keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

HAUSKAA PÄÄSIÄISTÄ


Pihallamme kasvoi melkoisen iso paju, joka varjosti ja käytti ravinteet muilta lähialueen kasveilta. Kanto kertoo pajun koosta, sen runko on nyt käytetty koriste-esineiden valmistamiseen. Kannolla kököttävässä muoviämpärissä pajuvanhuksen katkotut oksat pajunkissoineen toivottelevat aurinkoisen kevään myötä ILOISTA JA MUNARIKASTA PÄÄSIÄISTÄ. Luudalla lentävää pääsiäisnoitaa ei näy kuvassa, mutta odottaa ensi kevääseen, jolloin ehkä olen oppinut sekä kuvaamaan että käsittelemään kuviani. Hehhee.
Posted by Picasa

tiistai 30. maaliskuuta 2010

EKSOOTTISIA ELÄIMIÄ


Nämä kuvat on näpsitty reissulta eteläisimpiin maihin. Kun harjoittelin kuvakollaasin tekemistä, kokeilin näistä kuvista. Ihan aikuisten oikeasti ratsastimme norsulla, mutta hienoin näkemäni norsu oli odottamassa hotellihuoneen sängyllä orkidean kukka päälaellaan, kun saavuimme perille. Siirsin sen varovasti pöydälle kuvattavaksi. Apinoita kävimme tervehtimässä temppelivuorella ja meduusa oli parkkeerannut hotellin uimarannalle. Tässä kollaasissa näkyy vasta-alkajan leima; kuvia ei ole mitenkään rajattu ja vaan läntätty raamiin.
Posted by Picasa

TUNNUSTUS

Yllätys! Ja iloinen yllätys! Sain Amalialta tällaisen tunnustuksen. Sain sen jo siirretyksi sivulleni, mutta sitten hävisivät kaikki kuvat ja niin sekin meni bittipilviin. Nyt yritän saada sen näkyville uudelleen.

Hip huraa! Ainakin se nyt näkyy kuvana eikä sarjana kirjaimia ja numeroita! Kiitos Amalia tunnustuksesta.

KIEHTOVA KIRJA LAPSUUSAJALTANI

Vuorenpeikko Penttahittisen tarina kiehtoi minua lapsena suunnattomasti.
Kirjani oli  Penttahittisen kasvatti, en tosin muista, luettiinko sitä minulle jo ennen kuin itse opin lukemaan, mutta kovin käytössä kulunut kirja se oli siinä vaiheessa, kun lähdin kotoa maailmalle. Varmasti siitä syystä kirja ei tullut mukaani muuttokuormaan. Jälkeenpäin olisin halunnut lukea sitä omille lapsilleni, mutta en sitä mistään enää saanut käsiini.

Muistin elävästi kirjan tarinan. Vuorenpeikko Penttahittisen kasvattilapseksi hänen peikkonsa toivat orvoksi jääneen pienen poikavauvan, jonka uudisraivaajavanhemmat olivat kuolleet. 
Tarina oli todella lapsen mieltä kiehtova; siinä metsän elämet, vuorenpeikot kuten Turri Tuttari, sekä kukko Kirjavainen ja Halli Hallavainen hoitivat lasta ja auttoivat Turri-Tuttaria matkalla hänen kuljettaessaan pienokaista jänöjen vetämässä honkapuisessa reessa salolammen rannalta pienestä mökistä vuoren sisään Penttahittisen hoviin.

Vuorenkuningas Penttahittinen lähetti vanhan viisaan pöllön viemään sanaa serkkutytölleen Mommalle pohjoiseen, että tämän pitäisi tulla vuoren hoiviin lapsenhoitajaksi. Niin Momma lensi pyrypilvessä ilmojen halki lasta hoitamaan. Hiisi Häijyläinen halusi varastaa ihmislapsen itselleen, mutta Momma taikoi tämän korpiksi.
Loppujen lopuksi lapsesta tuli Penttahittisen perillinen ja hänelle valmistettiin kultakruunu, johon kiinnitettiin jalokiveksi puhtauden kivi.

Kirjan tarina eli mielikuvituksessani kauan.  Aina silloin tällöin etsiskelin kirjaa, mutta sitä ei ollut mistään saatavana, kun en muistanut kirjan tarkkaa nimeä enkä tekijää. Viime keväänä taas kerran tuli tarina mieleeni ja googletin Penttahittistä eräänä iltana. Ja kas, huutonetistä löytyi Maija-Leena Nopparin kirjoittama Vuorenkuningas Penttahittinen. En epäröinyt sekuntiakaan kun olin jo hankkimassa sitä itselleni.

Saatuani todella hyväkuntoisen kirjan, jossa tarina Penttahittisen kasvatista oli mukana, ei riemullani ollut rajoja. Samana iltana ahmin kirjan iltasadukseni. Maija-Leena Noppari, kirjan kirjoittaja, oli syntyperäinen huittislainen, isänsä puolelta ainakin kuudennessa polvessa ja äitinsäkin puolelta ainakin kolmannessa polvessa. Hän oli syntynyt vuonna 1896 ja noin viiden vuoden ikäisenä kuullut vanhan lastenhoitajan Puskalan Hannan kertovan kummallisesta Penttahittisestä, joka asui missä vain, metsän pimennoissa tai syvissä luolissa.  Myöhemmin koululaisena kirjailija tapasi hieroja- ja kupparimummon Vuorenpään Kustaavan, joka kertoi vanhan tarinan Huittisten kirkosta ja Pyölönvuoresta. Tarinan mukaan Pyölön vuoressa on hiisien luola, vuoressa on aukko, jota myöten hiidet kulkivat luolaan. Hiisien luolassa kerrottiin olleen kultainen pikari, joka tarun mukaan on nykyäänkin Huittisten kirkosssa oleva ehtoollispikari.
Pyölönvuori on noin viisi kilometriä Huittisten Lauttakylästä.

