PERJANTAIN PÄIVITYSTÄ

Voi itku! Olin ajatellut ylläriä kun lukijalaskuri näyttää pelkkiä ykkösiä. Mielestäni siihen piti olla vielä matkaa, mutta äsken oli neljä ykköstä ja kuuskuus. Ohi meni. Pitää miettiä uusiksi ylläripyllärit.

Lämpimät päivät ovat hellineet.  Pääsiäisen aikana oli kotipihan kukat hurahtaneet kukkimaan. Valko- ja sinivuokot, keltavuokot, scillat, lumitähdet, onnenpensas ja krookukset tietty.
Pihalla riittää nyt haravointia ja ruopsuttelua. Ja mielelläänhän sitä ulkona onkin kun ei tarvitse palella. Oli täällä kai tuulikin rieponut puita ja pensaita. Yksi isohko mänty oli katkennut keskeltä ja latvaosa tippunut autoteltan katolle. Onneksi ei sisällä ollut mitään särkyvää, kattokaaret pitää suoristaa, samoin kurkiainen. 

Eilen oltiin laulattamassa palvelutalon väkeä ja tänään sitten ikäihmisten perjantaitapaamisessa. Yhteislaulussa on voimaa, se tuli taas todettua. Laulun lomaan soittokaveri kertoili Helena Eevasta, joka on sanoittanut ikivihreitä kuten esim. Kulkuriveljeni Jan, Harmaat silmät, Lasten liikennelaulu jne. Todella ollut aikanaan fantastinen riimittelijä ja säkeiden sepittäjä. Vai mitä mieltä olette esim. laulusta Penkillä pelimannin?

Ensi viikonvaihde menee vapun jälkitunnelmissa. Ei sentään tunnelissa, sillä sima on vielä laittamatta. Ehkäpä ostan marketista pari litran pulloa valmista simaa. Mietimme, jos vielä karkaisimme niemeen, oli niin haikea lähteä rannalta, aurinko paistoi ja piha oli haravoitu ja saunakin joka ilta - ja pieni kylmälaukku jäi vahingossa ruokaa täynnä. Sitä se vanhuus teettää. Toden sanoakseni olen muutama vuosi sitten unohtanut kokonaisen ison kylmälaukun ruokineen mökin keittiöön vahingossa. Piti soittaa serkulle, että käy hakemassa laukun ja popsii sisällön. Olispa ollut karmeaa mennä kuukausien kuluttua ja kylmälaukun sisältö olisi kävellyt ovessa vastaan....

Mätettiin jo kesäkalusteita ulos aurinkoon, toivottavasti ei tuuli näitä vie. Ja vanhan rouvan lemppari-istuin odottelee rantamännyn katveessa.

Eilen käväisin kontrollissa ja labrakokeiden tulokset lähes ok. Verenpaine, huh. Ne läskit. En minä suotta niistä itselleni saarnaa, ja vähän toisillekin kun niistä postaan. Muka pilaillakseni. Vaan nyt on vanhanrouvan otettava lusikka kauniiseen käteen.  Vähintään 5 kg, mieluummin 10.  No repäisin tavoitteekseni 20 kiloa. Saa nauraa. Vuoden annoin itselleni armonaikaa. Ja jo nyt tiedän, että ehkä en pysty, sillä se on korvien välissä mitä vaakaviivaansa mättää. Mutta yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Lupaan ja vannon, että en enää puhu blogissani laihtumisesta sanaakaan, vaan yritän ihan salaa hiukkasen ohentua.

Tää mun pieni rakas kyllä omalta osaltaan yrittää auttaa istumalla jalan vieressä suu auki, jos jotakin tipahtaisi. Ihana koira.

Ensi syksystä sidoin itseni ikisten perjantaisen tapaamisen vetohommiin joka toinen kerta. Aion myös jatkaa kirjoittelukurssia, joten vaihtelu virkistää perjantaipäivät. Sain tänäisessä tapaamisessa todella ylistävää palautetta; joskus aiemmin kerroin Laila Hirvisaaresta ja kirjoistaan ja nyt viimeksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Olin aidosti ällistynyt mutta hyvilläni. Varsinkin, kun toiset kehut tuli aidolta kirjailijalta. Hyvä minä?!? Lienenkö?

