LEHDELLÄ SOITTELIJAT

Joskus ottaa ihan oikeasti päästä nuo lehtitalojen puhelinmyyjät. Ei riitä, että olet heille ihan oikeasti hyvä asiakas. Pitäisi olla vieläkin parempi. Ja annas olla, jos satut vastaamaan netissä johonkin kilpailuun tai kyselyyn, saat varmasti soiton hetken päästä ja sinun oletetaan tilaavan heidän tuotteitaan. Tyrkkymyynti ei uppoa, vaikka kuinka koetan ajatella, että työtään ne lehtitalojen palkkarengit tekevät.

Eilen tyrkytettiin erään lehtitalon yhtä hyvää ja kahta kaunista. Mainittakoon, että minulle tulee heiltä jo ainakin kolme lehteä.
Sanoin, että enpäs pysty nyt päättämään mitään, kun on tässä ihan muuta mielessä. No joo. Iloinen naismyyjä toivotteli hyvää matkaa ja hänestä päästäkseni lupasin, että palataan asiaan sitten joskus kun helmikuu alkaa.

Minulla on tänään yölento. Päätin köllähtää päiväruuan jälkeen  Simon kanssa sängylle ja vähän ottaa unta etukäteen. Kaikki meni   ihan ok, kunnes latauksessa ollut kapulani vimmatusti kilisi ja herätti horrokseen vaipuneen. Oli soittajan onni että en ehtinyt vastaamaan. Katsoin uteliaisuuttani, kuka yritti tavoitella nukkuvaa karhua. Ja hitto. Lehtimyyjä. Samasta lehtitalosta, jonka hyvä asiakas jo olen. Samasta lehtitalosta, jonka myyjän kanssa eilen vasta sovin, ettei nyt viikkoon soitella.

Oli nyt myyjän onni, etten ehtinyt vastata. Luulenpa, että olisin ladannut täyslaidallisen unenpöpperössä. Miten alkeelliset systeemit niillä on, jos olen jokaisen listoilla potentiaalisena lankaan lentäjänä.
Tekis mieli perua olemassa olevat tilaukset samantien. Tosin yksi lehdistä on tullut minulle varmaankin kolmekymmentä vuotta ja on mieluisin.

No, sisu laantuu vähitellen. Illan mittaan tästä on lähdettävä kentälle.
Jos ja kun löydän oikean lähtöportin, nousen norjalaisen siiville ja aamuyöllä olen perillä ystäväni luona lämpöisemmässä. Punnitsin jo laukkuni ja on sallituissa painorajoissa. Niin, että siivet kantaa.

Olisinpa itsekin sallituissa painorajoissa. Eilinen A-talkin laihduttamista pohtinut ohjelma selvitti minulle, että päässä on vika jos ei laihdu. Kroppaa ei saa kutistumaan, ellei mieli laihdu samantien. Lohdullista oli erään ei niinkään ohuen mukana olleen mielipide, että eliniän ennuste ei todellakaan ole pelkästään läskeistä kiinni. No joopa. Mieltäni alan tässä muokkaamaan vähitellen.

Pieni koiruli aavistaa, että joku on lähdössä kun matkalaukku on pakattu. Prinssipuoliso lupaa hoitaa Simoa ihan ykkösasiana ensi viikon. Jopa on valmis luopumaan ja rajoittamaan iltamenoistaan, ettei pikku reppanan tarvitsisi olla yksin kotona. Voipa olla, että minulla on isompi ikävä ja olen enempi läheisriippuvainen.

Mutta ihana on toisaalta lähteäkin. Saa nähdä, mitä tarinoita syntyy viikon aikana. Kamera on mukana ja mieli avoin. Lumitimantteja on varmasti hangilla hohtamassa vielä kun palaan.
Armi Kuuselankin kerrotaan vuonna -52 sanoneen lentokoneen rappusilta: "Jää hyvästi, kotimaani Suomi!"  Pitäneekö paikkaansa?

KUKA OIKEASTAAN OLEN?

Kävellessämme sunnuntain iltapäivällä Tukholman Vårbergissa tunnelbaanalle, ohitimme edellämme kulkeneen tumman hehkuvaan punaiseen pukeutuneen ihmisen. Hoikka, kookas, hieman jo kumarassa kävelevä.  Helmenvalkoiset pitkät hiukset kihartuivat niskaan kiinnitetylle poninhännälle. Käännyin taakseni nähdäkseni hänen kasvonsa. Korostuneen vaaleat, sopusuhtaiset kasvonpiirteet. Tunnistin hänet television dokumentista. Joulutähden punaista asua täydensi samanvärinen solmio ja valkoinen kauluspaita.

Joskus viikko sitten Yle fem lähetti dokumentin, missä kaksi ruotsalaista miestä  kertoivat elämäntarinaansa. Toinen heistä oli tämä nyt näkemäni mies hehkuvan punaisessa asussaan.
Erikoista näissä miehissä oli se, että molemmat olivat syntyneet miehiksi, mutta käyneet läpi sukupuolenvaihtoleikkauksen eli heistä oli tehty naisia. Naisina he olivat eläneet vuosikymmenet.