Omassa mielikuvituksessani olin lapsena sijoittanut vuorenpeikon luolan kotijärven saaren rantakallioon, jossa on luolansuuaukkoja hiisien kulkea. Kalliossa on veden muovaama uuma, jonne kuvittelin Vetehisen nousevan ahvenvitahiuksiaan sukimaan.

Nyt haluaisin lukea kirjaani pienimmille lapsenlapsilleni, mutta taitavat olla niin tietoyhteiskunnan lapsia, että eivät uskoisi Penttahittiseen. Minusta se on vahinko, sillä itse taidan uskoa vieläkin.  



maanantai 29. maaliskuuta 2010

TERÄVÄLÄN PELIMANNIT


Viime perjantaina vietettiin kansallista/kansainvälistä harmonikkapäivää. Myös nämä pelimannit soittelivat päivän kunniaksi koko perjantain. Osa porukasta soittelee ylemmällä hyllyllä eikä päässyt kuvaan. Ehkä sitten vuoden päästä on toisten vuoro! Liekö menossa Pelimannin jäähyväiset -valssi?
Posted by Picasa

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

YLLÄTYSMATKA

 

Muistuipa tästä kuvasta mieleeni:
Ikävuoteni täyttyivät ja ammattinimike muuttui eläkeläiseksi, ikääntyneeksi tai senioriksi (senioritaksi ei sentään) niin järjestivätpä lapset ja lastenlapset mummille yllärimatkan ylempiin ilmakerroksiin. Tämä kuumailmapallo se ei tosin ollut, tämä liiteli pihamme yläpuolella ja osui kuvaan.

Matkustaminen yläilmoihin alkoi ensin sopivan nousemispaikan etsimisellä, kolmas nousuyritys vasta säiden puolesta onnistui. Olimme ahtautuneet pieneen koriin, meitä oli muistaakseni 8 henkeä seisomassa hiljaa ja varmaan myös hengittämättä (!), tuntui se niin jännittävältä. Mutta hyvinhän kaikki meni. Kun palloon puhallettiin lisää lämmintä ilmaa, noustiin aina ylemmäksi. Ihailimme maisemia lennellessämme yli Helsingin kattojen. Siitä perspektiivistä autot näyttivät leluautoilta ja ihmiset muurahaisilta. Laskeuduimme sitten Malmin kentän nurmialueelle onnistuneesti, eli kori kupsahti kallelleen ja me kömmimme siitä ulos. Onnistuneen lennon ja laskeutumisen jälkeen meidät aateloitiin, kuka miksikin arvonimeltään, josta sitten saimme oikein todistuksen. Olihan se lento melkoinen elämys mummelille.Eipä ollut ennen korissa lennätetty.
Posted by Picasa

OODI KORPPISELLE

 
Posted by Picasa

LAULU KOTIJÄRVELLENI sanat Anja, säv. Juhani ja Anja

Kotijärveni välissä koskien
on kirkas ja nimen sai Korppinen!
Kun rannalle sen kerran mökkini tein,
ranta viedä sai sydämein.

Kevään airuet järvellä toitottaa -
sieltä valkeat joutsenet liihottaa,
voin kuunnella soittoa jäähileiden
rantavedessä kelluvien.

Kesän lempeä tuuli taas keinuttaa
rantamännyssä istuvaa oravaa.
Pesä mökkimme vintillä on veitikan -
vuokralaisemme niin ihanan.

Saaren kallion korkean laelta saan
katsein käydä mä järveä vaeltamaan;
näen lahdelmat, niemet ja rannat sen
tutun, ihanan Korppisen.

Syksyn tullessa järvi on rauhaton,
tuuli piiskaa ja viima käy armoton.
Keltalehtiä kohta on täynnä jo maa;
niistä osansa järvikin saa.

Talven jää kattaa jäykäksi kun ulapan,
lumi allensa peittelee sen maiseman.
Kerran talvessa niemeen kun kiiruhdan,
kairaan avannon - ja pulahdan!

Koko talven on kaipaus niemeen päin;
usein yölläkin järvestä unta mä näin!
Monet valssit on soiteltu rannalla sen,
onko ihme jos kaipaelen?

lauantai 27. maaliskuuta 2010

TALVEN SELKÄ TAITTUMASSA

 


Eilinen vesisade pehmensi hangen pinnan ja alensi lumikinoksia. Talvisen kuvakoosteen myötä tervemenoa talvi ja tervetuloa kevät ja aurinkoiset pääsiäispäivät. Ollaan iloisia vuodenajan vaihteluista, sillä vaikka "lämmin ei luita riko", en itse sittenkään haluaisi elää pelkästään kesämaassa. Ja syksyn lapsi kun olen, minua kiehtoo kesän jälkeen syksyiset kuulaat päivät sadonkorjuineen. Mutta sitä ennen jäiden soitto rantavedessä, luonnon herääminen uuteen kasvuun ja kesän lämpö.
Posted by Picasa

MINKÄ NUORENA OPPII, SEN VANHANA TAITAA

Yksi lapsuudesta mieleen painuneista sanonnoista. Ja taatusti paikkansa pitävä sanonta. Itse koin sen todeksi syystalvella, kun kudoin jouluksi läheisille sukkia ja lapasia, tikutin kaikkiaan 36 sukka- ja 8 lapasparia.Eikä yhtään jäänyt kaappiin lojumaan. Seitsemää veljestä lankakerinä satoja metrejä sain sykkyrälle sukiksi.
Miten lienee tullutkin nyt aamutuimaan mieleen tässä blogia väkertäessä. Ehkä jäi alitajuntaan, kun toissapäiväisellä miljoonakaupunkiristeilyllä eräs nuori äiti kertoi saaneensa pienet villasukat lapselleen paikalliselta Martta-yhdistykseltä. Hyvä Martat. Monenkaan pikkulapsen äiti nykyään tuskin itse sukkapuikkoja heiluttaa, luulisin.
Liitänpä tähän tarinaa syksyn sukkabuumistani:

Isovanhemmiltani opin sanontoja, mutta koulussa ihan alakoulusta lähtien sain opetusta moniin asioihin elämääni varten. Neuvot tuntuivat silloin kaukaisilta ja opetukset turhilta ja tarpeettomiltakin, mutta eväitäpä ovat olleet matkan varrelle.

