torstai 29. marraskuuta 2012

VÄHITELLEEN JOULUUN

Mitä olisikaan joulun odotus ilman lunta? Maa on ollut martona tähän saakka. Aamuisin ovat pihanurmelle varisseet hevoskastanjan ruskettuneet lehdet  litimärkinä taipuneet uimatossun alla. Tänä aamuna jo kahisivat kohmettuneina, lunta kuin mannaryynejä tuo tuuli mukanaan takapihalle ja kuistille.


Simo ihmettelee ohutta lumikerrosta. Vielä eilen oli metsässä ihan sulaa mättäillä ja poluilla. Vain saniaisten lehdille oli jäänyt rippusia lumihiutaleista.


Maisema valaistuu lumen myötä. Sääennusteet lupaavat lumimyräkkää tänne eteläisempään Suomeen. Vielä ei  ole meille asti yltänyt. Minäkin jo myräkkään valmistauduin,  kävin ostamassa Kuomat koiran lenkkireissuja varten. Niillä sitten tallustelin aamulla postilaatikolle ja jätin jälkiä rikkomattomaan ensilumeen. Viereen tulivat tietysti pienet tassunjäljet... onhan aamuinen postilaatikkoreissu aina yhteinen.

Mutta eipäs vielä ole puhuri puhaltanut lammen pintaa jäähän. Vain pienoinen hyyhmäkerros oli lammikossa, ei tarvittu jäänsärkijää avuksi aamuisella uintireissulla. Kun ilma on viileämpää, tuntuu vesi ihan lutuselta painautua niskanikamia myöten ihanaan viileyteen.

Viileä ja viipyilevä kuin avantoon pudonneen kuolema, siteeraus viimeksi lukemastani kirjasta. En kylläkään tahdo jaksaa antaumuksella tuota kirjaa lukea, en saa siitä oikein mitään otetta. Ehkäpä pitäisi lukea yhtäjaksoisesti,  olen sitä iltalukemisena ennen nukahtamista tavannut. Nimittäin tämä Hämeen-Anttilan Tapettiin sulautunut, vai mikä se nyt tarkasti ottaen on. Taitaa jäädä kesken, vähän siltä tuntuu.

Ikkunalla ilahduttavat marraskuun kukkivat kaktukset, punainen ja valkoinen. Valkoisessa on hehkuvat, suuret kukat. Vaikka kyllä punainenkin (joita minulla peräti kaksi ruukkua) on joulun odotukseen hyvin passeli ilahduttaja.
Muutakin tilpehööriä tuli mukaan kuviin kun en viitsinyt kukkaruukkuja erilleen  nostaa. Haitanneeko, tipehööriähän tämän huusholli on ihan täys.

Pikkujoulujen aika on parhaimmillaan. Meillä päätettiin viettää pikkujoulua ihan vaan keskenään, minä, prinssipuoliso ja Simo.
Glögiä lämmitetään, pipareita pöytään, ja se on siinä. Pikkujoulupaketeiksi annetaan toisillemme läheisyyttä ja lepoa, ymmärtämistä ja pientä paapomista. Varsinkin Simolle. Eikä tarvitse näitä pakettiin punoa...hih. Läheisyys lämmittää, kynttilät sytytetään ...

Muutama villasukkapaketti pitää ehkä pakettiin kääräistä, sukissa riittää tänäkin talvena, sillä 22 paria on valmiina (osa jo annettukin käyttöön) ja keriä on vielä korissa odottelemassa. Joskus ajattelen, miten yksniitinen eukko olenkaan, vain pukkaan villasukkia iltapuhteet. Mutta se on niin helppoa hommaa. Ja kyllä aika tavaran kaupitsee, sanoo vanhat.


Varsinaista lumimyräkkää siis odotellaan. Tuulenpuuskat enteilevät eneneviä hiutaleita pihan poluille. Meille on tulossa talvi. Kunhan ensiin maa jäätyy niin, että lumet pysyvät. Toivottavasti jo jouluksi.
Mitenkäs muuten pukin poro  täynnä painavia paketteja olevaa  pulkkaansa jaksaisi sulassa maassa perässään raahata? Jos ei jouluna olisi lunta....?

maanantai 26. marraskuuta 2012

UNTEN SYVISSÄ VESISSÄ

Prologi: Hereillä en voisi
hengittämättä
sukellella pinnan alla,
määrättömästi...