Dokumentissa toinen miehistä, Mikael, joka oli muuttunut  Mikaelaksi, katui syvästi. Hän halusi jälleen mieheksi ja sanoi, että päätös leikkauksesta oli hetken mielijohde. Jos lääkäri silloin olisi häneltä kysynyt, onko hän ihan varma siitä, että haluaa muuttua naiseksi, olisi hän taatusti perunut aikeensa. Mutta tehtyä ei saa helposti tekemättömäksi.
Tämä toinen kertoi halunneensa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi ja koki, että saavuttaisi sen paremmin naisena. Hän rakastuikin tansseissa tummaan nuorukaiseen, meni hänen kanssansa naimisiin ja eli avioliitossa vaimona yksitoista vuotta. Vasta silloin hänen miehelleen selvisi, että vaimo oli salannut häneltä syntyneensä mieheksi.

Mies kertoi avioliitostaan, miten rakastuneita he olivat. Vihkikuvastakaan  ei ikinä olisi voinut päätellä, että kuvassa on kaksi mieheksi syntynyttä. Kun perheeseen ei syntynyt lasta, vaimo totesi hänellä olevan synnynnäinen vika, joka estää lasten saamisen. Joka aamu vaimo nousi neljältä ajamaan partansa mieheltään salaa. Mutta he olivat onnellisia niin kauan, kun salaisuus säilyi.

Molemmat dokumentissa kuvatut miehet olivat taas muuttumassa miehiksi jälleen. Tämä punapukuinen jo fyysisestikin riisuttu naiseudesta. Kuitenkaan hän ei ymmärtääkseni oikein tiennyt, kumpaa sukupuolta hän lopultakaan on. Sanoi olevansa kummajainen. Tosiasia on, ettei kumpikaan näistä miehistä pysty korjauksien jälkeenkään elämään fyysisesti täyttä elämää parisuhteessa. Ei miehenä eikä naisena.

Viime torstaina ruotsinkielinen kanava lähetti samasta aiheesta ohjelmaa. Ne kolme naista, jotka tässä dokumentissa esiintyivät, tuntuivat olevan onnellisia elämäänsä naisina. Mutta silti. Jäin kyllä miettimään, mikä saa ihmisen tähän muuttumisleikkiin ryhtymään. 
Mutta jos todella tuntee syntyneensä väärään sukupuoleen ja ehdoin tahdoin haluaa muuttua toiseksi, mikä minä olen sitä päätöstä arvostelemaan. 

Joskus nuorena olin itse kovin poikamainen ja villi kakara. Kiipeilin puissa räkättirastaan pesillä, viihdyin paremmin poikasakissa kuin tyttöjoukossa, harrastin ritsojen tekemistä ja niillä ampumista. Halusin olla kuin pojat. Mutta murrosikä teki minusta naisen ja naisena olen halunnut elää. Mieleeni ei ole koskaan tullut, että olisin onnellisempi jonain toisena. Sen takia mietityttää, miten paljon on valmis uhrautumaan uskoessaan elämänsä muuttuvan paremmaksi.
Ja joutumaan sittenkin ehkä ojasta allikkoon. Onneksi kuitenkin toisenlaisiakin tarinoita on. Lieneekö itse kukin oman onnensa seppä?

Punapukuinen mies maanalaisessa vaikutti kovasti yksinäiseltä. Omissa ajatuksissaan olevalta. Sama yksinäisyys näkyi hänestä jo dokumentissa. Kummajainen, niinkuin hän itse sanoi. Mutta elää omaa elämäänsä, sulautuu ihmismassaan ja erottuu vain värikkäällä pukeutumisellaan. Ehkä ilman dokumentin katsomista minäkin olisin vaan nostanut kulmakarvojani ja ihmetellyt hänen syvän punaista asuaan.

TUULETTUMASSA RISTEILYLLÄ

Lauantain ehtoolla noustiin prinssipuolison kanssa laivaan. Ihan vaan kahdestaan humputtelureissulle miljoonakaupunkiin. Tietysti tähdättiin siihen, että sunnuntai-aamuna päästään Hötorgetin kirppistarjontaa silmäilemään. Ja tietysti päivän aikana ehtii myös muualla piipahtamaan.

Talvinen Tukholma näytti aurinkoiset kasvonsa kävellessämme satamasta Slussenin tunnelbana-asemalle. Kävelytie oli luminen, suolattu ja vähän raskasta askeltaa, mutta vastaantulijoiden pitkä rivi, punaposkisia ja sutjakoita juoksijoita, ei näyttänyt kokevan hiertävästä lumesta mitään haittaa. Harjoittelivat Tukholman maratoonille!
Saltsjö lainehti avoimena ja pakkastakin vain -7 astetta. 
Asemalta ostettiin päivän läpyskät ja ei kun "Heinätorille".

"Ainahan sitä kun liukkaasti liikkuu, reikiä kaivaa ja polkuja raivaa, aitassa kinkut ja makkarat kiikkuu..." sanottiin vanhassa hiirulaisten runossakin, missä maalaishiiri tuli kaupunkilaisserkkunsa vieraaksi.
No, ehkä mekin oltiin kuin maalaisserkut kiertämässä kirpputoripöytiä. Ja jotakin löytyikin. Astialaatikosta, hintaan 20 kr/st löysin puoli tusinaa  omasta mielestäni kaunista pullalautasta.

Kuvat eivät tee oikeutta lautasten kauneudelle kun niitä salamalla kuvasin. Lautaset ovat saksalaisen Bavaria-tehtaan. Mielestäni kannatti maksaa vajaa 15 e näistä yhteensä.

Eräs suomalaisperäinen vanhempi pariskunta myi astioita ja figuureja, muistan, että ovat olleet Hötorgilla ennenkin. Heiltä löysin poika-hevos -figuurin. Sekin leimattua saksalaista posliinia.

