FAKTAA VAI FIKTIOTA

Uutisvuodossa kysytään aina, onko tarina faktaa vai fiktiota. Ja kapteeni Tervo esittää perustellun mielipiteensä. Olen lueskellut hänen viimeisintä kirjaansa Layla, missä Tervo kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain. Väistämättä tulee mieleen kysymys, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Hämmästelen kirjoittajan tietomäärää - jos se on faktaa - kurdiperheen tavoista ja kulttuurista ja suhteesta turkkilaisiin. Jos kyse on fiktiosta, on kirjailijan mielikuvitus ehtymätön.

Kirjassa rinnalla kulkeva tarina suomalaisesta Helenasta voisi kyllä olla myös faktaa. Helena myy itseään "vuokraamassaan" kimppakämpässä, jonka todellinen vuokralainen on "kunnollisen perheen"  poika, muka maustekauppias. Ainakin vanhemmat uskovat niin. Kirja tuntuu mielenkiintoiselta, hyvää iltalukemista.

Faktaa on myös tämä sininen päiväuni, vaikka kaapit pursuavatkin punaista lasia. Vaihtelu virkistää, sanotaan.


Entäs sitten laihduttaminen. Näyttää olevan fiktiota. Kun meille myydään mielikuvia läskeistä pelastavista ihmedieeteistä, helposti hurahtaa, ellei pidä faktana sitä, että on syötävä vähemmän kuin kuluttaa. Helppoa tietä hoikkuuteen ei ole tämän ikäisellä(kään). Amerikkalaiset ovat kyllä keksineet aina uudestaan ja uudella nimellä saman pulverin, jota syömällä autuus löytyy. Eivät taida itsekään oikein uskoa taikapulveriinsa, sillä matkallani näin niin paljon  pulleroita ihmisiä etten näissä maisemissa ikinä.. Ja tosi pulleroita olivatkin. Ruoka-annokset ihan megaa kaikki.


Syömisessä on tärkeintä kuunnella omaa kehoaan. Sanovat viisaat. Sen verran kuuntelin minäkin, että pullat ja leivät ovat jääneet.
Mutta muuten haluan nauttia ruuasta, sen tuoksusta, sen mausta ja yhteisestä ruokahetkestä. (Tälläkin hetkellä uunissa paahtuu iso vuoka vihanneksia...) 
Peruskysymyshän on on, syömmekö elääksemme vai elämmekö syödäksemme. Sen oivaltaminen pelastaa jo paljon. Muistan lukeneeni, miten joku laihdutti syömällä pelkkää puolukkaa. Joku toinen taas kävelemällä työmatkat pinnistämällä pakaroitaan joka toisen lyhtypylväiden välisen matkan. No, antioksidantit saa varmaan puolukoista ja kiinteät pakarat pinnistelemisestä. Vaan entäs makunautinnot? Jos ne ei olis tärkeitä, voisi kai syödä vaikka sahajauhoa. Pippurilla tai ilman. Siis fiktiota. Laihdun jos olen laihtuakseni syömällä vähemmän kuin kulutan. Ja kuuntelemalla omaa kroppaani.
Muuten, lisäravinteista ei ole mitään hyötyä, sanoi lääkärit. Vain D-vitamiiniä tarvitaan lisää. Muut pitäisi saada ruuasta. Että niin. Eipä sitä tiedä mihin uskoa, kananmunatkin olivat niin kolesterolipommeja ennen, nyt niitäkin saa popsia jo mielin määrin.


Jaapa jaa. Siivousurakkani etenee. Punaiset on pyyhitty ja kukkien mullat vaihdettu. Teki mieli kyllä hujauttaa tuo iso limoviikuna ulos pakkaseen, mutta en sitten hennonutkaan vaan raahasin suihkuun ja annoin uutta multaa.

Auringon valo leikitteli kulmahuoneen lattialla, olin onnellinen pölyttömistä laseistan hyllyköissä. Tulipa siivottua tuplakappaleet vaaseista kiertoon samalla.

Faktaa on, että tiivistän heti huomenna kaappien ovet ikkunatiivisteellä sisäreunoista säästyäkseni suur´urakalta heti kohta.


Fiktiota: Voi jos satujen töyhtöhattuprinssi karauttaisi ratsullaan ja hakisi pois harmaasta arjesta! Saapihan sitä toivoa. Ja unta nähdä!

Faktaa kuitenkin on, että tää prinssipuoliso karauttaa mun pienellä upouudella riisimopollani (Nissan) milloin mihinkin haasteisiinsa ja palaa illaksi kotiin syömään ja mustikkapiirakalle! Routako ajanee porsaan kotiin, vai tykänneekö muuten tulla, hih.


