SUUKKOJA

Eilen iltauutisissa kerrottiin, että Pariisissa on myynnissä Auguste Rodinin Suudelma-patsaan pienoismalli. Onhan niitä suudelmia, pusuja jos vaikka minkälaisia. Ennen kutsuttiin Brunbergin suukkoja neekerinsuukoiksi, hillolörtsyköitä pusuiksi jne. Mutta ihka oikean suudelman tuo taitava Rodin on patsaaksi veistänyt.

Olin vuosia sitten kehys- ja kultauskurssilla. Silloin niin intoa piukassa, että raahasin kotiin kaikki mielestäni kauniit kipsikuvat, joita sitten lakkasin, mixtionöljysin ja lehtikullalla tai -hopealla päällystin. Valmiit työt vielä kerran lakattiin ja patinoitiin. Aivan hykerryttävän hauskaa tekemistähän se olikin ja siltä ajalta huushollissani on melkoinen määrä vieläkin jäljellä kultakehyksisiä tauluja, kelloja ja enkeleitä mm.

Yksi lemppari on Suudelma. Löysin sen kipsisenä tukholmalaisesta pienestä putiikista ja sieltä se hyppäsi kainalooni. Tämä ei ihan ole Rodinin suudelman kaltainen, mutta aika paljon samaa siinä on.

Kysyntää suutelevalle parille olisi ollut, mutta olen halunnut sen säilyttää ihan itselläni. Minulla on vielä jäljellä erilaisia aihioita kultausta odottamassa, mutta en vaan saa itsestäni irti toimeen tarttumista. Kurssiaikana tein monta isoa peilinkehystä, kynttilälampettia, seinäkelloa ja erilaisia figuureja, joita olen antanut enimmän osan pois. Vielä kuitenkin kiehtoo kultaus ja hopeointi. 

Varsinainen suukkojen jakaja meillä on tämä pieni koiruli. Tänäkin aamuna heräsin siihen, että joku kosketti kuonollaan nenänpäätäni merkiksi, että uusi päivä on alkanut ja että postilaatikolle ja pissalenkille olisi mentävä. Kun siinä sitten venyttelin tahallani vielä vaakatasossa, alkoi lipaisuja tulla pitkin naamaani niin, että oli pakko nousta sängystä ja vetää kengät jalkaan ja lähteä raikkaaseen aamuilmaan. Samanlainen pussausbuumi Simolla on myös, jos olen ollut pitemmän aikaa pois kotoa - vaikkapa vaan laulamassa. Hykerryttävän ilonsa koiruli purkaa hyppäämällä syliin ja pussaamalla poskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole pusukuva, vaan ilme kertoo, että "mitäs tänne kurkitte, olen jo nukkumassa mamman peiton alla".

Laitoin kuvan eilen faceen ja paljonpa oli poika saanut tykkäyksiä.

Mutta niinhän mekin siitä tykätään, suunnattomasti.

Jossakin kulttuurissa tykkäämistä ei osoiteta pusuttelulla, vaan rapsuttamalla varovasti tykätyn kourapohjaa. Se on hauska hellyyden osoittamisen tapa, näkymättömämpi kuin esim. nenien yhteenhierominen. Kokeilkaapa vaikka.

Aurinkoa päiväänne, ystävät.

VIIKKO VIIKON JÄLKEEN

Kevättä kohti, vaikka pienin askelin. Muutama päivä sitten meillä jo nurmikko oli näkyvissä, vettä kaikki ojat reunojaan myöten täynnä ja pieniä kevätpuroja lorisemassa teitten poikki. Loppuviikosta sitten alkoi hiutalehtia, ensin harvakseltaan, sitten jo vähän enemmän ja loppujen lopuksi jo sakeana pyrynä. Saatiin pihamaa vitivalkoiseksi. Aamuisella postilaatikkoreissulla lumeen tuli vain koiran ja mamman askelkuviot. No ei lunta liioin kolattavaksi asti ole, mutta ei hiihtämäänkään pääse. Sellaista lumisotalunta. Tai lumiukkojen rakennusainetta. Mutta olkoon.
Lammikon uima-avanto on pysynyt kuitenkin sulana ja sinne on ollut ilo pulahtaa aamutuimaan.