Tietenkin kävimme Sundbybergissä, vaikka sinne onkin melkoinen matka, mutta aikaahan meillä oli. Sieltä löytyi punainen maljakko kotiin kannettavaksi. Joimme kahvit Kaupunkilähetyksen kirppiksen kahviossa ja tallustelimme takaisin tunnelbanalle jatkaaksemme Vårbergin isolle kirppikselle, kaupungin toiseen laitaan.

Kyllä kaikenlaista tavaraa oli tyrkyllä. Onneksi on jo niin tiukka seula, ettei juuri mitään halunnut kantaakseen. Pikkuruisen metallihevosen

ja hollantilaisen haitaripojan 

kelpuutin kassini täytteeksi. Olimme aivan kypsiä lähtemään takaisin satamaan ja laivalle.

Vårbergissä laiturille tullessamme kiinnitin huomiota muista poikkeavasti pukeutuneeseen henkilöön. Katsottuani häntä tarkemmin tajusin, että hän oli eräässä tv-ohjelmassa viime viikolla.
Mutta se on sitten jo toisen postauksen juttu.

Kävellessämme satamaan alkoi sataa räntää. Lämpötila vain -1 aste ja sakeanaan lumihiutaleita.

Aamulla näin aurinkoinen kaupunginranta näytti

räntäsateessa aivan harmaalta. Yhteyslautta Djurgården vaan mennä puuskutti Gamla Stanin rantaa kohti.

Kävelytie oli - jos mahdollista - entistäkin raskaampi kävellä. Ja kas kummaa, edellämme kulkenut pariskunta kauhoi Sokoksen muovikassin täyteen tienvarsilunta! Ja kantoivat sen edellämme laivaan. Ehkäpä viilensivät tunteita hytissä tai sitten kylmensivät olutpurkkejaan hytin vessan lavuaarissa. Tiedä heitä. Meitä reissaajia kun on moneen hyttiin!

Kotiin on aina kiva tulla. Simo oli tuotu aamusella jo kotiin ja voi sitä ilon ja riemun hetkeä kun mamma avasi oven! Koko päivän on sitten kuljettukin vierivieressä, päikkäritkin koisattiin ihan kiinni toisissamme. Prinssipuolison lähtiessä omiin harrastuksiinsa sai hänkin melkoiset torumishaukut. Ettäs kehtaattekin jättää pienen koirulinne, narraatte hänet kisuleita katsastamaan! Kun oma koti on aina oma koti! Eikä ole kivaa jäädä reissusta tietenkään....

Olin saanut kolme ihanaa tunnustusta! Kiitos blogiystävät Minttuli, Kaisa ja Aili-mummo. Olen otettu tunnustuksistanne!


Ja tervetuloa lukijaksi MummonPajukori!

ORPO, RIKAS JA HARRASTAMATON

Äskeinen televisioslogan nosti kulmakarvojani. Mistä naiset puhuvat? "Nyt tiedän, millaisen miehen haluaisin!!"  Hm. "Sellaisen, joka on orpo, rikas ja ei harrasta mitään"  tai jotenkin sinne päin.

Orpo!  Näin pääsis eroon puolison suvusta. Ei hankalaa anoppia, ei purputtavaa appiukkoa, ei määräileviä sisaruksia eikä siis koko sukua.
Jaapajaa. Sanotaan, että suku on pahin. Mutta ei sen tarvitse olla. Ja kuitenkin, sukuunsa suopetäjä, tekijäänsä tervaskanto. Siinähän ne on suvun geenit orpopojassakin. Ja lisänä ympäristövaikutukset. 

Rikas! Hyvähän, jos edes toinen on rikas...tai sitten ei. Tasa-arvoisempaa on  ollut, kun kummallakin vain tuulen huuhtoma takapuoli yhteen mennessä. Siinähän sitten on yhdessä pakko yrittää saada kattoa pesueen ylle. Ja voita näkkileivälle. Ja oppiipa antamaan arvoa, jos hiellä ja vaivalla jotakin kiinni saa. Ainakin meillä  näin.
Köyhillä ei ollut muuta kahisevaa kuin tuulipuvun housut, hih.

Ei harrasta mitään!  Voi vitsit. Voisko sitä ukkelia katsoa tuossa kyhnäämässä kaiket ajat! Olen niin tottunut prinssipuolison harrastamiseen - ja luojaparatkoon, aina se on jotakin harrastanut - että helpotuksesta huokaisen, kun ovi iltapäivällä naksahtaa kiinni ja auton perävalot vilkkuu. Haitariaan raahaa muutaman kerran viikossa, laulaa ja laulattaa muutaman kerran viikossa, säestää muiden lauluja virsistä lähtien kerran viikossa. Sitten on vielä kokouksia viikottain. Yrittää opiskella englantia ja tietotekniikan alkeita.  Ja harrastaa ahkerasti myös tuota Simon ulkoiluttamista. Vaikka minunhan sitä pitäisi... Että sellainen harrastaja nykyäänkin.
Onneksi on jo torvien soittamisen jättänyt, vaikka joskus sitä vielä haikaileekin!

Hyvä kun on harrastuksia puolisolla. Vaikka joskus irvistelenkin, kun viikon päivät on erilaisia ja ruoka on aina odottamassa. Mutta sääressä suden murkina, sanotaan. Jos viipyy, lämmittää mikrossa. Näin se menee. Ja tiistaisin on yhteinenkin harrastus lauluporukassa.

