VITKASTELEVA VIIKONLOPPU

Tänään sunnuntaina kellojen kääntämisen jälkeen tuntuu aika matelevan. Oman elämän rytmin siirtäminen vain tunnilla kesäajasta vakioaikaan ei näytä tässä iässä niin helpolta enää. No, onhan tässä aikaa harjoitella ennen seuraavaa tunnin veivaamista.

Lauantai-aamuna anivarhain heräsin siihen, että Simo istui prinssipuolison sängyssä eikä miestä näkynyt missään. Normaalistihan käyvät "pojat" pienen aamulenkin postilaatikolla. Niinpähän oli mamman kömmittävä verkkareihinsa ja vietävä koirulipoikaa aamupissalle. No, ei se mies iäksi ollut lähtenyt tästä huushollista - ja miten voisikaan. Olipa herännyt ja muistanut edellisiltana alkaneen virsimaratoonin kirkossa. Parin tunnin laulusession jälkeen hän palasi aamukahvipöytään ääni käheänä mutta tyytyväisenä. Virsimaratooni alkoi perjantaina illansuussa ja jatkui keskeytyksettä virsi virren jälkeen aina sunnuntain jumalanpalvelukseen asti.

Aamukahvin jälkeen minäkin terästäydyin. Meille oli tulossa mieluisia vieraita, tai oikeammin sukulaisia. Olin luvannut laittaa  ruokaa ja niinpä iskin veitseni kaalinkerään. Kaalilaatikkohan on sitä maukkaampaa  mitä kauemmin on saanut muhia uunin lämmössä. Samantien pyöräytin omenapiirakan päiväkahvia varten. Maratoonari veti vähän lonkkaa petin pohjalla pitempään, mutta tarttui reippaasti imuriin maanittelematta. Siinä sitten kevyt viikkosiivous meni ykskaks. Ja huusholli oli valmiina sukulaisvierailuun.

Tässä mieluisa tuliaispaketti: tölkit itsesäilöttyjä vihreitä tomaatteja sekä valkosipulinkynsiä ja pussi karkeita ruisjauhoja, suoraan maatilan myllystä. Tomaatit ja valkosipulinkynnet maistuivat todella hyviltä ja ruisjauhoista tiedän jo monta hyvää ohjetta, kunhan ehdin kokeilemaan.

Vieraiden suunnattua kotimatkalle meille jäi aikaa ennen saunomista piipahtaa uudelleen virrenveisuuseen. Täytyy kyllä todeta, että kovin on ylähyllyltä virsien sovitukset. Meikäläinen, kakkossopraano, menetti kahden tunnin laulamisessa äänijänteistä kimmoisuuden ja tiukille otti laulaa ylimmät nuotit. Monet virret lauloinkin oktaavia alempaa. Nautittavampaa veisuu olisi, jos virret olisivat vähän matalammalta. Tai sitten se on tämä ikä, ettei enää oikein ylärekisteriä löydy!

Tänään sunnuntaina sää ulkoilemiseen on leppeä ja sateeton. Kahdesti jo kierrettiin kalliopolkuja Simon kanssa. Hyvää tekee mammallekin nousta rinteitä ja harppoa yli kivien. Tahtoo päivät mennä sukankutileen kanssa nojatuolissa. Kukahan keksisi systeemin, millä voisi tikuttaa sukkaa ja ulkoiluttaa koiraa samanaikaisesti. 

Ei vainenkaan. Sellainen tehosekoitin en haluaisikaan olla. Neuloa ja katsoa Lemmen viemää voin samanaikaisesti, mutta neuloa ja lukea kirjaa ei pysty samalla kertaa. Paras olla hinkumatta tähtiä taivaalta ja tyytyä vaan joko neulomaan tai sitten ulkoiluttamaan ihanaa Simo poikaa. Siispä:  Elähän hättäele, se on hyvä neuvo. Kerkii sitä vähemmälläkii. Tosi on.

Mutta tämän vielä haluaisin opetella. Höpö höpö. Simo siltoja tekevi, samoin Roosa. Mutta ei mummelit tähän pysty enää. On suutarin pysyttävä vaan lestissään. Mutta haaveilla aina voi. Ja itselleen nauraa.

KUN SÄÄSTÄÄ SAADESSANSA

Kun säästää saadessansa, niin on ottaa tarvitessansa. Tämä Matilda-mummoni sananparsi tuli tänään mieleen, kun Simoa ulkoiluttaessa huomasin oravan raahanneen ison sienen talvivarastokseen suuren katajan oksaan. Siinä sieni tuulettui ja orava jatkoi "säilömistä" juoksemalla maasta nyytti suussaan ylös oksistoon.

