ELÄMÄN KEINUSSA

"Heilu keinuni korkealle..." mutta pidä pääni pilvissä. Näinhän sitä toivoo. Mutta eihän vauhtia korkealle saa, ellei keinu käy alhaalta sitä hakemassa. Koko elämä on kuin keinulautaa. Aiheesta on monta kirjaakin kirjoitettu.

Pilviä hipoi pääni, kun parin viikon takainen serkkujeni ryhmä tapasi toisensa nyt jo viidennen kerran, tällä kertaa Valkealassa ja sieltä Jaalan Verlassa. 

Aurinkoinen sää, iloiset ilmeet ja ihana tunnelma serkusten kesken. Söimme lounaan ampiaisista piittaamatta, kiersimme Verlan tehdassaleissa hämmästelemässä, iten fyysistä työtä tehtaan väki aikanaan joutui tekemään. Kiersimme alueen pikkupuodeissa ja aina jotakin lähti mukaan, samoin viinipuodista valikoima siideripulloja niemeen virvokkeiksi. Ja sovittiin ensi kesän tapaaminen tänne niemeen, onhan nyt terassi vaikka tanssiksi pistää kun pelimannikin on ihan omasta takaa.

Itku pitkästä ilosta. Kahden väliin - kuin oven ja karmien - jääminen löi otsaani mitätön-leiman. Nyt odotan keinulaudan nousemista jälleen kohti pilviä. Siitä on jo merkkejä, sillä ajelimme tänään niemeen takaisin, kun perjantaina oli kotimatka prinssipuolison lauantaisen säestyskeikan vuoksi. Perjantai-iltana harjoittelivat rajan taakse jääneen Koiviston kylien tarinoita kertovaa näytelmää varten, näytelmä esitettiin sitten lauantaina salintäydelle yleisölle. Olivat onnistuneet hyvin, sanottiin. Koivistolaisia oli jo lauantaina muistelujen illassa runsaasti, varsinainen pääjuhla olisi ollut tänään, mutta kun ykkösbassoja kuorossa oli riittävästi eikä sota yhtä miestä kaipaa, puoliso jätti juhlat tältä päivältä väliin. Hyvä näin ainakin minun - ja Simonkin - mielestä.

Liikenne etelään oli jatkuvaa nauhaa, syynä Neste-Rallin jo alkanut paluuliikenne. Onneksi me ajelimme vastavirtaan meilkeinpä omaa tahtiamme. Pysähdyttiin Hartolassa, syötiin ja annettiin koirulin lukea terveiset nurmikolta. Toivakassa on mukava kahvila, Huikon Helmi. Siellä pysähdyimme kahvilla.

Täällä niemessä on todella rauhallista. Tuulee hieman, mutta luvatut sateet viipyvät. Ja ellei ala satamaan, sujautan koivet kumisaappaisiin ja lähden poimimaan villivadelmia. Niitä on nyt paljon ja ovat isoja ja puhtaita. Prinssipuoliso säntää tietysti huomenna viimeistään mustikkametsään. Meillä niitä on riittävästi, liiaksikin, mutta on kiva ilahduttaa ystäviä mustikkasangollisella.

Keinulaudan ollessa lähellä maata alakulo on vallata elämänilon.
Olemassaolon oikeutuksesta paljon puhutaan, toisille se on itsestään selvyys, minulle se ei ole koskaan sitä ollut. Johtuu lapsuusajan asioista. Aikuisena olen niin sanotusti juossut itseäni kiinni paitsi työnteossa, myös lukuisissa luottamustehtävissä ja opiskellen.  Ne ovat nostaneet itsetuntoani lähemmäksi vedenpintaa. Silti helposti uppoan. Niin syvällä sielussa  on huonommuuden tunne. 

No, ilo pintaan vaikka sydän märkänisi, sanotaan. Ehkä se tästä taas iloksi muuttuu kunhan saan kyyneleet kuivattua. Elämä kuitenkin kantaa meistä heikointakin. Työssä ollessa toimin työkavereilleni Leelian-lepotuolina. Jaapa jaa. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, näinkin sanotaan. Laitan siis suuni suppuun ja huomisaamuna totean: heräsin ihanaan aamuun, ihanan päivän se tuo. Usko tai älä. Näin se menee.

