HIMOJEN VALLASSA

Himot ne on hiirelläkin, sanotaan. Liekö kuitenkin niin, että korreloi suoraan kokoonsa? No minulla ainakin iski päälle aivan hirvittävä himo. Tavalliseen pullaan. Ja lakritsaan. Vaikersin himoani prinssipuolisolle, joka oitis kaupassa käydessään tarttui mummon pullapitkoon ja lakritsipussukkaan ja kantoi ne eteeni, lievästi sanottuna virnistellen. Minä tarrasin kuin peto pullapitkoon ja leikkuuveitseen. Sipelsin pitkosta paksun palan ja  ah, miten ihanalta tavallinen vehnänen maistuikaan. Jälkimauksi pari palaa mustaa ja mehevää lakritsaa ja meikäläisen himo oli ohi.

Vaan ei sentään. Tämä minun kauppanoutajani oli hokannut kaupassa vadelma-mazariinit. Ajatteli kenties, että vaimon verensokeritaso on saatava nousemaan huipuille. Ällistyin vähän leivospakkausta, mutta kun hän puolisoni hyvästä sydämestään yllätti, päätin napostella leivoksen kera kahvin vielä tuulensuojaan samantien.

 Miten ällöttävän makea leivos olikaan! Tarvittiin vielä toinen kupillinen kahvia, että sain leivoksen loppumaan. Makeanhimon viimeisetkin rippeet huuhtoutuivat sen tien. Onneksi. 

Muuten on aika mennyt lupsakasti sukkaa kutoen. Vielä jos istuis kiikkustuolissa, olis Kari Kuuvan laulu vanhasta pelargooniasta täyttä totta. Ihan vaan huvikseni olen lankoja sytkyttänyt sukiksi. No jep, lopetan kyllä kun saan tämän viimeisen parin valmiiksi eli yksi sukka vielä puuttuu ja sitten on 30 paria täynnä. Onneksi sukista osa on lentänyt maailmalle. Sanotaanhan, että aika tavaran kaupitsee. Vaan on niitä vielä läheisille jouluna jakaa. Sukat ja joulu, tietävät sen etukäteen. Hyvä näin.

Prinssipuoliso menee ensi viikon lopulla hopsitaaliin ja hänet operoidaan siellä terveeksi. Uskon, että kaikki menee hyvin, sillä kaikissa kokeissa on todettu arvot ihan hyviksi. Paitsi se pirulainen, joka nyt saa lähtöpassit lopullisesti.

Torstaina kävin latinomix-tunnilla yksikseni, sillä prinssipuoliso oli konsultaatiossa tulevaa leikkausta varten. Jäin sitten tunnin jälkeen uimaan ja voi hitsi miten huonoksi on kestävyys mennyt. Vaivaiset puoli kilometriä polskuttelin, tosin aika reippaasti, mutta silti. Vesijuoksuradalla purjehti ikäluokkani ihmisiä vöineen, edestakaisin. Miksiköhän niiden naisten pitää rinnakkain potkutella, ei siinä pääse heistä ohi mihinkään suuntaan. Mutta kivaa pitää kaikilla olla ja puheensorina täyttää ainakin vesijuoksuradan. Ei ole minun juttuni, mieluummin vedin kuntoradan päästä päähän ja mittasin matkaa.
No, kukin tavallaan.

 Prinssipuolison isoveli on tyhjentämässä asuntoaan ja sieltä on meille tullut "muuttokuormaa" eli astioita ja figuureita ensi kesän kirppismyyntipöydälle. Minä olin kuin Liisa Ihmemaassa noiden astialaatikoiden kanssa, niin paljon kauniita tavaroita. Tuo koru kuvassa on myös lasia, sen sain tuliaisin etelänmatkalaisilta joskus aiemmin. Pidän siitä paljonkin.

Joulukuu on ihan kohta. Pakkanen paukkuu, uintilammessa on kahden sentin kerros lasinkirkasta jäätä. Lapiota tarvittiin aamuisen uintiavannon aukaisemiseen. Lunta ei ole vielä, luultavasti tämä pakkanen tekee sen, että lehtokotilot ja niiden munapesät jäätyisivät ja keväällä kömpisi entistä vähemmän näitä nilviäisiä kohti kasvimaata.

Joskus sitä tekee aivan turhaa työtä. Niinkuin minun ikkunanpesu-urakkani. Eino-myrsky ryöpsytti sadetta niin vaakatasoon, että ikkuinoiden ulkopintojen pesu oli kuin pässin työ lampaan teurastuksen edellä. Ihan yhtä hukkaan heitettyä. No, sisäpuolelta olohuoneen erkkerin ikkunan hönkii sitten Simo päivystyspaikaltaan sameaksi. Vaan elämä on.

