oman kaupunkinsa tuntemus on nollaluokkaa. Vai puuttuko vaan tahtoa?

No jaa, taas yksi päivä elämässä erilainen. Nyt ei vähään aikaan tee mieli itäiseen suuntaan. Vanhat muistot tuli verestettyä. Mutta Eremitaasiin kannattaa Pietarissa kävijän aina mennä. Toki unohtamatta Iisakin kirkkoakaan, joka meiltä tällä kertaa jäi käymättä, sillä usein on jo aiemmin siellä poikettu.

JOULUKAKTUS JA MUUT KUKAT

Rouva Hulda Huolettoman huonekasvit ovat olleet varsin huonolla hoidolla. Mullanvaihto piti ja piti suorittaa keväällä aina ja aina vaan. Ja jäi sitten suorittamatta. Isot ruukut raahasin kerran suihkuun, pienet ruukut nakkasin kesän tullen ulos pihapensaiden juurelle. Jotenkin heräsin juuri ennen pakkasia kaivamaan amarylliksen sipulit paleltumasta ja toin ruukuissaan nököttäjät sisälle lämpimään.

Ja eikös vaan, joulukaktus oli saanut levätä kesän ulkona ja heti sisälle päästyään alkoi pukata nuppuja. Nyt on jo ihan melkein auki kukkaset.

Ehkäpä helliä sanoja ja ruukunvoimaa tarvitsisi ennen kukkien avautumista.

Ja toinen minulle ihme on valkoisen orkidean nuppujen ilmestyminen vanhojen varsien päihin. Koskaan aikaisemmin en ole saanut uudelleen kukkimaan. Nyt odottelen, jaksaako nuput vielä auetakin.

Siirsin aurinkoiselle ikkunalle odottelemaan nuppujen suurenemista ja aukeamista.

Mutta yksi on vaatimaton. Tämä "tuhma poika" tai "siemenlinko". Mikä lie oikea nimensä, mutta vähälle vedellä ja huonolla mullalla sinnitellyt ja aina kukkii ja siementää. Pieniä alkuja on läheisissä ruukuissa jatkuvasti. Joku palmu tämäkin lienee, tai ainakin palmun sukulainen.

Joulutähti on vakiinnuttanut asemansa suosituimpana joulukukkasena. Minusta jouluun kuluu kuitenkin hyasintin tuoksu, valkoiset kielot ja punainen tulppaani. Niiden mukulat pidän hengissä ja istutan keväällä kukkapenkkiin. Siellä ne kukkivat sitten uudelleen, ellei myyrä ehdi mukuloita pistämään parempiin suihin.

KAIKISTA SANOISTA SUURIN

Tämä Simojoen laulu on soinut alitajunnassani jo monta päivää. Ajattelin jakaa sanat myös blogissani luettavaksi. Minä ainakin tykästyin valtavasti tähän ja olemme laulaneet sitä laulupiirissämme.

                 KAIKISTA SANOISTA SUURIN

                 Se on kaikista sanoista suurin. Se on kirkas ja ihmeellinen.

                 Se on kaikista sanoista kaunein. Kaikkein pieninkin ymmärtää sen.

                 Yksi sana ja vuoria siirtyy. Yksi sana luo historiaa.

                 Yksi sana kun sydämiin piirtyy, ilon hauraan se kukkimaan saa.

                 Se on rakkaus, se on rakkaus, se on kaikista sanoista suurin,

                 se on alku ja matkamme pää.

                 Se on rakkaus, se on rakkaus, se on kaikista sanoista kaunein,

                 halki aikojen soimaan se jää.

                 Se on kaikista sanoista herkin ja sen arkakin lausua voi.

                 Se on sydämeen piirtänyt merkin. Nyt se kaikilla kielillä soi.

                 Yksi sana ja kaikki on toisin. Sana särkyneen voi parantaa.

                 Kuinka sanan tuon lausua voisin, kun se sydämen syttymään saa.