Aamuyön väistyvä hämäryys
läpi tuulen henkäysten liikuttaman
pitsiverhon.
Ikkuna avoin unissakävelijälle
ilmojen halki, alas rantatörmään...

Jalkapohjissa kosteus
yön kylmettämistä laituripuista.
Sukellus aamun vielä viileään veteen.
Olenko hereillä? En tiedä.
Silmäni ovat auki.
Uin veden alla, missä järven tummat syvänteet
vetävät minua puoleensa.
Hiukseni leviävät ja leijuvat pääni ympärillä.


Jatkan vedenpinnan alla,
edessäni lumpeitten varret
nousevat pystysuorina valoon päin.
Puikkelehdin kevyesti ahvenvitojen välistä.
Nousevan aamuauringon valo läpäisee vettä -
heittää varjoja pohjahiekkaan.
Olla unessa, ei hereillä.
Hengittäminen ei tunnu olennaiselta.
Unimaailmassa.

Ihminen, ennen yksi ystävistä,
nyt vihamieheni. Hänkin ui veden alla.
Säpsähdän. Pelottaa.
Hän seuraa minua.
Pyristelen pakoon.
Vesi on mustaa ja järven pohja upottaa,
pohjamudasta törröttää tummia järvihakoja,
kauan sitten veteen kaatuneiden puiden
sileiksi hioutuneita, limaisia ja etovia
oksaisia runkoja.

Mutaan painuneiden puiden alla kivikaloja, "konttiryssiä",
Jalkani uppoavat iljettävään sameaan veteen...
Huudan apua, vain vesikuplia nousee pinnalle huudostani.
En tahdo syvyyksiin. Haraan vastaan,
kauhon vettä päästäkseni lähemmäksi rantaa.
Yläpuolellani auringon säteen lävistämä vedenpinta.


Katson ympärilleni hämärässä huoneessa.
Hiestä märkänä, peitto kiertyneenä ympärilleni.
Huomenta.


lauantai 24. marraskuuta 2012

SIMON LAUANTAISTA

Sataa tihuuttaa. Aamuinen uintireissu lammikolla ei oikein avantouimiselta vaikuttanut.   Mutta totuttelevat tulevaan, kun  toiveissa on saada hieman lunta ja pakkastakin. Nyt ollaan kovasti plussan puolella. Kun ei vielä lammikko jäässä, sinne oli helppo mamman ja papan painautua. Minä poika vähän haukuin mammaa kun se temppuili siellä vedessä. Olis voinut vaikka hävitä sinne!

Piipahdan välillä pikaisesti ulkona, kukapa antaisi vapaaehtoisesti turkkinsa kastua. On olevinaan kaamosväsymystä. Koirulillakin.
Pieni kirpparilta ostettu peti  on kovassa käytössä, sinne on mukava kiepsahtaa nokosille.
Ja haukottaa niin vietävästi! Antais nyt olla räpsimättä sillä kameralla, no, toisaalta tykkään kun minua filmataan. Tiedän olevani tärkeä.

Tosin naurattaa tämä filmitähtenä oleminen. Ei paha. Ota nyt kuva vatsanpuoleltakin...

Vaikka oma sänky kullankallis, tykkään tehdä oloni mukavaksi myös sohvannurkkaan. Vai huomaattekos, olenko siinä? Pelkkiä ruusutyynyjähän kuvassa näkyy! No hei, olen siellä keskellä!

No hyvä on. Ollaan sitten pää tyynyllä. Onko hyvä näin?
Hyvin sulaudun ruusukuvioihin, eikös?

Ihan kiva tässä on pötkötellä, taidankin ottaa pienet päikkärit!

Koiran unta! Kaukana kavala maailma...

Mamma se kutoo noita sukkiaan, mihin se ne aikoo laittaa kun niillä ihmisillä on vain kaksi jalkaa. Toista se on minun. Eihän sen nyt kutomat sukat riittäisi kuin kahdet parit minulle, Cosmolle, Eccolle ja Shakalle. Ja yhden koirulin sukkaparit  vielä jäis ylimääräiseksi. Vaan olis se hurjaa kulkea etukäpälissä eriväriset sukat kuin takakäpälissä.
En oikein ymmärrä tätä sukkabuumia. Ja vielä pappa lupas tuoda sille lisää seiskaveikan lankaa. Että muka sais miesten sukkia kutoa lisää. Kutookohan se todella minulle, mies minäkin olen!
Mut järki pitää siinäkin olla, neljäkymmentä sukkaa valmiina ja vielä lisää meinaa kutoa. Sukkamummo. On kuulema helppoa ja voi ajatella omiaan kutoessaan. Hm. Minähän ajattelen omiani koko ajan.

