TUSKATTOMAA SYNNYTYSTÄ

Nyt se on valmis! Meidän antologiamme Aaltojen hiomat tuli painosta sopivasti ennen joulua. Kansilehti on keramiikataiteilija ja graafikko Kaija-Riitta Iivosen käsialaa ja kirjan sisältönä  kymmenen kirjoittajan pelottomia elämäntarinoita. Tuntuu leuhkalta olla yksi heistä.

Tekstien työstäminen ja runojen riimittely oli hauskaa ja tuskatonta.
Antologiamme on pokkarikokoa, käteen sopiva ja teksti luettavaa. Hyvä me.


Ja on sitä synnytetty muutakin, hih. Sukkapareja on syntynyt joulupaketteihin parikymmentä paria. Osa niistä on päässyt lämmittämään varpaita jo heti valmistuttuaan,  tässä vielä  viimeisimmät.

Terveisiä vaan lämpimille varpaille. Oisko kohta jo lapasten vuoro? Tosin on lähdettävä lankakauppaan, sillä ehjät kerät on kudottu ja jäljellä jämäkeräsiä. En ole oikein hyvä kuvioissa enkä moniväriraituleissa, joten täydestä kerästä on aina helppo aloittaa.


Mutta talvea ei vaan synny! Aamulla oli pohjoisen puolen kuisti jäinen, puolen päivän aikaan jo plussalla taas. Metsälenkillä Simon kanssa kiitin onneani, että olin ostanut kunnon Nokian hakkapeliitat. Hai-saappaat samoinkuin nuo onnettomat kannattomat purjehdussaappaat vievät kalliorinteillä mummelin pyllylleen. Ja kumisaapas on ainoa, millä poluilla tällä hetkellä pärjää.


Eikä meille synny chinchillojakaan. Elvis-poika on ainokainen ja yksin häkissään. Kovasti on mieltynyt kuivattuihin mansikanpalasiin. Niitä tässäkin kuvassa norkoilee.

Tuosta Simostakaan ei ole pentuja tekemään, kun on poika. Vaikka innostuu kyllä metsälenkillä tapaamistaan tyttökoirista. Ja kotona on niin viekkulikoiraa että. Tässä päikkäreillä Siirin kainalossa!

Sukkaa ja tarinaa, niitä syntyy tuskattomasti. Vaikka kohta ei tiedä itsekään, kuka tarinoita jaksaa kuunnella ja kenelle saa sukkia sujautetuksi. Ja mikä paha;  siinä kutoessa on aina moukkumuki (Pentikin) maitokahvia ja kuin salaa kirsikkatäytteinen suklaakonvehti. Säikähdin, kun nousin puntarille. Kurinpalautusta heti, muuten jää kinkut ja laatikot maistamatta. No ei vainenkaan. En vaan halua uumaani enää täysin kadottaakaan, kun sitä on vähän alkanut löytyä vuosien jälkeen. 


Nyt mun on ollut pakko suoltaa postauksia tulemaan, kun kohta  alkaa parin viikon pakollinen paussi. Ettei vaan mitään tärkeätä jäisi kertomatta, hih.

Vaikka kyllä laiskuuskin on hyvä lahja! Simo ei viitsinyt paljon päätään nostaa kun hänelle tarjottiin kermaviilipurkin lipomista. Mutta käyhän se näinkin. Tarjoilu pelaa. Näyttää niin laiheliinilta koiruli kun oli vatsan murinaa eikä ruoka maittanut koko päivänä. Viilipurkin nuoleminen on jokailtainen rituaali. Seuraavana aamuna maistui jo raksutkin. Nyt on kaikki taas kunnossa.

SWEET, SWEET

Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja, seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi. Päähän toiseen pirttisen, pienen, sievän, puhtoisen.... tää laulu pyöri mielessäni kun tämän haasteen leivosta keskemmälle palstaa sovittelin.


Niin, haasteeseen. Olen jo samantapaisiin kysymyksiin vastaillut aiemmin, mutta jotakin on saattanut jo muuttua toiseksi mielessäni, joten "sylyä pyttyyn".