Joulu menee hissutellessa. Taidanpa ottaa tämän joulun entistä hitaammassa tempossa. Teen vain välttämättömimmän. Vaikka niinhän teen aina. Joulu syntyy kynttilöistä, kuusen tuoksusta ja piparkakuista. Mitä nyt sitten vähän kinkkua ja laatikoita, suklaata ja joulutorttuja ja ja ja ja....hih. Ja tietysti lunta. Ans kattoo, onhan aattoon vielä aikaa. Mukavaa joulun odottelua kaikille. Eipä rehkitä joulun vuoksi itseämme läkähdyksiin asti. Sanoo vanha ja viisas. Hah! No vanha nyt ainakin. Siispä tonttuillaan....

HÄMÄRÄNHYSSYSSÄ

Tällä viikolla on saatu sadetta. Maanantaipäivä oli niin pimeä, että piti olla valot päällä läpi päivän. Ilmassa oli ihan joulun tuntu, vain lumipeite puuttui. Teki mieli käpertyä viltin sisään sohvan nurkkaan. Vaan ei sitä meikä siihen jouda. Meillä Simo osaa sen ihan suvereenisti. Vaihtaa nukkumapaikkaa ja -asentoa mieleisekseen. Tässä vähän esimerkkejä:

Kyllä ramasee...

Tässä sohvan nurkassa katson uutiset...

Kas, aurinkoko se? Piti kääntyä toiseen suuntaan, ettei silmiä häikäise tämä outo valoilmiö...

Tää on mun ikioma koppa ja siinä katson Lemmen viemät...

Jaapa jaa. Ja minä tikutan sukkia. Lankaa on vielä monta eriväristä kerää, saa nähdä ehdinkö jouluksi ne saada sukiksi. 

Vaan ihan mukavasti on kelvanneet jo ennen jouluakin. Kolme paria annoin pelimannien arpajaisvoitoiksi, neljä paria sai ystäväni kainaloonsa ja tilasi vielä kahdet lasten sukat ja lapaset. Sukat on valmiina, lapaset teon alla. Kun kutoo, jää muut hommelit vähemmälle.  Vaan ei haittaa. Viimeksi kun siivoilin huushollia, vaihdoin jo eteisen matot. Eipä olis kannattanut. Koirulin tassuissa kantautuu kuraa ja hiekkaa ja havunneulasia ja vaikka mitä. Yläaulan vaalea matto menee pesuun vielä ennen joulua, olis pitänyt vaihtaa vasta lumen tultua. Mut eipä haittaa. Paskalla ei ole kynsiä, sanoi vanhat ennen muinoin. Ja vielä, että vesi on paskan lääke. No, ruma sana sanottiin niinkuin se on.  Eihän kaikki ole kultaakaan mikä kiiltää.

Hiukkasen alavierettä on pimeyden lisäksi mielessä ollut. Hyvä ystäväni, jonka kanssa vuosikymmenet tehtiin yhdistyksissä ja kaupungin luottamustoimissa, nukkui pois pitkään sairastettuaan.
Kirjoitin hänestä muistokirjoitusta ja hämmästelin vieläkin, miten hän oli tunnollinen ja ahkera  niissä lukemattoman monissa luottamustehtävissään ja lisäksi ihmisenä suoraselkäinen ja lämmin persoona. Hiljaiseksi vetää mielen ja monet muistot on pinnalla. Ja suru ja haikeus.

Positiivisiakin asioita on. Prinssipuoliso pääsee heti itsenäisyyspäivän alla leikkaukseen ja toivottavasti paraneminen alkaa vauhdilla. Meidän pariviikkoinen lomamme Vuokatissa jää tältä talvelta, mutta tuleepa taas uusi vuoden päästä. Täytyy tyytyä kylpylän sijasta pulahtelemaan pihalammikossa, joka on ääriään myöten täynnä vilpoisaa vettä ja antaa potkua päivään.

Laulupiirissä laulettiin jo ensimmäiset joululaulut. Ja kirkossa kajahtavat pian kauneimmat joululaulut, hyvä aloitus joulun odottamiseen. Mutta lunta, sitä voisi jo tulla valostuttamaan maisemaa. Vaikka vain vähänkin. Odotellaan. Ja sytytetään kynttilöitä tähän kaamosaikaan tuomaan valon- ja ilonpilkettä.

Simo on ihan samaa mieltä. Tuikkuja kehiin....

ONKO TÄÄ MIELENHÄIRIÖSSÄ?

Tää sai vissiin mielenhäiriön. Alkoi jo pitkään suunnittelemansa ikkunanpesun viime viikolla. Jatkoi sitä ikkuna kerrallaan, eilisen illan viimeisenä jo pimeällä pesaisi kulmahuoneen vielä likaisen lasinruudun. 