Eilen nää keitti jauhelihakeittoa. Se on minun herkkuani, mutta ei antaneet kun oli siihen tarkoituksella laittaneet sipulia. Minulla kun on massu ollut vähän vaiheessa, ei tahtonut ruoka pysyä massussa. Vaikka uskonkin, että se johtui pavuista joita oli pataruuassa mukana. Ja vahingossa söin ennenkuin huomasin ne.

Ensin luulin, että jäin ilman keittoa eilen, kun mamma kuori sen peppuperunan siihen keittoon! Hassuja perunoita kasvaa. Ja porkkanoitakin, niinkuin se pari viikkoa sitten postattu pissahätä-porkkana.
Vaan en minä nyt niin perunoita kaipaakaan, kanaa ja kalkkunaa mieluiten. Nyt ne pitää minua melkeinpä pelkillä raksuilla, että saan vatsan taas balanssiin. 

Illalla jäädän papan kanssa kahdestaan  - no Elvis tietysti kolmantena. Mamma lähtee teatteriin. Minusta parasta on sen perunateatteri, siitä aina seuraa maukasta ruokaa. Sitten kun vatsa sietää muutakin kuin nappuloita ruokasäkistä. Lopettivat ne hammasPedigreenitkin minulta kun lukivat että niissä on viljaa.
Kanaa ja maissia vaan. Sitä se minun elämäni nyt on. Mutta terveys ennen kaikkea.

Tassut on hyvässä timmissä, samoin turkki. Ja mieli on iloinen ja riepas. 
Lopuksi vilkutan mustalla tassutyynylläni. Miten minulle on jäänytkin tuollainen "mustikka" varpaan alle?  Hieno tuntomerkki, sanoo mammakin.

Meillä käytetään paljon mustikoita, mutta ei niitä lattialle asti ripotella, hih. Voiko koiralla muuten olla kokonaan mustat tassuanturat? Eikö niistä jää mustia jälkiä, mitä? Pitääpä nuuskia tarkemmin....
Hyvää lauantain iltapäivää ja huomista sunnuntaita. Huomenna minä menenkin tapaamaan varamammaa ja taataa. Kiva kiva!


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

KILTTEYSVIIKOT

Ennen muinoin, kun vielä uskottiin joulupukkiin, aloitettiin tietoisesti olla entistä kiltimpiä joulun lähestyessä. Eipähän sitä koskaan tiennyt, mistä nurkasta tottu kurkisteli ja kirjaansa merkitsi itse kenenkin kiltteyden ja tuhmat temput.
Nyt tuo usko pukkiin on horjunut, tavaratalojen valtava joulurumba ja postipojan kotiin kantamat mainoslehdet herättävät kyllä kysymyksen, mihin pukkia tarvitaan, jos ihan itse käydään joululahjat ostamassa! Mutt silti. Joulussa on taikaa. Minäkin toivoin pukilta tiettyä lahjaa tänä jouluna. No pientä pölynimaisijaa. Eihän se mikään salaisuus ole. Kun auton imurointi keskusimuriin ei onnistu lyhyen imuletkun avulla. Saapahan nähdä, olenko imurini "ansainnut" kiltteydellä.



Kaikista maailman asioista on helppo marista. Epäkohtia on, ne on helpot huomata. Moni asia harmittaa totaalisesti. Päivä voi alkaa ihan "päin pyörän satulaa" ja mennä pilalle. Ja kuitenkin;  kaikki on paljolti itsestä kiinni. Omien korvien välissä on se asioihin suhtautumisen pointti. Hapannaamaisuus jää helposti "päälle".

Näin joulun lähestyessä on syytä ryhdistäytyä. Kääntää kajarit kiltteyteen ja tosissaan yrittää etsiä asioista pieniä positiivisia puolia. Helppoa se ei ole, mutta yrittänyttä ei laiteta, sanotaan.



Kun nyt marraskuun ankeina sadepäivinä aloittaa valmistautumisen kiltteysviikkoihin, voi joulukuun aloittaa jo suupielen kaaret hivenen yläviistoon. Josko silloin lumikin jo valkaisisi pihamaan...

Tässähän sitä haastetta on meille jokaiselle. Yritetään löytää ilonpisarat arjesta, ollaan ystävällisiä ja sallivia paitsi itsellemme myös lähipiirillemme. Ymmärretään, annetaan anteeksi ja pyydetään anteeksi. Nähdään ympärillämme oleva kauneus, luonnossa, kodissa, ihmisissä. Niitä on, ne pitää vain huomata.