No, harrastaa se myös kaupoissa ravaamista. Katsoo tarjouksia ja oppi jo minun opiskelessani ostamaan perheelle perusruoka-aineet. Jos jotakin erikoisesti haluan, laitan ostoslapulle.  Nykyisin olen enempi jarrutellut sapuskan kotiin kantamista, kun pitäisi pakastimet saada vajenemaan. Tässä päivänä muutamana lausahdin tästä, mutta ei kai kuullut tai rekisteröinyt kun kantoi kassikaupalla evästä kahden hengen huusholliin. Ja huomioi kyllä aina myös Simon ruokavalion.

Että eipä valittamista. Näiltä osin en voi yhtyä tähän, mitä naisten väitetään puhuvan puolison valintakriteereinä.
Ja sitten toisaalta, monestakin muusta kyllä sitten marisemisen aiheita löytyy. Kun se levittelee vaatteitaan ympäri huushollia, kyllä se aina hoitaa imuroimisen. Ja tankkaa autot. Ja tekee lumityöt. Vie roskapussin ja tyhjentää lehtipinkat keräyslaatikkoon. Minulle jää pyykkivaatteiden kerääminen jäljiltään ja vaatehuolto noin yleensäkin. Mutta jotakinhan minunkin pitää tässä huushollissa - vaikkakin oloneuvoksetar - omalta osaltani tehdä. 

Tais tulla tästä nyt prinssipuolison ylistyslaulun tapainen, tarkoitus ei ollut kuitenkaan. Paljon on sellaista,  mitä se ei osaa ja minkä minä teen nopeammin (esim. naulan seinään vasaroiminen, pikku ruuvaukset ja fixaukset, ruuanlaitto ja leipominen). Mutta marjastuksessa se on haka! Suosittelin sille marjastuksen SM-kisoja ensi syyskuussa Suomussalmella. Harkita lupasi, mutta virnisteli.

Huomenna Simo pääsee pikkuminiälle parin yön viekkukoiraksi. Nää lähtee katsastamaan Hötorgetin tarjonnan sunnuntai-aamuna. Entisestään viisastuneena, perheen pakkaajamestaaja kun olen, otan mukaan minimaalisen vähän kampetta. Eikä nyt ole muuten ostotarvettakaan millekään romppeelle edes. Mutta onhan se mukava vähän tuuletella. Jos vaikka valssille pääsis. Hih.

Tätä ikää kun meillä on jo 145 vuotta yhteensä tullut täyteen, on otettava vinkistä vaarin, niinkuin   muorikin otti vaarin iltapäivätansseista. 
Pakkasta on luvattu -30 astetta huomisaamuksi. Onneksi miljoonakaupunkiin sunnuntaiksi vaan -6 astetta.  Ans kattoo, mitä löytyy torilta ja vaikka löytyis, napataanko sittenkään reppuun.
Kertoilen sitten.
Mukavaa viikonvaihdetta pakkasen paukkuessa...

MITÄ MULLE KUULUU

Nyt justiinsa on tällainen meininki. Ei vainenkaan. Mutta joskus tulevaisuudessa kyllä saattaa meikämummo tältä näyttää.
Kopsasin tämän facesta. Ja sain makeat naurut. Elämä on.

Toisaalta; tehdas pannaan taas pyörimään. Nimittäin sukkatehdas. Prinssipuoliso sai synttärikseen aloeveera-langasta kudotut sukat ja ne on sen mielestä niin hyvät, että kävi ostamassa lankaa, joka on vähintään kaksi kertaa seiskaveikan hintaista mutta myös jalassa kaksi kertaa mukavampaa. Hänellä on auttaneet nämä sukat nyt ihan kaikkeen mikäli häntä on uskominen. Siispä meikäläisen on otettava puikot kauniiseen käteen ja suollettava sukkia tästä terveyslangasta. En vaan ihan aikuisten oikeasti tiedä, kuka näitä sukkia tarvinnee, olen saanut 30 paria kaupaksi joulun aikaan ja vain yksi pari on hyllyllä jäljellä seiskaveikan langasta kutomistani.

Mutta vanhat sanovat, että aika tavaran kaupitsee ja siihen uskon. Ja alan kutoa sukkia taas ja paljon ohuemmasta langasta tällä kertaa.

Tässä päivänä muutamana katsahdin pihan ruusupuskaan. Valkoinen ratsuhevonen oli tullut pihaan lumen myötä ja käynyt lepäämään oksille. 

Eikö ihan selvästi ole  kyljellään lepäilemässä? Kyllä luonto muovaa ihmeellisiä juttuja. Ja ihan kuin varsakin olisi hevosen edessä, tosin lienee "dalaihäst", kun on niin koivet suorana. Siis näen selvästi jo näkyjä.?!?Toivottavasti en ihan vielä postauksen ensimmäistä kuvaa näe peilissä, vaikka tiedän, että aika rientää ja rypyt syvenee.

Niin, reipastunut lienen, sillä kahtena aamuna olen jo käynyt reippaalla dementiahiihdolla kunnon lenkin. Sauvakävely on auttanut hartioitteni tilttauksen purkamisessa, nyt on jo ihan rennot. Ja aion suihkia sauvoillani aamuisin koiran lenkkireissut. Että jotakin hyvääkin tai ainakin pieni alku.
Nyt ponkaisen Lemmen viemää katsomaan. Siihen olen ihan koukussa. Vaan haitanneeko! Taas sillisalaattia koko postaus.