Kuinka voikin alakoululaisen kädet käsityötunnilla hiki kastella niin, että ensimmäinen pannulapun tekele oli paitsi tiukkaa ja epätasaista neulosta – aina oikein – ja kaiken kukkuraksi ihan vanuttunut jo ennen valmistumistaan. Neulomaan opetteleminen ei ollut minusta mitenkään motivoivaa eikä into lisääntynyt rautaisten puikkojen kilinästä. Sormet olivat aina tahmeat ja kipeytyivät langan kiristyessä kylmältä tuntuneiden puikkojen ympärille. Pannulappu ei tietenkään tullut valmiiksi säädetyssä aikataulussa, mistä syystä sitä kanniskeltiin repussa edestakaisin koulusta kotiin ja kotoa kouluun. Ei paljon parannut antaa kotiväen avustaa neuleen edistymisessä, sillä opettajan haukansilmä kyllä heti olisi erottanut siistin rivin lankatakusta.

Vinokanttisesta ja vanuttuneesta patalapusta kaikki alkoi. Myöhemmin päästiin jo lapasiin ja opeteltiin peukalon reiän tekeminen ja peukalon neulominen. Harmi vaan, että lapanen piti neuloa kumpaankin käteen.

Lapsuuskotini naapurissa asui Rinteen Lempi. Hänen miehensä Jussi sekä poikansa Onni joutuivat pitämään pötköön kudottuja villasukkia, koska Lempi ei ollut koskaan oppinut sukan kantapään kutomista. Tarinat Lempin kutomista pötkösukista antoi puhtia käännellä omaa sukan neuletta kantapään kavennusten onnistumiseksi. Sanonta ”ahkeruus kovankin onnen voittaa” taisi pitää paikkansa, niin monesti kantapää purettiin ja taas neulottiin kunnes vieläkin purettiin ja taas neulottiin. Silti sukkaparin toinen kappale ei syntynyt sen helpommin, samanlaisia niistä ei tahtonut tulla millään.

Kului useita vuosia ennen kuin tartuin sukkapuikkoihin. Osaltaan syynä oli äitini, hän huolehti vuosittain sukkien kutomisesta lapsenlapsilleen. Viimein itse hurahdin neulomisesta, syntyi villapaitaa, pipoa, sukkaa ja lapasta puhdetöinä ja jopa työmatkoillakin puikot kilisivät linja-autossa niin, että kuljettaja kerrankin kysäisi, tarvitsinko valoa, ettei silmukat putoilisi kutimesta.
Kenties kantapäätä vielä useasti hapuillen kaventelin, mutta valmistakin tuli ja sukkia riitti.

Nyt olen jälleen hurahtanut neulomiseen. Ihanan kevyet puikot ja moniväriset sukkalangat innoittavat, valmiina on jo alun toistakymmentä sukkaparia. Kantapään kavennuksia ei tarvitse miettiä, ne syntyy ihan itsestään. Onko vaikea arvata joululahjat? Hyvää joulua ja villasukat! Pitäisiköhän sanonnan olla, että: minkä nuorena oppii, sen vasta vanhana taitaa?

Appropo; Olen aina miettinyt, miksi sanotaan: Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Lapsille olen aina opettanut, että pitää nuolaista, ennen kuin tipahtaa. No, leikki sijansa saakoon.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

KESÄÄ ODOTELLAAN JO

Posted by Picasa



Opettelu tuotti tulosta, en kuitenkaan löytänyt vielä kuvanrajausjuttuja, joten tässäpä näitä kesäisiä kuvia. Kaikki kuvat, hyttynen mukaanlukien, on otettu minun sielunmaisemassani. Tämä maisema on minun henkinen tankkauspisteeni, kesällä konkreettisesti ja talvella ajatuksissa ja mielikuvissa.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

OMA MURRE EI AINA TARKOITA KOIRAA!

Kaikilla meillä on äidinkieli, useimmilla suomi ja murre. Minun lapsuuteni murre oli selvää savonmurretta. Se oli värikästä, elävää ja hyvin kuvailevaa kieltä. Harmi vaan, että täällä maailman turuilla on vaara unohtaa tämä lapsena puhuttu kieli. Murteissa on sisällä eri vivahteita riippuen siitä, missä murrealueen kolkassa on. Lukiessa savonmurteella kirjoitettua tekstiä saattaa makustella sanoja ja olla sitä mieltä, että eihän sitä näin sanota tai kirjoiteta.

Äitini isä oli vanhankansan savolainen ja hänen murreilmaisunsa olivat makoisia. Siinäpä viännettiin ja kiännettiin kieltä ja sanoja. Nykyinen Savossa puhuttu murre on sekoittunut yleiskieleen eikä monestikaan kuule sitä aitoa savolaista, paitsi tietysti siellä Kuopion torilla! Siellähän on se "mualiman napa", jos piirtää pisteen torikiveykseen, koko "mualima" pyörii sen ympärillä!