Minä olen kiitollinen kohtalaisesta terveydestä, perheestä, Simosta. Asiat on mielestäni kaikinpuolin hyvin. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Kirkkaat värit riepumatossakaan eivät ole kirkkaita jos ei niitä voi verrata tummempiin. 

Olen lukenut iltaisin Hannu Lehtilän kirjaa Tarja Halosesta. On sanottu, että Halosesta joko pitää tai sitten ei. Samoin kirjasta. Minä pidin. Moni asia avautui Hannu Lehtilän teksteistä. Tarja Halonen on ollut monessa asiassa edelläkävijänä ja tienraivaajana. Rohkea, älykäs. Mitä siitä, jos on leveät leukaperät, pitkähkö nenä ja porkkanankeltainen tukka. Niistä ja "muumilaukusta" on riittänyt piikittelyä. Minun sympatiani Tarjaa kohtaan vahvistui kirjan lukemisen myötä. Kaikki eivät voi olla "kauniita ja rohkeita" mutta rohkeutta Tarja Haloselta ei ole koskaan puuttunut.Toki toivon menestystä nykyiselle presidentille, hänellä on toivottavasti paljon helpompaa. Ja asioillahan on aina puolensa ja puolensa....



Nyt päivän askareisiin. Mustikkapiirakka paistuu uunissa, odotellaan lapsenlasta kavereineen piipahtamaan. Simo loikoilee tuossa jalan päällä (kiinni pitää olla mammassa...), Elviksen häkki odottaa viikkosiivousta, samoin koko huusholli tarvitsee pölyjen imaisemista. Ja ikkunasta pyyhkäisen pienet koirulin henkäykset, aamuinen oravan käpymetsään kulkeminen pihapuun rungoilla saa koiran villiintymään.
Nyt minä aloitan kiltteysviikot. Toivon, että kelpaisi muillekin. Postaillaan positiivisesti ja nitistetään negatiivisuus. (Kunnes taas jokin ällö pläjähtää mielen sopukoista ja pakko sytkyttää se blogiin, hih ja huh...)
Kepeätä keskiviikkoa, ystävät.






sunnuntai 18. marraskuuta 2012

SATUNNAISIA ASIOITA

Kipa ja Mustis haastoivat sekä minut että Simon kertomaan kahdeksan satunnaista asiaa itsestämme. Pienen miettimisen jälkeen ja Simon armollisella suostumuksella tässä muutama omituispiirre meistä:

1. Me ollaan ihan tavisperhe. Minä ja prinssipuoliso molemmat jo eläkkeellä, tottahan toki tämän ikäpolven ihmiset. Ja Simokin jo neljä vuotta, eli mies parhaassa iässä. 28 vuotta jos ihmisen iässä lasketaan.
Mutta nuoremmuudestaan huolimatta pyrkii parhaansa mukaan passauttamaan itseään meillä vanhemmillä, hih.

2. Työnjako tässä "eläkeläistalossa" on sellainen, että minä luen, laitan sapuskat ja bloggaan. Prinssipuoliso juoksee juoksevat asiat, käy itsenäisesti kaupassa ja haitarikerhoissa soittelemassa sitten iltaisin. Haluaa vielä oppia englantia ja muitakin vieraita. Ja Simo sitten, hän on sellainen "normiriemun tuottaja", aina valmis nuolaisemaan...

Mut sitten ihan henk.kohtaisesti:
3. Kun ennen aktiiviaikana juoksin tukka putkella, nyt vastaavasti olen ihan lösähtänyt kotinurkkiin. Ja viihdyn. Aina olevinaan tekemistä.

4. Motto:  parempi pölyt sängyn alla kuin aivoissa. Ja on niitä...

5. Anteeksiantaminen yhtä vaikeaa kuin anteeksipyytäminenkin.
Olen tosin jo siinä vähän repsahtanut ja etenkin antanut anteeksi (ehkä enemmän kuin pyytänyt!), sillä se vasta vapauttavaa onkin.

6. En tykkää kaikista vikineistä, toisin kuin prinssipuoliso. Minä haukkaan keitetyn kananmunan, hän haluaa leikkurin. Minä avaan hampailla muovipakkaukset, katkaisen narut ja käytän sormiani kirjeiden avaamisessa. Toinen meistä tarvitsee sakset ja kirjeenavaajan. Ja monta muuta vastaavaa...