Ei tuo oikein ihmisten syötävältä sieneltä näyttänyt, mutta kyllä orava tietää, mitä voi syödä kuivattuna ja "pakastettuna". Pihassa oravat kantoivat viime syksynä lintulaudalta kaikki maapähkinät nurmikkoon muka varastoon, mutta kun lumi peitti maan ja pähkinät, ei ne niitä kaivaneet esiin vaan juoksivat lintulaudalle syömään.

Simo on ihan vauhkona oravista. Ei ikkunanpesusta ollut suurta hyötyä sohvan kohdalla. Koirakirjassa sanottiin kyllä, että on väärin antaa koiran katsoa ikkunasta ja vahtia reviiriä. Mutta sehän on koiran homma varsinaisesti, vai? Kimeä haukku ja ympäri huushollia juoksemalla ilmoittaminen, että nyt se orava on taaas tulossa luumupuusta ihan ikkunan alle mäntyyn ja siitä alas tielle ja autokatokseen! Ja siten vahditaan yhdessä.  Kilpaa talitiaisten kanssa oravat nyppivät vuorivillaa autokatoksen vintiltä  ja kantavat lämmikkeeksi talvipesiinsä. On katsottu läpi sormien eikä tukittu nyppimisaukkoa. Tarpeeseensahan vievät.

Minä etsiskelin suppilovahveroita ja prinssipuoliso oli taluttimen päässä polulla. Kesän kuivuus kai on syynä, ettei sato ole täällä kummoinen. Lakit ovat vasta nyt nousemassa ja niin pieniä, että pitää melkein nenä maassa niitä varisseiden lehtien seasta etsiä. Mutta ihan kivasti kertyi saalista, perattunakin litran verran. 

Keräsin samalla ulkoistutuksiin jäkälää.  Ja kranssitarpeiksi vielä mustikan- ja puolukanvarpuja sekä vihreitä kanervan oksia. Jos viikonloppuna väkertäisin ovelle tuoreen "varpurinkulan". 

Uimalammikosta jäähileet olivat sulaneet ja puut kuvastuivat kuin peiliin. Hassua, kun ovat ylösalaisin veden pinnan kuvassa. Ruutanoista ei näy evääkään, lienevät selvinneet kesän yli lammikon pohjassa. Nehän kehittävät alkoholipitoisen vaahdon suojakseen kuivassa ämpärissäkin.

Pihassa Simo pukitti eikä halunnut vielä tulla sisälle. Niinpä sitten kiersimme tarkistamassa viimeiset kukkaset. Eipä niitä monta ollut, kolme löytyi ja niistä näpsittiin sitten kuvat. Postaan ne sitten joskus,  kun lumi peittää maan, eikä uusia kukkakuvia synny.

 Vesipisaroita kuin kyyneleinä oli vielä Lapin ruusun ja poimulehden lehdillä.

Jotkut ne pitävät tiukasti kiinni kesästä ja lehdistään. Niinkuin tämä morsiusangervokin lammikon reunalla.

Tammi nyt ei hevillä irrota edes ruskeaksi kuivuneista lehdistä ennen kevättuulia vaan haluaa näyttää pystyynkuivaneelta.

 Jaapa jaa. Perjantai tässä valuu iltaan ja noiden kolmen viimeisen kuvan tarina on kuva-arvoitus:

No, jos muistatte Markus-sedän mokan, vastaus arvoitukseen ratkeaa. Eli nyt tämä vanha kääpä laittaa työkalut seinustalle ja lähtee perjantai-vapaille. (en löytänyt parempaa kuvaa vapaata ilmaisemaan...)

JOS OLISIN LAPIN TYTTÖ

Tänäisellä lenkillä ihailin taas kallion laella harmaata poronjäkälämattoa. Ajattelin, että jos olisin Lapin tyttö, minulla olisi oma poro. Ja siitä sitten syntyi runonen, kun kuvittelin poroa laiduntavani jäkäläkallioilla.

LAPIN TYTTÖ

JOSPA MÄ OLISIN LAPIN TYTTÖ

NIIN OSTAISIN OMAN PORON.

SILLÄ MÄ AJAISIN HAAPARANTAAN

JA HUIKKAISIN ETTÄ ”GO MORON”

JOSPA MÄ OLISIN LAPIN TYTTÖ

NIIN ISTUISIN PORONI REESSÄ.

AJAISIN PITKIN LUMISTA TIETÄ

JA NAURAISIN SILMÄT VEESSÄ.

JOSPA MÄ OLISIN LAPIN TYTTÖ

EN LÄHTISKÄÄN  ETELÄÄN TYÖHÖN.

LAIDUNTAISIN TUNTURIN LAELLA -

JA JOIKHAISIN YÖTTÖMÄÄN YÖHÖN!