1. Lempivärini:  edelleen tulenpunainen, mutta pidän myös luumunpunaisesta sävystä.


2. Lempieläin: ihan ehdottomasti koirani Simo, tuo ihana tappijalka, joka osaa myös ikävöidä ja vollottaa.


3. Lempinumero: edelleenkin valehtelijan seiska. Vois tietenkin olla myös onnettomuuden luku kolmetoista!


4. Paras alkoholiton juoma: maitokahvi, joka on keitetty lähdeveteen.


5. Facebook vai Twitteri: FB, sekin vähän nirkosesti mukana eli sivu on kyllä avattu, mutta käyttö satunnaista. Twitteristä ei hajuakaan.


6. Intohimoni: tällä hetkellä tuntuu olevan kirsikkatäytteiset suklaakonvehdit (Basini, Lidl myy näitä edullisesti!), mutta pitemmässä juoksussa tällä hetkellä sukankutominen, hih.


7. Lahjojen antaminen vai saaminen: molemmat, mutta enemmän antaminen.


8. Mieluinen kuvio: päivänkakkaran kukka, sitä jaksan piirrellä puhelimessa ja ristikkolehden reunoihin.


9. Paras viikonpäivä: nyt eläkeläiselle kaikki päivät ovat parhaita, mutta jos joku pitää nostaa, se on vanhasta tottumuksesta perjantai.


10. Lempikukka: monestakin tykkään, hääkimpussani oli punaisia neilikoita, äitienpäivänä saan ruusuja, mutta kaunein on kuitenkin pieni vaaleanpunainen vanamo!


Tämä haaste pitäisi antaa kymmenelle blogille. Useimmat ovat tähän ymmärtääkseni jo vastanneet, mutta tästä tämän vaaleanpunaisen unelman voi halutessaan ottaa blogiinsa. Kiitos haasteesta Säteitä ja häivähdyksiä-blogin Anja, näiden milanolaisten orvokkien kera!

ARRIVEDERCI MILANO

Olimme hereillä jo hyvissä ajoin, laukut valmiiksi pakattuina. Nopea aamiainen ja baanalle. Halusimme katsastaa paikallisen kirpputorin.
Metroon, pari asemaa ja vaihto. Sitten olimmekin jo perillä Naviglissa.


Aseman edessä kojuaan pitävä nuori mies pudisteli päätään, ei tiedä, missä sijaitsee kirppis. No ei tietenkään. Omiaan olisi mieluiten myynyt. Kävelimme summamutikassa kartan mukaan. Vastaamme tullut vanhempi mies, puhui hyvää englantia, sanoi meille, ettei kirppis nyt tiistaina ole auki ja että se kyllä on tietä eteenpäin. No jep. Mehän ei uskottu, etteikö olis auki kun kerran hotellin antamassa listassa niin sanottiin. Lampsittiin eteenpäin kohti eimitään.

Taktiikkapalaveri. No, palataanpa sitten asemalle takaisin.
Maisema toki joen rannalla oli kaunis ja ranta täynnä tavernoita.

Ylitimme sillan ja suunnistimme kohti asemarakennusta. Kuitenkin epäilys mielessä ja hukkareissu harmina. Ja eikun taas kysymään. 
Olimme kulkeneet päinvastaiseen suuntaan, kirpputorikatu oli aivan aseman lähellä. Koko katu täynnä kojuja. Eurolla sai koruja, sukkia, joulukuusen koristeita. Pääosin myynnissä oli vaatteita, enimmäkseen neuleita. Emme jaksaneet koko kojujonoa läpikäydä, vaan palasimme alkupäähän gobeliinityynynpäällisiä ihailemaan. Ja pianhan meidän pitäisi jo palata hotellille luovuttamaan huoneet.

Herkkukaupan hedelmätarjontaa: karhunvatukoita ja pitkulaisia metsämansikoitakin!