7. Simo tökkii kuonollaan: "Minäkin haluan!!!" No Simo, hän on oikea hurmuripoika. Ja kun on terrieri, pitää päänsä. Osaa pukittaa paikoilleen, jos ollaan nyhtämässä ei-toivottuun suuntaan. Mutta kiltti, superkiltti poika, joka haluaa olla "tarrateippinä" jopa nukkuessaan. Ja veneessä vaikka vettä sataa taivaan täydeltä....


8. Ihan lopuksi: yritän kasvattaa luonnettani niin, etten aina marisisi tyhjästä, näkisi maailmaa negatiivisesti ja haikailisi tyhjänpäiväisyyksien perään, vaan näkisin valon, ystävyyden ja välittämisen. Ja pystyisin niitä myös jakamaan. Minulle, näistä lähtökohdista, on "parempi pyy pivossa, kuin kymmenen oksalla". Kunpahan ehtisin kaiken tekemään, mitä vielä haluaisin....



Koska tämä haaste on jo usein kiertänyt, en jatka sitä vaan toivon, että joku sen tästä nappaa blogiinsa.



perjantai 16. marraskuuta 2012

KESÄKUVAHAASTE

Sain Aili-mummolta haasteen kahdeksasta kesäkuvasta. Yritin löytää ennen postaamattomia kuvia viime kesältä.

Meidän kesän tärkein lienee tämä mökkerö niemen nokassa. Vaikka välillä pitää käydä kotona hoitamassa puutarhaa ja tekemässä välttämättömät hommelit, aina sitä pyrkii vaan ajelemaan mökille, jos ikinä mahdollista. Sinne sielunmaisemaan, veden äärelle, rauhaan.


Simo viihtyy myös mökin maisemissa. On valpas vahtikoira ja osaa myös livahtaa naapuriin tyttökoirien luokse, jos vaan sattuu tilaisuus tulemaan. Kaipa se vietti vie pientäkin koirapoikaa...hih.



Vettä, sitä pitää kesässä olla. Ei ole ihanampaa kuin pulahtaa järveen heti aamulla herättyä, päivällä hikisen urakan tai marjaretken jälkeen.
Ja soutelu kuuluu kesään, ei niinkään kalastus meillä.


Simo ei vapaaehtoisesti mene veteen, saunaan kylläkin tosi mielellään. Mutta laiturilla päivystys on jokapäiväistä huvia. Ja mikäs päivystäessä kun kuikat käy tervehtimässä ja vesikirppujakin on laiturin ympärillä ihan solkenaan.


Tämä kuva on ruotsinkielisten harmonikkojen joka kesäiseltä Kasnäsin viikonlopulta. Oli hauska olla siellä mukana.



Kesän kaunotar on tietenkin suviruusu, joka puhkeaa täyteen kukoistukseensa mökin pihalla. Joka vuosi yhtä viehättävä, kaunis.


Kesä päättyy aina syksyn sumuisiin aamuihin, jolloin aurinko yrittää tunkeutua sumun läpi lämmittämään maisemaa. Tämä kuva on mökin rannasta aikaisin aamulla. Hiljaista. Kaunista.

Tämän haasteen voi napata tästä ken haluaa. Kiva haaste, voi mielikuvissaan palata vielä viime kesään...











torstai 15. marraskuuta 2012

MARRASKUINEN MAISEMA

"On marraskuu, ja aina räntää, vettä yöt päivät sataa maata pieksäen.
Ja vanha varis aidall hokee p....lettä. On tienoo niinkuin riepu likainen." Niinpä. Tämä enoni ennen muinoin syksystä riimittelemä runo muunneltuna marraskuuhun. Tämänkin aamun märkään vesisateeseen.

Simo pukitti ulkorappusille takistaan huolimatta. Joka aamuinen lenkki tyssäsi ulkorappujen lipan alle. Kukapa nyt vesisateeseen haluaisi käpäliään kastelemaan. Väkisin vedätettynä koira laittoin käpäläjarrut lammikon polulla. Samoin oikopolulla. Naamasta näkyi, että "jos metsään haluat mennä nyt"  niin meni vaan ihan keskenäsi.
Ja pojat palasivat sisälle ja koira tiukasti mamman jalan viereen.
No, odotellaan iltapäivän ennustettua poutasäätä. Kyllä koira kestää.