Eilisen ystävänpäivän sydämet (ilmapallot)  ripustin lamppuun, en tiedä, hennonko niitä edes ottaa pois, muistuttakoot ystävyydestä edelleen. Kun lauletaan "mistä tunnet sä ystävän"  niin minä vähän herkistyn. Itse en varmasti osaa olla riittävän hyvä ystävänä, mutta olen todella kiitollinen niistä ystävistäni, jotka ovat olleet mukanani huolimatta siitä millainen olen - tai ehkä juuri siitä syystä!
Arkipäivässä ei tule niin usein oltua yhteydessä, mutta esimerkiksi aina, kun pyyhin hellan levyjen suojapyörylöitä, muistan ystävääni, jolta ne levyt aikanaan sain. Pienistä asioista syntyy ikimuistot ja kiitos ystävyydestä. Itse olen todella huono lähettämään kortteja tai tekstareitakaan. Silti suuresti arvostan omia ystäviäni, todella.

Laiska töitänsä lukevi, huomautti äidinäitini aina, jos puolustaaksemme joskus luettelimme tekemisiämme. Viime viikko kuitenkin meni nopeasti, sillä jokaiselle päivälle oli omaa tekemistä eläkeläisen muuten niin ykstoikkoiseen ajan mataamiseen.
Maanantaina ja tiistaina laulettiin. Keskiviikkona tanssitettiin taas porukkaa, torstaina käytiin laulamassa ystävänpäiväjuhlissa, perjantaina tanssitettiin Ikis-tuvassa ja illalla vielä kuunneltiin ihania rakkauslauluja seurakuntakodissa. Melkoisen musiikkipitoinen jakso. Lauantaina oli lepopäivä, mutta sunnuntaina sitten kuultiin Jarkko Aholaa täpötäydessä tuomiokirkossa.

Aivan upea laulaja, tulkitsi tuttuja melodioita kuten My way, Yesterday, Romanssi etc.  Aholan äänenväri on metallinen, kirkas ja kuulas. Hänen tulkintaansa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie olisin kaivannut enemmän herkkyyttä, mutta sitä ei ehkä tälle Teräsbetonissa laulaneelle nuorukaiselle ole vielä kehittynyt. Mutta muuten kyllä konsertista nautin täysillä. Ja komea poika, totta vie.
Jotenkin hänen ilmeestään tulee mieleen Angry Bird! Kovasti kuulijakansa oli täpinöissään konsertista ja hyvä näin.

Onneksi nyt alkava viikko on vähän tasaisempaa tahdiltaan. Vain normaalit lauluharjoitukset tänään ja huomenna, tosin kenraalit Kalevalanpäivän juhlaan. Lisäksi mulla on tänään käynti terv.keskuksessa, reseptin uusintaa ja koipeni näyttämistä, josko toistakymmentä vuotta sitten leikattu basilioma olisi putkahtanut uuteen paikkaan ja tarvisee jäädyttämistä. 

Huushollin kevätsiivousta suunnitellaan tosissamme, onhan savolaisten projektit aina toteuttamista vaille valmiit. Tilattiin lehtilaatikko jätepaperille pihan laitaan, että päästään vanhoista tallennetuista aikakaus- ja sanomalehtipinoista ja vanhoista kirjoista eroon. Toisaalta, ei minua nyt suuresti häirinnyt aamulla huomaamani hämähäkin kutoma lanka vitriinikaapin maljakosta läheiseen kattokruunuun. Ohimennen huitasin sen siitä pois.
Tämä kertoo kyllä rouva Hulda Huolettoman muuttaneen meille!

Joulukaktus, tämä punaisempi, jaksaa ilahduttaa. Vaaleanpunainen on jo tiputtanut kukkansa, tämä vaan porskuttaa ikkunalaudalla.
Valkoinen perhosorkideakin kehittää uusia nuppuja, on ollut kovin ahkera kukkija, vaikka toiset neljä orkideaa vain lepäävät laakereillaan.Kukkamultien vaihtoon olisi kohta aika, jäi viime keväänä suunnittelun asteelle. Ja sinivaleunikoiden siemenet pitää laittaa itämään, samoin kohta jo tomatintaimetkin nousemaan mullasta. Ja jos ei sitten onnistu, Türin kukkamarkkinoilta ostan viimeistään toukokuussa taimia.

