MOKOMAKIN KESÄAIKA

Just kun saatiin kellot siirrettyä kesäaikaan alkoi ulkona ripotella lunta. Lumi muuttui loskaksi ja tarvittiin kumisaappaita. Mutta eipä riittänyt. Tänä aamuna käytiin koirulin kanssa aamulehti postilaatikosta ja pihamaa oli valkoinen, mutta koiran tassut sulattivat kulkiessa lumeen jäljet ihan hiekkaan asti. Vaan eipä laantunut lumisade ja päivän mittaan lunta oli jo reilu kerros. Voi sitä koiran iloa kun sai päivällä juosta lumisella pihalla.  Nyt iltalenkillä meidän tietä vieläkään ei oltu aurattu, kuin kynnöspeltoa ja lumista loskaa jo kertynyt liki parikymmentä senttiä. Pieni koira oli hukkua valkoiseen höttölumeen pyrähtäessään tien sivuun nuuskimaan. Tuuli tuiversi ja lumi piiskasi vasten kasvoja ja suli pipoon ja takin kauluksille. Hyi olkoon. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Lumikellotkin jo olivat kukassa pihakiven vieressä ja nyt peittyivät täysin lumeen. Sama juttu jouluruusun kukinnalla. Lunta peittona. Uusi lumi on vanhan lumen surma, näin sanottiin ennen. Toivottavasti pian sulaa ja päästään taas nauttimaan keväästä. Ei näy lintujakaan pihapuissa, muutama tintti päivystää tosin terassin suojassa. Ehkäpä huomenna on toisin!

Viikonloppu on ollut vipinää. Torstaina vähäsen leivoin ja siivosinkin, sillä kirjoittajapiirin istunto pidettiin poikkeuksellisesti meillä kahvikupposten äärellä. Lauantaina piipahti blogiystävä miehensä kanssa ja sunnuntaina oltiin synttärikahvilla ystäviemme luona, missä ensin saimme istua ruokapöytään: poronkäristystä (nam) kaikkine lisukkeineen ja jälkkäriksi karpalokiisseliä kermavaahtopalloilla. Kyllä maistui. Tänään vauhti jatkui, aamulla virastopiipahdus ja sitten meidän eläkekuoro kajautti kevätkonsertin vaihtelevalla ja pitkällä ohjelmalla. Sieltä nopsaan kotiin ja kahvipannu porisemaan, sillä kirkkoväärtinelikko kokoontui laatimaan valtuustoaloitetta leirikeskuksen säilyttämisen puolesta. Prinssipuoliso ehti vielä hanuripiiriin kurttua vetelemään ja minä sain saapastella Simon kanssa vastatuuleen lumikinoksissa.
Ei huono.

Pääsiäisviikko menee vanhaa latuaan. Huomenna vielä laulupiiri, keskiviikkona mennään vanhuksille (meitä vanhemmille) laulamaan ja torstai onkin sitten jo pääsiäistoivoa täynnä. Risusavotta odottaa. Kelistähän sekin on kiinni. Lumisateessa ja koleassa kelissä ei niinkään nautinto. 

Tuliko tästä nyt aito valitusvirsi? No ei elämä nyt pelkkää kärsimystä ole vaikka joskus tuppaa kaikki vähän kyrsimäänkin. Ilo pintaan vaikka sydän märkänisi, näin sanoivat vanhat ja viisaat.
Taidan lopettaa ja painella pehkuihin, onhan kello jo tuntia enemmän kuin ennen kesäaikaan siirtymistä. Kuvia ei taida olla tähän passeleita, ehkä sitten ensi kerralla olisi. Kameran muistikortti temppuilee ja ilmoittaa että vikaa vikaa vikaa... Pitää ostaa uusi kortti. Pääsiäiskortteja on lähetetty yksi ainoa. Tekstareilla taidan taas hoitaa koko homman. On se niin kätevää vaan ei niin läheislämmintä. Tai onko sittenkin. Kysyy tää nimimerkki epätietoinen lumen keskeltä.  