Ihania aamuja teille blogiystävät. Mielelläni kannan sydämessäni myös ystävieni vaikeitakin asioita. Me tarvitsemme toisiamme.
Heilahda korkeelle keinu!

Lämpimästi tervetuloa Anneli Halme anja-reginan aitan lukijaksi.

REMPPAREISKAT VAUHDISSA

Monta vuotta on mietitty, mitä tehdä, ettei syksyinen järveltä puhaltava tuuli heitä vesisadetta vaakasuoraan mökin oveen, ikkunaan ja kuistille. Mietitty kuistin lasittamistakin, mutta ahtaan paikan kammo valtaa välittömästi jo ajatuksestakin. 

Kuva on otettu iltahämärässä, joten hämärä kuva siitä tulikin.

Tänä kesänä sitten lapsenlapseni toi mukanaan työkalut ja hakivat prinssipuolison kanssa lautakuorman. Siitäpä sitten alkoi terassi syntyä mökin rannanpuoleiseen päätyyn. Varmuuden vuoksi laitettiin pystytolpat, josko terassille voisi laittaa valokatteen.
Kutsuttiin kunnan rak.tarkastaja katsomaan, voiko terassia kattaa valokatteella. Ei voi, sanoi hän. Terassia saa jatkaa vaikka järveen asti, mutta kattaa ei saa. No ei sitten. Ongelma, jonka vuoksi remppaan ryhdyttiin ei siis ratkennut. Kuistin lasitusta hän suositteli, mutta hirsirakennus elää ja lasitus maksaa maltaita. Antaa siis sataa edelleen kuistille saakka.

Piällysmies Simo Hurtta tarkkana, mitä välillä talkoo-olutta ottaa.

Pergolan siitä rakensimme - tai vielä puuttuu tolppia sitovat laudat ja kaidepuut. Ei haittaa. Mökki sai uudet rappuset ja terassilla on tilaa pitää vaikka tanssit. Hyvä näin.

Eilen ja tänään on pilvistä, muutama tippa sadetta saatiin eilen. 
Ei se prinssipuolisoa haittaa, hän säntäsi mustikkametsään heti herättyään. Alkuviikosta oli hieman nenä maassa, kun yritti mennä tuonne omaan mustikkapaikkaansa katsastamaan, joko ovat kypsiä. Kas siellä kyykki jo puolitusinaa thaipoimijoita tai paremminkin kauhojia meidän vasta istutetun taimikon mustikanvarvuissa. Olivat ajaneet peräkärryllisen pakettiautonsa tien suulle niin,  ettei tontille päässyt lainkaan. Kukaan heistä ei osannut sanaakaan suomea. Prinssipuoliso näytti heille istutettuja taimia ja pyysi varomaan niiden ylösnyhtämistä. Saavit vaan kolisivat, kun varsipoimurit kauhoivat maasta kaiken irrallisen, kivet ja kävyt mustikoiden mukana.

Mielestäni on todella väärin, että nämä poimijat ohjataan keskelle kylää pieneen metsikköön, josta kylän ikäihmiset ovat aiemmin saaneet mustikoita poimia. Nyt nämä mummelit ja papparaiset kyynärkeppeineen joutuvat menemään tuonne karhumetsiin etsimään marjansa. Soitettiin kyllä marjayrittäjälle, kiitos palautteesta sanoi hän. No, kuulin, että kotikaupungin lähimetsässä oli myös ammattipoimijoita ansiotyössään. Toisaalta hyvä, että marjat poimitaan, mutta jos talosta toiseen on näköetäisyys ja siinä välissä vierasmaalaiset poimijat kauhomassa, jotenkin se vaan pistää ajattelemaan.

Mutta minä onnellisena köllöttelen uudella terassilla, kunhan vaan saadaan aurinko pilkistelemään pilven raosta. Terassin alta kaivetut pihalaattakivet on kuitenkin minun tehtävänäni upotella uusiin paikkoihin. Siinäpä puuhaa yhdeksi päiväksi. 

