EI AIVAN TAVALLINEN PERJANTAI

"Minä sinua rakastan, katsohan, kuinka kirkkaasti tuikkivat tähdet. Joka päivä ne sinulle lahjoitan, jos kanssani matkalle lähdet". (A-M Kaskinen)


Tänään on ihana päivä. Aurinko paistaa, kevään linnut visertävät ja Marja-Liisa ja Tapio vihdoin virallistavat yli kolme vuosikymmentä kestäneen yhteisen elämäntiensä. Saamme olla mukana heidän iloisessa ja rakkauden täyteisessä päivässään.  Tahdon onnitella heitä tällä Anna-Mari Kaskisen runolla:

                          Kaiken jälkeen
                          vierelleni jäit.
                          Myrskyn kestit,
                          pimeyteni näit.


                          Löysit minut,
                          kainaloosi hait,
                          vaikket silloin
                          tiennyt mitä sait.


                         Vanhenemme.
                         Lakastu ei maa.
                         Vielä tahdot
                         luottaa, rakastaa.

JÄLKIEN JÄTTÄJIÄ

Viime talvena kävi kauriit lintulaudan alta syömässä auringonkukan siemeniä. Tänä talvena odottelin. Luulin jo, että ilvekset ovat tehneet selvää kaikista lähiympäristön paksussa lumessa kahlaavista eläimistä. Iloisesti yllätyin, kun lumessa näkyi sorkan jälkiä ihan meidän pihan reunassa.

Minulla oli kiire kuvata edes nämä jäljet ennenkuin räntä- ja vesisade häivyttää niistä olennaisimman. Harmi, etteivät uskaltautuneet lintulaudan alle, siihen olisi ollut alle 10 metrin matka. No sorkanjälkiä olivat kuitenkin.


Entäs nämä? Ovat puolestaan porkan jälkiä. Selvästi porkkapari!

Sitten on pihalla lumessa tietysti oravan, Simo-koirulin ja kissojen tassunpainamia.  Lunta on ollut niin mahdottomasti, että kivalta tuntuu kun aurinko alentaa kinoksia.

Katolta tiputetut lumikasatkin vähitellen sulavat nurmikolle.

Taisin jo kertoakin, että Simolle on nyt tallattu oma polku metsään aamulenkkejä varten. Tämä meidän maantie, joka on vanhaa kuninkaiden käyttämää tietä ja siksi siihen ei laiteta asfalttia pintaan, on tällä hetkellä täynnä "puurokattiloita" ja odottelemme tiekarhua tasaamaan pahimmat kuopat. Ykkösvaihde on paras vaihde ajaessa ja kuoppia kierrellessä. Tosin kaikkien kuskien hermo ei pidä vaan suolaavat ohi sellaista vauhtia että rapa lentää.


Simon elo on entisen lutuista. Pääsee taas kissataloon yöksi, kun meille on tiedossa juhlaa perjantaiksi. Nyt kuitenkin poika loikoilee onnellisena täällä alakerran sängyllä.

Hänestä on harmi, jos peitot on suorana, ne pitää aina ensin uudelleen "petata" mieleisekseen. Sitten voikin jo upota unelmiinsa ja päiväuniin.

Ja pikkuisia valkeita karvoja jää peiton päälle, jälkiähän nekin!

MITÄPÄ MILJOONAKAUPUNGISSA

Vähän on jäänyt postaukset retuperälle. No, torstaina kun noustiin laivaan ja Svea-mamman maahan. Mukana meidän nuoripari nauttimassa meri-ilmasta ja miljoonakaupungin kuhinasta.
Laivamatka meni normaalin kaavan mukaan. Laivan promenadilla katseltiin akrobatia-esitys, tällä(kin) kertaa poikkeuksellisen hyvä. Käytiin haukkaamassa iltapalaa ja tietysti prinssipuolison kanssa väännettiin muutama kappale tanssiparketilla. Yöshow oli espanjalainen flamenco-esitys. Hienosti helmojaan heiluttivat. Laivan poikettua Maarianhaminassa katselimme hytin ikkunasta hiirenhiljaista satamaa. Mietin, oisko laiva voinut oikaista ohi sataman, kun ainoa elonmerkki siellä oli satamamies ja paku, jossa luki Mariehamns hamn! Ja saman rantautumisen teki myös Viikkarin punainen laiva. Näkyi olleen Mariella vuorossa.