                 Se on rakkaus, se on rakkaus, se on kaikista sanoista suurin,

                 se on alku ja matkamme pää.

                 Se on rakkaus, se on  rakkaus, se on kaikista sanoista kaunein,

halki aikojen soimaan se jää.

Se on yllemme lausuttu kerran. Se on vahva ja muuttumaton.

Se on tie, se on salaisuus Herran. Kaiken antanut meille hän on.

Sillä sanalla hän pyytää meitä; Olet kutsuttu rakastamaan.

Kulje luottaen uusia teitä. Sydän kiitosta on tulvillaan.

Se on rakkaus, se on rakkaus, se on kaikista sanoista suurin

se on alku ja matkamme pää.

Se on rakkaus, se on rakkaus, se on kaikista sanoista kaunein,

halki aikojen soimaan se jää.




Eilinen Tallinnan matka tuntuu lievänä väsymyksenä. Unelma on kirjoittanut siitä omassa blogissaan täällä. Myrskyävästä merestä huolimatta meillä oli mukava matka.

KAUNEIMMAT JOULULAULUT

Joulutunnelma syntyy kauneimpien joululaulujen laulamisesta  kirkossa. Selailtiin aamulla seurakunnan lähettämää aikatauluvihkosta. Harmi, että mikään laulutilaisuus ei meille tänä jouluna käy, sillä pohjoisen lomaviikot menevät päällekkäin laulujen kanssa. Siispä lauletaan sitten jouluaamuna sydämen pohjasta jouluvirsiä.

Toki lauleskellaan  joka viikko, mutta tunnelma joululaulujen yhteislaulutilaisuuksissa on omaa luokkaansa. Kotona hoilaan vähän väliä Simolle ja prinssipuolison kanssa duettona hänen säestäessään pianolla tai hanurilla.

Ja pupukuoro laulaa nalleorkesterin kanssa hiljaista lauluaan.  Näitä englantilaisia pupufiguureja keräilin joskus melkoisen katraan.Taitaa jokunen hiirulainenkin olla mukana.  Mutta vain yhden haitarinsoittajan löysin - niinkuin ihan aikuisten oikeastikin. Tsoukki!

Nyt olisi oikea aika aloittaa joulusiivouskin. Vai pitäneekö tyytyä toteamaan marttojen lailla, että vain jos aion viettää jouluni komerossa, siinä tapauksessa siivoan komerot. Hiljaa hyvä tulee. Lupaan aloittaa ajoissa ja vähitellen järjestelemään huushollia joulukuntoon. Lasten mielestä kinkku on kunkku, samoin Simon, joten hyvä jouluruoka ja parempi joulumieli ja puhdas koti eikä leivänmuruja lattialla. Että se joulusiivouksesta. Mutta joululaulut, ne kyllä jossakin kaikaa ihan varmasti. Kynttilöitä olen alkanut polttaa, (toistaiseksi vain toisesta päästä!). Näinhän se joulu tulla jollottaa.....

LUMINEN LUONTO

Maanantai. Vilkaisu pakkasmittariin. -12 astetta ja Simo haluaa ulos lenkille. Sitaisen nopeasti koiran hihnaan, painan pipon syvemmälle, fleecetakin vetoketjun kiinni ja menoksi.

Pihan laidassa kuuluu mustan linnun krääk. Korppi taitaa sittenkin asustaa kuusikossa, vaikka sanotaan sen olevan korpimetsien lintu.  Lintulaudalla  vain talitiaisten vilskettä.  Taivallamme reippaasti ohi ja pääsemme metsän suojaan. Tunnelin takana kalliossa vesinorot ovat jäätyneet puikoiksi. Minusta niissä on jotakin kiehtovaa ja räppään kuvan "hiidenhampaista".

Lunta on kymmenisen senttiä, mutta kivet polulla ovat näkyvissä, sillä kivethän varastoivat lämpöä ja ovat sulattaneet päälleen satanutta lunta. Vai mateleeko polullamme kenties kilpikonna?

