ELÄMÄ ON LUOPUMISTA

Lauantain aamu valkeni aurinkoisena, pientä pakkasta pihapiirissä.
Simolle aamupala, koira lenkille ja kassit ja pussukat auton takapaksiin. Poika haki Simon päivähoitoon, me lähdimme ajamaan kolmensadan kilometrin taivalta kohti emäpitäjää yhden pysähdyksen taktiikalla. Aluksi tuntui hieman oudolta, että karvakuono ei työntynyt takapenkiltä etupenkkien välistä. Takapenkillä oli vain kukkakaupasta aamulla noudettu kukkavihko.

Olimme hyvissä ajoin perillä, ajokeli oli hyvä ja tietä nieltiin suunniteltuun tahtiin. Emäpitäjän kirkkomaan kappeliin oli jo kokoontunut sukulaisia tummissa asusteissaan. Kävelin ennen kappeliin menoa haudoille ja sytytin kynttilöitä läheisten, äitini ja isovanhempieni haudoille. Lähellä iso hiekkakumpu  avoimen haudan vieressä; siihen tulisi Eila-tädin viimeinen leposija miehensä ja vanhimman poikansa välissä.

Kappelissa arkku katafalkilla. Tummapukuinen saattoväki istui odottamassa urkujen ensimmäisiä sävelkulkuja. Virsien veisaaminen on näissä tilanteissa aina vaikeaa, vaikka mielelläni veisaankin, sillä minusta se on parasta seurakuntalaisten yhteyttä.

Virsien sävelala on vuosi vuodelta oman äänen madaltumisen takia noussut niin pilviin, että ponnistelua tarvitaan ylimpien äänien ilmoilla saamiseen. (Kanttorit voisivatkin transponoida virsiä hieman alemmaksi, varsinkin jos laulamassa on hieman iäkkäämpää väkeä). Loppusiunauksen jälkeen kukkien laskeminen arkulle on aina itkun paikka. Tilanteeseen tiivistyy kaikki ikävä ja kaipaus, muistosanojen lausuminen on ylivoimaista. Onneksi on tuo prinssipuoliso, joka luki värssyn puolestani.

Aurinkoinen, pilvetön sinitaivas odotti kappelin ulkopuolella. Kevään saattoi aistia, vaikka lumikinoksia haudoilla ja niiden välissä vielä oli. Haudalla veisattiin perinteinen Sun haltuus rakas Isäni, kukat peittivät hautakummun. 

Yksi aikakausi suvun ikäpolvesta on enää kolmen sisaruksen varassa. Yli kahdeksankymppisiä, pitkän elämän haurastuttamia pian lähes jokainen. Heidän jälkeensä on sitten meidän vuoromme olla suvun vanhimpia. Näin se elämä kulkee.

Muistotilaisuus seurakuntakodilla oli lämminhenkinen. Muistoja äidistä, mummosta ja isomummosta sekä tädistä ja ystävästä, halauksia ja iloa suvun nuorimmista, yhdessä olemisesta ja surun ja kaipauksen jakamista voimaksi elämän jatkamiselle.

Olimme suunnitelleet piipahtamista niemen nokassa paluumatkalla. Omenapuut, ne kaksi ainokaista, käytiin leikkaamassa, levitettiin kalkit puutarhaan ja katsastettiin risusavotan määrää pihapiirissä.

Korppinen oli vielä tiukasti jäässä, ainoastaan muutama sentti aivan rannoista oli sulaa. 

Yritin saada vettä kahvitermariin, jonka olin aiemmin jättänyt metsureita varten ja kuuntelin jäiden kumisemista ja paukahtelua. Jäälle sinänsä ei enää ollut menemistä. Kesällä on pakko rakentaa laiturin yläosa uudelleen, jäät ovat sen nyt lopullisesti hajottaneet.

Sinne jäi sielunmaisemani ja kevätjäiden kumiseva ääni.

Sinne jäi risukasat odottamaan kassarointia, isot kannot ylös kaivamista. Työtä niemen nokassa riittää. Toivottavasti myös voimia meillä.

Kotimatkalla nousi mieleen Juicen säkeet. Elämä on kuolemista, ota käsi käteen, ollaan hiljaa. Taival taittui reippaasti ja ennen iltakymmentä noudettiin Simo-koiruli mukaamme kotiin. Päivä oli ollut pitkä, tunteita täynnä. Jäljelle jää kaipaus ja hyvän ihmisen muisto.