Ja todellista faktaa  arkipäivieni iloinen asia,  pieni koirulini Simo Sallinpoika Hurtta. Se päivystää, ettei mikään pääse yllättämään ulkoapäin.Se vie aamulla ja päivällä lenkille, haluaa mukaan avantouintireissulle.Ja sisällä se käpertyy syliin ja yöksi peiton alle. Ah, sepä on onnea se!

Nytpä tarinalle pitää saada loppu. Hyvä on, en kirjoita uutta tekstiä viikkoon, ellei mitään pakahduttavaa tapahdu. Nuoret muuttivat meille viikoksi ja se tietää vipinää arkeen. 

Näiden kukkasten myötä; se on moro!

KYLLÄ NYT KIILTÄÄ

Koko eilinen meni pesurätin parissa. Mutta kyllä tulostakin syntyi. Ihme ja kumma, vaikka ladoin hylly kerrallaan kipot takaisin vitriiniin, yli jäi vielä monta maljakkoa ja pyttyä. Yhtään en eilen kolauttanut rikki, hyvä minä.  Tänään taas pitää inspiraatiota hommaa jatkaakseni jostakin hakea. Toivottavasti ei ole ihan hukassa.

Tällaiselta nää näytti. Olis voinut vaikka anja-reginan kirjoittaa sormella hyllynreunan vapaaseen (?) kohtaan. No siitäpä mätin hyllyn kerrallaan ulos ja siistittynä sitten takaisin.

Selvästi huomaa,miten pölykerros peittää ja pyyhkimistä odottavat.

Mukavahan näitä oli sitten takaisin lappaa kirkkaalle lasipinnalle.

Prinssipuolison kehoituksesta karsin tuplakappaleita ja kas, niitä löytyi alle kymmenen. Lasisarjat nyt tietysti pidän kokonaisina.

Nää maljakot kököttävät vieretysten  vitriinien päällä ja jokaisen otin erikseen alas puhdistettavaksi. Kaikki edelleen ehjinä.


Joko näitte punaista?!? Kumma, että vaikka näen koko ajan punaista, en siitä hermostu. Nää kun on mun keräämiäni kaikki.
Tosin en tiedä, mitä niillä loppupeleissä edes teen.


Tätä poikaa ei liioin minun tuolilla keikkumiseni hermostuttanut. 
Kasvitikku meni parempiin kuonoihin.

Välillä mietti, että pysyyköhän se mamma siellä tuolilla....

Harmaan ja vesisateisen aamun ensimmäinen näky oli makkarin ikkunan puoleen väliin asti roikkunut lumipatja. Aioin sen kuvata, mutta sepä päätti pudottautua sitä ennen. Vitsit mikä jysäri! Ja sitä oli paljon. Etupihalta ehdin kuvata tämän vaatimattoman "pitsiverhon" räntäsateessa. Kohta kai tulevat kaikki lumet alas, sillä sataa silkkaa vettä. Kevät, kyllä se vaan tulee. Linnut pitävät konserttiaan vesi- ja räntäsateesta huolimatta.

Tältä etelän puolelta on lunta jo ehditty viikko sitten pudottaa.


Aamupäivän piristys: Posti toi i-ha-nan paketin. Se oli arpajaisvoitto Tylsän Mörököllin arvonnasta. Katsokaapa vain:

Kauniisti paketoituna sain lintumagneetin jääkaapin oveen, sydän mobilen ja kalavadin. Ja kortin, jonka kuvan otan johonkin postaukseen isompana. 
Kiitos Tylsä Mörökölli. Minusta olet kaikkea muuta kuin tylsä. Sanoisin pikemminkin taitava, osaava. Olen tosi iloinen, kiitos!


Reippain mielin jatkan kotihommia. Kun vasta neljä vitriinikaappia on puhdistettu kippoineen, on homma vasta tuskin alussa. Ehkä postaan noista lintukaapeista seuraavaksi. Ja sitten hevosista....
Tai sitten jostain ihan muusta. Hm. Ötökkähyllystä ehkäpä.

TIPAUS

Tänään se oli monta kertaa lähellä. Vaan enpä kertaakaan pudonnut.
Siivosin nimittäin olohuoneen neljä vierekkäistä vitriinikaappia. Tyhjensin lasihyllyn kerrallaan, pyyhin pölyt hyllystä ja rubiininpunaisista lasiesineistäni. Ja mitään en rikkonut. Mitään ei tipahtanut. Enkä muuten tipahtanut minäkään, vaikka vain tuolille nousin viimeiseksi vitriinikaappien päällä olevien isojen maljakkojen takia. Vitsit että oli pölyä. Nytpä ei sitten enää ole. Hyvä minä.