Aurinkoinen Tukholma otti meidät lämpimään syleilyynsä. Heti aamusta oli lämpöasteita, jotka nousivat yhdeksään asteeseen päivällä. Krookukset ja lumikellot kukkivat, lunta ei hituistakaan missään.


Vanhalla rutiinilla käveltiin tunnelbana-asemalle ja ajettiin läpi kaupungin aina Skärholmeniin asti. Muuten ennen vanhaan kaupungin suurin kirpputori oli siellä. Nykyisin tämän ison ostoskeskuksen sivussa on Myrorna, jossa on hyvä valikoima kirppistavaraa. Tämä teleoperaattorin mainoskyltti tuli vastaan keskellä ostarin käytävää. Osaa ne ruåtsissa myös finskaa!!!

Sillä aikaa kun me vanhat kyykistelimme  kirpparin hyllyjen välissä nuoremmat tutustuivat ostoskeskuksen moniin vaateliikkeisiin. Intressinsä siis kullakin.
Ja mitäpä löysin? Ison lasikanan, jonka annoin sitten miniälle koirulin hoitopalkkiona pääsiäiskanaksi, sillä minulla on niitä jo pari kappaletta ennestäänkin. Mutta kun halvalla sain, toimin kuin Sulo Vilen Tankki täyteen -ohjelmassa.

No muutakin löytyi! Tällainen lasimuna, siis paperipaino.
Ja hyllyn täyttäjän korista koppasin tämän pikkuruisen rubiinilasisen nekan:

Juuri tämän kokoista nekkaa ei punaisissani vielä ollutkaan.


Hieman löysin myös luulasia, sitähän ei meikäläinen nyt mitenkään voi vastustaa kun ei hintakaa päätä huimannut. Sujautus kassiin.

Prinssipuolison nuottivarastokin täydentyi mukavasti Myrornassa.
Käytiin sitten vielä kääntymässä seuraavalla asemalla, Vårbergin isolla kirppiksellä, mutta eipä sieltä mitään sattunut mukaan. Pikainen kierros tehtiin  ja palattiin takaisin metroon.


Köröteltiin taas läpi kaupungin ihan päätepysäkille Ropsteniin. Siellä käveltiin raikkaassa aurinkoisessa säässä toiselle kirpputorille, Myrorna edelleen. Hyllyiltä löytyi valkoinen kultakoristeltu hevonen entisten laumaan. Lisäksi pieni saksalainen posliininekka.

Kaunis kuin mikä, leimat pohjassa. Ja helppo kantaa kotiin.


Löysinpä vielä valkoisen jugend-nekan sekä sinisen sokerikko-kermakkoparin. Myös tuo punainen Rejmyren pieni kulho on sieltä.

Kyllä on mummelilla taas kippoja kunhan olis hyllyillä tilaa!

Hännänhuipuksi löysin tämän rubiinilasisen maljakon jota kokoelmissani ei vielä ollut. Nytpä on sekin! Kyllä sitä meikä on niin heikkona näihin punaisiin, että tuntuu ihan järki jättäneen. Mutta haitanneeko!


Onnellisina (?) palattiin laivalle,  nuoret jo olivatkin tulleet jo  aikaisemmin. Ilta kului huilaillessa, syödessä ja vähän parketillakin pyörähdellessä. Keskiyön show oli nyt parempi kuin menomatkalla joten siitä oikein nautimme.