Kävin läpi nekkakokoelmaani. Joka kaappi pullollaan. Olen hullu, myönnetään. Tilasi pari uutta lasilevyä nekkavitriinikaappiin, tungen nekkoja ahtaammalle sinne. Muuten, keittiön nekkasalusiini pitäisi puhdistaa myös. Laiska töitänsä lukevi!

Tää nekka on mun aarre, ostin sen Budapestin kirpparilta tummalta vanhalta mieheltä, joka ei suostunut hinnasta tinkimään ja minä nekan silti halusin. Vanha on ja minusta todella nätti.

Nyt tämä taas lopettaa lätinät ja vie Simon piipahtamaan ulkona. 
Järkihommat hoidellaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat!
Sitten kamppeet kassiin ja lauluharjoituksiin. Elämää tämä on.
Siispä: ihanaa helmikuista viikkoa, blogiystävät.

LYSTIKÄSTÄ LAUANTAITA

Viikko mennä sujahti suhteellisen nopeasti. Päästiin jo lauantaihin. Perheen äidin ainainen pulma on, mitä laittaa ruuaksi perheelle. No, meillä siis vain prinssipuolisolle normaalitapauksissa. Simo kun syö omia raksujaan kera märkäruokapurkista lusikoidun lisukkeen.

Pari-kolme viikkoa sitten meillä pidettiin kuppisulkeiset eli Tupperin kutsut. Emännänlahjana tupsahti puna-valkoinen raastinmylly. Päätin testata myllyn ja kehittelin päässäni porkkana-keiton. Samalla tavoin kuin ennen vanhaan Kyllikki Virolainenkin ihan omasta päästään keitti kalasoppaa. No vitsi, vitsi.
Näin se kävi näppärästi. Kuorin viisi isoa porkkanaa, surrasin ne uudella myllyllä raasteeksi kattilaan. Vettä niin, että raaste peittyi, suolaa ja hitusen mustapippuria perään. Keitin porkkanaraastetta kypsäksi (en halunnutkaan siitä sosemössöä). Lisäsin kattilaan vehnäjauhot (n. 2 rkl) maitoon sekoitettuna. Ja lisää maitoa, että syntyi keittoa riittävästi. Kun keitto oli kiehuttanut vehnäjauhot kypsiksi, tipautin kattilaan koskenlaskijaa (noin puolet paketista) ja hämmentelin kunnes se oli sulanut. Ripotin keiton pinnalle persiljasilppua. Ja ei kun syömään. Että maistui hyvälle jälkiuunileivän ja rosvopaistisiivun kera. Prinssipuolisokin kehui, vaikka ensin arvuutteli, mitä olin keittoon kätkenyt.

Aamulla olin jo keittänyt valmiiksi vispipuuron. Sen tein mustaherukkasoseesta, jonka kekkasin pakastimesta eilen illalla marjoja sieltä tonkiessani. Mustaherukkaa tulee aina niin runsaasti, että sitä on säilöttävä muodossa jos toisessakin. Puolukkakin on perinteinen vispipuuron marja, mutta minä tykkään enemmän tästä mustaherukkaisesta. Siihen vaan loraus maitoa ja ääntä kohti.

Tulipa nyt pelkkää ruokajuttua. Meillä on sellainen järjestys, että prinssipuoliso toimii noutajana eli käy kaupassa ja minä sitten sovellan hänen hankkimansa ruokatarvikkeet syötävään kuntoon.
Aika paljon mies tuo kaupasta paitsi erilaista lihaa myös kanaa ja leikkeleitä vihannesten lisäksi. Ja tällä viikolla tarjouksesta ison ämpärillisen keltaisia appelsiineja. Ihan urakalla niitä on pitänyt napostella. Toisaalta, nyt kun aurinko on piilossa ja lunta satelee, on syytä hankkia aurinko vaikka appelsiineista, että "helemat paukkuu".

Ikkunalla avasi punainen joulukaktus nuppunsa, vähän on myöhässä, mutta vastapainoksi Korkeasaaren karhut ovat jo talviunilta heränneet kuukautta liian aikaisin.  Ja meidän Simo ottaa kevään tulemisen lempipaikallaan sohvassa rennosti, vähän raottaa silmiään kun hiivin kameran kanssa lähelle ja salama räpsähtää.