Eli kaikenlaista lätinää tulee mieleen märillä kalliopoluilla, missä kastuneet sammaleet olivat pehmeitä ja upottavia ruskamattoja. 

Koko päivän jatkui vesisade. Sain kuin sainkin valmiiksi Sukkasatoon viimeiset sukkaparit. Jos oikein laskin, niitä syntyi 14 paria ja kahdet lapaset, toiset kylläkin ihan pikkuruiset. Mutta tyytyväinen olen sukkamäärään. Nyt taidan pitää vähän neulomisesta paussia, jos maltan.

Nämä sukat menevät jakoon ensimmäisille ne lämmikkeeksi tarvitsijoille.

SIMON NIMIPÄIVÄNÄ

Reipas koirapoika askelsi äsken  sateesta huolimatta aamulenkilleen. Nimipäivän vuoksi aamupala oli tavallista herkullisempi. Eikä poikaa väsymys vaivannut, vaikka illalla torkkui korituolissa tietokoneen vieressä yli yhteen yöllä minun tehdessäni kurssitehtävää.

Iltaunisuuteen oli varmasti syynä riehuminen illansuussa; Simolla on ikivanha virkattu eskimonukke, jonka vanusisukset on jo aikoja sitten revitty pois ja lankoja roikkuu joka puolelta. Sitä koiruli kantaa aina prinssipuolison eteen ja pyytää leikkimään.

Yhä uudelleen ja uudelleen nukenrepale tuodaan jalan juureen. Jos ote hetkeksi herpaantuu papalta, Simo intensiivisesti yrittää herättää huomiota.

Reuhaamisen ja peuhaamisen jälkeen on hetken aikaa rauhallista loikoilua ja lelun vahtimista. Langanpätkiä irtoaa eskimonukesta ja mamman kutilekeristä. Niitä on kiva nassutella. Ei kai niin tervellisiäkään.

No ei se pappa enää innostu, joten taidankin tästä hypätä sohvalle tuulettamaan.

Mutta kohta taas mieli tekee retuuttaa nukkea. Haetaanpas se tänne sohvalle höykytettäväksi.

Osaan minä yksinkin leikkiä, töllöttäkööt nyt vaan uutisiaan nuo vanhat.

Jaa, ettäkö miltä maistuu? Kiitos kysymästä, mutta monet on tuoksut nukkeen tarttunut ja langanpätkiä irtoaa paremmin kuin mamman lankakeristä, joita on kiva hattaroittaa silloin, kun mamma on käymässä jossakin.
On se oppinut jo nostamaan kerät pois ulottuviltani, vahinko!

Ei kai tuo pappa nyt tosissaan meinaa ottaa leluani, tämähän on minun enkä sitä hevillä anna.

Terkkuja vaan tutuille ja kiitos nimipäiväonnitteluista. On ihanaa olla Simo Sallinpoika Hurtta.

KATSON SINEEN TAIVAAN...

Eipä taida vielä lumivaippa laskeutua eteläisempään Suomeen. Tänään aurinko sulatti eilisen lumikiteet ja oltiin taas sulalla maalla. Simo vipelsi lenkillä eikä sen tassuja yhtään kylmännyt. Oravia pysähtyi välillä tiirailemaan.

Jatkettiin ns. Simon kujalle. Simon kuja syntyi tuonne motarin riista-aidan varteen keväällä vielä lumien aikaan. Kun moottoritien alempi kaista rakennettiin ja meillä oli ns. huoltotie tunnelin toiselle puolelle, tehtiin uusi tie sitten korvaamaan entistä. Ja kuinka ollakaan, tien pohjaan mätettiin jäteasfalttipalasia. Koska meillä on uimalampi tuossa lähellä, ihmettelimme, voiko asfaltista liueta ja valua vesien mukana epäpuhtauksia lampeen. Ympäristönsuojeluihminen hämmästeli sitä, ettei kaupunki tiennyt jäteasfaltista ja komensi tien rakentajan puhdistamaan alueen. Koska kulku on vain meidän pihan läpi, poisajo tehtiin talvisaikaan. Siinäpä sitten jyräsivät traktorikaivurit ja -peräkärryt eestaas kaivaen ja kyyditen jäteasfalttipalasia. Kuuleman mukaan 80 traktorikuormaa vietiin asfalttiasemalle puhdistettavaksi. OLi pihassamme melkoinen ralli. Onneksi piha kesti ja nyt tiellä on sepelipohja ja hiekkapinta. Ja siitä tuli sitten Simon ikioma kuja, mitä pitkin päästään kallioille ja palatessa tullaan metsän pehmoista sammalpolkua takaisin ohi uimalammikon.

Kohta uimalammikolle voi mennä jo pulahtamaan. Muutamia "jäälettuja" oli veden pinnalla koivujen kuvastuessa veteen.