Aamu kotimaan rannikolla oli sumuinen, räntäsateinen. Ja lunta luodoilla ja rantakallioilla. Mutta silti, kyllä koti aina vieraat olot voittaa, vaikka kuinka kiva onkin aina matkalle lähteä. Ja Simo oli onnellinen kun oltiin kotona. 


Nyt on lumet jo niin alentuneet, että Simolle on poljettu oma polku takametsään ja tunnelille asti. Eipä kuraannu pienet käpälät. Tämä meidän maantie on niin kuopilla ja lätäköillä, että on onni viedä koira metsään puhtaalle lumelle. Mutta kevät, se on kyllä jo täällä.

KUVITELTUA KAVIOIDEN KOPSUTUSTA

Tässä yritän siirtää hevoskuvia eilen postaamani, kun tuo siirto tilttaili. Uusi yritys tänään. 

Veikeä figuuri!

Patsastelua!

Sama muotti, eri koristekuviot!

Hevosen voi tehdä myös langasta ja köydestä!

Nämä Lomonosovit on lemppareitani, ruskea vielä puuttuu.

Tosin ihan ihkut lempparini ovat biskvi-varsoja, lasittamattomia luonnonvalkeita. Ehkäpä joskus kuvaan pelkästään ne.

Venäläisiä ja sinisiä kiinalaisia hevosia.

Kookkaita ruskeita Kiinan hevosia.

Kiinalaisten rivi ja osa valkeista ratsuista.

Erikokoisia valjakoita sinivalkoisen sotaratsun vartioimana.

Lasihevoset hukkuvat toinen toiseensa hyllyssä.

Tässä on runoratsuni...

Rivissä ovat nyt hevoset ja talli on pölytön.

Nämä ovat vain murto-osa hevoslaumastani. Nyt oli hyvä tilaisuus poimia pois tuplakappaleita, joita tarjoan huutikseen myyntiin. Kummallisesti ihmisen muisti toimii, tässä yli tuhannen hevosen laumassa oli vain muutamia samanlaisia. 

Tämäkin postaus todistaa jo aiemmin toteamaani, että keräily on vietti eikä harrastus. Nyt onneksi on laantunut into ja jotakin jää ostamattakin. Mutta kirpparikiertely on ollut hauskaa huvia ja reppu on täyttynyt monesti läntisen naapurimme lopptorgeteilla.

Ans kattoo nyt viikonloppuna, saanko hillittyä himoni kun pääsen taas piipahtamaan miljoonakaupungissa.

TALLISIIVOUSTA

Kevätauringolla on ihmeellinen vaikutus. Ulkona on mukava lampsia kumisaappailla vesilätäköistä tietä, kuin lapsena ennen, pienen koirulin perässä. Simokin nostelee kinttujaan kuin lehmä kevätlaitumella, heittää lyhyitä tappijalkojaan sivuun sohjoisella tiellä. Ja kun aistii kaiken kevään kauneuden, voi hyvin laulaa: "Ei missään taivas sinisemmin loista, ei missään hanki hohda kirkkaammin". Se oli tänään aivan totta. Sohjoisesta ja lätäköisestä maantiesta huolimatta.


Toki ikkunat pitäisi pestä koko huushollissa. Ja keittiön kaapeista heittää turhat pois ja pyyhkiä pölyt kuparipannuista ja maitokannuista hyllyn päällä. Mutta otin urakakseni tallisiivouksen. Kastelin mikrokuituliinan ja avasin hevoskaapin oven.

Hei laukkaa ratsu reima...  Ladoin hevoset yhden kerrallaan pyyhkimisen jälkeen sängyn päälle. Yhden vitriinikaapin neljä hyllyä tyhjennettynä sängyn päälle sai prinssipuolison huokaisemaan, että varmaan yöksi pitää etsiä uusi petipaikka, hih.

Tässä osa "aitoruåtsalaisista" puuhevosistani. Niitähän on monen kokoisia ja erilailla koristeltuja.