Tähän aurinkokeijun tanssin jälkiin on hyvä lopettaa tämänkertainen lätinä. Teksti on mitä on, hyppelehtivää, samoin kuvat eivät juuri tekstiä kuvaa. Mutta jos lukee hyppelehtien, kaikki ok. Eikös?
Mukavaa viikonloppua ja aurinkoisia päiviä toivottelen.

VITSIÄ PUKKAA!!!

 

JÄIDEN SOITTOA KORPPISELLA

Pitkäperjantain konserttina kuunneltiin jäiden soittoa mökkirannan betonilaituriin ja rannan kiviin. Pelkäsin eilen, että soitto on tältä keväältä ohi, kun järvi näytti kokonaan olevan jo sula.

Aamulla näin kuitenkin suuren jäälautan tulevan järven selkää meidän rantaa kohti. Jostakin takarannalta se oli lähtenyt tuulen mukana seilaamaan, vaikka järvi näytti aiemmin aivan jäättömältä.

Jäälautta hajosi pieniksi heliseviksi jäätiu'uiksi rantavedessä. Jätin pihan haravoinnin - muutenkaan se ei tuulessa ollut mitenkään järkevää - ja istuin rantaterassilla tuulessa ihailemassa tätä kevään konserttia.

Laiturikiven nokkaan aallot kasasivat jääpaloja sulamaan.
Suuresta jäälautasta hajosi pienemmiksi lautoiksi aaltojen keinuteltaviksi  monta jäistä palaa.

Myös koirulia kiinnosti rantavedessä kelluvat jäähileet.

Tuuli niin kovasti, että kun oltiin ulkona tuntikausia, piti koiralle laittaa takki suojaksi. 

Eilen ajeltiin jonon jatkona ruuhkassa tänne sisempään Suomeen.
Pysäytettyämme mökin pihalla järveltä puhaltava tuuli oli viedä mennessään, tuntui todella kylmältä ja ankealta. Vaan rutiinilla kannettiin kamat sisään, sytytettiin talven jäljiltä kylmillään olleet tulisijat ja hytistiin odottelemaan saunan lämpiämistä. Tää on niin monesti koettu, että tunne ensimmäisestä kevään visiitistä mökille ei saa meitä tipahtamaan kuin enintään luudalta lattialle.

Reippaasta lämmityksestä ja kunnon löylyistä huolimatta illalla tuntui vilpoisalta pujahtaa saunakamarin sänkyyn, mutta hyvin kuitenkin uni tuli. Ja kovin tuuliseen aamuun herättiin.  Pihaa on haravoitu, kukkamaalla olen törröttäjiä katkonut ja huomasin, että myyrä matikainen on tehnyt onkalon keltaisin liljan juurakkoon. Tuskin nousee kukkimaan enää jos sipuli on laitettu parempiin suihin. Pienenpienet krookukset kukkivat sinisenä mattona, muutama valkoinenkin on seassa. 

Nyt iltapuoleen tyyntyi täysin. Järvi on peilityyni, tänään on kiva mennä pulahtamaan. Ja kun ei tuuli ujella, kuuluu vastarannalta teerien kukerrus. Joutsenpariskunta lensi rannan editse, samoin telkkäkoiras. Joutsenet laskeutuivat läheisen niemen edustalle.
Näköjään niillä on myös viimekesäinen poikasensa mukanaan.

Pikkulintuja täällä ei ole niin paljon kuin kotona, ehkä muutto on vielä siltä osin kesken.

Huomenna ajellaan kirkolle ja käydään hautausmaalla viemässä pääsiäisnarsissit. Ja odotellaan säätietojen lupaamaa aurinkoista ja lämmintä lauantaita. 

Tosin nyt on mökki ja saunamökki lämmenneet ihan kelpo asuttaviksi. Hellanuunissa muhii huomisen lihapata ja sauna lämpiää. Kyllä kelpaa. Ja tukkakin on vielä päässä, vaikka aamupäivällä luulin, että tuuli sen vie.

Mukavia pääsiäispyhiä vaan toivottelen täältä niemen nokasta.

EIPÄ NAARATA ITSEÄNIKÄÄN...

Tänään piti lähteä lauluryhmän mukana esiintymään pariin  paikalliseen palvelutaloon. Vedin farkkuja, niitä uusimpia, jalkaani ja etsiskelin sopivaa yläosan peittoa. Voi hyssyräiset. Miten masentavaa. Ja syy pelkästään on omani. Kuka käski avata vaakaviivan joka herkulle?!?  Jossakin luin testistä, jolla voi mitata, montako kiloa ehtii ennen kesää vielä tiputtamaan. Niinpä. Aloittamista vaille valmis niinkuin tyypillinen savolainen projekti.