Milanon rautatieasemalta lähtee bussit lentokentälle. Ihailimme valtavan kokoista asemarakennusta. Kaari-ikkunoita, koristeveistoksia, horoskooppimerkkejä seinälaattoina, pylväitä jne. Pieniä putiikkeja, kahviloita, rullaportaita joka suuntaan, ja tietysti puluja, jotka osaltaan huolehtivat kahvilan pöydiltä tippuneista murusista.

Ostimme vielä paahdettuja kastanjoita evääksi bussimatkalle. Lentoaseman terminaalissa oli hämmästyttävän tiukka seula matkatavaroiden painon ja laukun koon suhteen. Piti minunkin vajentaa laukusta neule ja ripustaa kirppikseltä ostamani kaulakorut tuplana kaulaani, näin onnistuin saamaan laukun painon tasan kymmeneen kiloon (käsilaukku piti sulloa matkalaukkuun,  sillä sallittu laukkumäärä matkustamoon tasan yksi!).  Viimeiset namiostokset vielä ennen koneeseen nousua ja kohti Lappeenrantaa ja kotia.


Lappeenrannassa oli sen verran lunta, että kiitorataa oli aurattu. Onneksi tie oli kuiva ja näin helpompi ajaa pimeässä kotiinpäin.
Ja mikä ilo ja riemu, kun Simo tajusi, kuka nousee pimeässä mäkeä ylös ovelle! Kieppumisesta ja lipaisuista ei meinannut loppua tulla ja tarkasti koiruli vahti jokaista askeltani,  kunnes sujahti sänkyyn peiton alle ja huokaisi raskaasti selkä tiukasti kiinni minussa.  Onnellinen pieni koira nukahti kyljessäni. Borta bra, men hemma bäst!


Ja minusta kauneinta Milanossa on todellakin tuomiokirkko! 

Siksi läppään sen kuvan vielä uudelleen postauksen lopuksi.

JATKOA TOISEEN MILANOPÄIVÄÄN

Voihan nekku! Kone nielaisi, julkaisi ja hävitti jatkon. Mutta rohkeasti etiäpäin kuin mummo lumessa. Niin, ne pulut. Tyytyväisiä olivat varmasti lennellessään ihmisten olkapäiltä nokkimaan lounastaan!


Mutta sisälle Duomoon. Kirkko näyttää ulkoapäin kermakakulta, mutta on upea myös sisätiloiltaan. Monet kauniit lasimaalaukset siivilöivät vähäistä valoa hämärään kirkkosaliin. 

Pääsimme käymään myös kirkon kryptassa, mutta minulle, ahtaanpaikan kammoiselle, tämä ei ollut mukavaa. Enkä muutenkaan välitä katsella muumioituneita pyhiä miehiä hopeanaamioissaan. Sytytimme kirkossa kynttilät ja palasimme raittiiseen syysilmaan ja Galleria Vittorio Emanuele II -kauppakujalle, missä istahdimme juomaan elämämme ehkä kalleimmat lämpimät juomat. Mutta se atmosfääri!!

Kuuluisia liikkeitä kauppakujan varrella tukuittain. Kuva on otettu kahvilan ikkunan läpi kujalle.
Tässä vielä lasikaton kupoli:

Olimme saaneet ripauksen luksus-ilmapiiriä. Unissanikaan en osaisi kuvitella ostavani täältä mitään, hinnat olivat sitä luokkaa.


Lähdimme etsiskelemään lounaspaikkaa lähikaduilta ja löysimme pienen, myös paikallisten suosiossa olevan. 

Emme kuitenkaan tilanneet herkkutateista valmistettua ruokaa, vaan mozzarella-salaatin ja milanolaista saframirisottoa. Kyllä maistuikin.

Risotto näytti epämääräiseltä, mutta maistui hyvältä. Pikkuminiän blogissa täällä kerrotaan risoton tarinaa enemmänkin (myös matkasta enemmän). Ruokailun jälkeen oli shoppailun vuoro, varsinkin neito nuori oli kovasti innostunut milanolaisesta muodista.