Simon mielipaikka on laiturilla. Siellä koiruli kököttää kuuntelemassa laineiden liplatusta ja kuikkien kutsuhuutoja.
Mutta on täällä muitakin otuksia; pari päivää sitten nähtiin siili lyllertämässä ja eilen jäniksenpoikanen juoksemassa alas naapurin pihalle. Elämää ja pientä puuhastelua riittää. Ja ilta-aurinkoakin joskus!

SINNIKÄSTÄ AARTEEN ETSINTÄÄ

Sanotaan, että timantit ovat naisen parhaat ystävät. Niinpä. Ei mulla niitä montakaan ole, mutta jokunen matkan varrelta tarttunut vaatteisiin. Ensimmäisen sain joskus hääpäivän tasavuosipäivänä joskus 70-luvun lopulla. Sormuksessa. Jonkun aikaa sitä sormessani ihailin, kunnes se huuhtoutui pesuveden mukana kaupungin viemäriin. Oli niin löysät kiinnitykset. Kultaseppä korvasi sen laittamalla uuden vähän tiukempaan. Jossakin se sormus nyt lojuu korurasian pohjalla, mahtuneeko edes sormeen enää.

Toisen timanttini sain pikkurillisormukseen. Olin palvellut rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta vuosikymmenet. Viikko lomaa ja sormus. Hyvä työnantaja. Timantti vaan niin pikkuruinen, että tuskin sitä huomasikaan sormuksessa.
Kolmannen taas prinssipuoliso osti jostakin Välimeren kultakaupasta, liekö hänellä ollut jonkinlainen auringospistos. Se riippuu työkavereilta läksiäislahjalla ostetussa ketjussa kaulassani.

Nopas. Lähdettiin sitten Turkkiin. Kierrettiin Kappadokiat ja Alanyat. Ja eikun taas opas vei meidät kultakauppiaan ihanuuksia katselemaan. Katseltiin. Pohdiskeltiin hintoja. Kalliitahan ne on, vaikka miltä kantilta asiaa pohtisi. Ja taas oli prinssipuolisolla heikko hetkensä ja minä sain korvakorut, joissa kimmelsi pikkuruiset timantit. Ihan aitoustodistuksella nekin. Reteenä pujotin ne korvieni pikkuruisiin reikiin. Elvistelin oikein.

Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Aina välillä olen kopaissut korvanlehtiäni todetakseni, että tallella ovat. Simolla on paha tapa yrittää irrottaa korua korvanlehdestäni. Joskus saanutkin melkein irti, vaikka ovat olleet suht tiukasti taustanappulassaan.

Vaan kopaisinpa pari-kolme päivää sitten. Toinen korvanlehti oli ilman korua. Voi hitto. Muistelin, missä olin pyöriskellyt ja minne koru olisi voinut tipahtaa. Olin puhdistanut mustikoita terassilla, muistin, että jotakin peratessani kopsahti alas. Ryömin terassin alle, mutta vettä satoi kuin aisaa. Eikä niin pikkuista korua hiekan ja sananjalkojen seasta voi löytää. Mietin, uskallankohan kertoa prinssipuolisolle hukanneeni toisen koruista. Kun ne ei ihan halvat olleet. Ja muutenkin.  Mutta kerroin varovasti. Mies sanoi, että ei niitä nyt arkikoruina ole ollut tarkoituskaan pitää. Olivat tosin olleet korvissani jo toista vuotta ainakin. Jaapa jaa.

Olin jo menettänyt toivoni. En uskaltanut imuroida vaan lakaisin varovasti lattioita. Ei mitään tulosta. Mutta sitten istahdin läppärin eteen ja maton reunalta rapsahti korvakorun se timanttinen osa parketille. Voi sitä ilon päivää, hihkaisin kuin Uuno Turhapuron appiukko.Nyt puuttuu enää se takatoppari. Sen hankkiminen on helpompi juttu kuin itse korun. Jippii. Laitoin korvikset korulaatikkoon odottamaan juhlatilanteita. Joita meikäläisellä ei niin usein ole. Mut silti. Pitää vaan lähteä etsiskelemään kultasepiltä taustatopparia koruun.