No joo, oli ajatus että jouluksi ja vielä hyvillä ilmoilla. Viime hetket tosin käsillä. Mutta 11 ikkunaa, kaikissa neljä lasipintaa. Onneks ei pikkuisia ruutuja, hih.

Ja mitä vielä. Tää alkoi lauantain iltapäivällä hillittömän siivouksen punaisten lasikipposten kaapeissa. Nosti ulos kaikkiaan yli 800 erilaista kipposta ja maljakkoa, pyyhki ne pölyistä, pesi lasihyllyköt ja latasi kipot ja kupposet takaisin uuteen ja entistä ehompaan järjestykseen. Kyllä nyt kiiltää.
Eikä siinä kaikki. Kulmahuoneen ikkunanpesun jälkeen kävi hän lävitse siellä olevat punaisensa. Joo, ajatteli hetken inventoivansa kipot, vaan meni laskuissaan sen verran sekaisin, että jätti noin arvioksi. Siis kaikkiaan noin tuhatkuusisataa punaista. Jep, siinä on mukana myös punaiset linnut. Muut lintuset vielä tämän lisäksi.
Mikähän ihme tään on saanut kahmimaan kippoja huushollinsa täyteen? Hyvänä selityksenä ihmettelijöille on tää itse kertonut, että pienenä tyttönä kannettiin kannokossa jenkkikassissa pää alaspäin, pipo kireällä, ei leluja, ei mitään virikkeitä paitsi käpylehmiä sammalikossa. Eipä siitä tämän kummoisempaa ole voinut tulla, hih. Tilpehöörimummi, sanovat lapsenlapsetkin.

Tää mielenhäiriö saisi toki kestää vielä niin pitkään, että tulisi pölyt pyyhittyä myös luulasisista kipoista, kanarasioista ja hevosten hyllyköistä. Ans kattoo riittääkö sinniä.

Tää pahoitti kyllä mielensä metsän kalliolla lauantaina. Jähmettyi suolapatsaaksi koirulinsa talutushihnassa, kun edessä olevassa metsikössä vilkkui punaisia liivejä. Ei, ei hirvimiehiä. Kaksi ihmistä kulki rauhallisesti polkua eteenpäin ja liiviniekat olivat vasikankokoisia irrallaan olevia koiria. Kuusi isoa koiraa irti juoksentelemassa vapaina ja villeinä. Kyllä tään sydän pompotti
ja Simo sai komennon olla ihan paikallaan. Annettiin hiljaa mennä menojaan. 
Tää kirjoitti sitten lehteen, että pitäs huolehtia myös muiden metsässä koiriaan ulkoiluttavien turvallisuudesta. Koirahan on laumaeläin ja voi saalistusviettinsä viemänä hyökätä vaikka jäniksen kokoisen koirulin kimppuun ja saada koko lauman hyökkäykseen. Tää ei olis tiennyt, mitä olis ehtinyt hyökkäyksessä tehdä. Heittäytyä Simon päällekö suojaksi? Ois vaan antanut itseään purra eikä koiraansa. On tää kahdesti jo saanut koiran hampaista aiemmin. Onneksi meitä ei huomattu ja vaara oli ohi.
Tänäisessä lehdessä oli sitten tään kirjoittaman lisäksi toinenkin koiranomistaja samassa tilanteessa, paitsi että hänen koiransa kimppuun oli tosiaan hyökätty. Hyökkääjän omistaja ihmetteli, kun hänen lemmikkinsä on aina ollut niiiiin kiltti. Että semmoinen tapaus taas. Koirat taluttimeen, sanon minä. Ja niin sanoo laki.

Tää lähtee aamulla eestaas Tallinnaan. Käy ostamassa Ortofen-voidetta apteekista ja inkivääriä talven varalle. Ja muuten vaan pasteerailee eteläisen kaduilla. Ja illaksi kotiin.

Nyt alkaa Lemmenviemä ja tää on ihan koukussa siihen. Heips taas.

ps. Lemmenviemän jälkeen tuli vielä mieleen, että miksköhän ei Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ole mahtunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon?!? Tää luki kirjan yhdessä hyssyssä, se on niin hyvin kirjoitettu, rohkea ja kantaa ottava, upeata ja elävää kerrontaa. Tarinassa oli hyvä elää mukana omien kokemustenkin kautta. Vaikka fiktiota, todelta vaikuttava perheen elämänkerta.
Ehdottomasti koettava lukuelämys. Katja Ketun Kätilö, vaikka hyvä sekin, jää monta metriä Taivaslaulusta jälkeen. Tään mielestä nyt ainakin. Oi osaispa tää vaikka neljännesosankin verran kertoa yhtä upeasti. Vaan ei sitä kaikki osaa. Ainakaan tää, mutta iloitsee kirjailijan kyvystä ilmaista tarinaa näin upeasti.