Tuleekohan meille talven lunta lainkaan. Eli riittääkö pilvissä vettä lumeksi asti? Vai pitääkö ostaa tasapohjainen pieni vene liikkuakseen lähimaisemissa. Maa ei enää vedä vettä ja takapihan nurmikolla on vesilammikko. Onneksi ei nyt sentään kipsisakka-allas, hm.

Talvivaarasta on taitettu peistä suuntaan jos toiseen. Katastrofi on tapahtunut ja luonto pilattu. Vedet virtaavat vesistöreitteihin. Kalakuolemia on odotettavissa. Kuolivat  ne vesilinnutkin sinne sakka-altaaseen. Nykyinen tehokas teknologia on muuta kuin seitsemän kääpiön malmin louhinta pikkuisilla hakuillaan. Ulkomaiset kaivosyhtiöt eivät kunnioita suomalaisia maisema-arvoja. Huolestuttaa, että mökkiseudullekin on jo haviteltu valtauksia keskelle savolaista järvimaisemaa. Toivottavasti Talvivaara nyt jotakin opettaa.

Pian on pikkujoulu. Tonttujen sipsuttelua odotellaan ja lahjoja pikkuhiljaa kääritään paketteihin. Joulumusiikki tunkee korviin tavarataloissa ja kiireisten ihmisten irvistely on kaukana hyvästä joulumielestä. Tule joulu kultainen. Tule lumi valkoinen.


Ja minä mummo vaan sukkia kudon. Hartiat tiltissä, ohimoissa jyskyttää ja verenpaine koholla. Niin sitä on yhden asian akka, ettei muuta näe kuin villalankakerät ja puikot. Ja lähipiiri tietää, että pehmoinen paketti tulossa. On niillä varmasti villasukkia entisestään, vaan aina uusi pari "ilahduttaa", toivottavasti. Pitäis varmaan Simollekin kutoa pienet villasukat?

Nyt alkaa torstaipäivä valjeta, toivoa täynnä. Sade näkyy taukoavan joten kumisaappat jalkaan ja koiran kanssa kokeilemaan, joko nyt päästäisiin aamukiekalle. Hyvää marraskuista torstaipäivää! Ei voi toivo (vai Toivo?) pettää...





maanantai 12. marraskuuta 2012

ARVONNAN TULOS

Tavanomaiset aamupuuhat on suoritettu, viimeiset arpalipukkeet rullattu arvontaan mukaan ja arparullat kumottu suureen punaiseen maljakkoon.

Virallinen valvoja malttamattomana odottaa, eikö varsinainen arvonta jo voisi alkaa.

Jep-jep. Kaikki on valmiina, aletaan vaan töihin.

Montako otan?  No kolme, tietenkin!

Tässäpä saat nämä ensimmäiset kaksi! Tuo pienempi rullaati on se kirja!

Ja sitten kolmas nimi nousee, hänelle lähtee suklaata.

Ja dä-däm! Tässähän nämä tämän kertaisen arvonnan voittajat ovat:

Siispä Eija, onnea maljakosta!  Lovviisalle lähtee Aaltojen hiomat -antologia ja tiiti66 saa suklaata. Laittakaapa tulemaan osoitteitanne sähköpostiin pessalaiska@luukku.com.

Ja sitten vielä ylläriksi:  kun lukijoiden lukumäärä on nyt 99, on pakko palkita sadas lukija anja-reginan aitassa. Kukapa ehtii ilmoittautua! Hänelle on varattu pieni ylläripalkinto. 

Kiitos kaikille arvontaan osallistujille. Aivan huimasti on mittari raksutellut, pian ollaan jo puolessa välissä sataatuhatta. No huh, intoilut sikseen. Vaan tavoitteita olla pitää, eikös? Kuulumisiin, toivottelee virallinen valvojakin, Simo Sallinpoika Hurtta.

lauantai 10. marraskuuta 2012

HAASTETTA KERRAKSEEN

Tylsä Mörökölli lähetti Simolle ja minulle yhteisen haasteen. Yritämme vastata siihen parhaan tietämyksemme mukaan:

1. Lempinumero? Minulla se on   valehtelijan seiska, Simolla taas puolestaan kolme ja puoli. Simon numero muodostuu meidän perheestä jossa Elvis on se puolikas!

2. Alkoholiton suosikkijuoma? Raikas lähdevesi molemmilla. Lurps!

3. Lempieläin? Minulla tietenkin Simo ja Simolla ehdottomasti kala.
Kalaa se poika jaksaa kuljettaa ja sillä leikkiä. Röhkivä possu toiseksi paras leikkikaveri.