Piti vielä palata: tervetuloa lukijakseni Ronja Ryövärintytär. Viihdy!

HAUSKA HAASTE

Sain mummelilta haasteen. Olen vähän huono vastaamaan haasteisiin ja varsinkin niitä edelleen haastamaan. Mutta jos tämä nyt tuntuu kivalta, sen voi napata tästä ja keksiä vaikka ihan omat kysymykset ja haastaa eteenpäin.


1. Lempikirjasi lapsena ja nyt?
Lapsena lempikirjani oli ehdottomasti Penttahittisen kasvatti, kirja, jonka löysin nyt "aikuisena" uudelleen ja tavasin liki sana sanalta. Ja nautin.
Nyt lempikirjoja on useampiakin, ihan viimeisimpiä Kirjeitä kiven alle, Isoveli jne. Aikaisemmin pidin kovasti Lempi Jääskeläisen kirjoista (olen kerännyt ne kaikki - ja lukenut ne kaikki) sekä Laila Hirvisaaren tuotannosta, koska se on niin helppolukuista (ja nekin olen kerännyt joka ikisen kirjahyllyyni).

2. Korkokengät vai matalakantaiset?
Korkkareilla taitaisin kaatuilla nykyisin. Koskaan en ole ihan piikkareita halunnut, parhaita kenkiä ovat pehmeäpohjaiset sandaalit ja tällä kelillä Kuoma-saappaat. Siis matalaa profiilia!

3Paras hetki päivässäsi?
Varmaankiin kiireetön aamuhetki, iso muki kahvia ja päivän lehti. Siitä se alkaa.

4.Matkusteletko mieluimmin kotimaassa vai ulkomailla?
Mieluiten matkustelen, jos vaan selviän lähtemään. Pidän uusien paikkojen näkemisestä, uusiin kulttuureihin tutustumisesta. Aika paljon on minulla ollut mahdollisuus maailmaa jo nähdä, harmi vaan, että kotimaa on jäänyt pääosin mökkimatkaan ja siellä lähiympäristön kaupunkeihin. Varmasti ulkomaat kiehtoo edelleen, Pariisikin vielä odottaa.

5Kotiruoka vai valmisruuat?
Pyrin aina laittamaan kotiruokaa, joskus on pakko ostaa valmiita lihapullia esimerkiksi. Kotiruoka on aina maukkaampaa, sanoo myös perhe.

6.Pidätkö leipomisesta?
Usein pyöräytän pikaisesti marjapiirakan, pullaa leivon joskus kun sille päälle satun. No pakastimessa on pari kuivakakkua myös. Lomaviikoilla Vuokatissa leivon aina lapsenlapsille, myös sämpylät ja rieskat.

7.Lempimusiikkisi?
Vanhat schlagerit, kaikki tanssimusiikki, siksi että on helppoa kuunnella ja mukana rallatella. Joskus syvennyn tosin klassiseen, mutta harvemmin. Räppi on kauhistus, punk samoin. Minusta pitää jotakin melodiaa olla, ei pelkkää huutoa. Voihan olla, että jossakin elämäni vaiheessa haluan kuunnella tyhjiä kasetteja eli hiljaisuutta!

8.Tunnustaudutko nettiriippuvaiseksi?
Minäkö nettiriippuvainen? Kun vaan bloggaan, luen sähköpostit ja joskus uutiset. No Huutonetissä käyn joskus kurkkimassa. En koe riippuvuutta vaikka läppärin hankin, että on netti myös mökillä mukana. Nääs laskut kun pittää maksella, hih!

9. TV vai radio, kumpi on enempi auki päivissäsi?Telkkari on auki iltaisin, sillä Lemmen viemä pitää nähdä! Radio on harvemmin kotona auki, autossa sensijaan aina. Siis televisio enemmän. Kotimaisia dokkareita tykkään myös katsella ja luonto-ohjelmia.

10.Mikä on harrastuksistasi rakkain?
Jos Simo-koiruli on harrastus, niin sitten se! Joskus keräilyharrastus on ollut parasta, mutta nyt on huusholli täynnä lintuja, hevosia, punaista, valkoista ja turkoosia lasia ja kirjoja. Mitään ei enää mahdu syliinkään, joten koiruli on rakkain. Ja kutominen on varsinkin ennen joulua, hih. Pitäisi kyllä keksiä harrastus, joka edistäisi hyvää oloa ja terveyttä, kun ikä alkaa jo kolkutella vaivojen puolelle.

(tässä pieni osa keräilyharrastuksestani)

11. Elämän paras hetki tähän mennessä?
Elämäni karmeimman hetken olisin muistanut heti, mutta mikä lie paras ollut? Niitä on varmasti monta; monesti olen ollut onnellinen ja eikö se ole paras hetki silloin. Tietysti lapset ja lastenlapset, heidän onnistumisensa elämässä. Lämmin ja läheinen hetki kotona ja pienen koirulin lipaisu leukaan. Ehkäpä myös omat onnistumiset, kas niitäkin on ollut...
En pysty nostamaan mitään yksittäistä hetkeä yli muiden.

(Simon elämän parhaita hetkiä!)

Jätän tämän haasteen nimeämättä, saa ottaa kuka haluaa, keksiä omat kysymykset ja näin jatkaa haastetta. Mukavaa sunnuntain iltaa. Ja kiitos mummelille.