Iloista, hyvää ja pupurikasta pääsiäistä lopuksi.

Karhunpoika sairastaa...

Aprillia. Ei tää ole karhunpoika eikä tää sairasta sen enempää.
Tänään kävimme Simon vuotuisella hampaiden puhdistus ja tarkistus -käynnillä eläinlääkärillä. Niin kiltti kuin Simo yleensäkin on, astuminen lääkärin vastaanottotiloihin muistuttaa koirulia sen aikaisemmista käynneistä. Varmuuden vuoksi pyysin kuonokopan, ettei sapelihammas olisi iskenyt leukojaan lääkärisedän sormiin.
Nukutuspiikin saaminen rauhoitti Simon täydellisesti ja suu puhdistettiin jokaisesta hampaan pinnasta ja rakosesta. Hyvässä kunnossa kuului kalusto olleen, ei tarvinnut poistaa yhtään nököhammasta. Kannoin hoipertelevan koirulin autoon, lämmitys täysille ja kotiin. Nyt otetaan loppupäivä levon kannalta.

Vähän jo kelpasi ruokakin pojalle, mutta ulkona piipahtamisen jälkeen takaisin lämpimään villatakkien sisään ja unille.
Kyllä se tästä. Arvokastahan tuo lysti on, mutta mitäpä sitä ei tekisi lullukkapoikansa hyväksi. Hampaat nyt on koirallekin ihan ykkösasiat.  

Enpä malta olla läppäämättä vielä tuota jouluruusua tähänkin postaukseen. 

Aamulla oltiin pakkasella, sitten tuli pari senttiä lunta ja nyt virtaa vesi räystäiltä auringon pilkistellessä. Kevät se on, lintupöntöt saatiin puuhun ja aamulla mustarastas viritti huiluaan tiaisten säestäessä. Ja aamulenkillä Simon kanssa osuttiin ketun kanssa samaan aikaan alikulkutunneliin. Onneksi Simo oli taluttimessa,
sai sellaisen haukkupuuskan ja ryntäili ketun jälkeen, että mistähän olisin koirani mahtanutkaan löytää jos... Vaisto vie ja nenä neuvoo!

TAAS JO TORSTAI...

Torstai toivoa täynnä. Aurinkoista. Keväistä. Nautinnollista.
Kierreltiin Simon kanssa pihalla ja kuunneltiin talitiaisten viserrystä pihapuissa. Ei nämä etelän tintit jaksa kokonaan titityytään laulaa, säästävät yhden tavun ja visertävät tityyn.
Kuulin, että savolainen tintti antaa äänensä kuulua: titipä hyvinnii tyy. No, kevättä lienee kuulijan korvassa ja ilonpilkettä silmäkulmassa.

Vähiin on lumet pihalta sulaneet. Muutama jäätikön jäännös kulkureiteillä. Ja kas, jouluruusut - kerrankin - ovat kukassa takapihan kukkamaalla.

Näin kyllä jo nuppuja lumen seassa, mutta enpäs uskonut, että kukkina näkisin. Tämä valkoinen jouluruusu on tököttänyt kukkamaalla monta kevättä, mutta vasta nyt aidosti kukassaan.
Punaiset istutin viime keväänä, niissä ei vielä näkynyt nuppuja mutta hengissä näkyivät olleen nekin.

Sammakoiden pienessä pihalammikossa on vielä jääpeitettä, niin on toki vielä isommassakin, jossa joudun pakkasöiden jälkeen hakkaamaan avannon auki pulahdusta varten. Kunhan tämä pieni lammikko sulaa, saapuu siihen kymmeniä sammakoita kutemaan.
Nuijapäille on sitten kesäkuivilla valutettava vettä etteivät tukahdu paahteeseen ja pääsevät loikkimaan koipien kasvettua.

