Nyt se on luettu. Susan Fletcherin Meriharakat. Vihjeen lukunautinnosta sain Leena Lumin blogista ja sanoisinpa, että kannatti ottaa vinkistä vaarin.
Kirja kertoo tarinan Moirasta, jonka vanhemmat asuivat Stackpolessa, meren rannalla. "
Sinä olet meren lapsi" sanoi isä Moiralle. Ja se oli todellista totta. Meri oli Moiralle kaikki kaikessa.
Kun Moira sisäoppilaitokseen Lockeen, hänen isänsä ja äitinsä kertoivat syntymässä olevasta sisaruksesta. Vastoin vanhempiensa luuloa Moira ei ilahtunut, päinvastoin hän toivoi, että tulokas "liukastuisi" ulos kuten äidin edelliset raskaudetkin ja Moira saisi olla perheen ainut lapsi. Näin ei kuitenkaan käynyt ja Amy-sisko syntyi.
Joululomallaan Moira ei ollut välittävinään vauvasta. Hän kääntyi pois, kun kääröä ojennettiin hänelle. Mutta
keskiyöllä Moira nousi vuoteestaan ja meni vierashuoneeseen, missä vauva nukkui. Ruma, pieni ja pullea. Silmät kuin taikinaa. Moira palasi vuoteeseensa.
Moira jakoi koulun asuntolassa huoneen toisten tyttöjen kanssa. Öisin tytöt kiipesivät palotikkaita alas omille retkilleen Moiralta salaa ja tämän nukkuessa. Moiraa, joka teeskenteli nukkuvaa, alkoi kiinnostaa tyttöjen yölliset retket. Kiristämällä antavansa ilmi luvattomat retket Moira otettiin mukaan. Moira näki vaaleatukkaisen pojan, Raymondin, istumassa pensaikkoon sytytetyn nuotiotulen hehkussa. Moira ei ollut enää innostunut yöllisistä retkistä saatuaan selville, mistä niissä oli kysymys. Hän oli ahkera oppilas, yksinäinen ja ilman ystäviä. Kunnes tuo vaaleatukkainen poika tuli hänen elämäänsä. Taiteellinen Ray, joka piirsi Moiran, kulki tämän kanssa rannalla ja kuunteli Moiran kertomusta merestä, lokeista, valaista ja simpukoista.
Ray lähtee matkalle, mistä hän kirjoittaa Moiralle lentopostikirjeitä, Italiasta, Thaimaasta. Hän ei tiedä Moirasta kuin etunimen, mutta kirjeet tulevat perille. Niitä Moira lukee salaa ja piilottelee asuinkavereiltaan. Pojan palattua takaisin Moira ja Ray ovat erottamattomat.
Kotona Stackpolessa Moira oli kerran lapsena kahlannut veteen köysi mukanaan ja uinut aalloista kohoavalle Kirkkokivelle, johon sitonut köyden helpottamaan kivelle kiipeämistä. Ray, Amy ja Moira tulivat rannalle ja Moira halusi uida. "
Yhä kauemmas, kohti Kirkkokiveä. Valkoisen veden syvyyksiin, sen suolaan ja pauhuun, ja sitten hän tuli pintaan, veisti vettä käsillään, suuntasi kohti merestä pistävää kallionlohkaretta, sen simpukoita ja sinistä köyttä ja levää, johon hän oli liukastunut. Hän raapaisi polvensa kiveen, hengästyi. Kirkkokiven laella taas. Köydessä oli hyvä solmu, hän ajatteli. Vuosikymmen jo, ja yhä pitävä." Moira kapusi alas kiveltä ja ui takaisin rantaan.
"
Ja Moira näki unia. Kahden kuukauden ajan hän näki paljon unia, kaikki vedestä tai veteen liittyvistä asioista. Lunneista, joilla oli ankeriaita nokissaan, ja hylkeen silmästä. Rannalle ajautuneesta valaasta - sen iho halkeili auringossa, ja se huusi parveaan sekä kylmiä vihreitä syvyyksiä. Ja hän istui Kirkkokivellä, mutta oli nousuvesi, se nousi sinisimpukoiden ja sinisen köyden yläpuolelle ja hivutautui hänen kaulansa ympärille, joten hän veti syvään henkeä ja valahti pinnan alle. Unia auringosta veden pinnalla. Se oli niin kirkas, että hänen oli ummistettava silmät.