Laulureissulta kotimatkalla tuhisin prinssipuolisolle läskeistäni. Hänen mielestään ole aivan ok. Siis OK?  Vaaravyöhykkeessä Studio 55:n eilisen ohjelman mukaan. Diabetes, infarktit, verenpaine, ym ym.  Ja jopa 10 %:n pudottaminen auttaisi hurjasti. Mutta: pystyn, enkä pysty, pystynen. Jospa pystyisin. Miten ihmeessä minä berliininmunkki en löydä sen vertaa itsekuria?

Ei tällaisia pitäisi postata blogiinsa. Mutta kun ei muutakaan postaamista. Ei pelkästään keväästä ja kirpparikrääsästä. Eikä koirulista. Ja muuta ei nyt tässä päällimmäisenä. Paitsi se Tommi Kinnusen kirja Neljäntienristeys. Lukekaa ihmeessä. Kannattaa nautiskella kirjan tekstistä ja tarinan kuljettamisesta.

No hyvä on. Loppuun kuin intonaatioksi kuva pienestä tuntemattomasta koirapojasta. Arvatkaapa kuka kuvassa?

  No, yläkuvassa en ole minä. Kuva on lainattu Elä hyvin - naura usein - rakasta paljon -sarjasta. Mutta eipä paljon eroa ole.
Hyvää alkanutta viikkoa!

HURAHTELIJAN HURAHDUKSIA

Mikä valtava rastaiden konsertti tien alapuolen pellolla ja pihapuissa. Aamun kosteuden vähitellen kuivuessa ja pilvien väistyessä tuntuu niin keväiseltä, keväiseltä. Oikein piti vanhan rouvan ripustaa kiikari kaulaan ja lähteä ulos paitsi kuuntelemaan myös pällistelemään lintuparven monilukuisuutta.

Voi sitä hurahtaa kevääseenkin. Johan se Anttilakin laulussa ampaisi, vaan taisi olla jo kesä...

Tarkemmin ajateltuna meikä mummeli on kyllä hurahdellut elämänsä aikana kovin moniin asioihin. Tietysti hurahdin varsin nuorena tuohon prinssipuolisoon, mutta ei nyt lasketa sitä mukaan kuitenkaan. Ja Simoon nyt olen hurahtanut täysillä viimeiset vuodet.
Mutta jos ajatellaan tätä keräilyharrastusta, niin kysynpä vaan, että mihin ihmeeseen jälkipolveni tunkee nämä romppeet sitten minun jälkeeni. Olis pitänyt olla pää kylmänä kirppareilla ja messuilla. Mutta minkäs teet. Lapsena ei leluja, vain käpylehmillä leikittiin, jenkkikassissa meitä kuljetettiin pää alaspäin ja kannokossa, onneksi oli pipo päässä mutta aika kireällä kuitenkin. Ei ollut lapsilisiä, ei koulupsykologeja, ei tukiopetusta. Kalanmaksaöljyä tarjottiin alakoulussa suoraan keltaisia rasvapalloja lilluvasta tonkasta. Ja puuroa, sitä oli kouluruuaksi, jos ei sattunut velliä olemaan vaihtelun vuoksi. Puolukat ja mustikat kerättiin koulun kanssa syksyisin keittolaan, puutarhamarjoja tuotiin kukin kotoa keittäjän säilöttäväksi. Mutta terveitä meistä kasvoi. Mitä nyt hurahtelijoita kuitenkin.

No jaapa-jaa. Maailmassa on niin paljon, mistä tykätä. Ja paljon, mitä inhota. Minusta kivoja tavaroita ovat monet sellaiset, joista lapsena saattoi vain uneksia. Pehmoiset nallet esimerkiksi. Niitä on nyt muuttanut meille iso korillinen. Simo niitä välillä käy hakemassa leikkeihinsä, mutta kun peitin ne koriin, saavat olla koiralta rauhassa.