Pieni koira, pitkä varjo. Meidän koirulin lempipaikka on sohvan selustalla. Pari aamua sitten koira aloitti raivohaukun, luulin, että oravat ovat langalla matkalla lintulaudalle. Mutta ei. Kettu Repolainen jolkutteli meidän varatietä pihan reunassa. Hyvä, ettei Simo mennyt samantien läpi ikkunalasin. Luulin, että kettu jatkaisi tietä yläpihalle, mutta ei sitä näkynyt siellä. Prinssipuoliso avasi päätyoven ja kas, kettu oli meidän talon nurkalla, kuunteli varmaankin koiran reuhaamista läpi ikkunan. Vain paksu pörröhäntä viipotti perässään kun juoksi takaisin tietä alas pellolle.
Näitä pörröhäntäkettuja on nähty useita tänä keväänä meidän nurkilla.

Eilen piipahdin pääkaupungissa. Olin sopinut tapaamisesta samaan yhdistykseen (saksal.sotilaiden lapset) kuuluvan rouvan kanssa. Emme olleet aiemmin tavanneet ja meillä oli antoisa keskusteluhetki. Tuntui hyvältä tavata samoista lähtökohdista elämään ponnistaneen ihmisen kanssa. Elämä on meitä kumpaakin hienosti kantanut ja juuriemme selvittäminen eheyttänyt ihmisenä.
Matkalla tapaamiseen osui silmäni kirppiksen ikkunassa tyrkyllä olevaan punaiseen lasiesineeseen. Olin kylläkin joskus vakavasti päättänyt, että tilpehööriä on tarpeeksi ja lisää ei mahdu. Mutta niin vaan tämä tilpehöörimummi sitten paluumatkalla piipahti myymälään. Juomasarvi kainalossa ratikkaan ja bussiasemalle.
Keräily on kuulema sairaus. Joopasinjoop. On se. Tuossa se sarvi nyt pöydällä köllöttelee. 

Onpahan taas yksi pölyistä pyyhittävä lisää. No alkuviikosta ahkeroin, siivosin kulmahuoneen vitriinit, pesin ikkunat ja verhot, laitoin verhot takaisin puhtaina. Pesin ikkunalaudalla olleet kipot ja kynttilänjalat ja muut tilpehöörit. Pakko on kevättä siivota ja olenpa kutsunut kirjoittajapiirin viikon päästä meille tapaamiseen ja kahville. En kehtaa näyttää huusholliani ihan niin rempallaan joten pölyrätit huiskamaan ja imuri ulvomaan. Halusivat nähdä mun tavarataivaani kokoelmia samalla. Että pakko on luutia enimpiä roskia ja pölyjä jo senkin takia.

Kyllä hienosti kiiltelee esim. nämä "munat ja nekat"  kun pölystä puhdistin.

Puhdas koti, ei leivänmuruakaan, hih! Meillä ei tosin kauan pysy paikat siistinä, siitä pitää huolen tuo pieni neljällä tassulla hiekkaa sisään kantava otus ja karvojen tiputtelija. Kun piha on vielä märkä ja vesijohtoremontin jälkeen irtohiekkaa alapihalla, tahtoopa vaan kengissä ja tassuissa kulkeutua vaikka kuinka kenkiä pyyhkisi.
Vaikka periaatteeni onkin, että parempi pöly sängyn alla kuin aivoissani, otan imurin imaisemaan enimmät sisuksiinsa. Ihan siihen en pysty, että joka päivä vähintään vartin järjestelisin huusholliani. Mieluummin kertarytinä kuin jatkuva kitinä, ainakin riittävän usein. Muussakin asiassa kuin huushollin siivouksessa. Hih. Aurinkoista viikonloppua. Kevät on täällä.

ELÄMÄ ON LUOPUMISTA

Lauantain aamu valkeni aurinkoisena, pientä pakkasta pihapiirissä.
Simolle aamupala, koira lenkille ja kassit ja pussukat auton takapaksiin. Poika haki Simon päivähoitoon, me lähdimme ajamaan kolmensadan kilometrin taivalta kohti emäpitäjää yhden pysähdyksen taktiikalla. Aluksi tuntui hieman oudolta, että karvakuono ei työntynyt takapenkiltä etupenkkien välistä. Takapenkillä oli vain kukkakaupasta aamulla noudettu kukkavihko.