No, kivihän se vaan on. Kallion rinteen reunasta löytyy "lopen uupunut". Koivun oksa antaa taustatukea väsähtäneelle horsman korrelle, muut ovat jo suosiolla taipuneet kumartamaan talvelle.

Pienen koivun runkoon on tuuli tehnyt lumiportaat metsähiirelle tai kenties maahiselle, joka iltahämärissä nousee tähystämään metsässä liikkuvia. Annan mielikuvitukseni lentää lapsuuden satuihin ja menninkäisiin.

Pihaan palattuamme punatulkut ovat saaneet vuoron lintulaudalle. Tarkkoina auringonkukan siemenistä ne nokkivat lumeen pudonneet siemenet parempiin nokkiin. Koivussa on hyvä päivystää, että kukin vuorollaan voi rauhassa aterioida.

Tyttöpunatulkkuja näkyvät olevan kaikki kolme. Omenanpunaisia poikatulkkuja ei näy ruokintapaikalla. Ja pihan oravatkin ovat jo popsineet vatsat täyteen herkullisia auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä. Nyt sisälle!

LEPPOISA LAUANTAI

Aamuherätys aikaisin, prinssipuoliso ystävänsä seuraksi oli  lähdössä eteläisempään tasavaltaan, silmissä unihiekkaa ajelin turistipysäkiltä takaisin kotiin. Simo odotti jo vahtipaikallaan ja vastaanotto oli iloinen ja kostea, sillä pusuja satoi vajaan puolentunnin poissaolon jälkeen!  Haa, kokonainen päivä Simon kanssa kahdestaan.

Nopas, ensin juotiin ahkeruuskupponen aamukahvia. Sitten selattiin Hesari ja päivän lehti. Sitten vaakatasoon peiton alle pienille lisänokosille. Koiruli kainalossa. Että se osaakin runtata itsensä kuin liimatuksi kylkeeni.

Reilun tunnin unosten jälkeen päivä olikin jo valjennut niin, että saatoimme lähteä kunnon aamulenkille. Ja lenkin jälkeen taas kunnon lepotauko!

Harmitti kun kamera jäi kotiin. Iso musta korppi raakkui polun varren männyssä. Siitä olisin saanut helposti kuvan, sillä lähti lentoon vasta vastattuani sen rääkynään. Taisi seurata meitä sillä pihaan palatessamme korppi liiteli yhä yläpuolellamme. Sää oli leppeä, pakkasta vain 3-4 astetta eikä kallioillakaan tuuli juuri haitannut.

Kirjakerhosta tullutta esitettä selasin varsin tarkkaan. Liittymistarjouksena olleissa euron kirjoissa oli muutama varsin mielenkiintoinen kirja. Joskus ennen kun olin kirjakerhon jäsenenä täyttyi kirjahyllyni melko nopeasti, sillä en ole peruuttajatyyppiä. No osaan, tietysti, autolla peruuttaa, mutta kirjojen ja lehtien tilaukset muuttuvat helposti ikikestoisiksi. Pitää vielä miettiä kerhon jäsenyyttä, sillä lukemattomia kirjoja on hyllyssä vielä monenmonta. 

Tänään olisi kyllä hyvä tilaisuus uppoutua kirjaan. Mutta sukankutile on siinä vaiheessa, että terä enää puuttuu ja sitähän nyt ei voi millään kesken jättää. Onneksi sukkalangat on vähissä, musta mohairlanka odottaa kauluriksi kutomista. Villasukkia on jo korillinen valmiina jouluun, joten muutakin on kiva kokeilla.

Iltapäivällä tulee nimipäiväänsä tänään viettävä poikani lastensa kanssa, miniä on kurssilla ja lupasin laittaa lapsille syötävää. Simokin ilahtuu nähdessään Roosan ja Rasmuksen. Ja myös päinvastoin. Näin lauantai sujuu iltaa kohti mukavasti. Ehkä iltamyöhään tartunkin houkuttelevaan kirjaan odotellessani prinssipuolisoa Tallinnasta.