Etsivä löytää. Ja sokea kana jyvän. Elättelen kuitenkin toivetta, että korun osa vielä jostakin tupsahtaisi eteen. Prinssipuolisokin kävi katsastamassa terassin alusta, ei hänkään mitään sieltä löytänyt.
Minä olin suunnitellut seulovani hiekan sentti sentiltä, mutta onneksi koru oli tipahtanut sisälle.

Niin. Vettä on satanut tämän heinäkuun tarpeet. Kotona mustikoita siivotessani Simo katseli haikeana terassin ovelta ulos, ei halunnut tassujaan kastaa. Minä taas huokasin, että leveästä takapuolesta on omat hyötynsä, ainakin koiran kannalta. 

Täällä niemessä sade on piiskannut ihanat ritarinkannukset ihan poikki. Kukinnot on niin upeat, mutta märkänä niin painavat, että varret ei kestä pystyssä, vaikka olin ne aiemmin tukenut.

Ja kukkamaalla sade on pieksänyt lähes kaikki kukat olemattomiin, valkoinen varjolilja näivettyy alkutekijöihinsä. Toivottavasti sen sipuli kuitenkin säilyy. Ja ämpäreihin istuttamani vaaleanpunaiset marketat on uineet itsensä liki hengiltä. Samoin orvokit ja samettiruusutkin. Mutta sama se on meillä kaikilla, aurinkoa, aurinkoa nyt ja nopeasti. Järvessä vesi on noussut, ihmekös tuo kun aina vaan sataa. Toivotaan oikeata kesää nyt. 

Mustikat on pakkasessa, kirsikat samoin, saskatonit jätän suosiolla rastaille, herukat alkavat kohta olla kypsiä ja pensasmustikoista tulee ennätyssato. Mansikoitakin on säilötty riittävästi. Kanttarellit poimittu aivan pihan reunustalta. Hullua, että vasta heinäkuun puoliväli ja säilöntähässäkkä parhaimmillaan.

Niemessä paistaa nyt aurinko pilkahduksittain. Aamulla pulahdus kesäiseen järviveteen oli luksusta. Simo vartioi laiturilla, etten häviä Korppisen aaltoihin. Terassin rakentaminen suojaksi syksyn sateilta mökin edustalle mietityttää. Mutta pakko se vaan on vihdoin pystyttää.

Sateen pieksämät ritarinkannukset mökin rappusilla, tää on niin tätä. Hm.  Hyviä kesäpäiviä kuitenkin. Tulossa varmaan.

SEPRAMARKKINOILLA KUNDASSA JA MAHUSSA

Joka toinen vuosi järjestetään perinteiset käsityö- ja rantakulttuurifestivaali, tänä vuonna Länsi-Virunmaalla, Kundan kaupungissa. Tapahtuma perustuu yli 700-vuotiseen perinteeseen, jona aikana Suomenlahden yli on vaihdettu kalaa ja viljaa tuttujen rajanaapureiden kesken. 

Minulla oli mahdollisuus osallistua tähän Söpralaat-tapahtumaan, sillä prinssipuoliso oli siellä säestelemässä ja minä tietysti vaan roudasin. Perjantaina noustiin anivarhain, bussilla satamaan ja Tallinnaan, jossa käytiin ensin Metsakalmiston hautausmaalla Georg Otsin ja muiden kuuluisien virolaisten haudoilla. 

Georg Otsin laulua varmasti jokainen on kuullut!

Samoin presidentti Lennart Meri on meille kaikille jäänyt mieleen.

Lydia Koidula, Viron kansallisrunoilija, muistetaan mm. Äidin sydämestä (Maan päällä paikka yksi on...). Koidula eli vain 43 vuotiaaksi.

Hautausmaan portilla kuusen valkoista kukintaa.

Kirkkokahvit nautittiin hautausmaan parkkipaikalla, josta edelleen bussilla Rakvereen, missä majoituimme tosi mukavaan Aqva-hotelliin. Hotellissa oli upea kylpylä-Spa-osasto, monen monta erilaista saunaa ja suihkua. 