Näin huikaisevan kirkas ilma oli tänään. Taivaan sini peilautuu lammikon pinnasta puiden kuvajaisten kanssa.

Hyttysen kokoiseksi pienentynyt lentokone hyrisi päämme yläpuolella kirkkaan sinisellä taivaalla. Tuskin näkyy sinessä. Klikkaa isommaksi, niin huomaat, ettei ole hyttynen.

Tässä Simo vielä kujallaan ihmettelemässä, mikä taluttimen toisessa päässä oikein maksaa....
Minä räpsin kuvia, tietysti.

Nyt illalla mittari painui jo nollarajan alapuolelle, taivas oli kuin "juutalaisen nappikauppa" täynnä kirkkaita tähtiä. Mutta Pekka Pouta lupaa vesisadetta. Ans kattoo huomenna.

AAVISTUS LUMESTA

Ihana herätä aamuun, sillä aavistus talvesta näkyi pihamaalla. Ei vielä lunta tulvillaan, mutta aavistuksen verran Lapin ruusupensaan lehdillä lumikiteitä näkyvissä. Lupaavalta näyttää.

Sen verran pakkasta, että vesi on saanut jääkannen pihan käsienpesupaikalla.

Syysasteri ei ehtinyt kukkaan. Leikkasin oksia sisälle maljakkoon eilen, mutta tuskinpa nuput aukeavat.

Kuistin portaille lennähtänyt keltalehti on jäänyt lumihiutaleiden vangiksi.  Sääennustusten mukaan on lämmintä ilmaa virtaamassa ja vesisateita luvassa.

Eilen vielä oltiin plussan puolella ja mökiltä mukaan kahmaisemani miljoonakello maahumalaviittoineen jaksaa ilahduttaa keittiön ikkunan edessä. Mökillä se kukoisti koko kesän ajan enkä hennonut sitä jättää yksikseen rantatuulien tuiverrukseen. Hengissä kukka oli tänäkin aamuna, vain muutama valkoinen hiutale lehdillään.

Aika aikaansa kutakin. Nyt minusta saisi talvi jo tulla.

PUSSI PÄÄHÄN VAI PUSSI PÄÄSTÄ

Katsoin uutiset. Oikeuden edessä istuu  Mäkkärin autokaistalla kolmen nuoren miehen ampumisesta  syytetty PIKKUTAKKI PÄÄN YLI VEDETTYNÄ. Eikä hän ole suinkaan  ensimmäinen huppupää.  Miten tästä  on tullut maan tapa? Että  hupparin, takin, peiton tai muun pyyhkeen suojasta vastataan oikeudessa?

Minusta se on oikeuden halventamista. Ettei  muka pystytä omaa naamaa näyttämään näin vakavassa paikassa. Olen monesti aikaisemminkin tätä tapaa ihmetellyt. Miten tällainen piileskely oikein sallitaan? Kyllä Isontalon Antit ja Rannanjärvet tuotiin oikeuden eteen naamat näkyvissä ja kihlat kintuissa.

 Enkä ole koskaan nähnyt uhrien omaisten istuvan naamareiden takana. Ja sehän vielä puuttuisi, että puolustusasianajaja ja syyttäjäkin peittäisivät hupuilla päänsä.  Olis oikein klu-klux-klan meininkiä.

Tuli vähän sellainen fiilis, että pitäisikö  pikkurikoksista syytetyille varata silmäreijillä varustetut paperipussit, joiden suojasta he voisivat kurkkia oikeutta jakavia. Välillä voisivat nostaa sormet korvallisille ja kuiskata BÖÖ. Ja sitten vakavammista rikoksista  syytetyille annettaisiin  silmäreikäiset peltipöntöt, joissa  nappulasta painamalla  kaiuttimesta kuuluisi  "minä en muista mittää, minä en tiijä mittää..." Lisäksi voisi olla  katu(mis)lamppu vielä pöntön päällä; punainen valo palaisi jos syytetty tekoaan edes hiukan katuisi. Mallia Pelle Peloton.

No joo. Mutta verenpaineeni  nousee aina, kun silmiini osuu kuva oikeuden edessä piileskelevästä vaatemytystä.  Missä se rohkeus, joka riittää tarttumaan aseeseen ja kylmästi ampumaan ihmisiä. Mutta ei riitä naamansa näyttämiseen oikeussalissa.

Taidan olla jo liian vanha ymmärtämään. Vasta tuomion lukemisen jälkeenhän syytetystä tulee syyllinen. Ja pahimmassa tapauksessa ei naamaa sitten muutamaan vuoteen näy katukuvassa.