Hevosiin hurahdin jo lapsena, silloin ihka eläviin. Nyt hevoslaumassani on reilusti yli tuhat "konimus kaakkimusta" joista esimerkkinä tämä saksalainen lauma (kuka pyyhkis pölyt niidenkin selästä...)

tai sitten nämä pikkuruiset hevoset, joiden painosta lasihyllyt vinkuu...ja onneksi toistaiseksi kestää.

Entäpä sitten lisää höyrähtäneisyyttä. Kuka käski kerätä nekkoja

pilvin pimein. Kun ei enää kermaakaan käytetä kahvipöydässä.

Sekin keräily on mennyt ihan överiksi, nekkoja riitti myös keittiön ikkunaverhoksi (yläkappa). Eli käytössäkin on, hih. Mutta silti.

Entinen poikakin hurahti viuluun. Jos ois viulu....jne. Ja kun oli viulu, huokaili, että osaispa vaan soittaa...

Sama vika Rahikaisen. Kun en itse kovinkaan osaa soittaa, olen hamstrannut kaverikseni haitarinsoittajia. Hyllylle.

Olen näistä joskus jo postaillutkin, vaan haittaakse? Oman haitarini olen kyllä ottanut jo laukusta ja Ahvenaisen vihkot on pianon kannella odottamassa. Kunhan tässä virittäydyn....

Mitäs muuta kivaa. Punaisesta rubiinilasista olen joskus kertonutkin, samoin luulasista valkoisesta ja turkoosista.

Jaa linnut! Niitä on paitsi ulkona kevätsoitimellaan myös kaapissa katseltavina. Jotenkin ovat vaan pyrähtäneet kotiini!

Tässä pieni osa sirkuttajistani. Ovat nekin vähän ahtaalla...

Hullu keräilijä olen, myönnetään. Mutta on se ollut kivaakin, aina uutta löytäessä on sielu soitellut säkkijärveläistä eikä vieläkään ole viulu siinä mielessä vaiennut. Mutta rajansa kyllä kaikella.

Nyt olen opetellut enenevästi hankkimaan sisäistä pääomaa hienosti sanottuna eli lisännyt lukuharrastusta. Ja aivan ihania lukuelämyksiä on tullut eteen. Taivaslaulusta kerroinkin jo, mutta nyt on meneillään Neljäntieristeys. Aivan upeaa kerrontaa, todellakin. Hämmästyttää, miten mies voikaan kirjoittaa niin todentuntuisesti naisten elämästä, heidän tunnoistaan ja mielialoistaan. Ehdottomasti kannattaa lukea tämä kirja!

Pääsiäiseen on enää viikko. Vappuunkin enää pieni harppaus.

Eläkeläisen aika kuluu nopeasti. Vaihtelua arkeen ovat laulukeikat paikallisissa palvelutaloissa ja vanhainkodeissa. Sitä on nyt tehty ja tehdään niin kauan kuin jaksetaan. Toivottavasti raja ei tule heti kohta vastaan.

Nuoret lennähtivät Firenzeen, lapsenlapset ovat hieman mummin huolehdittavana. Isoja ovat jo. Tulevat tänään vähän pihatöihin ja syömään mummille. Tykkäävät mun jauhelihapihveistäni joten taikina on jo tekeytymässä. On muuten superhelppo: jauhelihaa, kermaviilipurkki, kaura- tai neljänviljanhiutaleita desi, mustapippuria, kurkumaa, lipstikka-vuorisuolaa, valkosipulia ohuisina hiutaleina. Sekoitetaan. Annetaan tekeytyä ja paistetaan pannulla tai uunipellillä. Nam. Aina ne vaan maistuu. 

Lopuksi vielä varsinainen hurahdus. Siitä ei pääse irti, ei edes halua. Aina se on yhtä ihana, lutunen ja pehmeä. Ihana Simo Sallinpoika Hurtta. Perheen silmäterä ja ilopilleri.

Kevättä rintaan! Ja viikonloppua!

KIRJAT PÖYDÄLLÄNI

Kyllä sitä niin ihminen ilahtuu saadessaan upean kirjan selattavakseen. Jouluksi sain sisareni tyttäreltä Manfred Beierin valokuvateoksen entisen DDR:n ajoilta. Kirjan nimi on "Alltag in der DDR, so haben wir gelebt" eli vapaasti suomennettuna Arkea DDR:ssä, näin olemme eläneet". Valokuvaajan pojat olivat löytäneet isänsä jäämistöstä valtavan määrä valokuvattua materiaalia, josta sitten työstivät tämän kirjan itäsaksalaisesta elämän arjesta aina vuoteen 1971 asti.