Oikaisimme läpi puiston, missä valtavat puut jo olivat pudottaneet osan lehdistään.

 Puiston kulmassa nähtiin monta modernia veistosta ja yksi osa puistosta oli varattu koirien ulkoiluttamista varten. 

Mutta me onnistuttiin löytämään ostoskadulle, ja neito nuori onnellisena kiikutti kassejaan illalla hotelliin. Huominen olisi jo kotiin palaamisen päivä, joten ajoissa nukkumaan, että aamulla ehtii vielä tehdä kirpparikierroksen. Mutta siitä oma juttunsa sitten.

TOINEN PÄIVÄ MILANOSSA

Hotellin respasta saimme listan niistä kohteista, jotka ovat ihan must Milanossa kävijöille. Niinpähän sitten maanantain valjettua päätimme nousta kiertoajelubussiin ja katsoa, missä kannattaa hypätä ulos. Varmasti bussin kuljettaja ihmetteli, kun kiersimme puolitoista kierrosta mukana, kunnes viimein tulimme Duomon pysäkille. 

Kermakakulta näyttävän rakennuksen edessä olevalla aukiolla nuoret miehet ripottelivat siemeniä ohikulkevien kädelle ja olkapäille, mistä puolikesyt pulut lensivät niitä nokkimaan. Kun sitten valokuvattiin, pulujen "isännät" olivat vaatimassa maksua!

Elinkeinonsa kullakin. 

MUISTOJA MILANOSTA

Erään päivän päähänpistosta lyöttäydyin mukaan matkalle Milanoon. Meitä oli neljän naisen poppoo, pikkuminiä, Roosa, Elina ja minä. Tuhnukelissä ajeltiin ensin parin tunnin verran Lappeenrantaan, missä on Suomen vanhin lentokenttä, ja mistä Ryanair lennättää ihmisiä etelämmäksi.


Lentokentällä odotusaula oli täpösen täynnä, yllätys yllätys, itärajan takaa tulleita turisteja. Onhan Lappeenranta heille lähellä oleva lähtöpiste lennolle niinkuin nyt Milanoonkin. Eipä meitä monta suomenkieltä puhuvaa turistia koneeseen kiirehtinyt, nauratti, kun joillakin oli niin hoppu lennokkiin, että juoksivat pitkin jäistä asfalttia, ottivat kuperkeikan ja jatkoivat muina miehinä ylös koneen portaita. Näissä halpislennoissa kun ei ole ennalta määrättyjä paikkoja kenelläkään. Ehkäpä juuri siitä syystä priority-kymppi on syytä maksaa!


Kentällä lähtötaulussa luki Bergamo. Vähän jo matkanjohtajamme säikähti, Milanoonhan meidän piti. Vanhastaan muistin pienen ja idyllisen kaupungin, jossa kirpunkokoisen kahvilan kirpunkokoisessa vessassa posliiniseinät ja lattia. Ja lattiassa pieni reikä, ei pyttyä. Että sinnekö?  Onneksi oli nettiväline mukana ja selvisi, että lento on Orion kentälle, josta välitön bussiyhteys Milanon keskusrautatieasemalle. Siis oikea tuntui olevan suunta!


Kolmen tunnin lento, perillä haipakkaa sumuisessa säässä ajava bussi ja niin me sitten nökötimme laukkuinemme rautatieasemalla. Koska oli jo myöhäinen ilta, otimme taksin hotelliin. Taksimies vähän ihmetteli, että halusimme mittarikyydin niin lyhyelle matkalle. Vaan emme halunneet hortoilla hotellia etsien. Nopsasti päästiin hotelliin ja pehkuihin. Huominen olisi täynnä haasteita...


Hotellin mahtavan aamupalan jälkeen kiiruhdimme kaupungille. Yllätys, milanolaiset viettivät autotonta päivää, julkinen liikenne ei toiminut. Vartuimme kiertoajelubussia, joka ei tullut. Kun näimme ihmisten valuvat metroasemalle, seurasimme heitä ja kas, pääsimme täpösentäyteen vaunuun ja riemulla ei rajoja! 