Onneksi oikeuslaitos vielä nauttii suurimmilta osin kansalaisten kunnioitusta. Minusta saisi nauttia tältäkin osin ja siksi toivoisinkin päätöksentekijöiltä piileskelyyn puuttumista.

VIIKON ALKAESSA

Kuinka voikin olla pää näin tyhjä! Uusi viikko alkaa ja toimintatarmoa tulisi jostakin nyt nyhtäistä. Vietiin eilen tuttavamummelin matot takaisin pestyinä hänen palvelutalo-asuntoonsa. Nopsasti kuivuivatkin, perjantaina pesin ne ja nyt kuivina palautin. Samalla reissulla käytiin hautausmaalla vaihtamassa pakkasen lannistamat kesäkukat callunoihin ja havunoksiin. Huomenna menen sytyttämään kynttilän syntymäpäivän muistoksi.

Laulukööri piti syyslomaa ja huomenna taas mummot kyytiin ja jodlaamaan. Keskiviikkona hammaslääkäri ja perjantaina kirjoituspiiri. Ja pää jo maanantaista tyhjää täynnä. Syysväsymystäkö? Ei suinkaan. Mutta lammikkoon pitäisi jo päästä pulahtamaan. Koivujen keltalehtien estämiseksi viritimme lammikon päälle suuren pressun, joka tänään otetaan pois, sillä koivut ovat jo jotakuinkin alastomia. Viimeiset putoilevat lehdet jaksaa jo haavilla kerätä veden pinnalta.

Luonto on viimeöisen sateen jäljiltä märkä. Simon lenkitys käy edelleen metsäpolkuja pitkin, sillä tie on kurainen ja liukas. Ja tassuille on terveellisempi metsäpolku keltalehtineen ja havunneulasineen kuin suolattu maantie. Parasta aikaa ovat prinssipuolison kanssa metsäpoluilla.

Kirjoituspiiriin pitäisi saada tekstiä minulle lapsena mieluisasta paikasta ja kertoa, miten paikka on muuttunut. Heti oivalsin, mistä yritän tekstiä tuhertaa. Kerron tarinan kesäpaikkani niemennokasta, siitä, miten minä niemestä murusen sain ikiomakseni. Ja miten se niemi oli lapsuuteni leikkipaikka. Miten seurakunnan nuorten ja lasten leiriteltat pystytettiin sinne ja miten leirinuotioiltaa vietettiin hiekkarantaisella uintipaikallamme. Tämä juttu siis työn alle.

Prinssipuolisolla alkaa myös tavanomainen menoviikko. Se rytmittää arkipäivämme ja Simon kanssa olemme kahden ja lenkkeilemme sään salliessa - ja vaikka olisi huonompikin ilma, pikku koirulin päivittäinen ulkoilu on hoidettava. Hyvää tekee minullekin talutushihnan toisessa päässä taivaltaminen.

Ja siitäpä aasinsilta jenkkakahvoihin. Niistä pitäisi vähitellen päästä eroon. Jo ihan oman itseni takia. Olen vähän lepsuillut ja nyt on kurikoulun ja niskaotteen  aika. Pystyn jos todella haluan. Ja uusi tehosekoitin oikein haastaa kokeilemaan pirtelöitä. Marjoissa kyllä löytyy. Kesän kuvia uikkareissa ei kärsi katumatta katsoa!

Eilen, piiitkästä aikaa, otin syliini taas kurttuni. Oli edellisenä iltana päässäni soinut Mirjamin valssi ja sitä piti kokeilla haitarilla. Joo, a-mollissa. Jokin siinä laulussa vetoaa. Linkitys tässä:  http://www.youtube.com/watch?v=CThZAG2s8Pw  Harmi, etten osannut laittaa linkkiä  lyhyempään muotoon vielä.

Ehkäpä aloitamme Simon kanssa tarmokkaammin tuon soitonopiskelun. Siis haasteita riittää ikäihmisellä.

Ja koirulilla kuuntelemista, käyhän se aina ilmoittamassa prinssipuolisolle, kun haitarimusiikkia on tullut riittävästi sen mielestä ja olisi leikin aika.

Mutta nyt tuumasta toimeen. Aamuhetki on kullan kallis.

SUKKASATOON LISÄYSTÄ

Pikkuruiset sukat ja vähän enemmän vartta

Kokeilin tehdä junasukat, mutta luin ohjeen hyppimällä. Tuli raitsikkasukat! Menee hyväntekeväisyyteen niinkuin nuo pikkuruisetkin.

Nyt bambupuikot syrjään ja uutta sukka seiskaveikasta. Siis isompiin jalkoihin. Ja ristipistoliina pesuun!