Kirja antaa varsin kattavan läpileikkauksen ihmisten arkisesta elämästä aina Berliinin muurin pystyttämiseen 1961 ja sen jälkeenkin. Onneksi muuri 1989 murrettiin ja kaupunki on taas vapaa idästä länteen ja toisinpäin.

Sen mitä omasta lapsuudestani heti sodan jälkeen muistan, ei se niin kovin paljoa poikkea kirjan kuvista, paitsi siinä mielessä, että kehitys meillä oli sodan jälkeen nopeampaa kun taas kirjan kuvissa kaikki näyttää jämähtäneemmältä. Toki 60-luvulla saatiin televisiot ja muut vempaimet sekä täällä että siellä.
Kirja on mielenkiintoinen läpileikkaus sikäläisestä arkielämästä, voi hyvin kuvitella, että meillä on ollut liki samanlaista vuosikymmen aikaisemmin. Mene ja tiedä.

Toinen lempparikirjani on ehdottomasti äskettäin saamani Tapio Kortelaisen valokuvaama ja yhdessä Maijaliisa Dieckmanin ja Aino Kettusen koostama ainutlaatuinen kuvateos Porvoo, rakastettuni. Kirja on painettu vuonna 2004 ja on vielä kymmenen vuotta myöhemmin todella ajankohtainen. Upea kuvateos, jossa on myös kerrottu Porvoon ainutlaatuista historiaa. Suosittelen lämpimästi selailemaan, jos eteenne sattuu. Ja lahjakirjana teos on mitä mainioin. 

Minulle, joka olen asunut täällä vuodesta 1963 asti, on kirjassa moni asia tuttua tutumpaa, mutta kovin uteliaana luin kirjan tekstiosat ja sain niistä paljon uutta tietoa. Eipä sitä aina katso kotikaupunkiaan uteliain silmin. Ihastuin tähän kirjaan ihan ensisilmäyksellä ja olinpa tunnistavani ihmisiä kadun vilinästä, markkinakuvista ja vieläpä kaupunginvaltuuston istuntokuvasta, missä taisin itsekin olla mukana. 

Ja sitten kirja, jota vielä odottelen. Nimittäin Neljäntien risteys. Sitä on kovasti kehuttu, eikä vähiten siitä syystä, että kirjoittaja on mies ja kirja kertoo vahvojen kainuulaisten naisten tarinaa. Uteliaana odotan, että saan kirjan lähiaikoina omakseni. 

Pihalla odottavat puutarhan työt aivan kohta. Aurinko paistaa, maa on sulamassa roudasta ja sipulikukat työntävät jo lehtiensä kärkiä mullasta. Lumikellot kukkivat, samoin talventähti ja sinivuokko on avannut silmänsä puuvajan seinustalla.

Ja mikä ihaninta keväässä: aamulla ulos aurinkotuuleen ripustettu lakanapyykki on raikasta kuivuttuaan kevättuulen leyheteltävänä. Sitä on ihana oikein nuuskutella.

Simo nauttii pihalla tepsuttelusta. Keskiviikkona hoidettiin koirulin hammaskalusto eläinlääkärillä. Vuosihuolto, aika arvokasta, mutta eipä haittaa. Kukapa ei parhaasta ystävästään ja lullupojastaan huolehtisi. 

Tulipa juttua otsikon vierestä, vaan haitanneeko. Lopuksi on onnellisena todettava, että poikani, tuo viisikymppinen köriläs, sai valmiiksi iltaopintonsa ammattikorkeakoulussa ja reilu kolmen vuoden pakerrus tuotti rakennusmestarin pätevyyden. Onhan hän toki paljonkin rakentanut, mutta nyt on virallisesti nimike. Emo on ylpeä pojastaan. Ei opiskelu perheellisenä ja päivätyön ohella  helppoa ole, sen ihan omastakin kokemuksestani muistan. Mutta hattua nostan kyllä sisukkaalle pojalleni. Nyt odottelen vielä tuon esikoiseni opintojen päättymistä kevään myötä. Äitiinsäkö lienevät tulleet, ettei opiskelu nuorena kovin maistunut ja nyt sitten keski-iällä paikkaavat. Hyvä näin.

Se on sitten soromnoo. Aurinko paistaa. Ihana kevät.