Ensimmäinen tutustumiskohteemme oli Castello Sforzescon museo.

Sisällä riitti nähtävää kerrakseen. Oli huonekaluja, maalauksia, aseita, haarniskoita...

Upea äiti-lapsi veistos

Peltipoika! Mitenkähän tukala asu todellisuudessa lienee!

Tässä eräs valtavan isoista gobeliineista, joita ei kylläkään olisi saanut kuvata lainkaan!!

Maalaus, jonka tekijä jäi minulle tuntemattomaksi.

Museon sisäpihalle näkymä. Linnanpiha on suosittu hääparien valokuvauspaikka.

Valkeat leijonankidat ja ruusut kukkivat linnan pihan puistossa.

Museon nähtyämme jatkoimme matkaa Leonardo da Vincin museoon tavoitteenamme nähdä kuluisa Viimeinen ehtoollinen. 

Kirkko Santa Maria Delle Grazian ovi oli kiinni, ja viereisestä infotiskistä selvisi, että maalausta saattaa hyvällä onnella päästä katsomaan jos on tehnyt etukäteen varauksen - eikä sekään ole varmaa, sillä katsojien määrää on rajoitettu maalauksen suojelemiseksi. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä taulu, johon Vinci on maalannut Johannes Kastajan naisen hahmoon. Onko se vain Vincin fiktiota...

Emme siis nähneet kuuluisaa taulua, mutta tämä pensas kukki kadun varrella ihanan vaalenpunaisin kukin.

Tavoitteenamme oli vielä Breran Pinacoteca -taidenäyttely. Valitettavasti sinne oli kilometrin mittainen jono, joten kiertelimme läheisellä sivukadulla antiikki- ym. muun rihkaman kauppiaiden pöytiä. 

Olipa hintataso niin yläkantissa, että mukaan tarttui ainoastaan pikkuruiset cymbalit kilisemään paikan muistoja. Katsastimme myös ruokapaikkoja, mutta päätimme kuitenkin palata hotelliin ja sen ravintolaan illalliselle. Väsymyskin jo painoi, joten pehmeä vuode tuntui houkuttelevalta.

LENNOKASTA LAUANTAITA

Liisan päivä! Ja piti olla Liisaan liukkaat, sillä kohta on Kaisan kaljamat! Eilen vielä "kukoisti" pietaryrtti polun varrella. Onnea Liisat!

Kyllä talvi vähitellen hiipii, kosteus on maaduttanut jo maahan pudonneet koivunlehdet. Eikä ole koosta kiinni, paitsi sukkahousuissa (a´la Tyyne ja Martta),  maatuu vähitellen isommatkin lehdykät.

Entäs minä sitten!
Onko vanha nainen hunningolla?
Nuppi tyhjä, ei säteile polla!
Mutt riittää, kun itsellä hyvä olla,
olkoonkin, että oon hunningolla.....


Nopas, ei tässä nyt mihinkään hunningolle (Erinin laulu) olla menossa, lennähdetään vaan pelastamaan Berlusconin raunioita Saapasmaan pohjoisempaan osaan. Jepjep. Milanoon on tytöt lähdössä, intoa piukassa. Ensin ajellaan kissanpoikien pesukaupunkiin eli Lappeenrantaan ja sieltä sitten lennokkiin.
Pidennetty viikonloppu poissa tavallisista kuvioista. Lämpötila +- samaa kuin täällä nyt, eli just plussan puolella. Mutta mieli korkealla. Simo jää prinssipuolison hellään hoivaan, osaa ryömiä vatsanahkaa vasten peiton alle nukkumaan ja päivällä saa raksuja ja liikuntaa. 