SIMO, KUKKULAN KUNINGAS

Ensin minun piti odotella ruuan jälkeen, että pappa saatiin pelimannikeikalle. Ja sitten kun oli kaikki valmista ja luulin, että mennään, niin eikös mamma vielä lähde etsimään kameraansa. Ja sehän kestää. Pitää vaan odotella rauhallisena, jospa se kohta tulisi ulos.

Onneksi ei tarvinnut pukea takkia päälle, aurinkohan lämmittää eikä tuule. En oikein tykkää noista takeista; se entinen on hiukkasen väljä ja nyt sain tämän uuden mustan ja se on nyt nippanappa. Ainakaan kumilenksuja en halua haarujeni väliin hankaamaan. Ajattele nyt, monta kilometriä kuminauhat nivusissa! Mutta nyt ei onneksi takkia. Ja kun mamma lupasi, että saan määrätä sekä vauhdin että suunnan. Kierretäänkin tänään pitemmän kaavan mukaan kalliolenkit.

Ett' on ihanat terveiset polun vieressä. Saankohan ihan rauhassa niitä tuoksutella, ettei mamma vaan ole vetämässä pois nuuskimasta. Ei se ymmärrä, mitä tyttölassiet minulle viestivät. Kuono ihan värisee....


Täällä aurinkoisessa metsässä on kyllä ihan mukavaa, mutta haluaisin nähdä vähän laajemmalle enkä vaan polun reunoja. Kapsahdan isolle kivelle, täältä näkee, ja tänne tuuli tuo viestit suoraan kuonoon. Haa, olen kukkulan kuningas, Simo Sallinpoika Hurtta!

Mamma vähän varoo liukkaalla kalliolla, pitänee vähän odotella. No tulehan sieltä jo. Aina se räpsii noita kuviaan. Minä en kuvista perusta, toivon mieluummin tyttöjen tupsahtavan polulla vastaan. Vaan ei, maastopyöräpojat ajavat rivissä näitä polkuja ja senkö vuoksi nyt ei tyttökoiruleita näy. Kyllä minä haukut annoin niille kumien ketturoittajille. Pyh.

Mamma sanoi, että mökillä Asta ja Veera myllersivät puita nurin. Täälläkin on puu pyllähtänyt, mutta ei kai ne nyt Asta ja Veera tänne ole ehtineet. Täytyypä vähän tarkistella juuren alta, jos löytyisi selitystä moiseen kaatuilemiseen.

Entäs sitten yläpuolelta. Ei sieltäkään vastausta. No olkoon. Kaatuhan niitä puita. Kas, kun ei ole sahattu pätkiin ja työnnetty takkaan.

Varo nyt mamma jäisiä lätäköitä. No nyt se taas kuvaa. Muka helmiä on lätäkössä. En minä näe muuta kuin jääpeitteen ja keltalehtiä. Eikä se jää vielä minunkaan tassujani kanna. Kierrän ne mieluummin, märistä tassuista en tykkää yhtään. Hyi,  lätäkköön putoaminen olisi minulle kauhistus!

Ajattelin ensin kiertää viimeisenkin polunmutkan, mutta huh, taidankin oikaista kallion yli jo kotia kohti. Ja pitää tarkistaa ne oravat vielä kuusikossa. Niillä on nyt kuivat puunrungot luikahdella ylös ja alas käpyineen.

Hei, tässähän on ihan autio pönttö. Koko kesän siinä sirkutti pikkulintu. On varmasti jo muuttomatkalla etelään. Mutta taatusti palaa keväällä tänne pesimään. Odotellaan.
Ei, ei oravia näy nyt kuusissa. Olkoot. Mutta uskaltakootpa tulla pihalle lintulautapuuhun.

Omalla pihalla pitää tehdä kierros, että varmistuu "kaikki hyvin". Mamma kaivaa multaa ja istuttaa kanervia. Ja minä huolehdin, ettei kukaan häiritse. Täällä vartioin minä.

Ja kuulehan, minusta tuntuu, että mammakin on oppinut ymmärtämään minun puhettani. Kai se on siitä kun se sai sen ymmärräkoiraasi-kirjan. Vaikka se nauroikin, että pitäskö sohva siirtää pois ikkunan alta etten voisi reviiriäni vahtia ja pihalla liikkujia haukkua. Mut ei se sittenkään tehnyt niin. Onneksi. Ei aina pidäkään uskoa, kirjatkin voi olla väärässä? Vai voiko?  Ja eihän varamammallakaan kirjaa ollut ja se silti minua ymmärsi täysin. Mitä näistä nyt sitten pitäisi ajatella. Olkoon. Raksuja  ruokakuppiin ja sisälle, kiitos.

Pitkän päivälenkin - tai sehän oli jo kolmas lenkki, papan kanssa jo kahdesti tehtiin lyhyemmät kiekat - jälkeen uni maistuu. Puruluusta on pidettävä silti kiinni, eihän sitä tiedä kuka tulee käymään....