Unet seurasivat häntä koko päivän."
Vuosia myöhemmin Amy oli jättänyt koulupukunsa kuivalle hiekalle, sullonut sukat kenkiin ja sivellyt aurinkovoidetta käsivarsiinsa, laittanut päähänsä uimalasit. Kahlannut matalikolle ja uinut viileässä vedessä kivelle. Puoli tuntia myöhemmin hänet oli haettu helikopterilla, valjaisiin kahlittuna ja suojapeitteeseen käärittynä.
Moira tunsi olevansa syyllinen.
"
Mutta en koskaan kuvitellut, että putoaisit, en mitään niin raakaa. Usko pois, en milloinkaan. Kerran kuvittelin kyn pureman, sillä ne olisivat olleet pieniä rangaistuksia, pieniä kostokeinoja. Mutta en tätä, en putoamista niin korkealta lokkien kirkuessa sinua, enkä sitä, miten kätesi raapiutuisivat terävään, kovaan kallioon, enkä polvesi murskaantumista, enkä lyhyttä, valtavaa ilmalennon hetkeäsi. En koskaan kuvitellut, että kivet viiltäisivät päänahkasi auki, niin kuin kävi. En myöskään, että jälkeenpäin lääkäri poimisi kallostasi sinisimpukan - kimmeltävän, sinisen kuin silmä."
Kaikki olivat toiveikkaita, helpottuneita alussa, sillä tämä ei ollut kuolema. Uskottiin, että kaikki muuttuu hyväksi. Mutta Amy on edelleen, neljän vuoden jälkeen, tajuton. Moira istuu päivittäin Amyn luona sairaalassa ja kertoo hänelle elämänsä tarinaa. Aina lapsuudesta alkaen, sisaren syntymän, kouluvuodet, rakkaudesta Raymondiin ja heidän avioliitostaan. Omasta mustasukkaisuudestaan ja uskottomuudestaan. Moira tuo
kaiken löytämänsä hennon ja pehmeän Amyn vuoteelle. Laventelia, munankuoria, kyykäärmeen kivelle jättämää kuivaa ja läpikiiltävää nahkaa. Lukee sisarelleen ääneen. Painaa nyrkkinsä Amyn päkiöihin ja kipristää hänen varpaansa kuin kissan tassut sanoen: "
Kulta, tältä tuntuu kävellä."
"
Amy, sinä jäit henkiin. Sinä jatkat elämääsi. Et sellaista elämää kuin me - et siten, että voisin koskettaa sinua tai kuulla äänesi jälleen. Mutta elät silti. Olet vahvemmin tässä maailmassa kuin milloinkaan.
On kuusi kuukautta siitä, kun äitimme polvistui alkuillasta ja tunnusteli nimeäsi pienestä kivilaatasta, joka lepää sen päällä mitä sinusta on jäljellä - hienoa, harmaata jauhetta puisessa rasiassa.
Lohduttaudun tällä ajatuksella; sinä olit olemassa. Ja olemassaolosi vuoksi sinusta on aina oleva jälkiä, jotka liihottavat pitkin maapalloa.
Olen ajatellut tätä sadassa paikassa. Lumessa. Synkässä metsässä. Ajattelen sitä nyt.
Ajattelen sitä, kun seuraan miestäni polkua pitkin metsäaukealle, pienelle mökille, auringossa vietetyn päivän jälkeen. Hänen paitansa on selästäkostea, ja hänen vasen kätensä on selän takana kämmen avoinna, pyytäen minun kättäni tarttumaan. Teen niin. Hänen kätensä sulkeutuu sen ympärille, puristuu, ja siinä eleessä minä ajattelen sinua."
Tätä Meriharakat kirjaa voin ilolla suositella luettavaksi. Kirjan teksti on runollista, sujuvaa ja hienosti kuvailevaa. Alussa kesti hetken, ennenkuin kirjaan pääsi sisälle, mutta sen jälkeen lukeminen oli nautintoa. Väliin oli pakko pysähtyä lukemaan uudelleen Fletcherin kuvausta merestä, rannikon kallioista ja merilinnuista. Niin hienosti kuvailtuja, että tunsin olevani mukana tarinassa. Voin liioittelematta sanoa, että tämä on yksi parhaita kirjoja, joita minun tielleni on osunut. Lukekaa hyvät ihmiset tämä, lupaan, että ette pety!