ARKIPERJANTAI

Mistä koostuu arkinen onni?

Onko se puolison aamuinen morina?
Soppakattilan  lempeä  porina?
Onko se yhteinen ruokailuhetki
vai kiireinen koirulin ulkoiluretki?

Onko se yhteinen paino harmin -
vai yhteinen peitto ja lämpö sen varmin?
Vai onko se kesken arkisen päivän
yllätys, joka vie  apeuden häivän?

Ilo voi olla tulppaaninippu,
ilo voi olla lempeyden hippu.
Ilo myös koirulin hännän huiske,
ilo on poskisuudelman muiske.

Onni on ystävä pitkästä aikaa,
"juorujen"  päivitys, siinä on taikaa
joka saa arkeen pilkettä uutta.
Ihan vaan puhdasta iloisuutta.

Siis onnea ja iloa
tarvitaan monta sataa kiloa...

Tämän aamun  seesteinen sää, pulahdus jäisessä avannossa 
ja pienen koiran vieminen tutulle eläinlääkärille hampaiden puhdistukseen. Tuskin kuitenkaan Simolle onnentunne, kun ilman aamuruokaa pitää odottaa puhdistamista. Mutta sen jälkeen on tiedossa myöhästynyt aamupala.

Onni on tämä perjantaipäivä. Edessä viikonloppu. Miniä lennähtää ikuiseen kaupunkiin Roomaan ja lapset tulevat huomenna mummille syömään. Se saa Simonkin onnelliseksi.

Kuvan tulppaani-amarylliskimpun toi tiistai-iltana ystävä työajalta. Oli mukava päivittää kuulumisia ja puhua suut makeiksi. Pitkästä aikaa.  Mitä olisikaan elämä ilman ystäviä. Ja tietysti koirulia, hih.
Mukavaa viikonvaihdetta!

TEHOTAMPPAUSTA

Meillä oli tehosiivouspäivä. Ei nyt ihan koko huushollissa, mutta matonpesu  olohuoneessa kuitenkin. Ei, ei mitään vahinkoa ollut tapahtunut, ei koira kakannut tai oksennellut. Olipahan vaan isoniso matto viime kesänä jäänyt pesemättä laiskuuttani. Nopas, prinssipuoliso kävi keväällä rakennusmessuilla ja osallistui arpajaisiin. Voitti matonpesun. 

Itseasiassa kyseessä oli saksalaisen tehopesurin esittely, mutta matto pestiin kyllä kokonaan eikä vaan pientä nurkkaa. Kyllä lähti koirankarvat ja hiekanmuruset.  Puhdasta tuli.

Eikä siinä kaikki. Sama juttu kuin jos osallistut lukijatutkimukseen, saat pian puhelun, missä  h a l v a l l a  tarjotaan vaikka mitä lehteä.

Niinpä tähänkin kotisiivousapulaiseen liittyi ostotarjous. 

Laite on hieno. Monipuolinen. Ja kallis. Kyllä sillä lähti kaakelinsaumatkin keittiön lattiasta ihan vaaleiksi jälleen. Ikkunanpesukin olisi helppo, samoin sohvanpesut ja patjojen höyrytys. Puhumattakaan nyt auton penkkien pesusta.

Tällaisessa koiruliperheessä koneelle olis kyllä käyttöä. Mutta hinta hirvitti. Kun kohta ei enää siivousluuttu pysy hyppysissä, on tilattava kotisiivous. Ja koneen hinnalla saa kyllä muutaman kerran putsplankit huusholliin. Jätettiin mietintään. Onneksi ei ostopakkoa.

Siinä kun konetta tarkasteltiin ja pestyn maton puhtautta ihasteltiin tupsahti esikoinen ruokatunnillaan. Hän loihe lausumaan: kävin tuolla meidän varastossa ja kun yhdellä hyllyllä oli paljon tavaraa niin että hylly jo repsotti, tyhjensin sitä. Ja mitä löytyikään! Maton tamppaus-pesu-hieronta-hiomis-jne laite. Muistan miten nää perheen miehet vieretysten istuivat esittelyssä ja hankkivat sen samalta istumalta. Vaan eipä ole kertaakaan käytetty. Siellä on kassillinen varusteita ohjekirjoineen. Höh.

Pesurin esittelijän jo pakattua koneensa autoon ja rientäessä seuraavaan paikkaan tytär toi kassillisen vipstaakeja meille. Siinäpä oli suulaketta ja painiketta, torvea ja tömistintä, harjalevyä ja hiontapaperia, karhunkieltä ja muuta tilpehööriä.

Hämmästelin ja kokeilin sitä hierontajuntturaa. Hyvin tepsi. Keskusimurin letkuun vaan kiinni se norsunjalka ja ei kun menoksi.

Prinssipuolisoa vielä mietityttää esitelty kodinhoitoihme. Minä en nosta enää kulmakarvojanikaan. Ostakoon, jos sille päälle sattuu tulemaan. Käyttäköön sitä sitten myös. Aika näyttää. Mutta meillä on nyt ihan puhtoinen olohuoneen isoniso matto!

HÄRKÄVIIKKOJEN HAAVEITA

"Näin päästiin Jouluun..." vois nyt muuttua "näin päästiin Joulusta" - lauluksi. Alkanut on härkäviikot. Köllykkäkerhot pohtivat tehokkaita tapoja joulukinkun kertymien haihduttamiseksi.