Ensin  johonkin järjestykseen lajittelin, mukamas. Mutta lopulta kävi kuin Salmin mummulle:"Ensin valitsema, sitten suimima!"  Ja kaiken kukkuraksi hevosten keskelle pyrki myös Simo. 

Helppohan näitä hepoja on kyljelleen kaataa, eivät vikuroi.


Joitakin hassuja oli eksynyt joukkoon, niinkuin nyt tämä heppuli hevosineen:

Ajattelin, että takaisin kaappiin laittaessa on kiva laskea hevosten määrä. Saapihan sitä ajatella. Ei näitä pieniä jaksa laskea muuta kuin summittain. Toiselle tuhannelle pääsin.
Hups. Picasan tallennustila herjaa. Pitääpä ostaa lisätilaa ja postata vaikka seuraavalla kerralla muutama hevoskuva. Mutta nyt on kaapit siistit, konit ryhmitelty; Taalainmaan hevoset omaan hyllyynsä, kiinalaiset siniset ja valkoiset, metalliset ja lasiset omiin lokeroihinsa samoinkuin venäläiset figuuritkin. Ehkä kauneimmat ovat kaksi venäläistä suurta Lomonosovin varsaa, valkoinen ja harmaankirjava. Tai sitten nuo saksalaiset perusruskeat hevoset. No yhtä kaikki. Olen kiinalaisessa horoskoopissa hevonen ja sen kyllä huomaa. Minusta elävä hevonen on hieno eläin, kookas ja superherkkä. Jos asuisin maalla, minulla olisi varmasti hevonen. Nyt on vaan nämä figuurit. Mutta hyvä näinkin. 

MITÄS ME VANHAT

Mummon vanha kaappikello hiljaa raksuttaa... no ei tämä nyt kaappikello, mutta aika vanha kelloksi kylläkin. 

Kello on peräisin prinssipuolison tädiltä Imatralta.  Tarinan mukaan  prinssipuolison ukki on ostanut sen aikanaan Viipurista joskus 1800 luvun loppupuolella. Monia vaiheita evakkomatkallakin nähnyt kello on vielä ihan timmissä kunnossa, pysyy ajassa ja ilmoittaa tunnit ja puolet tunnit kirkkaalla helähdyksellä. Kunhan vaan sen muistaa vetää! Todellinen arre, täynnä tunnearvoa.


Paljonkin nuorempi on tämä hirviveistos, äitini perintöä. 

Hirvet on veistänyt rautalampilainen, nyt jo edesmennyt Antti Laitinen, joka eleli poikamiehenä pienessä mökissään. Hirvet on vuoltu yhdestä puusta ja istutettu pahka-alustaan. Vain lapasarvet ovat irtonaiset. Tämä jyhkeä hirviveistos on 50-luvulla ostettu suoraan veistäjältä. Tosin meillä on toinenkin lähes samanlainen, jonka saimme aikanaan kihlajaislahjaksi. Ei nyt vielä antiikkia, mutta yli viisikymmentä vuotta vanhaa. Siinä toisessa on pieniä elämänkolhuja, katkenneita korvia ja patinaa. Eipä haittaa.


Eletyt vuodet syövät myös meistä pois terävimpiä särmiä, mutta eivät ne tee meistä yhtään sen vähäarvoisempia ihmisinä. Sattumalta törmäsin Kotimaa-lehden sivulla mielipidekirjoitukseen, joka herätti ajattelemaan asiaa omalta kohdaltani ja toivomaan, että joku muukin, nuorempi, sen lukisi oikein ajatuksella. Siis, haloo!
Tässä on totta joka sana:

Olemmeko me jo eläköityneet antiikkia? Jos ja kun, meidän pitäisi olla arvossamme. Näin ei kuitenkaan ole ja siksi allekirjoitankin jokaisen sanan tuosta lehtikirjoituksesta. Henkilökohtaisesti ei minulla ole syytä vielä valittaa, mutta yleisellä tasolla asenne on vaan se, että vanhat on pelkkää rasitetta. Vanhusten huolto on pahimmillaan laillistettua heitteillejättöä. Kuka meistä haluaisi viettää vanhuuttaan yksinäisenä, märissä vaipoissa, unohdettuna?
Kyllä vanhukselle on yhtä tärkeää kuin pienelle lapsellekin tuntea olevansa hyväksytty, arvokas ja rakastettu. Joskus kosketus on enemmän kuin sata sanaa ja halaus on kultaakin kalliimpaa. Ainakin minä haluaisin niin. 

KANALAUMAN TÄYDENNYSTÄ

Luin viikolla Lasinkerääjien blogista, että viikonloppuna on perinteiset Antiikki- ja keräilymessut Vanhassa Satamassa. Monesti on sinne mieli aikaisemminkin tehnyt, mutta nyt menoksi. Tulipa siinä haravoitua ystäväpiirikin, olisin tarjonnut bussikyydin ja pullakahvit perillä. Mutta kun ei; yksi on "Thaikkulissa", toinen "Epsanjassa", kolmas vatsataudissa ja neljäs sängyn pohjalla ja lääkäriin menossa. Prinssipuolisosta ei ollut apua myöskään, hän suosiolla - ja hyvä niin - lupasi hoitaa Simon ulkoilutukset ja raksuja kuppiin. Mietin kyllä jo siinä, että mitä järkeä lähteä yksin, mutta sitten kuitenkin polkaisin riisimoponi asfaltille ja bussiasemalle.


Matka pääkaupunkiin kesti tunnin verran. Pälkähtipä päähän ajatus käydä katsastamassa Makasiinien kirpparitarjonta. Kulttuuritalon pysäkillä ulos "sosiaalitaksista" ja kohti kirpparia. Sinne oli jo menossa monta muutakin uteliasta. Vaan tyssäsipä portille. Oli kiinni tänään ja auki huomenna su ihan normaalisti. Että silleen. 


Ei sitä ihan pienistä lannistuta. Ratikkapysäkki on lähellä ja sinne. Matkalla kuvasin Työläisäitipatsaan, jolle joku oli kutonut kaulaliinan lämmikkeeksi!

Kostea ja sumusateinen oli ilma, joten kaulaliinaa tarvittiinkin.

Suupieleni nousivat hymyyn, kun huomasin lähellä luultavasti partiolaisten kokoontumispaikan. Vai oisko tonttujen?

Mielessä pyöri laulu:"oltiin kumppanit niin, hyvät kumppanit niin" jota väännettiin kumppareiksi. Tässä oli kuitenkin kyseessä kumpanit! Haitanneeko! Kumppanit, kumpparit tai kumpanit. Sama se.

Jatkoin Katajanokalle Vanhaan Satamaan. Siellä oli jo pitkä jono lippuluukulle ja taas olis tarvittu kaulaliinaa! No oli minulla, vaikka ei niin lämpöinenkään.

Näytteilleasettajia oli noin sata. Tavaraa kuin parhaimmalla kirppiksellä, mutta ah tämä hintataso! No laadusta toki joutuu maksamaan. Kuljin kuin Liisa Ihmemaassa ja sisäinen laskimeni raksutti omien punaisten maljakkojeni ja pikareitteni hintoja näillä pöydillä. Oikein tunsin, että sisäinen minä hykerteli riemusta. No en todellakaan olisi osannut omiani sillä asteikolla hinnoitella.

Mutta mutta Anjaseni; ensin pitää haluta myydä, sitten pitää löytää ostaja joka haluaa myös maksaa eikä vaan hiplata lasiesineen pintaa! Ja minusta nyt ei ole muuta kuin hiplaamaan. Ainoat kohtuuhintaiset messuilla oli Kuznetsovin kermanekat, joista oli osa kuvioista hioutunut käytössä himmeäksi. Jopa luulasiset munakupitkin, joita siivotessani kippasin kirppikselle lähtemään, olivat 15 e kipale messupöydällä. Hurjaa! No, eipä silti silmät taaloja lyöneet.