Huomenna on laskiaissunnuntai. Liukasta on hiekottamattomilla pihateillä. Varotaan katkomasta luitamme ja köpötellään sauvojen kera. 

Jospa se aurinkokin taas ilmestyisi lumisateen jälkeen.

JO HELMIKUU

Päivät lipuvat pääksytysten kevättä kohti. Välillä vettä, välillä räntää. Pihalla jo nurmikko näkyvissä hetken, mutta sitten taas tuli muutama sentti höttöistä lunta, jossa näkyi aamuiset ketun askelmien jäljet.  Talitintitkin palanneet pihapiiriin ja lammikon avannolle kuuluu metsästä iloinen viserrys ja piipitys. 

Muuten viikko meni jotenkin huomaamatta. Toisaalta viikonpäivät alkavat minulla olla epäjärjestyksessä, en aina muista, onko tiistai vai jo keskiviikko. Kun ei eläkeläisellä siitä niin väliä.

Perjantai-iltana  saimme nauraa sydämen kyllyydestä. Olimme katsomassa Ilkka Heiskasen esitystä Huovisen tarinoista. Voi että, miten yksi supernäyttelijä saa puolitoista tuntia ilotulitusta yksikseen aikaseksi. Olen aina tykännyt Heiskasesta, mutta nyt tykkäys peukuttui moninkertaiseksi.

Ilkka Heiskasen monipuolisuus on hämmästyttävä, hän todella eläytyi teksteihin, otti joskus yleisöä mukaan ja antoi hersyviä nauruhetkiä perjantai-iltaamme. Kannatti lähteä katsomaan.
Lopuksi Heiskanen ilahdutti vielä lausumalla Viidan Betonimyllärin, aivan upea ilta kertakaikkiaan.

Lauantaina oli leipomispäivä. Ja piipahdimme ystävien luona madekeitolla. Että osasi olla hyvää. Lapsena  matikoita oli talven mittaan aina ruokana, järven rannalla kun asuttiin. Sen jälkeen todella harvoin tulee laitetuksi madekeittoa. Mutta onneksi ystävät kutsuivat keitolle ja kyllä meille maistui. Jälkiruokana kahvit ja tosca-kakkua. Minä en oikein uskaltanut sitä makeaa suuremmin ottaa, vaikka tietysti mieli olisi tehnyt. Kun nuo sokeriarvot taas seilasivat ees ja taas. Itsestähän se on paljolti minulla kiinni, että saa pysymään alle seiskan. Aina ei muista eikä varmaan edes välitä. Vaikka pitäisi.

Sunnuntaina ajelimme Haminan suuntaan lapsenlapsen uutta kotia ihmettelemään. Jo matkalla minä ihmettelin Ahvenkoskella Markkinamäen tunnelin merkkejä. Onhan se hyvä, että ennen tunnelia on liikennemerkki kertomassa tunnelista, mutta melkoisessa tunnelissa pitää olla, jos ei huomaa sitä, että tunneli loppuu. Nauratti se merkki siellä tunnelin jälkeen. Vaan niinhän meille hallintoalamaisille on opetettu, että esim. nopeusrajoitus on merkittävä sekä alkamaan että päättymään. Sama näkyy pätevän myös tunneliin, hih.

Toinen ihmetyksen aihe on kyseisen valtatien varren massiiviset melusuojat sellaisissa paikoissa, joissa asutus on kaukana peltojen takana. Kun itse asun varsin lähellä motaria, meidän meluaita kyllä kalpenee niiden sinisten ikkunallisten aitojen rinnalla. Olipa joku maanviljelijä jatkanut meluaitaa pehkupaalirullilla, niitä oli kahdessa kerroksessa. Eipä kuulu liikenteen melut. Jess.

Maanantaina alkoi laulut, Kalevalan juhlaan harjoiteltiin. Samoin tiistaina. Kotona en ole saanut juuri mitään aikaan. Vain sen, mikä on ollut huushollin sujumisen kannalta pakko. Mistähän löytyisi tarmoa ravistaa tämä lepsuuden viitta hartioilta. Monta asiaa on suunnitelmissa, mutta kaikki on savolaisen projektin tapaan toteutusta vailla. Ehkä tästä vielä selvitään.