Olimme hyvissä ajoin perillä, ajokeli oli hyvä ja tietä nieltiin suunniteltuun tahtiin. Emäpitäjän kirkkomaan kappeliin oli jo kokoontunut sukulaisia tummissa asusteissaan. Kävelin ennen kappeliin menoa haudoille ja sytytin kynttilöitä läheisten, äitini ja isovanhempieni haudoille. Lähellä iso hiekkakumpu  avoimen haudan vieressä; siihen tulisi Eila-tädin viimeinen leposija miehensä ja vanhimman poikansa välissä.

Kappelissa arkku katafalkilla. Tummapukuinen saattoväki istui odottamassa urkujen ensimmäisiä sävelkulkuja. Virsien veisaaminen on näissä tilanteissa aina vaikeaa, vaikka mielelläni veisaankin, sillä minusta se on parasta seurakuntalaisten yhteyttä.

Virsien sävelala on vuosi vuodelta oman äänen madaltumisen takia noussut niin pilviin, että ponnistelua tarvitaan ylimpien äänien ilmoilla saamiseen. (Kanttorit voisivatkin transponoida virsiä hieman alemmaksi, varsinkin jos laulamassa on hieman iäkkäämpää väkeä). Loppusiunauksen jälkeen kukkien laskeminen arkulle on aina itkun paikka. Tilanteeseen tiivistyy kaikki ikävä ja kaipaus, muistosanojen lausuminen on ylivoimaista. Onneksi on tuo prinssipuoliso, joka luki värssyn puolestani.

Aurinkoinen, pilvetön sinitaivas odotti kappelin ulkopuolella. Kevään saattoi aistia, vaikka lumikinoksia haudoilla ja niiden välissä vielä oli. Haudalla veisattiin perinteinen Sun haltuus rakas Isäni, kukat peittivät hautakummun. 

Yksi aikakausi suvun ikäpolvesta on enää kolmen sisaruksen varassa. Yli kahdeksankymppisiä, pitkän elämän haurastuttamia pian lähes jokainen. Heidän jälkeensä on sitten meidän vuoromme olla suvun vanhimpia. Näin se elämä kulkee.

Muistotilaisuus seurakuntakodilla oli lämminhenkinen. Muistoja äidistä, mummosta ja isomummosta sekä tädistä ja ystävästä, halauksia ja iloa suvun nuorimmista, yhdessä olemisesta ja surun ja kaipauksen jakamista voimaksi elämän jatkamiselle.

Olimme suunnitelleet piipahtamista niemen nokassa paluumatkalla. Omenapuut, ne kaksi ainokaista, käytiin leikkaamassa, levitettiin kalkit puutarhaan ja katsastettiin risusavotan määrää pihapiirissä.

Korppinen oli vielä tiukasti jäässä, ainoastaan muutama sentti aivan rannoista oli sulaa. 

Yritin saada vettä kahvitermariin, jonka olin aiemmin jättänyt metsureita varten ja kuuntelin jäiden kumisemista ja paukahtelua. Jäälle sinänsä ei enää ollut menemistä. Kesällä on pakko rakentaa laiturin yläosa uudelleen, jäät ovat sen nyt lopullisesti hajottaneet.

Sinne jäi sielunmaisemani ja kevätjäiden kumiseva ääni.

Sinne jäi risukasat odottamaan kassarointia, isot kannot ylös kaivamista. Työtä niemen nokassa riittää. Toivottavasti myös voimia meillä.

Kotimatkalla nousi mieleen Juicen säkeet. Elämä on kuolemista, ota käsi käteen, ollaan hiljaa. Taival taittui reippaasti ja ennen iltakymmentä noudettiin Simo-koiruli mukaamme kotiin. Päivä oli ollut pitkä, tunteita täynnä. Jäljelle jää kaipaus ja hyvän ihmisen muisto.