Mitäkö ostin? Ensin en mitään. Kiertelin. Pienet granaattikivikorvikset. Vaikka mulla entuudestaan jo sellaiset Prahasta ostetut olikin. Mutta pienemmät halusin.

Ja sitten se kana. Kiersin sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Itse asiassa se oli ainoa, mitä messuilta lopulta halusin. Ja ostin sen, vaikka vähän kirpaisikin. Turkoosin kanarasian. Luulasia.

Nuo munakupit jätin, vaikka olivatkin edullisesti tarjolla kappalehintaan. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut yhden tai pari niitä ostaa kun tinkasin kanan hinnasta vähän pois. Mutta kun ei niin ei. Sain kanan sitten ihan ehjänä kotiin asti. Kyllä olen melkoinen kanaemo! Lienenkö ihan viisas?

Simo oli onnesta mykkyrässä kun tulin kotiin. Väsyneenä päivän päivystysurakasta oikaisi sohvalle, mistä vahtii, etten vaan pääse uudelleen lähtemään ovesta ulos! Mihinkäs minä nyt enää...

MÄ LEHDEN LUIN JA MUISTELIN

Seura kirjoitti 50 vuotta sitten, eli 14.3.1962 erikoisartikkelissaan kuumaa aihetta: voiko lapsen isä olla läsnä synnytyksessä. Kätilöopiston ylilääkäri Heikki Pitkänen lausui, että yleisen käytännön mukaan ei Suomessa isää lasketa synnytyshuoneeseen: "Isät kuljettaisivat mukanaan massoittain bakteereja; levittäisivät niitä sylkäisemällä lattialle, tupakoimalla ja tulemalla likaisin käsin."

Jaapa jaa. Se oli silloin se. Kun itse menin Jyväskylän keskussairaalaan vuonna -60, mies käännytettiin kylmästi ulko-ovelta ja sanottiin: " Teidän osuutenne päättyy nyt tähän". No, vahingosta viisastuneena seuraavan lapseni päätin tehdä ihan "hand made" eli kotona. Siis tismalleen tänään, viisi vuosikymmentä sitten.

Uuraisten kunnan kätilönä toimi Laina Hukka, jota pidettiin varsin tomerana lapsenpäästäjänä. Jotkut jopa vähän kuulema pelkäsivätkin. Mutta minun kokemukseni hänestä olivat pelkästään positiiviset. Hän oli luvannut kotisynnytyksen ja ottaa vielä nuoren mieslääkärinkin "opintomatkalle". Perjantai-aamun valjetessa mieheni soitti, että nyt olisi aika tulla. Puhelimessa Hukka Laina perui lupauksensa kotisynnytyksestä, koska laskettu aika oli jo kaksi viikkoa yli ajan ja koska hän oli lukenut potilaskertomuksen ensimmäisestä kerrastani. Käski pistää nuttua niskaan ja menoksi. 

Vaan jos jotakin päätetään, se kyllä pidetään. Niinpä käskin mieheni mennä uudestaan soittamaan ja sanomaan, että mihinkään en lähde.

Hukka Laina, niinkuin häntä kutsuttiin, oli ehtinyt tilata jo taksin tullakseen viemään minua. Nuorta kunnanlääkäriä hän ei ollut saanut hereille riittävän nopeasti. No, joka tapauksessä hän itse tulisi. 

Matka kirkolta meille kesti reilut puoli tuntia. Lapsenpäästäjän kengän korot kopisivat lattiaan hänen kantaessaan laukkuaan sisään. Nopeasti hän veti makkarissa sängyt erilleen, petasi toiseen puhtaat lakanat ja ei kun lasta päästämään. Ei siinä nyt minnekään olisi ehdittykään lähteä.