4. Facebook vai twitteri? No ei oikein kumpikaan. Minä olen facessa mutta deletin kuvani sieltä (muutamat alkoivat tulla ns. "iholle").

5. Intohimoni? Minulla paljonkin intohimoja, hevoset, rubiinilasi, nekat, kirjat, kirjoittelu jne. Simolla intohimona pihapuiden oravat ja pikkulinnut. Niitä poika jaksaa vahtia ja haukkua innolla.

6. Suosikkiviikonpäivä? Ihan jokainen aamu ihana. Jokainen päivä yhtä mukava sekä koiralla että eläkeläisellä. Niistä syntyy elämän helminauhaa.

7. Suosikkikukka? Minä rakastan ruusuja. Hehkuvanpunaisia ja sametinhohtoisia.
Simon lempikukkia ovat ilmeisesti pihan töyhtöangervot (käy niiden juurella pissalla) ja piharuukkuun istutetut orvokit (sama syy...)

Tämä haaste on näköjään kiertänyt vähän eri muodoissa monessakin blogissa, joten jätän edelleen haastamisen. Mutta ottaa saa tästä haasteen ken haluaa. Kiitos Tylsä Mörökölli haasteesta.

Arvonta anja-reginan aitassa (ks. edellistä edellinen postaus) jatkuu vielä huomiseen. Nopeimmat ovat jo mukana ja toiseksi nopeimmat ehtivät vielä....arpalippuja rullataan jo!

tiistai 6. marraskuuta 2012

LUNTA, LUNTA...

Aamulla oli maa valkoisena. Märkää tosin, mutta pieni koira hyppeli riemusta valkoisella lumiloskalla. Iltaöinen vesisade oli muuttunut lumi- ja räntäsateeksi aamuyöstä. Talvi tekee tuloaan.

Sääennustajat varoittelevat huonoista keleistä. Tämän aamupäivän keli oli loskaa ja vettä, liukkaat tulevat sään kylmenemisen myötä.
Onneksi on renkaat vaihdettu ja nopeutta yritän säätää aina tilanteen mukaan. Mutta voihan ikäihmiselle hömmeli sattua ja unohtaa yht´äkkiä että on autonsa puikoissa, varsinkin kun useimmiten istuu pelkääjän paikalla. Siispä hoksottimet toimimaan.

Näin sitä vaan lätisee sanoja peräperää. Ja tikusta asiaa. Pääasiallinen tarkoitukseni on testata, voiko postaamani kuvat olla yhtään isompikokoisia vai pursuvatko yli reunojen. Testaan nyt tällä punatulkkujen kuvalla, jonka näpsäytin kuulaan aurinkoisena syyspäivänä viikko sitten.

 Ja nyt testaamaan, mahtuuko palstalle postauksessa.
Jippii, ainakin pystykuvat mahtuu. Olen ollut siinä uskossa että aina jää reunat ulkopuolelle palstan. Vaan näin sitä viisastuu ja kuvia ei tarvitse suurennuslasilla tsiikata eikä isommaksi klikata. Hyvä. Ja kiitos Mustis kun asian esille otit.

Niin, tervetuloa Eemeli, Mandariini, aimarii jne lukijoiksi anja-reginan aittaan. Ja arvontaankin vielä ehtii, kun selaa postauksiani pari taaksepäin.

Testi on tehty, nyt nauttimaan Lemmen viemästä ja sukan neulomisesta. Ulos ei viitsi, ei Simokaan, paitsi ihan pakkorakosessa.
Parempi vaan katsella ikkunasta.
Närhit kun mokomat yrittävät nokkia talitiaisille laitettuja talipalloja.
Melkein jo itsekin putoaa koiraressukka sohvan selustalta kun on olevinaan niin jännää hämärtyvään pihaan tuijotella.
(Vaakakuva ei mahtunut palstalle vaan meni sentin yli reunojen. Ei hyvä.) Että sellainen tapaus, tälläkin kertaa.

lauantai 3. marraskuuta 2012

TURHUUDEN MARKKINOILLA

Tänään pyhäinpäivänä piipahdin pääkaupungissa bussilla. Vanhassa Satamassa oli keräily- ja antiikkimarkkinat. Eilisen vesisateen vielä aamulla jatkuessa vähän epäilin, lähdenkö, mutta sitten uteliaisuus voitti. Onneksi. Tätä omissa nurkissa nököttämistä kun nyt on tullut monen sukkaparin verran eli riittävästi.