Peffaan ja reisiin kertyneet kinkunrasvat eivät kuulema ole vaarallisia. Vain keskivartaloon kertynyt on hengelle hupaa, sanotaan. No, tuumasta toimeen. Löysin  papereiden joukosta kuntokortin, mihin on painettu tipitarkkaan, mitkä "urheilulajit" polttavat eniten kaloreita. Tietysti kaikki riippuu siitä, otetaanko leikisti vai tositarkoituksella.

No meikäläisen ei tartte leikitellä. Heti vaan tositoimiin. Huomasin, että juoksu ei ole minun favoriteni, naruhyppely sensijaan on ollut joskus ihan kivaa. Toisaalta vesijuoksu ja naruhyppely kuluttavat tunnissa saman verran. Siis ei mitään väliä, hypähtelenkö vedessä vai kuivalla maalla.

Innostuin valtavasti. Missä, missä on hyppynaruni. No autotallista prinssipuoliso rojukasasta roikotti neljä hyppynarua sisälle. 
Huuhtelin narut ja ajattelin, että nyt alkaa rasvanpoltto todella.
Mutta hitto vieköön. En OSANNUT  tai sitten en enää PYSTYNYT
hyppäämään narua. Joka on ollut kaikkien pikkutyttöjen -  ja vähän isompienkin - lempipuuhaa heti lumien sulettua pihatieltä.

Hölskytin itseäni narun yli. Edestä ja takakautta. Mutta yhtä kömpelöä. Voi ei. Pitäisikö tämän ikäisen ja kokoisen tyytyä vaan kiltisti vesijuoksuun. 

Ja telkkarin mainokset huutaa: nyt kaikki nutraamaan. Tai liity nyt Keventäjiin, saat rahat takaisin jos et onnistu.
Vaan jos en onnistu hyppynarulla hyppäämisessäkään....

Elämä on epäonnistumista. Mutta syy on henkilökohtaisesti vain omissa leukapoimuissani. Ei pitäisi aina aukaista kun herkkuja liukuu nenän alla. Mutta onko se elämää, jos pelkkiä kieltäymyksiä tästä lähtien? Täyttä elämää. Laihiksella tai ilman. Kevään myötä nämä ikuiset laihdutuskehoitukset ja maanittelut hiipuvat. Siirrytään lomavyötärön etsimiseen. Etsin, kunnes löydän sun.....

TATSKAT

On se niin muotia nykyisin. Alkuasukasheimot tekivät tatuointinsa hennalla ja pesivät sitten juhlien jälkeen pois. Ihan kauhulla katsoin esim. BB-ohjelman poikalasta, jonka kuviot pään ja kaulan alueelta ja käsivarsista eivät taatusti lähde poreammeessakaan. 
Eikä niin hyvältä näytä sekään, jos koko käsivarsi on tatskattu täyteen, on kuin olis kirjavaa pitkähihaista paitaa...(Korppila esim.). Ja naiset!
No Wilma tietysti, hänen epätasainen hammasrivinsä katoaa kun tatuoinnit vievät katsojalta huomion hymyirvistyksestä.

Parille lapsenlapselleni tuli taannoin tatskavimma. Molemmat antoivat tatuoida selkänsä yläosaan, toinen koskettavan lauseen, toinen taas siivet.  Nämä tatuoinnit peittää t-paita, eivätkä ilman paitaakaan suuresti huomiota herätä.
Tatuoinnista  virisi serkun vaimon kanssa keskustelu. Nilkkaanko esim. koirankuva, ruusu tai perhonen?
Sanoin haluavani vain  yhden tatskan. Kärpäsen kuvan.
Naurunremakkaa!  Kärpäsen?!? Joo, joo. Ja sen haluan tuonne selkäpuolelle, alaosaan lähelle persvakoa, keskelle vasenta kannikkaa. Kärpäsen kokoisena, tietty.

No heh-heh. Mitä järkee! Eihän se sieltä mihkään näy!
Joo, joo. Mut sehän onkin perskärpänen. Onhan niitä. Perskärpäsiä.
Ihmisissäkin.

Prinssipuoliso kuunteli sivusta. Tietää kyllä, että jos vaimo jotakin päättää (paitsi laihtumista), niin voipi sitten hyvinkin toteuttaa.
Varoitteli kuitenkin. Sanoi, että ruusunnuppu olis parempi ja paikkakin tuossa rintamuksessa.

No, jo vain. Miltä se ruusunnuppu näyttää lerpahtaneessa ihossa?
Ja lisää iän myötä lerpahtaa. Näyttää kuihtuneelta kuten kantajansakin. Siispä ei tule kauppoja.
No ei sitten tatskojakaan, sanoi prinz-puol´íso. Ja isompaansahan on aina toteltava.Hm. Isompaansa? Hah.
Tais jäädä haaveeksi tatuoinnit. Josko vaan hennalla...hih.
En taida viitsiä järkyttää edes hennaamalla.  Eikä ihan tosissaankaan tatskat ole mun juttu. Naturel vaan.

Se lienee ikäkysymys?!?
Saa nauraa...............>!