SYKSYISELLÄ POLULLA

                      

               

                      Kohmeiset kahisevat lehdet askelteni alla

                      laulavat  syksystä surumielisestä.

                      Hetken kohtaa polulle pudonnut keltalehti

                      puunrunkojen välistä pilkahduksen;

                      huurteesta kiiltävä lehti valpastuu valonsäteestä

ja laulu, se helähtää jo iloisemmin.

                      Omassa mielessäni soi tuttu sävel,

syyssurumielinen,  askelteni tahdissa,

                      näkemättä valonsäteen pilkahdusta polulle.

                      Etenen ilman iloa, sivuilleni katsomatta,

                      kohmeiset lehdet kahisevina askelteni alla.

                      Eteenpäin, eteenpäin.

                      Syysaamun kalpea aurinko,

sulata edestäni väijyvä alakulon verkko,

                      tempaa  polulla  kahisevat keltalehdet

                      tuulentanssiin, villeihin pyörteisiin.

                      Nosta minut surumielen suosta

                      näkemään syksyn kuulas kauneus.

TIKUT RISTIIN

Kirkko on kriisissä, kirjoittaa lehdet. Eroaminen kirkon jäsenyydestä on niin helppoa, että jopa piispankin voi yrittää kirkon jäsenyydestä erottaa ihan vaan huvin vuoksi netin avulla. Seurakuntavaalit alkavat parin viikon kuluttua, äänestämässä voivat käydä myös eroanomuksensa jättäneet, vaikka kirkkolain mukaan ainoastaan kirkon jäsenillä on äänioikeus. Soppa kiehuu. Hämmentäjiä löytyy joka päivä yleisönosastoissa nimimerkkiensä suojissa.


Rautalammin emäpitäjän 1844 rakennettu puukirkko on Suomen suurimpia


Mistä onkaan kysymys. Mikä televisio-ohjelman keskustelussa kiehutti maidot yli reunan?
En nähnyt kyseistä ohjelmaa, jälkeenpäin olen kannanottoja ja selityksiä sanomisille lukenut. Mutta niinhän se käytännössä on, että jos maito kiehuu hellalle, palaneen peseminen on melkoinen urakka. Näyttää urakkaa riittävän tässäkin eikä taida ihan hevillä puhdasta tulla. Tuntuu, että sananselittäjiä on suuntaan jos toiseenkin.

Minun mielestäni kirkon ja sen seurakuntien on kuljettava ajassa ihmisten vierellä. On asioita, joita ei tarvitse hyväksyä, mutta joita on opittava sietämään. Ihmisten erilaisuus ei saa olla lyömäase, sillä kaikkihan me olemme jollakin tavalla erilaisia. Ja jos sanaan on uskominen, me kaikki olemme Luojan luomia. Suvaitsevaisuus seurakunnan sisällä ja armo ja laupeus ovat niitä arvoja, jotka kuuluvat kaikille. Myös sukupuolisesti erilailla suuntautuneille.

Jyrkät kannanotot nykyisessä eriarvoistuneessa maailmassa johtavat törmäyskurssille. Kovin vanhakantaiset käsitykset olisi mielestäni syytä tarkistaa vastaamaan tämän päivän todellisuutta. Mielestäni seurakunnasta tulisi myös poikkeavien ihmisten saada hengellinen kotinsa ilman lajittelua vuohiin ja lampaisiin. Jokaisella meistä on joku vamma, synnitön ei ole kukaan. Mistä ihminen sitten saa apua, jos kirkkokin kääntää selkänsä.


En kannata homoparien vihkimistä,  vaikka naapurimaamme kansankoti sitä tekee. Mutta mielestäni siunausta ei seurakunta voisi kieltää. Me, jotka elämme ns. normaalissa suhteessa, emme tunne  poikkeavien yksilöiden kokemaa tuskaa ja hämmennystä aina ahdistukseen saakka. Ei ole helppoa olla erilainen, johtuupa erilaisuus sitten mistä tahansa.
Oman isättömyyteni ja siitä johtuvan erilaisuuteni vuoksi kävin sisäistä vaikenemisen taistelua vuosikymmenten ajan. Olisi tuntunut järkyttävältä, jos vielä kirkko olisi eriarvoistanut. Tosin oppikouluaikainen uskonnonopettajani sitä teki, tai ainakin koin sen silloin niin. On vaatinut melkoisen määrän voimaantumista ja ymmärtämistä eheytyä ns. "normaaliksi" ja tasavertaiseksi. Vuosikymmenet juoksin ikäänkuin itseäni pakoon osallistumalla eri tasoilla yhteisiin asioihin ja jatkuvaan opiskeluun. Asetin itselleni tavoitteita ja saavutettuani ne olin aina lähempänä tasavertaisuutta muihin nähden. Tekisinkö nyt toisin? En varmaankaan, sillä se kaikki on tarvittu tähän päivään, kokonaiseen ja eheytyneeseen ihmiseen.