Sama tunnelma siellä markkinoilla  oli kuin ennenkin. Näytteille asettajia pilvin pimen, samoin käytävillä ajoittain ihan tunkua. Mutta hitaasti kiiruhtaen tungin nokkani jokaiseen putiikkiin ja arvostelevin ja asiantuntevin ilmein seurasin silmilläni tavarahyllystöt. Taisipa joissakin kohdin jopa kulmakarvani kohota, ohoh, tuo pytty minullakin, ja voi ei, samanlainen maljakko kuin minulla maksaa maltaita. Hyvää teki sielulle, myönnän huokeasti. Vaan eihän se ole hullu joka hintaa pyytää vaan se, joka siitä maltaita maksaa! Hipelöin montaakin mieleistäni esinettä, vaan onneksi jätin harkintaan ja hetken päästä huomasin, miten hyvin voin elää ilman tuotakin turhaketta.

Ihan ilman ostamista en kuitenkaan ulos satamarakennuksesta päässyt. Tsekkiläisen keramiikkataiteilijan D Urbachin tanssipari tarttui mukaani tingittyyn hintaan.
Tämän Urbachin töitä minulla on muutama ennestäänkin, joten tiesin, mitä ostin.

Punaista rubiinilasia näkyi usealla pöydällä. Aika kovissa hinnoissa, pienimmätkin alkaen reilusta kolmestakympistä kipale. Yhden pienen löysin kympillä ja se upposi kassiini.
Kuva ei oiken tee oikeutta tämän punahehkulle. Tosin minulla tämä on entuudestaan ja pikkuminiälle muistan antaneeni snapsilaseiksi tämän sarjan muut kuin punaisen lasin. Vaan haitanneeko jos kaksi on samanlaista!

Ja pieni karhuleimalla varustettu mininekka, se oikein huusi nimeäni erään ruotsalaisen myyjän hyllystä. 
Eipä sekään paljon maksanut, joten otin sen kokelmani täydennykseksi.

Olen kerännyt myös haitarinsoittajia - muitakin kuin tuon prinssipuolison jolla on huomenna konsertti, toisessa porukassa soittelee ja toista joutuu johtamaan varsinaisen sairastuttua. Niin haitarinsoittajat, eräällä myyjällä oli tarjolla puna-armeijan uniformupukuinen pieni figuuri. Kysyin hintaa ja ällistyin. Pyysi neljääsataa. Huh. Kiltisti laitoin sotilaan takaisin pöydälle. No, iloksi repesi sitten toisen myyjän luona, missä kysyin kasakkaduon hintaa. Myyjä hieman mietti ja sanoi siitä vähintään satasen haluavansa. Sinne jäi koska minulla on jo sellainen, en toki siitä ole muutama vuosi sitten paljoakaan pulittanut. Hyvä mieli kuin harakalla kun vähän käy "hinnoittelemassa" tällä tavoin omia hyllynlämmittäjiä.

Koruja, tauluja, huonekaluja, kirjoja, astioita, pitsiliinoja, virkattuja liinoja, postikortteja, mustetäytekyniä, nukkeja, ihan vaikka mitä. Reilun kahden tunnin taapertaminen tuntui jo jaloissa ja päätin suunnistaa ulko-ovelle. Siinäpä sitten vielä lähtiessä nappasin miniälle  kaksi viinilasia (arabian leimat vielä) hänen aiemmin saamansa neljän lisäksi. Ja soitin lapsenlapselle, ettei riko Muumilautastaan ja mukiaan, joiden hinta näytti olevan pilvissä myös.

Kovista - minun mielestäni - hinnoista huolimatta ihmisiä poistui onnellinen ilme kasvoillaan kantaen varovasti löytöjään pääkaupungin harmaaseen iltapäivään. Messut jatkuu huomenna, silloin taas riittää vaeltajia ja ostajiakin tavaroita tarjolle tuoneiden 120:n myyjän kauppaluukuilla. Maaliskuussa on seuraavat messut Vanhassa Satamassa. Nyt vedetään henkeä. 

Tänään on sytytetty kynttilät läheistemme haudoille. Lämpimät ja kaipaavat ajatukset ovat nousseet syvältä sisimmästämme ylös tähtiin, hautausmaa lainehtii valomerenä. Kaunista - ja samalla surullista.

Arvonta anja-reginan aitassa jatkuu vielä viikon, palkinnot edellisessä postauksessa! Vielä ehtii mukaan.