LAUANTAIN LÄHIREISSAILUA

Huomasin Kansanmusiikkilehdestä, että Helsingissä  on meneillään Samuelin Poloneesi -tapahtuma. Samuelin Poloneesi on Suomen Kansanmusiikkiliiton vuosittainen päätapahtuma joka kiertää eri paikkakunnilla. Poloneesi kokoaa alan harrastajia ja ammattilaisia yhteen  ja pitää sisällään koko suomalaisen kansanmusiikin kiinnostavimman kirjon, niin rajoja rikkovat nuorten yhtyeet kuin perinteistä linjaa edustavat pelimanniyhtyeet ja yksittäiset mestarit.

Lauantaina konsertteja ja esiintymisiä oli Musiikkitalossa. 
Kun ei aiemmin ollut tilaisuutta käydä Musiikkitaloon tutustumassa, päätimme piipahtaa lauantaina kuuntelemassa muutaman konsertin. Ensin vietiin Simo pojan huusholliin hoitoon, sieltä bussipysäkille ja noustiin Hesaan menevään bussiin. Meidän piti nousta Junatiellä bussista, mutta kas, auto ajoikin Pasilan kautta Kamppiin. Noustiin metroon ja ajettiin Sörnäisiin tapaamaan prinssipuolison veljen perhettä ensin. Makoisten päiväkahvien jälkeen takaisin metrolla keskustaan ja Musiikkitaloon.

Upea rakennus kerrassaan, tummia pintoja, isoja aulatiloja, rappusia ylös ja alas. Seurasimme ihmisvirtaa, pysähdyimme katsomaan kansanpelimannien soitantaa, viimein pääsimme konserttitilaan, Sonoreen.
Kaustisten pelimannit antoivat parastaan soittaen Wiljami Niittykosken (6.12.1895-2.1.1985) sekä muistiin merkitsemiä ja säveltämiä valsseja, marsseja ja purppureita. Wiljami Niittykoskea  nimitettiin Salonkylän Sibeliukseksi eikä suotta. Kaustisilta oli soittamassa mukana 7 stämmiharmoonia, sello, 2 bassoviulua, haitari, mandoliini ja peräti 31 viulunsoittajaa. Kyllä näistä säveliä lähti Mauno Järvelän johdolla. 
Sonoren viereisessä aulatilassa mentiin vauhdilla polkkaa ja masurkkaa erilaisten soittimien tahdittamina (haitarit, kanteleet ym.) 
Musiikkitalo antaa mahdollisuuksia tällaisen Kansanmusiikin Isomman Illan järjestämiseen. Tilaa tuntui olevan eri ryhmille, olivathan mukaan lähteneet pelimannit myös ympäri Suomen mm. Pohjanmaan lisäksi aina Kuopiosta ja Sipoosta, Leppävirralta jne.)

Kierreltyämme kuuntelemassa vielä eri ryhmien esityksiä suunnistimme kotimatkalle. Simo jo odotteli kotona, kun hoitajakaksikko oli lähdössä elokuviin.Olimme tyytyväisiä näkemäämme ja kokemaamme. Kyllä meillä on hieno Musiikkitalo, joka pihatasanteella on mahtava taideteos, "nous hauki puuhun laulamaan"  tai mikä lieneekään nimensä. Vaikuttava kuitenkin.

Joskus ennen vanhaan käytiin Kaustisilla kuuntelemassa ja toki prinssipuoliso ja esikoistytär  esiintyivätkin jopa pelimannijumalanpalveluksessa soittimineen. Matka Kaustisille täältä on melkoinen, joten nyt päästiin paljon vähemmällä matkustamisella nauttimaan kansanmusiikista sen parhaasta päästä.
Enemmän pitäisi ponkaista omasta luukustaan maailmalle eikä mököttää möksässään ja antaa tällaisten tilaisuuksien mennä ohi.