Kurkkasin äsken blogeja. Leena Lumi järjestää arvonnan täällä. Palkintona arvonnassa on upea kirja, jonka varmasti jokainen haluaisi ainakin lukea, ellei sitten ihan ikiomakseen.  

SIMO JA LUNTA

Talvi tuli jäädäkseen! Varmasti meistä kolmesta kaikkein iloisin on Simo, joka innoissaan hypähtelee lumessa edestakaisin, etsii välillä päästäisiä lumen alta mättäiköstä kirmatakseen sitten taas polkua eteenpäin. Varrelliset kengät pitää  mammalla olla, jos aikoo kuivin jaloin metsäpolkuja vaeltaa.

Simo poika pärjää pienillä tassuillaan eikä niitä edes palele.

Takapihan lintulaudalla kiikkuva orava saa nopean kyydin puun yläoksistoon. Sitten oravaa vahditaan.
                            

Taas joku hötö-öttiäinen mönkii lumen alla! Varmaan päästäinen, hyi! Mutta katsottava on!

Mikäs tässä on puhtaaseen lumeen kuonoaan tunkea! Ihan selvästi siellä liikkuu joku!

Mamman mielestä tonkiminen menee jo överiksi eikä se jaksa odottaa paikallaan hytisemässä vaan haluaa jo jatkaa matkaa. Harmi. 

No mennään sitten vaikka umpihankeen! Minulta tämä kyllä onnistuu!

Lätäkkö lenkkipolulla on tehty kierrettäväksi, siispä hypätään varmuuden vuoksi, ettei tassut kastu.

Täällä ne käy pulahtamassa joka aamu. Minä haluan olla mukana. Mutta veteenkö, ei herra paratkoon!
Märkä turkki on ihan kauhistus! Lammikossa on myös ruutanoita. Eipä kiinnosta.

Enemmän kiinnostaa uudelleen  pihan laidalla tarkkailla, näkyykö oravia vielä yläoksilla.

Tykkylunta kasautuu männyn oksille ja oksat roikkuvat jo lähellä maata.

On sitä lunta yläpuutarhan pupuverkossakin ja portin päällä.

Kyllä mammallakin on lumen tajua. Makkarin ikkunasta se katselee lumista mäntyä, jonka oksia pitkin oravat kiipeilevät; niitä asuu jo autotallin ja liiterivaraston ja talonkin vintillä. Ja lintulaudalla ne syövät tinttien kanssa sulassa sovussa tiputellen punatulkuille lumeen auringonkukansiemeniä. Talvi on ihan kiva juttu.

Ne otti sen flunssapiikin molemmat. Oli kuulema sikajuttu siinä samassa rokotteessa. Mamman kysyessä että voiko siitä saada sen narkolepsian hoitaja oli todennut, että "ei sinuun mikään narkolepsia tule" ja mammahan oli tyytyväinen. Vaikka sen mielestä olis pitänyt sen mielipidettä etukäteen kysyä. En ymmärrä miksi, sillä possunkorvat paahdettuina ovat minusta ihan herkkua. Pitääkin käydä ruokakupilla katsomassa, onko sinne tipahtanut mitään hyvää.

LUNTA TULVILLAAN...

Tänä aamuna maa ilo valkoisena yöllä sataneesta puhtaasta lumesta. Maisema oli kaunis, lumikinokseen jäi aamupostin hakemisesta kahdet jäljet, prinssipuolison ja Simon. Simo hypähteli innoissaan lumessa, liekö muistanut valkoisen pehmeyden viime talvesta.

Ikkunasta katsottuna piha näytti tällaiselta:

Ja takapihalta lähtee aamuinen polku. Prinssipuolison ja Simon jalanjäljet metsätielle.