Kapsäkki on vielä levällään, muutamat vaihtovaatteet ja vetoketju kiinni. Aina valmis kuin Liimanni sotaan, meikäläinen reissuun.
No, keskiviikkona kerron, millainen reissu, jos ehjinä palataan. Ja miks ei palattaisi. Hei siihen asti.


ps. Ennen oli loru: Mies sai maata lähellä Saimaata. Siellä hän sai maata ja poltella Saimaata.
Nyt se on näin, että saapas vanha rouva  maata ja lennähtää kohti Saapasmaata. Saapas nähdä, saako maata vai vaan katsella  Saapasmaata. (tulipas pöljä lorunen. hih).
psps. Tervetullut lämpimästi lukijakseni Helmilankaa.

APUA KUUMIIN AALTOIHIN

Ihan saa nauraa kippurassa, Tyyne ja Martta kun lataavat täyslaidallisen kuumista aalloista. Lauluporukkamme haluaisi tehdä sketsin tästä vaikka kevätjuhliin. Nyt ei vaan löydy sanoja - tai löytyy, mutta niistä ei saa selvää.


Kuumat aallot linkistä voit kuunnella aallokkoa!



Apua kuumiin aaltoihin kaipaisin. Miten menee viimeisen säkeistön kaksi viimeistä jaetta? ...hormoonit ne kohta häärää, ?? ne kohta löysät vaaka näyttää??  Muuten on sanat hanskassa.
Apuva!  Jos sinulla on sanat tai kuulet  laulun tämän kohdan, auta pulassa olevaa. Kiitos! 

PERJANTAIN EHTOOLLA

Huurteinen luonto on kaunis, vaan eipä kestänyt huurteet paria päivää kauemmin. Eilen kuvasin pakastuvaa luontoa iltapäivälenkillä Simon talutushihnassa . Mutta eiköhän jo ensiviikolla saada ensilumi,  ainakin jos Pekka Poutaa on uskominen. Ja miks ei olisi. Vaikka sanotaan, ettei marraskuinen ensilumi kestä. Jos lokakuussa sataa lunta, se jää pysyväksi, mutta marraskuinen sulaa pois ja vasta joulukuussa tulee sitten pysyvä lumipeite.

Ollaan kahden, lällällää........

Saiskos olla tönkköhuurrettuja suppiksia?

Sä olit helmi, mut vesihelmi vain...

Jääriitteeseen kun painuu musta peili silmäkkeen...

Niin ohdakkeist astella on Urpo-pojan tie....

Ja keijut sytyttivät illan tullen pieniä lyhtyjä polunvarsille....

Mutta tänään kaikki olo jo toisin. Kävin poimimassa ämpärillisen isoja suppiksia, jotka onneksi prinssipuoliso puhdisti. Niistä viedään huomenna osa hesalaisille, osan saa Simon vahdiksi tuleva kaveri ja jos jää, lapsenlapsi paistaa loput itselleen. Metsässä oli syksyisen kosteaa, mutta kaunista. Pilvilauttoja taivaalla, tihkusadetta ja lämpöasteita. Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Viikonloppuja!

...KUN ON SYKSY JA KUURASSA MAA...

Talvi hiipii, väkisinkin.  Eilen aamulla kuistin portaat järkyttävän liukkaat, samoin lammikon "kananorsi" tikapuille. Ensimmäinen pakkasyö ja aamulla vielä alle nollan. Vaikka päivällä aurinko paistoi huikasevan siniseltä taivaalta, ei takapihan nurmikko eikä kallion pohjoiset rinteet luovuttaneet kuurapeitettään. Ja iltalenkillä Simon kanssa nähtiin tuhansien timanttien säihkettä tienvarren lakastuneissa heinänkorsissa ja maatuvissa puunlehdissä. Täysikuu.


Tänä aamuna nurmikko tönkköhuurteessa. Lammikon pinnalla jo hienoista jääriitettä. Virkistävää pulahtaa; puutarhaan pyrkivä pupu säikähti pulahdustani ja Simo huomasi sen loikkivan. Mikä haukkujen remu! Tämä pihanlaidassa viihtyvä jänö on jo kalunnut kahdesta omenapuusta kuorta melkoisen annoksen. Nyt riitti, verkkoaita tiiviisti kiinni.