Ihan yhtä hyvä ei minusta ole telkkarin lauantai-illan tipaus eli Pudotus-ohjelma. Minua kyrsii ihan suunnattomasti aidon ja suloisen Jani-Petterin putoaminen. Jäljelle jääneet eivät missään nimessä minun kriteereitteni mukaan ole samanlaisia superhahmoja kuin tuo pieni eskarilainen oli. Harmittaa hänen puolestaan.


Leena Hefner on kyllä varsinainen Herppeenluoma. Ei siinä mitään, sujuvasti näyttelee floridalaistunutta blondia. Mutta ällöttää tämä jatkuva ilman haukkominen ja änkkä.  Se on tarttunut jo minua nuorempiin, jotka feissarissa jo änkyttävät. Äklöä.


Ja entä sitten tämä pastori! Ikivanhoja sanamuunnoksia täynnä oleva pappi. Viimekertainen "ajelu" oli suoraan vuosikymmenten takaa Hymy-lehdessä julkaistu Olli Kujasen kertomus, sanasta sanaan. Että mitä uutta siinä muka? Ja toisaalta, pitääkö kaksi niin vastakkaista asiaan kuin pappi ja käännetyt rivoudet nitoa yhteen? Kenestä se sitten on hauskaa, muka?
No myönnän, ikivanha ja horo olen. En ymmärrä lainkaan - eikä toisaalta minun edes tarvitse ymmärtää. Samasesille, pudotkoon nyt kumpi lystää. Eipä putoa korkealta, vain luudalta lattialle.


Enemmän sympatiani oli Hieno Åhlgrenin puolella kuin näiden kahden, mutta Jani-Petteri oli yliveto. Ei kiroillut eikä syljeksinyt. Oli ihan oma itsensä, jämäkkä eskarilainen. Hänestä minä pidin.


Vielä palatakseni tämän päivän haasteisiini: kukkamullat odottaa vielä, mutta minun on kyllä sanottava, että jotakin on aina ollut päässäni vialla. Ei sitä muuten voi käsittää, miksi ihmeessä ihminen kerää ympärilleen niin paljon kippoja ja kuppeja että koko päivä menee yhteen syssyyn siivoamiseen. Ja ei se vielä siihen lopu. Konitalli makkarissa on samansuuruinen urakka. Ja sitten lintukaapit. Puhumattakaan kirjahyllyistä. Akka parka.


Joskus kuulin (luin?) runon:"Miesparka, vierellään ennen aikojaan vanhentunut vaimo, jolla perheen rahapussi. Miesparka". 
Meillä tää runo menis näin: miesparka, vierellään loputtomaan keräämiseen hörähtänyt, vanheneva vaimo, joka ei ymmärrä, että kotona pitäs asua eikä kerätä sinne maljakoita. Ettei tarttis niin paljon siivota.
No, kauniita ovat kuitenkin. Pläjäytän niistä kuvia vaikka huomenna, tänään tulee vaan tää. Ja loppuun piirrän, että anja-regina. Ja Simo kans.

AURINKOINEN MAANANTAI

Kyllä tää on "törttökarhujen" valtakuntaa. Kuljin äsken koirulin kanssa tuossa meidän isolla tiellä - tai maantie se on, ei mikään valtatie. Autoja ajaa harvakseen ja on turvallista kävellä, kun muistaa kulkea "oikeata" reunaa eli siis vasenta ja vastaan vastaantulevaa liikennettä. Että paremmin näkyisi (vrt. Punahilkan mummo ja susi). Ja tietysti heijastimet heilumassa.


Mutta, mutta.  Mikä saa nämä lumikinoksesta autonsa liikkeelle pöheltävät  pyyhkäisemään ainoastaan tuulilasin ja sivuikkunoita. Äsken ohitsemme ajoi pikkukottero, jonka katolla oli ainakin viidentoista sentin kerros iskostunutta lunta. Joo joo, kyllä se sieltä lentää sitten kun vauhtiin on päästy! Voi liukua jarrutilanteessa omaan tuulilasiin, mutta ellei, herravarjele jäljessä ajanutta! Saa kyllä ikävän mällin suoraan naa- eikun tuulilasiinsa. Menee siinä hetkeksi näkyvyys jos ei sitten koko tuulilasi! Siispä harjat heilumaan ennen "iglun" tielle viemistä! Toivon niin.