Lapseni olivat aikoinaan kesiään paljon mummolassa. Siellä heihin tarttui murre niin, että kaverit täällä etelämmässä kysyivät kesän loputtua, mitä he puhuvat.
Nykyään iloitsen siitä, että Suomen kansalliseepos KALEVALA on savonnettu. Sain kirjan heti sen ilmestyttyä joululahjaksi, josta on riittänyt monta ahaa-oivallusta ja nautinnollista hetkeä.

Olen yrittänyt pitää hengissä omaa murreosaamistani. Tästä syystä välillä kirjoittelen juttuja savonmurteella. Tässä aamuhetkessä ollaan 60-luvulla.


AAMUHETKI

Kevätauringon säteet kurkistavat pienen punaisen tuvan ikkunaverhon raosta. Aamu on vasta sarastamassa ja kamarissa reunasta levitettävässä puusohvassa vielä nukutaan. Viimein aurinko kiertyy jo hieman ylemmäksi ja säteet tavoittavat kamarissa nukkuvien kasvot. Tuvan seinäkello raksuttaa, hiljaiseen aamuun kuuluu lyönnin heläys. Emäntä herää säpsähtäen.
”- No nyt sitä pittää nousta, kello on käyvä kalakattanna jo puolkuutee eikä ennee passoo muata. Nouse, nouse het paekalla kahvin keittoo, minu on mäntävä navetalle suorinta tietä.”

Mies kääntelehtii vielä aamulämpimän peiton suojassa, mutta pakko on nousta ja karistaa viimeisetkin unenrippeet. ”- No mikä se tässä nyt nii hoppu on, kah tullookko tää mualima sen valamiimmaks, vaekka juoksujalakoo uamuvarraesesta yömyöhää paenettas näetä vähäsiä töetämmö?” ”- No ei tässä jouva makkoomaankaa, ku lehmät outtaa lypsämistä ja vasikka uamujuomistaa.” Emäntä sipaisee hiukset tiukalle nutturalle, kiskaisee tuolin selustalta puseronsa ja harmaan hameen sekä pujottautuu vaatteisiinsa. Tuvan puolelta hän sieppaa työtakkinsa, ujuttaa jalkansa pitkävartisiin ruskeisiin kumisaappaisiin ja oven kolahdus kertoo miehelle kamarin puolelle, että uusi päivä on päässyt täyteen vauhtiinsa.

Mies könyää sängyn laidan yli ja suoristautuu seisaalleen. Hän katselee ympärilleen aamuauringon valaisemassa kamarissa kuin öisiä unikuviaan hyvästellen. Hitaasti hän pukee ruudullisen flanellipaidan napittaen sen huolella, vetää jalkaansa tuolin selustalta paikatut pussihousunsa ja harmaat, jo hieman vanuneet villasukkansa. Kissa köyristää selkäänsä ja venyttelee uunin vieressä miehen astuessa pirtin puolelle. Kotvan kuluttua kuuluu jo tulitikun raapaisu, mies sytyttelee tulta hellaan. Sitä ennen hän kuitenkin polttaa paperitolloa hormissa saadakseen hellan kunnolla vetämään. Mies laittaa kahvipannun tulelle, nostaa hyllyltä vanhan kahvimyllyn, kaataa siihen ruskeita papuja. Pian pirttiin leviää vastajauhetun kahvin houkutteleva aromi miehen jauhaessa papuja puisessa kahvimyllyssä.

Mies kattaa pöytään leipää ja juustoa. Punaraitaiset kahvikupit, aikanaan häälahjaksi saadut, mies asettaa pirtin pöydän vastakkaisille puolille. Sokeriastiaan hän kaataa sokeripaloja Sirkku-paketista. Pian kuuluvat emännän kiireiset askeleet jo eteisestä. Oven auettua mies tokaisee: ”- Ka tulehan jo kahville.” Nainen asettaa pöydälle navetalta mukanaan tuomansa kahvimaidon, laskee hellan vesisäiliöstä haaleata vettä säiliön alla olevaan pesuvatiin, missä huuhtoo kätensä ja kuivaa ne vieressä roikkuvaan itsekutomaansa pellavaiseen pyyheliinaan.

”- No männöökkö se tännää sinne kirkolle?” emäntä kysyy kuin ohi mennen. Mies haroo harvennutta tukkaansa kuin saadakseen ajatuksensa toimimaan. ”- No määtkönä?” toistaa nainen kysymyksensä. ”- Pitänöökkö tuota männä. Taetaaha se olla meijertilipäevä. Pitäshä sitä käövvä samalla tilloomassa ne melassit ja apulannattii. Oesko sulla ollu jottae muutae asijoo, ku nii siitä kirkollemänöstä hupajat?” mies katsoo kysyvästi kahvia hörppivään vaimoonsa. Nainen ei virka pitkään aikaan mitään. Mutustaa vaan leipäpalaa, jolle on veistänyt paksun palan juustoa. Kissa kiehnää itseään navettatakin helmukseen. Kuin harkittuaan nainen avaa sanaisen arkkunsa: ”- No, mitäpä minä nyt tässä niin tähellistä tarviisiin, aattelinpahan, jotta jos se männöö, niin suattasko ostoo ossuuskaapasta sitä sinistä karjakkokangasta. Tarviis suaha uus työtakki tuas navettahommii.” – ”- Vua etkös sinä ite mänis, ossootha sinä ne tillaoksettii hoetoo ja paremmi ite tiijät kankaestas, jotta suat mieleises? Minä ossoo mittää karjakkokankaeta katella.” Mies kutsuu kissaa. ”- Kiss, kiss. Tiältä saesit juustoo uamupalakses, tuleha tänne lähemmäks. Maetooha sinä tahtosit, lorraatettaanpas tästä vähä kuppiis vastalysettyvä maetoo, kis kis.” Kissa alkaa tyytyväisenä latkia annettua maitotilkkaa.