Eilen iski taas leipomisen into. Olin sulattanut pakastimesta omenahilloa (mehumaijasosetta) ja se piti saada käyttöön. Päätin kokeilla piirakan pyöräyttämistä ilman sokeria makeutusaineella

Jauhemainen makeutusaine (Cologran) ohjeen mukaan vastaa 1 lusikka sokeria/1 lusikka makeutusjauhetta.
Laitoin sitä piirakanpohjaan vajaan desin verran. Vehnäjauhoja  desin verran ja kookoshiutaleita 2,5 desiä. Muut aineet normaalisti. Kun siinä samalla laitoin perheelle ruokaa, paistoin piirakkaa hieman liian kauan. Mutta perheen makutuomarin mukaan piirakka maistui ihan hyvälle.

Samantien pyöräytin toisenkin piirakan omenahillosta. Kun kookoshiutaleeni menivät kaikki edelliseen, tähän myös makeutusjauheella tehtyyn taikinaan lisäsin korppujauhoja vehnäjauhojen lisäksi. Vahingossa humautin niitä 2 desin verran miettimättä, että nehän sitovat hurjasti nestettä turvotessaan. Taikina oli tosi timmiä ja lorautin siihen lähes kaksi desiä jogurttia lisää. Ja piirakka uuniin ja Simon kanssa pikaiselle metsälenkille.

Tätä en paistanut ihan niin kauan aikaa, vaikka huitaisimmekin lenkin lähimetsässä paistamisen aikana.
Tästä piirakasta perheen makutuomari ja makeanmussuttaja totesi, että muuten ok mutta hillo ei ole tarpeeksi makeata. Joo, myönnän, hilloon lisäsin sokeria ehkä vähän liian nirkosesti. Mutta ei hätää. Kyllä nää syötyä tulee ja varsinkin jäätelön kanssa maistuvat ihan omenapiirakalle. Mutta tulipa kokeiltua, että sokerin voi hätätilassa korvata makeutusaineella sekä piirakassa että sen päällisessä. Kuinka terveellistä sitten on makeutusaineen käyttäminen? Tuskin sen haitallisempaa kuin sokerinkaan. Kun nokka nousee niin pyrstö tarttuu sanoi variskin tervatulla katolla! Kannattaaa kokeilla sormituntumalla ainemääriä, kuka sen on sanonut että kaikki pitää tismalleen tasadesilitroin mitata!

Ihanaa, kun on lunta. Pelkään kuitenkin, että iltapäiväksi luvattu vesisade sulattaa kaiken valkoisuuden harmaaksi loskaksi. Mutta eipä surra etukäteen. Mussutetaan omenapiirakkaa.

METSÄLENKILLÄ

Nyt on pakkasen puolella. Vielä eilisellä metsälenkillä aurinko pilkisteli lyhyen räntäkuuron jälkeen. Riista-aidan verkkoon vesipisarat muodostivat helminauhaa.

Kalliopolut olivat vielä sulia, mutta liukkaita. Punaruskeiden männynneulasten ja vihreiden sammalten peittämä lenkkireitti antoi välillä liukua kumisaappailla tallustelevalle.  Sammalikon torvijäkälät kurottivat kaulaansa kuin olisivat tyhjiä pikareita odottamassa pisaraa punaviiniä.

Ja joihinkin oli lorautettu punaista houkutukseksi.

Hämmästelimme sammalten monilajisuutta; oli karhunsammalta, seinäsammalta. rahkasammalta. Poronjäkälää ja palleroporonjäkälää. Kuvasin niitä ja ajattelin joskus laittavani niistä kollaasin. Saa nähdä, syntyykö.

Simo haistoi supikoiran tai ketun jälkiä ja siksakkasi edestakaisin polun vieressä olevalta kiveltä risukkoon ja takaisin. 

Kylläpä pieni koiruli ehtii ottaa monen monta askelta yhden lenkin aikana. Ilmankos lenkin jälkeen raksut maistuvat ja kuppi tyhjenee.

Ja välillä leikittiin taas kukkulan kuningasta kiipeämällä kallion päälle polun viereen. Läheltäkö näkee kauas?