Tänään on ollut ihan mielipäivä. Ulkona aurinkoista, paljon paksua vitivalkoista lunta ja mittari plussalla. Räystään reunasta jo tipahteli kirkkaita keväisiä vesipisaroita.  Niin paljon on satanut ja tuiskunnut, että kuisti talon takapuolella oli ihan tukossa. Eipä päässyt pikku koira yhtään karkumatkalle, lunta oli korvannipukoihin asti. Palasi kiltisti takaisin kuistille, josta lapioin lumet pois.

Aurinkoinen päivä pätkäytti päähäni, että nyt viimeistään pitäisi vaihtaa mullat isoihin ruukkuihin. Tuntuu vaan niin työläältä urakalta nostella suurta araliaa ja limoa irti vanhasta mullasta. Mutta kun viime keväänä vaan lisäsin pintamultaa, nyt on ihan pakko vaihtaa koko ruukullinen. Näkyi olevan Robbarissakin tarjouksessa kukkamullat.

Ja eikä ainoastaan mullanvaihtoa vaan reippaasti pölyhuiskaa. Kauhistuin makkarin ylähyllyn päällä olevia hevosiani. Oli mustasta oriista nopsaan tullut harmaa hiirakko! Mikrokuituliinaan tarttui niin paljon "hevosenhikeä" että jokainen koni on pakko pyyhkiä yksitellen. Siinäpä ajanvietettä kerrakseen, kuka käski makuuhuoneesta hevostallia perustaa!


Tänään sain luetuksi loppuun kirjan iranilaisesta tyttärestä. Oli mielenkiintoinen kertomus kolmen sukupolven sikäläisestä elämänmenosta ihan ajatollah Khomeinin aikaan asti. Kirjan päähenkilö, Lili, naitettiin 13 vuotiaana, synnytti tyttären, mies hakkasi ja pahoinpiteli ja alisti.  Lilin itsetunto oli nollassa ja hänen isänsä myöhemmin maksoi Lilin opiskelemaan Saksaan, sillä kotimaassaan hän ei voinut eronneena ja lapsen synnyttäneenä jatkaa opintojaan missään koulussa. Lili valmistui kätilöksi, löysi saksalaisen miesystävän, joka rakkaudesta Liliin matkusti Teheraniin, kääntyi muslimiksi ja antoi ympärileikata itsensä. Ne olivat Lilin ehto avioliitolle. Lili oli tarmokas nainen, kuten hänen äitinsä Kobrakin, joka omassa elämässään oli kokenut väkivaltaa ja silti olisi halunnut pitää miehensä tämän uudesta naisesta huolimatta. Uudet tuulet puhalsivat Mohamed Reza Pahlevin kaudella, maa länsimaistui ja naiset kulkivat hunnuitta jakkupuvuissaan. Maa lepäsi öljyn päällä ja siitä syntyneet rikkaudet eivät jakautuneet tasaisesti, vaan köyhimmät elivät kurjissa hökkeleissään ja rikkaat rikastuivat. Vallankumousta aavistellen Lili ja hänen miehensä ja toinen tyttärensä (joka Lilin tarinan kertoo) muuttivat Kaliforniaan. Lilin ensimmäinen tytär Sara oli jäänyt isälleen jo avioerossa ja vieraantunut äidistään. Kuitenkin Lili kaipasi Amerikassa sitä "parempaa tytärtään" vaikka ei hänestä ollut nuoremmalle tyttärelleen edes kertonut. Sydämessään hän ei koskaan unohtanut vanhempaa tytärtään, jonka ainoa kysymys oli: Miksi jätit minut silloin? Sen vuoksi Lili kertoi tarinansa kaseteille, joista hänen nuorempi tyttärensä ne kirjoitti.  Minusta kirja oli hieno kuvaus Persian oloista myös toisenlaisesta näkökulmasta, mitä olin shaahi Rezasta ja hänen vaimoistaan (eniten Sorayasta ja Farah Dibasta) ja loisteliaista häistään lehdistä aikoinaan lukenut.

Olo tuntuu aika vetämättömältä. Ei tämä voi olla kevätväsymystäkään, mistä se eläkeläiselle voisi tulla!?!  Parasta tehdä Simot ja lähteä iltateelle ja sitten vatupassiin. Huomenna päivä on uusi. Ja uudet kujeet eli mullan vaihtamiset. Bis dann.