Oli maaliskuun 16. ja Ilkan päivä. Olin aina sanonut, että jos minulle syntyisi poika, sen yhdeksi nimeksi haluaisin antaa Ilkan.

Ilkan päivän aamuna klo 7.10 oli pieni Ilkka-poika syntynyt. Painoi 4.250 ja oli 52 cm pitkä. Kaikki kävi kuin elokuvissa. Isä sai olla mukana ja pestä "pienen"  poikansa heti synnyttyä.

Seura-lehden artikkelissa lopuksi lainataan erään englantilaisen naistentautien erikoislääkärin mielipidettä: "Lapsen tullessa maailmaan ei miehen paikka ole lapsivuoteen vieressä vaan baaritiskin ääressä." Jotenkin minä olen täysin erimieltä. Kokemuksiini perustuen. Onneksi nykyisin kaikki on toisin.

ONNEA  aikuinen poikani! Tänään tasavuodet ja nimipäivä. Ensimmäiset nimipäiväkahvit keitettiin silloin 16.3.1962 illalla. Sitä tuli ihmettelemään myös aamulla synnytyksen hoitanut lapsenpäästäjä Hukka Laina, joka oli ollut saattamassa toista äitiä keskussairaalan synnytysosastolle ja paluumatkallaan poikkesi katsomaan vointiamme. Meillä oli talo täynnä Ilkan päivän juhlijoita.  Rikkoiko joku kahviserviisistä yhden pullalautasen, ei kukaan tunnustanut. Mutta selvitty on yhdelläkintoista lautasella.

SYYTÄ HYMYYN

Nenuselta tuli haaste listata kymmenen itselle mielihyvää tuottavaa asiaa sekä antaa haaste edelleen viidelle.
Varmaankin on niin, että arkirutiineista löytyy useimmat hyvän mielen tuojat:

1. Kun aamulla avaan silmäni, näen ensimmäiseksi ikkunan takana huojuvat koivut. Kauniita ovat lumivaipassaan, myöhemmin hiirenkorvilla, sitten jo täydessä vihreydessä ja lopulta keltalehtien varistua alastomina odottamassa lunta oksilleen. Aina tulen hyvälle tuulelle tästä aamuisesta näkymästä, satoi taikka paistoi.

2. Ihana koirulini Simo kömpii tyynylle, käpertyy vielä hetkeksi kainaloon tai puskee itsensä peiton reunan alle tiiviisti kiinni minuun. Läheisyys lämmittää molempia ja lakanoissa koirankarvoja.

3. Säästä riippumatta uimatossut  ja -hanskat, suurensuuri pyyhe ympärille ja takapihan polkua lammikon avannolle, upottautuminen kaulaan asti ja sekuntteja laskien yleensä reiluun kahteen minuuttiin kylmässä vedessä. Antaa potkua päivään, häivyttää hartiakivut ja raskaan olon sekä nostaa suupielet ylöspäin. Hyvä mieli kuin harakalla, vaikka tuisku taikka pakkanen.


4. Rauhallinen aamukahvi sanomalehteä lukien prinssipuolison viedessä Simon aamun ekalle pitemmälle lenkille. Aamuhetki kullan kallis. Vai mitä kulta?


5. Ystävien yllättävät yhteydenotot nostavat aina positiivista sykettä elämässä. Tarvitsisin itse rohkeutta  enemmän ottaa yhteyttä ystäviini, sorry ystäväiseni.


6. Mielimusiikki, vanhat slagerit, sykähdyttävät joka kerta tulviessaan sisäänottoaukoistani. Pistää rallattamaan mukana. Jopa koppaamaan haitarin ja näpelöintiyrityksiin. Halitulijallaa...

7. Kevään odotus, kirkas auringonpaiste hangilla ja räystäiden reunoilta tippuvat vesinorot sekä alkavat lintujen konsertit.