Vaimo ottaa kahvia vielä ahkeruuskupposen, nautiskelee sitä rauhassa. Yhtäkkiä hän saa liikettä niveliinsä. Kumisaappaat vaihtuvat lennossa silkkisukkiin ja tummiin patiineihin. Puhdas valkoinen pusero ja kestopliseerattu musta crimplene-hame lennähtävät päälle alta aikayksikön. Hiussykerö pyrkii karkaamaan otsalle, mutta sen hän taltuttaa tomerin harjanvedoin ja kiinnittää nutturan pitkillä tukkapinneillä. Kamarin komerosta hän poimii vielä viime talvena neulomansa villatakin hartioilleen. Mies korjailee aamukahvitarpeita pöydältä kuin hidastetussa elokuvassa.

Hiljaisuuden rikkoo seinäkellon seitsemän lyöntiä. Ostoskori suu ammollaan odottelee penkillä. Vaimo pyörähtää miehen eteen: ”- Ootko nä laskenna apulannan miärät? Melassisäkin kyllä tiijän itekkii ostoo.” Mies katsahtaa yllättyneen näköisenä tomeraa naistaan, ottaa nurkkakaapista timpurinkynän ja kirjoittaa Savon Sanoman laitaan apulantasäkkien määrät. Vaimo ottaa lapun ja sulloo sen käsilaukkuunsa, tarttuu odottavaan ostoskoriinsa ja on valmiina lähtemään.
”- No määtkönä käönnistämmää sev Valametin? Minen viiti, ku se ei lähe ryypytä käöntii, likkaantuu vielä puhtaat vuatteenj jos sitä mokomata pittää kovastikkii raplata. Viimennii yskähtel, ja seisahtu sitte tuonne heinälaon taakse tiem mutkaa.” Mies raapii korvallistaan, sieppaa ovensuunaulasta lippalakkinsa, painaa sen vielä unen jäljiltä harottaville hiuksilleen ja astuu ovesta ulos. Kohta pihavajasta kuuluu Valmet-traktorin puksutus ja sen läpi vaimon viimeiset ohjeet kotimieheksi jäävälle miehelleen: ”- Vahtii nyt sitte ettei lehmät karkoo! Ja antaa sitte vasikalle juomista! Kanattii on vielä ruokkimata ja lammaskarsinakkii pittää siivota, voe voe ku minu nyt pittää ite lähtee asijoelle, mitenkähä se pärjee tiällä ku kaekki elukattii jiä sen hotteille……..” ja traktori nytkähtää liikkeelle tuksutellen itsekseen hymyilevän emännän polleassa ohjauksessa kohti kirkonkylää.

Ison tien laidassa naapurin isäntä kolistelee maitolaiturilla tyhjiä tonkkiaan ja tuumaa itsekseen: ”- Ka, se on lähtennä nuapuri Elssa piikkilangankiristijällää meijertiliä nostammaa. Ne o semmosia ne naeset, ei niitä paranis laskee iteksee kirkolle, pannovat rahat mänemää ihan turhuuksii, kankaesii ja hepeneisii. Vaekka tarviis ne rahat tärkeempiinnii, vaekkapa nyt aatellaa väkirehuja ja vaekka nyt apulantojakkii. Mut on se tottavieköö topakka eokko! Ottaa raktori ja lähtöö, ei maha nuapuri-isäntä akalleem mittää. Voe, voe.” Tien mutkasta kuuluu pienen traktorin sätkätys ja menijän peittää maantien pinnasta nouseva pölypilvi.

Kotona pienessä punaisessa mökissä mies huokaa, toisaalta helpotuksesta ja toisaalta sen takia, että elikot ovat nyt hänen vastuullaan siihen asti, kunnes vaimo tuulenpuuskan lailla pyörähtää pirttiin kauppa-reissultaan. Kissa nousee takaisin uuninpankolle ja alkaa tasaisen, unettavan kehräämisen.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

KEVÄTTÄ ILMASSA

Lumisade alkoi eilen jo työstäpalaavan liikenteen kiusaksi ja se jatkui yli yön. Aamulla puut olivat lumisia ja koko luonto peittynyt lähes kahdenkymmenen sentin vitivalkeaan vaippaan. Takapihan kulkijoiden loikkimisjäljet peittyneet. Aamulehden jakaja kaihtoi pöpperöistä sivutietämme ja aamukahvipöydästä puuttui näin päivän uutisannos.

Prinssipuoliso urhoollisesti tarttui lumikolaan, vaikka sanoinkin, että säätiedot lupaavat vesisadetta ja sehän sulattaa lumikerroksen. Tiellä oli kyllä aura kulkenut, mutta aurannut vain keskitien. Kai kaupunkikin uskoo vesisateeseen kun tienhoitoon on kulunut yli budjettivarojen!?! No, Simon kanssa käytiin tavalliset aamulenkit, ensin hän kävi prinssipuolison kanssa motarin takana mäellä haistelemassa havumetsän tuulia ja sitten minun kanssani vakiolenkin tietä pitkin. Tosin herra ei suostu paljon tienreunaa kuluttamaan tien tasolla. Hänen tapansa on juosta lumipenkan päällä, näkee varmasti pitemmälle korkeammalta. Ja tänä talvena tienvarsien lumipenkat on todella korkealla. Pehmeä vastasatanut lumi upotti pienten tassujen alla, mutta sinnikkäästi poika askelsi eteenpäin. Liikenne tiellä oli kovin hiljaista, joten pysähdyimme välillä kuuntelemaan luonnon ääniä. Tikka rummutti lyhtypylvästä; pylvääthän lie kestokyllästettyjä, niissä ei luulisi toukkien elävän. Mutta tarmokkaasti takoi ja rummutus kuului kauas. Naapurin kuusen latvassa kökötti närhi ja nauroi koiralle käheällä äänellä. Saipa vastineeksi haukut.Lenteli mokoma vielä edellämme meidän pihapuihin ja sai toisetkin haukkumiset.