Lauantaina puolilta päivin Kundan kaupungissa pidettiin viralliset avajaiset, joissa suomalaiset lahjoittivat virolaisille silakkaa ja norria ja saivat vastalahjaksi viljaa ja leipää. Aurinkoisella tapahtumapaikalla oli musiikkiesityksiä, mm upea Kundan kaupunginorkesteri. Myös meidän seurueemme lauluryhmä esitti kansanlauluja. Tapahtumaan kuului myös kaksipäiväiset markkinat.
Ja mitäkö ostin? Herneitä, limua ja olutta sekä syvänpunaisen orvokkipelakuun. Ja tietysti korin. Prinssipuoliso kuin ohimennen huomautti, että "joka reissulta on tullut pajukori mukaan, niitä on kotona jo monta erilaista"  ja eikös vaan innostanut minut ostamaan taas yhden. 

Kundasta ajettiin sitten Mahuun, pieneen merenrantakylään, jonne varsinkin tytärsaarelaiset ovat ennen vanhaan tulleet kaupankäyntiin. 

Lipunnosto oli tärkeä tapahtuma sekä Kundassa että Mahussa.
Kundassa lipunnosto oli virallinen merisotilaiden ollessa mukana, Mahussa lipunnostajina riitti kolme kyläläistä.

Nykyisin Mahussa on nelisenkymmentä asukasta kun kissat ja koiratkin lasketaan mukaan. Mutta niin olivat saaneet tosi upean soitto- ja tanssiryhmän esiintymään. Ja miten kauniita kansallispukuja!

Ja erikoisia soittimia säkkipillistä puukauhalla soitettavaan uralautaan.

 Meidän puoleltamme  Tytärsaariseuran puheenjohtaja ja prinssipuoliso esittivat laulua yksin ja duona sekä prinssipuoliso säesti yhteislauluja. 

Tässä vaihtuu kala ja leipä!

Komeat lahjaleivät!

Aurinkoinen sää suosi lauantain tapahtumia. Ja mahulaisten tarjoama seljanka oli todella maittavaa. Illalla palattiin hotellille ja tietysti uimaan ja saunomaan. Iltaa jatkettiin vielä iltapalalla läheisellä Berliinin Trahterilla, missä erän polttareitaan viettävä poika myi saunavastaa ja sai kuin saikin sen kaupaksi!

Sunnuntaina alkoi sataa tihuuttaa. Pidimme ystäväpariskunnan kanssa sadetta Rakveren kirkon seinustalla, kun yltiöpäisyyttämme jätimme sateenvarjot hotelliin. Kirkkoa vastapäätä oli erään taiteilijan ateljee ja ponkaisimme sinne. Tulin sieltä ulos taulu kainalossa. Tyttö ja gramofooni. Ei paha. Eikä kalliskaan.

Ajomatkalla Rakveresta Tallinnaan saatiin vettä kuin saavista, rakeita ja ukkosta myös. Ja kun tulimme Tallinnaan, kadut olivat pieninä jokina, joissakin paikoin oli vettä parikymmentä senttiä. Eipä paljon kävelty vanhan kaupungin markkinoille Raatihuoneentorille. Piipahdettiin bussilla kaikkien suomalaisten suosimassa virvoitusjuomakaupassa ja Viru-keskuksen käytävillä käveltiin kuivin jaloin. Enpä ole koskaan nähnyt Tallinnaa niin "Venetsiana".
Minusta on todella tärkeätä, että itänaapurille luovutettujen saarten Tytärsaaren, Suursaaren, Lavansaaren, Seiskarin jne vielä elossa olevat syntyperäiset asukkaat ja jälkipolvet vaalivat ystävyysperinnettä virolaisten kanssa. Hyvä näin.

Kahden vuoden kuluttua on jälleen Suomen vuoro järjestää Sepramarkkinat. Ne on silloin Virojoen Klamilassa. Sinne ehkä taas. On meillekin tainnut tulla Sepramarkkinoista jo perinne, niin monesti ollaan mukana oltu, vaikka maakrapuja sisä-Suomesta.