Auringon paiste läikkyy pihapolulla. Lumen tuloon on varauduttu, lumikola odottelee pikkukopin ovella!  Onko seuraava sade jo hiutaleita? Auton ikkunat jo läpihuurteessa.


Pihapiirissä asusteleva orava kävi tarkistamassa kuusen alaoksien latvuksista, vieläkö löytyy käpyjä pahimpaan nälkään ja Simo päivysti sohvan selustalla. Huomasi tietysti kurren ja mekasti niin valtavasti moisesta otuksesta, että ikkuna sumeni kun koirulin hampaat kolisivat ruutuun haukun melskeessä. Pyyhin jäljet ja siirsin sohvaa kauemmaksi ikkunasta. Sohvan selusta on Simon lempipaikka. Ja istahdapas sohvaan; heti on poika lepoasennossa sohvan ja sinun välissäsi. Tai sitten niskaan nojaamassa. Läheisyys lämmittää! Joskus jopa pienet päikkärinokoset otetaan kesken päivystyksen!

Luin illalla yhtä koirakirjaa unilukemisekseni. Siinä kerrottiin, että pentuna koira kiintyy naispuoliseen perheenjäseneen  kokien hänet emohahmoksi. Niinpä. Mutta ulos halutessaan ainakin Simo piirittää prinssipuolisoa, joka yleensä hoitaa aamulenkityksen.


Lauluporukasta tuli toivomus hauskoista lauluista. Nauhoitin kuortanelaisten Martan ja Tyynen Kuumat aallot ja Sukkahousut, joista pitää poimia sanat ja monistaa. Molemmissa lauluissa on tietty huumorinsa ja sopii meille mummoikäisille vaikka esitettäväksi eläkeläisten pippaloissa. Vähän rekvisiittaa mukaan ja esitys on valmis. Muuten vanhoissa koululauluissakin on monta mukavaa ja mieleenjäänyttä. Onpa niitä kasattu ihan laulukirjoiksi.


Ruotsin reissulla tikutin yhdet vihreät sukat, eilen sain valmiiksi siniset ja ruskeita aloittelin. Sukkakassi on reunojaan myöten pullollaan. Pitänee vähän huilata kutomisesta ja alkaa huiskia pölyjä huushollin tilpehööreistä. Mietin, pitäisikö vitriinikaappien oviin laittaa sisäpuolelle tiivisteet, kun kipot ja kapot näkyvät keräävän pölyä pinnalleen. No, laiskuus on hyvä lahja, siitä se vaan johtuu, että vanharouva niin harvoin kurkistaa kaapin sisälle pölyhuiskun kanssa! On aina muka parempaakin tekemistä kuin siivoilu. Hm.

Ainakin Simon mielestä välillä pitää levätäkin! Siinä se pötköttää kun katson Lemmenviemää ja samalla tikutan sukkaa! Ihan on  relax!

Näistäkin muuten selvästi näkyy, miten pölyhiukkaset pesiytyvät huushollin tilpehöörien pinnoille! Tarttis nyt viimeistään tehdä jotakin.


Eräässä hassuttelujutussa kysyttiin maanviljelijältä, onko hänen työnsä kovin vaikeaa. Mies selitti työnsä eri vaiheita ja totesi lopuksi: Nyt on lopetettava lätinät ja lähdettävä kanoja lypsämään.
Sama juttu Rahikaisella, on lopetettava sanojen suoltaminen ja lähdettävä huiskauttelemaan pölyriepua. Sunnuntaina on kirppis, pitää kerätä pöydälle jotakin kaupiteltavaakin. Joskus näinkin päin.

JO TIISTAI TAAS EHTOOSSA

Kovin nopeasti menee eläkeläisen aika, nyt ollaan taas jo tiistaissa. Tänään käytiin lauleskelemassa, vein samalla laulukavereilleni purnukat vesipuolukoita. Aamulla tarkistin, ovatko jo hyvässä ja syötävässä vaiheessa sekä purkitin ne valmiiksi. Toivottavasti ne maistuvat ystävistäni yhtä makoisilta kuin minustakin.