Räystäältä tippui vettä jo solkenaan, sulaisi vaan loputkin lumet, ettei tarvitsisi enää kiivetä niitä tiputtelemaan. No, lumiesteet tuli meidän kohdalta alas jo edellisen suojasään myötä. Lunta on ympärillä niin paljon, että kun se kaikki alkaa sulaa, tarvitaan kanootti postilaatikolta lehden hakemiseen!!

Autotallin vintillä on oravan asunto. Varapesän se rakentaa todella lähelle taloa. Viime kesänä pesä oli ulko-oveamme lähinnä olevassa kuusessa. Nyt näyttää talon päädyssä oleva mänty saaneen pesän oksilleen. Oravaemo tankkasi pihlajan silmuilla, johan niissä varmasti on vitamiinit.

Varma kevään merkki on pihakuusten alla talvehtivien mustarastaiden huilukonsertti. Ja se alkoi tänään! Oikein sydän hypähti, niin hienolta se kuulosti pitkän talvirupeaman jälkeen. Se herättää ainakin minut kevääseen ja kesän odotukseen.
Ja herättelyä kyllä tarvitaankin, monta asiaa pitää saada tolalleen kesään mennessä. No, senttejä on kertynyt muualtakin kuin Saunalahdelta, vyötärölle. Verenpaineet näyttävät lukemia kuin Kiljusen kaljasaavi kunnolla käydessään, vaikka pulssi on sitten puolestaan hitaanlainen. Ikää ei voi kaikesta syyttää, omaa löteryyttä kyllä. Mukavuudenhalu ennen kaikkea, sekö lie mottonani ollut pidemmän aikaa. Ryhtiliikettä ja töppöstä-töppöstä, siinäpä uusi motto kesää odotellessa. Ans kattoo.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

KEVYESTI KESKELLÄ VIIKKOA


Keskiviikkopäivä, pakkasta yli 20 astetta vaikka maaliskuu jo puolessa välissä. Eilen oli keskimmäiseni syntymäpäivä, sankari matkalla jossakin eteläisemmässä maisemassa, jossa ei pakkanen pauku.

Kesään on vielä matkaa, vaikka lintujen viserrys aamuvarhaisesta alkaen onkin pihametsikössä lisääntynyt. Tiaisten titityystä kuuluu lyhennetty versio tityy ja punatulkku viheltää huiluäänellään kuusen ylimmillä oksilla. Tänä aamuna en nähnyt lintulaudalla oravia; eilen oli joku kaahaaja ajanut yhden oravan yli tässä meidän tiellä. Sanoin prinssipuolisolle, että on tuli hännän alla ellei ehdi huomata tietä ylittävää pientä oravaa (rajoitus 50 km/h ja mutkan merkit). Tästä syystä en oikein uskalla antaa Simon olla vapaana muualla kuin valvonnassa takapihalla. Pelkään sen ryhtäävän tielle ja ihan varma on, että sitä ei lumisesta tiestä huomata vaan yli ajetaan. Onneksi poika on tottunut hihnaan niin, että ihan vapaaehtoisesti tulee taluttimeensa.

Käväisin ystäväni blogissa; olen hämmästynyt, miten taitavasti hän tekee sivujaan ja miten ihanaa tekstiä hän osaa tuottaa. Itse olen "liian paksu perhoseksi" enkä saa blogiini tavallista lätinää kummempaa.

Keskiviikko on kukkien kastelupäivä. Koskahan saisin mullat vaihdettua ruukkuihin, että kukkani saisivat tarvitsemaansa kasvupontta. Eläkeläisellä kun on mukamas kiireitä, vaikka ihan itse saa päivänsä rytmittää. Nopas, pieni koira onneksi rytmiä antaa parille-kolmelle kuntolenkille päivittäin.

Tänään on lääkärin kontrolliaika. Kolesteroli, verenpaineet, verensokeri yms. Tiedän jo etukäteen, että tulossa on verenpainelääkitys, jota olen torjunut mutta koska en saa painoa putoamaan niin reilusti kuin pitäisi, pillerit on ovella. En usko lääkärin enää antavan armonaikaa. Vaan katsotaan miten käy. Ehkäpä ihan turhaan estelen lääkitystä.

Pääsiäistä odottelen. Jokohan silloin kuuluu jäiden soitto mökin saunarannassa. Tuskin, sillä jääpeite tuli aika myöhään ja talvi on ollut pitkä. Voi mennä vappuun, ennenkuin ranta lainehtii ja jäähileet keinuvat rantavedessä helisten kuin kristallipuikot.

Kuva on otettu syksyllä autioituvasta rannastamme, kun keltaisia lehtiä kelluu huurtuvassa rantavedessä. Talvella käydessämme kairaamme avannon ja pulahdamme jääkylmässä vedessä. Naapurit näkevät tikapuut avannossa ja arvaavat, että kylmä kylpy on virkistänyt. Onneksi meillä on täällä kotonakin pieni lammikko takapihalla avantoineen joka-aamuista pulahtamista varten. Potkua päivään saa, jos vaan sisukkaasti painautuu kylmän veden syliin. Tänä talvena tosin en ihan joka aamu ole pulahdellut, mutta aina tilanteen mukaan. Yhdeksäs talvi avantoa menossa silti.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

PAHUKSENMOINEN PÄIVÄ

Aloittelevana bloggaajana olen kai niin intoa piukassa, että on pakko harjoitella tekstien siirtelemistä. Miten siis olisi pötköön pelkillä p-kirjaimilla pyöritelty pikkuinen pakina?