MISSÄ TULPPAANINI KUKKIVAT

Maan kääntäminen kukkamaaksi on ollut terapiaa prinssipuolisolle, joka tällä puuhalla purki saamaansa diagnoosia. Aika ahdistava on syksy ollut meille molemmille, kun elämä heittää surunmustaa seittiä päin kasvoja. Mutta onhan sitä ennenkin selviydytty ja niin uskotaan nytkin. Sairauden leima syö kuitenkin miestä kuin miestä.
Tarkkojen tutkimusten jälkeen nyt jonossa leikkaukseen jonka toivomme pian jo toteutuvan. Voi olla, että  Vuokatin viikkomme jää tänä syystalvena väliin. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Minä innokkaana istuttelin tusinamäärin kukkasipuleita käännettyyn ja lannoitettuun maahan. Oikein ryhmittelin eri sipulit ja kuvittelin, miten tuosta nousevat tulppaanit, tuosta narsissit, vierestä muscarit ja anemonet. Jokunen harvinaisempi sipuli myös löysi kolonsa kukkapenkistä, johon siirsin myös hortensiantaimen.

Lunta vaan käväisi pikaisesti  maan pinnalla kuukausi sitten.
Syksy on ollut leuto ja sateinen. Maa ei ole päässyt routaan asti kertaakaan. Silti uskoin tulppaanieni voivan hyvin kevyessä mullassa. Kunnes yhtenä päivänä huomasin, että kukkapenkissäni oli kuin istutuskoloja. Siis pyöreitä ja syviä, kuin istutuslapiolla kaivettuja. Ensin luulin, että oravat kaivavat sipuleitani, mutta kyllä asialla on olleet metsämyyrät. Vai mikä söi lähes kaikki pulleat tulppaanien sipulit?  Laitettiin verkkoa päälle. Liian isosilmäistä, sillä uusia reikiä ilmestyi vielä jäljelle jääneiden sipulipesien kohtiin.
Eipä taida tällä muorilla tulppaanit keväällä kukkia. Harmi. Onneksi jäi edes narsissit. Ja valkosipulit, joiden kynsiä painelin vielä jäljellä olevien tulppaaneiden turvaksi.

Niinpä. Kirjoittamisessa on ollut breikki, olen kyllä lukenut blogiystävien postauksia, mutta kommentoida en ole jaksanut. 
Parannan tapani, lupaan.

Piristääksemme päiviämme olemme pariin kertaan käyneet eteläisemmässä eli piipahtaneet Tallinnassa. Ensimmäinen reissu oikein deluxeilemassa hyvien ystäviemme kanssa. Ja toisen kerran sitten päiväristeilyllä edestakaisin. Ja mitäkö ostin? En paljon mitään. Polveeni apteekista edullista Ortofen-voidetta, marketista  sokeroituja inkivääripalasia torjumaan syksyn köhää. Aloitimme kyllä  jo "avantouinnin" lammikossa, sammakot ja muut ötökät kun ovat ehkä jo pohjamudissa.

Simo-koiruli on todella läheisriippuvainen. Kun jäi yhdeksi päiväksi hoitoon Tallinnan-reissumme ajaksi, eroahdistus pani koirulin vatsan sekaisin. Se on niin mamman lullukka. Sai vielä silmäänsä pienen haavan kai tienvarren jäätyneistä korsista. Käytiin eläinlääkärissä ja samalla otettiin laaja allergiatesti. Perjantaina saatiin tulokset: koirallani ei ole mitään ruoka-aineallergiaa. Olin helpottunut. Toki jatkan varovaista ruokintaa edelleenkin ja varon aiheuttamasta vatsanpuruja lullukaiselleni. 

Niin. Olen kutonut sukkia, sukkia ja sukkia. Ja pessyt ikkunoita yhden kerrallaan. Oikein yllätyin, kun eilisen illan vieraat tulivat ja sanoivat heti, että ikkunat on pesty. Mitenkähän sameat ne on olleetkaan ennen pesua, hih. Ja Simosta on kiva katsella päivystypaikallaan ulos pihalle. Jäi roikkumaan äsken  sohvan selustalle, kun minä nousin siitä koirulia tukemasta omiin hommeleihini. Eipä näy taustatukea roikkumiselleen tarvitsevan.

Nyt tätä lätinää tulikin jo melkoinen määrä. Vaikka onkin marraskuu, iloa antaa takapihan lammikon reunassa lumiasteri. Sen syvän sinililat kukat taitavat ehtiä aueta kokonaan näin leutona syksynä. Suppilovahveroita sensijaan ei ole montakaan rypästä noussut pihametsikön sammalikkoon. Vaan haitanneeko? Eteenpäin mennään, niin meni mummokin lumessa...