8. Ensimmäisten joutsenten tervehtivät  trumpettiäänet mökkirannan edustalla, jäiden soitto  ja veden vapauduttua kuikan huuto.

9. Laineiden liplatus mökkilaiturin ponttooneihin tai veneen kylkeen, musiikkia kaikille aisteille. Vapaat vedet ja vapaa mieli.
On kesän kirkas huomen.

10. Lasten ja lastenlasten onnistumiset elämässä ja hyvät suhteet meihin isovanhempiin. Myös yhteiset matkat ja mökkireissut.


Ja sitten vielä - olishan näitä ilonaiheita edelleenkin lueteltaviksi, mutta taispa jo tulla  kiintiö täyteen! seuraavassa haasteessa sitten uusia, sillä "aina on aihetta lauluun..."

Kiitos Nenunen, tämän haasteen saa ottaa  jokainen, jolle tuli tästä hyvä mieli.

SYNTYMÄPÄIVÄSANKAREITA JA ARVONTA

Heippa! Simo täällä! Mulla on tänään synttärit joten mamma postasi koko sivun minusta ja perheestäni. Ette arvaakaan, miten pieni olin silloin ihan pentusena. Aika reppanan kokoinen.

Ja tässä on kuvia koko katraasta, ylävasemmalla minä olen keskellä kolmesta etualalla, sitten on veli Erno siinä oikealla ylhäällä, Ernon musta pallo näkyy myös vasemmassa alakuvassa mamman käden takana ja katso: Heta sisko on siinä keskellä. Mutta minä lullukka pienenä halusin - ja haluan nyt isonakin - lököillä mamman rintamuksella vasten leukaa ja kaulakuoppaa.

Tässä on Heta, mun sisko.  Meitähän on kahdeksan sisarusta, Erno-veljestäni olen jo aikaisemmin kertonutkin. Heta on oikea kaunotar. Ja kuten huomaatte, on iloinen hulivili niinkuin minäkin.

Ja tässäpä minä, tappijalka tapsuttaja, nyt "isona" koirana.

Mamman mielestä olen söpöin ja kultaisin lullukka. Olenkin.

Ja muutkin minusta tykkäävät. Huomaapa lempiasentoni sohvan selustaa vasten valumassa. Kunhan katsekontakti pihalle säilyy, roikkua voin vaikka miten ja läheisyys se aina lämmittää.

Ja minä poikahan osaan olla lutusena ja lipsauttaa pusut.

Varmaan jokunen näistä kuvista on ollut jo aikaisemmin näytillä, mutta tänään kun kerran on syntymäpäiväni, pläjäytän nämä ylpeänä näytille meidän perheestä.  Voihan olla, että löydän vielä puuttuvat viisi sisarustani. Niin, olen neljävuotias Simo Sallinpoika Hurtta tänään 13.3.2012. Aika poika, sanoisin.


Kohta seuraa jännittävä blogin synttäriarvonta. Minä toimin virallisena valvojana, joten ei nyt sen enempää höpinöitä. Se on moro!


NO NIIN!  Mamman blogin synttäriarvonta alkaa:

Mamma väkersi eilen illalla arpaliput -

joita minä sitten silmä tarkkana vahdin -

ja liput humautettiin syvempään kulhoon -

josta prinssipuoliso yhden kerrallaan nosti -

vain yhden kerrallaan, sen varmistin -

ja DA-DAM tässä ne ovat:

Beate56 kaikki neljä jälkkärikippoa,

Maikku sen irrallisen luulasikipon,

LeenaLumi pienen koirulin ja

sitten arvottiin vielä  yksi lohtu kun on mun synttärini kerran:

sylville tämä pieni

koiruli ylimääräisenä voittona.

Laittakaapa voittajat osoitetietoja tuohon mamman sähköpostiin.

KIITOS KAIKILLE ARVONTAAN OSALLISTUNEILLE ja

ONNITTELUT VOITTANEILLE.

Simo, virallinen valvoja