Miksi nyt blogiini tällaista kirjoitan? Siksi, että elämä on jatkumoa niin kauan, kunnes viimeisen kerran huoahdamme. Olin vuosikausia seurakuntamme erilaisissa luottamustehtävissä. Kun minä jätin kaikki eläkkeelle jäädessäni, jatkoi prinssipuoliso näitä tehtäviä. Yrittää jatkaa edelleenkin, kun mielenkiintoa ja terveyttä hoitaa yhteisiä asioita edelleenkin olisi. Minä toki seuraan tarkasti ja sparraan tarvittaessa. Mihin sitä tiikeri pilkuistaan pääsisi.

Mielestäni kirkko ja kotiseurakunta tarvitsee jokaisen panosta. Karkuun juokseminen ei vie hankalia asioita pois pöydältä. Ne on vaan ratkaistava. Keskustelu homoparien kohtelusta on jo myöhässä. Mutta parempi myöhäänkin.

Sisältä tiedän, miten paljon seurakunnat tekevät työtä lasten, vammaisten, yksinäisten ja syrjäytyneiden hyväksi. Niiden asioiden luulisi painavan vaakakupissa niin paljon, että homokeskustelu painuisi oikeisiin mittasuhteisiinsa ja seurakunta eri toimintoineen voisi olla mahdollisimman monelle se toinen, hengellinen koti.

Kirkon paikka on suomalaisten arjessa.

RAITASUKAT POJALLE

Lisänä rikka rokassa ja hämähäkki taikinassa. Sukkasato-blogiin lisäsin tämän sukkaparin. Olisko vasta kahdeksas pari tänä syksynä yksien lapasten lisäksi. Mutta eihän vielä ole onneksi luntakaan maassa. Vielä ehtii tikuttaa.

"Tänään sain valmiiksi lentoasemalla odotellessani aloitetut sukat. Kudoin ne osin koneessakin bambupuikoilla lentoemojen hämmästykseksi. Säikähtivät aluksi kysyen miten olen saanut puikot tuoduksi koneeseen. Kun kerroin niiden olevan bambua ja vaarattomat, sain jatkaa neulomista.

Sukat lähtivät mustikkapussukoiden mukana 8 vuotiaalle pojalle "mustikkasukiksi". Kiva kun kelpasivat.
Nyt aloitin vauvan "junasukat", toivon vaan löytyvän vauvan, joka niitä käyttäisi kunhan valmistuvat."

KAMERAN OSUMIA

Kameran aloittelevana käyttäjänä olen tallentanut lähes kaiken, mikä ei karkuun pääse. Jostakin pälkähti päähäni tehdä näistä  otoksista  postaus.  Katsotaan nyt, syntyykö.

Tässä oiva "sekretääri" joutunut kadulle! Kuva napsaistu unkarilaisessa pikkukaupungissa viime keväänä.

Berliiniläinen tapa liikennereittien opastamiseksi. Samaan nalleen mahtuu koko kaupungin sisäinen liikennekartta.

Kaikkea ne insinöörit keksivätkin, penkki ja pöytä yhtenä kalusteena! Houkutteleva levähdyspaikka berliiniläisellä sivukadulla.

Oisko ihan Muranosta? Riippui saksalaisen hotellin odottelutilassa respan vieressä. Tihkuvan makea!

Saman hotellin porraskaiteen pää. Narisevissa portaissa saattoi aistia rautasaappaiden kopinan.

Pinocciot kasvattavat nenäänsä kiikkumalla. Lienevätkö ihan kaksospoikia.

Tilpehöörimummelin mielestä aivan iiihastuttavia medaljonkeja. Passais ripustaa kaulaan vaikka kaikki.

Vanhan merirosvon kapakassa oli hyvä ruoka ja juomaakin riittävästi. Ja tämän vaarin olisin ottanut niinkuin mummeli omansa päivätansseista. Mutta kovin oli kylmäkiskoinen, piippuaan poltteli vaan.....

Katson sineen taivaan....enkä erota sieltä yhtikäs mitään.

Pölkkypäitä - ei vaan pölkkyjen päitä. Vaikka samapa se. Pihalla niitä on pitkä pino!  

Sanonta: Voi Venäjän pyssy ja puukuulat,  ei kyllä sovi näihin kivisiin tykinkuuliin!

Parasta katkaista tämä sillisalaatti ja liittää loppuun kaunis tulipunainen kukkanen iloa antamaan.