PAHUKSENMOINEN PÄIVÄ

Pitkäveteistä:
Pirtsakka pakkanen puree poskiani
ponkaistessani pitkin polkua postilaatikolle.
Puhaltelen palelevia polviani pitkien,
pikimustien polvisukkieni päältä..

Puput pilkkoneet parhaita paloja
perimmäisistä pensaista, punapajuistakin!
Pelkkiä prosyyrejäkö postipoika pakannut
postilaatikkoni pullolleen?

Parson-koirani päivystää paikallaan
pihaan palaavaa postinhakijaa.
Pianhan pääsen penkomaan
postipinoani pöydän päällä.

Panen pannun porisemaan
pikalevylle, päiväkahvia piristeeksi…
Pian perjantaipäiväni pääsee
postieni parissa paranemaan.

Pelkästään päiväunet piristäisvät
pakkaskauden pitkässä piinassa.
Päätänpä pötkähtää pitkäkseni
punkkaan, päiväpeiton päälle.

Perhe:
Pitkässä parisuhteessa palikat
pari piirua päin Prinkkalaa!
Pyrinkö panemaan paremmaksi,
pääsenkö pitkinä puhteina puheväleihin?

Pystyisinkö pitämään pokkani
periaatteenani pelkkä paremmuus?
Puhumattomuus puhuttaisi,
puhkun pidätettyä poraamistani.

Päivä pitenee pitenemistään,
puolikuuta peipposesta.
Pihlajassa punatulkku pörhistää
pukunsa punertavaksi palloksi.

Parin päivän päästä päivänpeilissä
pieni positiivinen pilkahdus;
pian polskutellaan pienessä poukamassa
pilkullisissa pikkupöksyissämme.


Oma arvio:puuduttavan pitkä pötkellys!

TALVIPÄIVÄ 2010




Tykkylumen painamat männynoksat roikkuvat alakuloisina, kukkakoivun verkolla suojatut oksat, jänisten suurta herkkua, odottavat auringonsäteitä herättämään ne kevääseen.

Omenapuussa jäätynyt ruskea omena, lintujen säpäleiksi nokkima,
pitää tiukasti kiinni oksasta, vaikka ei säilymisestänsä liene mitään
hyötyä tulevalle kesälle, joka pudottaa sen varmasti alas maahan.

Punatulkut pakkasen pörhistäminä huurrekoivussa, kuin omenat
jo lehtensä pudottaneessa syksyisessä kaneliomenapuussa,
odottavat vuoroaan lintulaudalta pudonneelle siemenkeolle.

Ruskean pörröhännän luikahdus vie oravan ylös männyn oksalle, tarkkailemaan tilannetta, koiran haukunnan ulottumattomiin.
Kun vaara on ohi, alkaa laskeutuminen auringonkukan siemenille.

Hohtava hanki, täynnä pieniä polkuja ja loikintajälkiä. Purevasta pakkasesta huolimatta takapihalla on kulkijoita ja elämää.
Sisältä lämpimästä on helppo palelematta katsoa ulos talven maisemaan

Koivujen oksat, kuin sokerilla huurretut, kuuset jykevinä
lumitaakkansa alla, pihaa reunustava orapihlaja-aita kuin
kamarin valkea, utuinen pitsiverho.


Kietaisen lämmintä ylleni ja astun ulos raikkaaseen talvisäähän. Koirapoika kiiruhtaa kirjoittamaan terveisensä takapihan otuksille.
Luonto on lumoavan kaunis, tänään en kaipaa kesämaahan.


12.1.2010 anja

lauantai 13. maaliskuuta 2010


LENKKIPOLUN VARRELTA

Koska oli Simon syntymäpäivä ja aurinko paistoi täydeltä laidalta, teimme tavallista pidemmän kävelylenkin ihan kahdestaan. Alkumatka sujui sopuisasti, mutta kun lähestyimme vilkkaampaa kävelytietä, alkoi Simo vetää kuin juhta. Enää ei riittänyt tienpenkan korkealla harjalla kävely vaan piti siksakata edestakaisin ylös ja alas. Syy moiseen oli tämä ns. keltainen lehdistö eli koirien omat viestit lajikumppaneille kirjoitettuina keltaisilla tienvarsilumeen. Luin jostakin, että nämä viestit on koirille kovin tärkeitä ja niinpä näkyivät olevan myös kaksivuotiaalle Simolle. Ja aina poika vastasi kirjoituksiin nostamalla takakoipeaan. Loppumatkasta taisi kyllä tankki olla jo ihan tyhjä, mutta nosto toimi. Hah.
Reilun neljän kilometrin lenkillä oli hyvä tilaisuus tehdä havaintoja asuinympäristöstä. Liikenne kävelytiellä oli hiljaista; yhtään koiraystävää ei tullut vastaan. Mutta kävelytielle tehtyjen kakkaläjien perustella arvelin useiden isojenkin koirien olleen ulkoilemassa. Ymmärrän kyllä ne keltaiset kirjoitukset, mutta en niitä kasoja keskellä kävelyväylää.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että syy ei ole koiran vaan taluttimen toisessa päässä. Eikö millään voi ottaa pieniä muovipusseja taskuun ja kaapaista kakkaläjän pussiin ja viedä lähimpään roskikseen. Laskin huvikseni, että kaupunki on järjestänyt tällekin lenkille ainakin seitsemän roskalaatikkoa jätöksiä varten. Siis jos hankit koiran, älä tahallasi järjestä negatiivista asennoitumista koiria kohtaan jättämällä kasat keskelle kävelytietä. Omakohtaisesti ainakin pienen koiran jätökset on helppo kietaista joko biohajoavaan pussiin tai kaupan hedelmätiskin pussiin. Eikä vaadi muuta kuin asenteen ja tottumuksen pitää pusseja taskussa lenkillä.
Näyttää ärsyttävän omakotiasujaa koirien kyykistely niin paljon, että oli kiinnittänyt aitaansa kieltomerkkejä koko kadun pituudelta. Ymmärrän häntä. No, kevätaurinko paljastaa kaikki talven kökkökasat ja kohta alkaa joka keväinen keskustelu koirankakoista ja koirat saavat syyt niskaansa vaikka omistaja on vastuussa. Toivoisi lampun syttyvän koiranomistajalla.