Voi ei! Naapurin lassie-tytöt ehtivät juuri mennä polkua ja niiden perään pitää aina vähän haikailla. Harmittaa, ettei mamma lähtenyt tuota toista tyttöjen polkua vaan haluaa alas golf-kentän reunaan.  Siellä vaan ihmiset vielä vetävät kummallisia tötterökärryjään vaikka luulisi jo kentänkin olevan pehmeä ja märkä.

Sitten mentiin tikan höyläpuun ohi, siellä on kaksikin käpykoloa. Molemmissa haaroissa omansa.

Tikat voivat hakata duettona siementä irti kävyistä.  Tällä kalliolla nähtiin kerran ilves, joka vilahti kiireesti kallion reunan taakse.

Vielä eilen oli vesisateen jäljiltä vesilammikoita kirkkaine peileineen. Tänään saattavat jo olla taas jäässä.

Tästä on varmasti joskus ennen vanhaan louhittu rakennuskiviä, muuten ei voisi olla näin tasareunainen.
Tai sitten on "viisastenkerho" pitänyt täällä istuntojaan! Maahiset ja menninkäiset ja metsän väki.
Kalliopoluilla on paljon mielenkiintoista. Luonto on ainutlaatuista ja alati muuttuvaa vuodenaikojen mukana.
Sileitä kalliopolkuja on monta kilometriä, välillä polku laskeutuu laaksoihin ja sitten taas noustaan nyppylälle. Meistä on mukavampi kulkea polulla kuin kaupungin kadulla. Siksi Simo on varmaan vähän "maalainen" eikä ehkä osaisi kunniallisesti käyttäytyä keskustassa. No, onhan me menty kävelyteitä ja katujakin eikä mitään ongelmia ole ollut. Mutta metsässä on mukavampaa. Happirikasta ilmaa ja metsän puhtaita tuoksuja pieneen kuonoon.

Simo tietää tarkasti, mistä alkaa matka kotiinpäin. Silloin ei ole kiirettä vipeltää edellä vaan poika siirtyy lähituntumaan askeltamaan. Pihan laidassa tullaan sitten kylkimyyryä matalana, tiedä vaikka, jos orava sattuisi olemaan lintulaudalla. On se vaisto merkillinen asia. 

Jos jostakin tuntuu jo tylsältä nämä lenkkijutut, pienelle koirulille ne ovat päivän tärkein asia. Toivottavasti pian sataa vähän lunta, nyt tahtoo tassut kastua vaikka kuinka lätäköitä kiertäisikin. Ja vesisade ei ole kiva, olla nyt sitten turkki märkänä ulkona, hyi!  Vaan lenkin jälkeen tassujen ja vatsan suihkuttaminen lämpimällä vedellä kyllä onnistuu, sehän on ihan eri asia. Mamma sanookin aina, että mennääs pesemään tassut ja peppu. Ei siinä vastustella, mentävä on.

PUOLET PETÄJÄISTÄ

Saarijärven Paavon sanat tulivat mieleeni yhtenä sateisena päivänä, kun leipomisvimma iski kesken kaiken. Olen tehnyt satoja marjapiirakoita aina samalla ohjeella vain marjoja vaihdellen. Niin oli tarkoitus nytkin. Vaan kohtalonsormi osoitti toisin. Vehnäjauhopussin pohja paistoi eikä siitä määrästä kolmea desiä tullut raapimallakaan. Siitäpä syntyi sovellutus, "omasta päästä"  kuin entisen tytön kalasoppa.

Perinteisen marjapiirakan pohjataikinan teen näin:
1,5 dl sokeria, 3 dl vehnäjauhoja, 1,5 tl leivinjauhetta, 2 tl vaniljasokeria mitataan kulhoon, sekoitetaan, ja lisätään 2 dl jogurttia, kermaviiliä tai ruokakermakin käy hätätilassa. Pyöräytetään sekaisin ja lisätään edelleen 1 muna ja vielä 1 dl juoksevaa margariinia tai voisulaa. Pyöräytetään taikina tasaiseksi ja kumotaan voideltuun piirakkavuokaan. Päälle runsaasti pakastimesta otettuja  mustikoita, luumuja tai omenaviipaleita (omenaviipaleille ripotan vähän tummaa sokeria ja kanelia). Paistetaan n. 200 asteessa puolisen tuntia eli kunnes piirakan reuna irtoaa vuoasta. Nam.