Tämä kuva ei kuitenkaan puolukoista vaan orapihlajasta!


Lauantaina nousimme prinssipuolison kanssa vanhalle Mariellalle kuin herra Petterit ikään merille. Tyyntä oli, eipä keikutellut. Vähän illan mittaan siellä koetimme tanssahdellakin, mutta eipä meikäläisen polvi vielä oikein kestänyt. Eikä tulomatkalla sitäkään vähää, kun olimme kävelleet miljoonakaupungissa päivän mittaan. Vaikka enimmäkseen kyllä ajoimme tunnelbanalla, ensin Hötorgetin kirpparipöytiä katselemaan.

Eli tarjolla oli vatia ja kippoa, kupposta ja kapposta. Joukossa myös Arabian astioita edullisesti.  En jaksanut innostua.
Eräs rouva osti upean lampunjalan, sitä minäkin vahtasin, että jos hellittää varresta, nappaan sen. Ei hellittänyt! Eikä minua harmittanut. Eräällä pöydällä oli punaisia pikareita pari kuin houkuttimena, olivat kuulema jo myydyt. Sanoin myyjälle, että turha niitä on pöydällä pitää jos eivät ole kaupan. Kääri kiireesti ne pakettiin pöydän alle!


Vaan ei meikä ihan tyhjin käsin tietenkään! Ihana Göbelsin keinuhevonen löytyi muutamalla eurolla.

Sitähän en missään nimessä voinut vastustaa. Rubiinilasiakin sen verran löytyi, että pieni sormusrasia, jonka kannessa iso punainen lasi. Prinssipuoliso löysi ruotsalaisen musiikkitietokirjan (klassista käsittelevä) ja vaikka se painoi paljon, lähti se 10 kruunulla reppuun.


Joulun lähestyminen näkyi myös kirpparipöydillä, tonttuja ja pukkeja oli tarjolla siellä täällä.

Ruotsalaiset rakastavat tonttuja ja ne ovat suosittu keräilykohde.

Muuten Kulturhusetin kulmilla oli hiljaista sunnuntain aamupäivällä.

Me jatkoimme matkaa edelleen Sundbybergiin. Kiertelimme siellä molemmat kirppikset ja jälleen mukaan tarttui posliinivarsa ja vanhoja nuotteja nippu. Kaksi valkoista pientä kanarasiaakin nappasin mukaan. (varsaan jäi hintalapun reuna!!)

Kaupunkilähetyksen kirpparilta ostin tämän rouva Kanasen. Mitä minä silläkin teen, on vielä hakusessa. Mutta aika tavaran kaupitsee.

Kuin yhdestä suusta totesimme, että kirpparikierroksemme riittää, emmekä lähteneet enää Vårbergiin. Lampsimme Slussenilta kohti terminaalia ja ihastelimme vielä lehdessä olevia puita ja orapihlajapensaan punerrusta.

 Mariella jo odotteli satamassa. Kotimatka saattoi alkaa. Aika kätevää on palata laivalta, kesti tasan puolitoista tuntia satamasta kotiin busseja taitavasti vaihtaen. Ei paha. Simo odotteli jo kotona, vaikka olikin ollut hyvässä hoidossa Kartanonrouvan luona reissumme ajan. 


Lopuksi vielä miljoonakaupungin ihme: pyöräilijöitä varten ilma-asema pyörätien varressa lähellä satamaa!

Heikossa hapessa oleville yön juhlineille matkustajillekin voisi olla tällainen asema! Tosin ei niitä nyt montaa ollut hapen tarpeessa, onneksi.


Sorry ystävät, että en ole ehtinyt blogejanne kommentoida, lukaissut olen useita. Mutta parannan tahtia. Ja lämpimästi tervetuloa lukijakseni sieltä Savon sydämestä Beate56!