SIMON SYNTYMÄPÄIVÄ




Koirapoikani täyttää tänään 13.3. kokonaista kaksi vuotta. Aamulla ei laulettu, mutta tanssittiin salsaa ja annettiin lahjaksi pieni makupala halausten ja rapsutusten kera.
Simo on oikea hurmuripoika. Nukkuu yöt mamman peiton alla jalkopäässä tiiviisti kiinni mamman kintun sivussa. Kun tämä poika kuulee vaan sanan sauna, on hän alta aikayksikön saunan lauteilla, sekä kotona että erityisesti mökillä kesäaikana. Uimisesta ei välitä, tosin ei kovasti pesustakaan.
Alistunein ilmein hän astelee kylppärin suihkunurkkaukseen lenkin jälkeen peppusuihkuun. Joskus olen ulkona yrittänyt lumipesua, mutta siitä on muristu. NO, kuka meistä tykkäisikään, jos jääpalaa joku työntäisi peppuun!
Simolla on monta lempinimeä, Pieni Rakas, Mamman Lullupentu, Pimo, Simpsu näin esimerkkeinä.
Josko joskuskaan opin kuvia siirtämään tänne, laitan pojan potretin blogiin.

Simon tarina alkoi kaksi vuotta sitten, kun löysin pörssistä kuvan koirapesueesta kotipitäjässäni keskemmällä Suomea. Kysyin oitis, onko yhtään poikaa varaamatta. Oli yksi, Mortiksi nimitetty. Ajettiin seuraavalla viikolla katsomaan; oltiin niin myytyjä että vaikka heti olisimme ottaneet. No, maltoimme sentään odotella kesäkuun alkuun, jolloin haimme pienen nyyttimme mökille. Olin jo sanonut kasvattajalle, että minun koirani ei ole Mortti vaan Simo Hurtta. Ja kun Simon äiti oli Salli, tuli se Sallinpoikakin siihen nimeen.
Simo itki autossa sylissäni matkan mökille asti, mutta kun ajoimmekin serkkuni luo hakemaan luomumaitoa samantien ja pihassa haukkuivat Karo ja Rita, loppui pienen Simon itkut ja hän huomasi, että Salli-emon turva olikin muuttunut mamman sylin turvaksi. Siitä lähtien Simo on ollut mamman kulta. Nytkin hän nukkuu omassa tuolissaan tietokoneeni vieressä ja seuraa minua sitten kun lähden yläkertaan.

Simo on rodultaan seropi; äiti on Parsonterrieri ja isä on austraalian rottaterrieri. Ärhäkät geenit mutta lutunen luonne. Jos ärähtää, niin asiasta. Äskeisellä lenkkipolulla tuli tyttö-russel vastaan ja kun ei saanutkaan häntä nuuskia, Simo teki Heikki Kovalaiset ja kirosi koirakielellä!

Talven selkä taittuu. Pihalla kuuntelimme äsken tiaisten tirskutusta ja punatulkkujen vihellystä auringon kultaamien puiden latvuksissa. Aurinko paistaa, lumi tuli katolta tuoden mukanaan lumiesteet. Oli kyllä lunta jo kahteen kertaan katolta pudoteltu, mutta oli niin painavaa, ettei mikään este pidätellyt. Täytyy vahvistaa kiinnitystä.
Jess! Kaksi kuvaa, ei nyt ihan parhaita otoksia, sain siirrettyä tähän. Harjoitusko tekee mestarin? Ehkä opin sivun tekemisen joskus.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

ALKU AINA HANKALAA

>Hups! Nyt onnistui. Aluksi meni mönkään koko blogijuttu, vaan sitkeästi yritin ja nyt on luukku auki. Hip-huraa! Vaan onko minulla sitten mitään aikuisten oikeita juttuja tänne blogiini? Ans kattoo.
Siis minä: kolmen lapsen äiti, prinssipuolison vaimo ja kuuden lapsenlapsen mummi. Ja koirani Simon mamma. Unohtamatta pieniä chincupoikia: Elvis, Paavo ja Viljo.

Työtä vuorotta tuli tehtyä yli kolmen vuosikymmenen ajan, nytpä siis köllöttelen eläkeläisenä. Kotini on linnani, ei vankilani. Siispä ponkaisen vähän väliä meren taakse, joko miljoonakaupunki-Tukholmaan tai Tallinnan kujille. Joskus sitten onnistun katselemaan kaukomaiden nähtävyyksiä. Ja kun harrastuksena on hamstraus (?) tai paremminkin kaiken maailman kirppikset, elämään saa säpinää. Aina voi tulla joku uskomaton löytö eteen. Ei välttämättä kallis löytö, mutta ainahan toisen romu voi olla toisen aarre. Ehkä kerron keräilyharrastuksestani joskus myöhemmin.

Kirjoittelen pieniä juttuja ja tarinoita sekä rustaan runoja.
Kunhan opin tätä hommaa vähän pitemmälle, kokeilen siirtää tekeleitäni tänne. Nyt kuitenkin lopetan lätinät ja lähden katsomaan lemppariohjelmaani. Heips-kukkuu.