Ja sitten sovellutus: Vehnäjauhojen osuutta voi pienentää reippaasti ja korvata esim. kaurahiutaleilla (2,5 dl kaurahiutaleita ja 1 dl vehnäjauhoja) tai sitten kookoshiutaleilla (puolet ja puolet vehnäjauhoa). Tämä sovellutus on mielestäni parempi kuin koko 3 desin vehnäjauhomäärä piirakkataikinaan. Kuohkeampi ja muutenkin maukkaampi.

Ainakin meillä marjapiirakoiden menekki on taattu. Onneksi, sillä marjoja on pakastimet turvoksissa syyskesän sadon jäljiltä, vaikka niistä ovat saaneet omansa jo ystävät ja kylänmiehet.

Tasaista on elämä! Villasukkia ja marjapiirakoita! Ei toki, kohta on edessä viikonloppumatka itäiseen kulttuurikaupunkiin perheen kera. Mutta sitä ennen monta villasukkaa, piirakkaa ja retkeä Simon kanssa paljaille ja sammaleisille kalliopoluille liukastelemaan. Siis minä, ei Simo liukastele, pysähtelee vaan kun minulla ei Hai-saappan suvikumit pidä kostealla polulla. Siis täyttä elämää ikäihmisellä.

TÄNÄÄN, ISÄNPÄIVÄNÄ

ISÄNPÄIVÄNÄ ONNITTELUT JOKAISELLE ISÄLLE! 

Isänpäivänä sytytän kynttilän  kaatuneen isäni muistolle. Käynti oman isäni haudalla  muutama vuosi sitten oli tärkeä osa  eheytymisprosessiani.
Kuvassa joukkojen keskitys- ja hyökkäyskaavioita vanhan Sallan ympäristössä sodan aikana. Kuvasin ne matkalla Murmanskiin jossakin tien varrella olevasta muistotaulusta. Poikkesimme myös vanhassa Sallassa ja Alakurtissa. Vanhassa Sallassa hautausmaat ainoat, mitä kunnostettu. Alakurtin kylänraittia komisti isolle kivelle muistomerkiksi ajettu panssarivaunu, muuten ei kehumista. Ja Kantalahti aivan repsahtanut. Käynti siellä jää varmasti ainutkertaiseksi.

Vuosia sitten reikihoitajani, shamaanin oloinen mies, kertoi minun olevan kotoisin Kuolan koltta-alueelta.
Olisiko niin, että joku pystyisi näkemään tällaisia asioita? En ollut kertonut hänelle mitään taustastani, en sitä, että isäni oli kaatunut Alakurtissa ja haudattu nykyisen rajan taakse.

A. Tarvasmäki on tehnyt laulun sanat: Ei taatto käsivarsillaan sua taida keinuttaa. Saat illan tullen kuunnella vain äidin laulelmaa. Oot lapsi onnen suurimman ja suurten murheiden, mä kudon pientä sukkaa sulle hiljaa laulellen.  Tämän laulun sanat on todeksi elänyt varmasti äitini silloin kauan sitten.
Tarjokkaita isäksi vuosien saatossa on ollut, mutta oman isän kaipuu ei sisältäni mihinkään hävinnyt. Kun kävin lukemassa isäni nimen hautakivestä siellä pohjoisessa, sain sisimpääni tyyneyden. Vanha rukous "anna minun hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, ja viisautta ymmärtää se" oli kohdaltani käynyt toteen.