NAUKUVA NÄRHI

Liukkaita uhmaten saapastelin koiran kanssa tuossa maantiellä. Tein varrella on vanha maitolaituri ja sen alapuolella vanha maatalo, tosin ei enää viljeltynä. Vähän matkan päässä sieltä meille päin on tien alapuolista metsää. Maatalosta on usein kissoja tien varren metsikössä, varsinkin keväisin on melkoiset naukujaiset.
Tallustelimme Simon kanssa tien vartta ja kuulin ihan selvästi naukumista. Mutta kas, se kuului korkealta puusta. Hämmästyin, sillä puussa istui närhi aukomassa nokkaansa. Maaauu! ja sitten närhin räkätys päälle. Uskomatonta. Simokin pysähtyi kuuntelemaan närhin maukumista. Kissoja ei lähettyvilläkään ja selvästi ääni tuli närhin aukaistessa nokkansa.

Parin päivän kuluttua olimme taas lenkillä. Nyt puolestaan maitolaiturin takaa metsästä kuului sama naukuva ääni ja räkätystä päälle. Sama närhi. Ikinä en ole kuullut aikaisemmin närhin naukuvan. Ja Simo taas pysähtyi tienvarsipenkalle kuuntelemaan ja katselemaan.

Eilen iltamyöhään pyöriskelin saamatta unta sängyssäni. Simo oli tälläytynyt minun sängynpuolikkaalleni poikkiteloin niin, ettei jalkani millään mahtuneet suorina peiton alle. Kun koiruli koisasi peittoni päällä. Mietin jo äkkilähdön antamista, mutta maltoin sitten mieleni.
Prinssipuoliso oli jo kuorsannut melkoisen tovin, kun tartuin häntä kädestä ja kysyin, näkeekö ihan unta!

Siinä sitten virkistyi jo puolisokin, kun aloin kertoa hänelle naukuvasta närhistä. Ihan häntä nauratti tarinani, luuli varmaan, että olin unta nähnyt. No, unta olen nähnytkin jokainen yö, mutta nyt en ollut silmällistäkään nukkunut.

Siinä minä sitten vakuuttelin naureskelevalle prinssipuolisolle, että närhi osaa ihan oikeasti kissan tavoin naukua. Miehen näkemyksen mykaan minä olin yksin nähnyt ja kuullut närhiä, kukaan muu ei ollut sitä havainnut. Mutta olihan minulla todistaja, sanoin. Simohan näki ja kuuli saman minkä minä!  Heko-heko mitkä naurut. Simo ei tietenkään noussun mammaa puolustamaan, huokasi vaan niinkuin  olisi ilmoja päästetty pihalle. 

No, uskoo ken tahtoo. Minä ihan omin silmin näin ja omin korvin kuulin. Vanha jo olen mutta en höpeksi. Aion sen närhin vielä tavata uudelleen. Se on varmasti oppinut naukumaan villikissoilta ja sen maatalon kissalaumalta. On niitä fiksujakin närhiä!

Nämä kuvat eivät nyt liity varsinaisesti tähän tarinaan, ei ollut kamera mukana päivälenkillä.  Harmi.

TAMMIKUUN TOINEN

Hehhee! Valuvatko kaikki uudenvuoden hyvät lupaukseni kuin vesi hanhen selästä?!? No eipä pelkoa, en tunne itseäni älykkääksi saati sitten hauskaksi, joten toivoa on. 

Tosin tämä läskinpiiskaaja Annette Palsa sanoo, ettei pidä tuijottaa lukuja, jos voi hyvin ja pystyy liikkumaan. Pystyn, jos vaan haluan. Kysymys minulla on se, että enemmän pitäisi haluta. Siinäpä asian ydin. Tämän ikäisen laihduttaminen vie viimeisetkin lihakset ja jättää läskit. Pungerra sitten läskien varassa, hih.
Tosiasia on, että olen sitä mitä syön. Nyt olen syönyt kinkkua ja tunnen itseni possuksi. Jos siirryn appelsiineihin, voin puhjeta kukkaan.

Luumupuun oksissa on vesihelmiä. Tammikuun toinen ja räystäiltä valuu norona katolta sulaneet lumet silkkana vetenä. Lämpö pari astetta plussalla ja tie aivan liukas kuin tiaisen pääkuori. Melkein vie ulkoiluhalut. Vaan pehmeästi kämmähtää pulleroinen jos ...
vaan onhan kengän alle piikkiläpykät. Suksisauvat myös oiva apu.

Mutta eipä olisi haittaa hauskuudestakaan. Älykkyyden puuttumiselle ei kuitenkaan mitää voi. Se on mitä on.
Lukaisin muuten uutuuskirjan JÄÄ. Ensimmäinen osa oli minusta pitkäveteistä, vaikkakin upeasti kerrottua ja varsinkin käännettyä, kirjoittaahan U-L Lundberg omalla äidinkielellään eli ruotsiksi.
Toisen kappaleen jälkeen kirja otti otteeseensa ja nyt sulattelen lukemaani. Monet asiat on kerrottu jouhevasti ja tipitarkkaan. Järkyttävätkin kohdat kuvailevasti ja uskottavasti. Kyllä kirja on Finlandiansa ansainnut. Lienenkö tottunut kevyempiin tarinoihin, kun tuntui alussa hankalalta pysyä kärryillä. Toisaalta, tämä on kirja, joka pitää lukea hartaudella ja hiljaisuudessa, mieluiten kannesta kanteen yhtä soittoa. Silloin siitä saisi kaiken paremmin irti. Mutta hyvä näinkin. Nyt sulatellaan.

Tulipa taas hölöhölö-tekstiä. Sitä se ikäihmisen arkeen palaaminen on, ajatukset pomppii sinne tänne. Vaan haitanneeko.
Parempaa tätä vuotta toivon ja toivottelen!