Lopuksi: ennen oli ennen, nyt on nyt. Kun meiltä nousi linja-autoon mennäkseen pääkaupunkiin, tiesi varmaan, mitkä tietä sinne ajetaan. Nyt kun nouset täältä bussiin, et voi olla varma pääsetkö bussista ulos jos määränpääsi on ennen Kamppia. Mennään motaria, mennään Itiksen kautta - tai sitten ei, mennään Pasilan kautta jne. Siksiköhän monet kulkevat kuitenkin omilla autoilla mieluiten?!? Ja bussien lippuhinnoittelu on jännää, menomatka maksoi huomattavasti vähemmän kuin kotimatka vaikka pysäkkien väli oli sama. Metkaa meininkiä.

MEREN AALLOILLA

Joka vuotinen harmonikkamusiikin harrastajien tapahtuma oli taas viime viikonloppuna. Laiva oli lastattu paitsi Kultaisen ja Hopeisen harmonikan kilpailijoilla myös meillä tavallisilla pulliaisilla. Yhteistä meillä lienee mieltymys hanurimusiikkiin.

Niinpä noustiin mekin omalta pysäkiltämme yhteiseen linja-autoon ja matkattiin Turkuun, mistä Baltic Princess vei laivaan tungeksineen porukan merelle ja kääntymään Kapellskärin satamassa. Me ahtauduimme ystäviemme kanssa samaan neljän hengen hyttiin. Sopu sijaa antoi ja toden totta enemmän aikaa vietettiin laivan eri tiloissa kuin mitä hytissämme. 
Pitkin laivan käytäviä nähtiin jälleen pieniä ja isompia soittajia.
Jokaiselle jotakin. Minua viehätti pienten soittajien meininki, rohkeasti he soittelivat yömyöhään vaikka seuraavana päivänä oli edessä kilpakoitos.
Erityisen suosittuja  vuodesta toiseen olivat Matti Lepänhaaran, Seppo Lankisen ja Seppo Soittilan Kolmella komiasti -hanurien musiikkituokio, paitsi soiton myös väliin kerrottujen hupijuttujen ja vitsien vuoksi. Heidän esitykseensä oli todellista tunkua eikä ihme.

Tässä Soittila tarinoi soiton välissä. 

Harmonikkaristeilyn vakioesiintyjiä olivat myös Airi Hautamäen ryhmät. Airi on tunnettu pohjalainen kaksirivisen taitaja ja opettaja. Hänen musiikkituokioitaan kuunteli mielellään.
Eri soittoryhmien ja kokoonpanojen musiikista pääsi nauttimaan koko risteilyn ajan. Vain aamuyöstä haitarit vaihtuivat hyttikuorsaajiin. Innokkaimmat kertoivat nukkuneensa vain pari tuntia...
Tässä muutamia kuvia A Hautamäen eräästä soittoryhmästä:

 Rytmilusikat alemmassa kuvassa näyttivät helpoilta, mutta lienevät kaikkea muuta! Sahan soittamisessakin tarvitaan taitoa!

Kotimatka Turusta takaisin tehtiin samalla linja-autolla. Ja kas, bussissakin soi haitari läpi matkan. Laulukin kaikui peräpenkiltä.
Tässä Jani Helenius, Kultaisen harmonikan voittaja muutamien vuosien takaa, viihdyttää kanssamatkustajia.

Nuorena on vitsa väännettävä. Näille soittotytöille toivotan menestystä ja iloa harrastuksestaan, josta voi vielä tulla vaikka elämäntehtävä. Ken elää, se näkee.

Lopuksi on todettava, että haitari, hanuri tai kurttu (pirunkeuhkoksikin nimitetty) on moneen taipuva soitin. SoittajalegendaVeikko Ahvenainen kiersi (ja tekee sitä vieläkin) ympäri maapalloa konsertoimassa ja vei haitarikonsertit myös kirkkoon. Haitari on tunnetuin varmasti pelimannien soittimena, mutta sopii myös vakavampaan musiikkiin. Taidosta se on kiinni. 

Meinasin unohtaa: Tuta, kiva kun liityit lukijoihini.