Isänpäivähalauksen sai myös prinssipuoliso, lasteni isä.  Kakku on leivottu ja kahvit kannettu (ei kaadettu) sänkyyn! Isänpäivän kunniaksi  lupasin viedä Simon aamulenkille, mikä homma aina muuten lankeaa prinssipuolisolle kuin "Manulle illallinen". Tosiasiassa olemme  koko päivän Simon kanssa kahdestaan. Prinssipuoliso jäi jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoon toimitsijaksi, koska siellä laitetaan nyt tikkuja ristiin.

Aamuinen pulahdus lammikossa tuntui hyvältä. Onneksi ei sada. Lenkkimme takametsiin taitaa tänään taas onnistua, Simo ainakin on intoa piukassa. No joo, minulle tekee myös hyvää raitis ilma ja kalliopolut.

 Simo haluaa myös omalta osaltaan toivottaa hyvääää isänpäivääää lipaisemalla oikein piiitkäällää kielellä!

Hyvää isänpäivää, kaikki isät. 

MINÄ PIENENÄ (?)

Vihdoin saan vastatuksi Marja-mammalta tulleeseen haasteeseen, olen penkonut lapsuuskuvia ja sitä yhtä ja tärkeintä en tietenkään valtavasta kuvakasasta löytänyt, mutta saa kelvata tämä kuvasta kuvattu.

Siitä, kun olin lapsi, on niin hurjan paljon aikaa, että pelkään ajan jo kullanneen nekin vähäiset muistot mitä on jäljellä. Mutta yrittänyttähän ei laiteta!

1.  Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin, mikä sinusta tulee isona?
En ole varma, kysyttiinkö, mutta jos kysyttiin, olisin vääräleukana vastannut, että ISOMPI. Olinhan ikäisiäni kovasti pienempi.


2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi?
Kiekua ja Kaikua tavattiin Kotilieden takakannen sisäpuolelta. Taisi olla Savon Sanomissa myös Fantom. Ja Tex Willereistä olin kiinnostunut kouluaikana.

3. Mitkä olivat lempipelejäsi? 
Pelattiin pesäpalloa, hypättiin ruutua ja leikittiin piilosilla olemista.


4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?
En muista syntymäpäiviä lapsena sen kummemmin vietetyn. Se ei kai ollut tapana heti sodan jälkeen vielä.

5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä, mitä et vielä ole tehnyt?
Syvänmerensukellusta, tanssia balettia  ja tehdä safarimatka Keniaan. Jälkimmäinen saattaa toteutua, mutta ensin mainittu tuskin koskaan. Mutta ainahan voi tavoitella tähtiä taivaalta! Ja baletti; olen jo liian paksu perhoseksi.

6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?
Hiihtäminen oli mieluista ja sitten tietysti voimistelu (ei voisi uskoa että tällä vartalolla...!) varsinkin keskikouluaikana oli parasta liikuntatunneilla.

7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?
Varmaankin enoni haitarinsoitto ja toisen enon viulunsoitto. Mutta sitten kun ruoho alkoi olla aidan takana vihreämpää, Tapio Rautavaara ja Olavi Virta tekivät lähtemättömän vaikutuksen.


8. Mikä oli paras joululahja jonka olet saanut.
Lapsena sain joka joulu saman nuken pestynä ja puettuna uuteen mekkoon! Mutta kaikkein parhaiten muistan sen joulun, kun sain joulupukilta appelsiinin. Se oli kauniin keltainen, tuoksui ihanalle. En hennonut sitä moneen päivään syödä. Kun sitten kuorin sen, varsinainen appelsiini paksun kuoren sisällä oli mielestäni todella  pikkuinen. Mutta ihanalle se maistui. Paksuista kuoristakin jältin sen valkean "nilan" ja sekin oloi hyvää.
Joulupukki toi aina myös ns. "hottapojan", se oli pullataikinasta leivottu tonttu, jolla oli rusinasilmät ja takinnapit. Kyllä sen maun voi vieläkin tuntea, ei siihen aikaan vehnäsiä mussuteltu tavallisesti muuten kuin suurimpina juhlina.