PÄIVÄT PÄÄTÄ KÄÄNNELLESSÄ

Nyt tuntuu ihan siltä, että aika menee arvellessa, päivät päätä käännellessä. Arvelemisesta en niinkään, mutta pään kääntelemiseen on kulunut puoli viikkoa. 
Jess, keskiviikkona kävin pitkästä aikaa kampauttamassa lettini. Taitaa olla viitisen vuotta kun on vaan annettu kasvaa. Kampaajan kysymykseen, "mitäs laitetaan?" vastasin, ettei ainakaan outiheiskasia eikä siveydensipulia. Hyvä on. Sivut tiukkaan ja lettinippu. Näin tehtiin. Siistihän siitä tuli, mutta nyt muutama päivä jälkeenpäin, kun irrotin parin tusinan verran tukkapinnejä pehkostani, tukka muistuttaa ampiaispesää. Niin paljon lakkaa tarvittiin kampauksen pysymiseen kuosissaan keskiviikkoillan pippaloissa.

No, ei se meno nyt kyllä päätä huimannut. Olemme kaikki jo kuudenkympin paremmalla puolella, ainakin melkein kaikki. Mutta mukava oli nähdä entisiä duunikavereita kolmen-neljän vuosikymmenen takaa. Melkein jokaisen nimen muistin kirjatessani saapujia osanottajalistaan. Ja suuresti ihailin niitä ikäisiäni ihmisiä, jotka olivat ihan timmissä kunnossa myös fyysisesti, päinvastaisiakin kun mukana oli. Vaan tasan ei käy onnen lahjat, laakereilleen ei voi jäädä lepäilemään vaan on pidettävä itsensä "kunnossa kaiken ikää".


Kotirintamalla ei mitään uutta. Kevään merkkejä on luonnossa päivä päivältä enemmän. Lunta on ja lisää saadaan päivittäin.

Tämä meidän "gamlakungsvägen" on luminen ja auraamatta sitten viimeisen lumipyryn. Onneksi liikenne on suhteellisen vähäistä ja koiran ulkoilutus turvallista. Simo kun mennä viipottaa tien reunaa, mutta jos sattuu haistamaan jotakin mielenkiintoista, voi rynnätä ykskaks myös tien toiseen reunaan.

Tässä haukutaan yli lentävää korppia.

Ja tämän ryntäilyn aiheutti tienvarsipensaikossa lentelevät talitiaiset.

Tityyn lisäksi jo kuului tiaisten erilaisia soidinääniä. Myös punatulkut puhalsivat huiluääniä ja olin kuulevinani myös viherpeipon, vaikka luulenkin, että tiaisten tirskuntaa sekin oli.


Prinssipuoliso kävi alkuviikosta urisemassa pääkaupungissa ja lauloi itsensä yskään. Nyt on ääni bassoakin matalampi ja nokka vuotaa. Ei siitä muuta haittaa ole, mutta tänäänkin on menossa säestämään kaveriaan ja laulamaan duettona Suursaaren  ja Tytärsaaren valssit. Voipa olla, että Satumaassakin pystyy vaan sanoitta hyrisemään oman stemmansa. Onneksi haitarinsa ei ole yskäinen, hih.

Eipä ole liiemmin tuuli puhallellut, lumipallot ovat tiukasti pysyneet luumupuun oksistossa. Onneksi pakkanen on hellittänyt.


Pään kääntelemisen ohella paistoin eilen urakalla marjapiirakoita. Sovelsin "omaa" ohjetta ja pinnalle vesipuolukoita sekä turkkilaista jogurttia maustettuna hunajalla. Kehuja tuli ja hyvältä kuulema maistuikin. Pari mustikkapiirakkaa paistoin samantien. Siinä on puolisolla urakkaa popsia, tosin laitoin jo vähän pakkaseen varalta.

Nopas, nyt tää lähtee kuskaamaan tuota meillä asuvaa miestä karjalaisten pippaloihin kerä tuolin ja haitarin. Meillä Simon kanssa on vapaa iltapäivä, joka tarkoittaa all ó way -hetkeä. Siis imuri soimaan. Kyllä me pärjäillään. Ja onhan mulla menossa kirja teheranilaisesta äiti-tytär-tyttärentytär-tarinasta. Näillä mennään.

IHANAISTA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ

Ihan aluksi ystävältäni Unelmalta saamani linkki viitaten eilen postaamaani tassutarinaan: http://www.anttiheikkila.com/index.php?id=2&art=261  ja sitten suoraan tämän päivän teemaan:

Kaikille blogiystäville mitä ihaninta Ystävänpäivää tämän eilen postissa tupsahtaneen Ystävänpäiväkortin myötä!


Pidetään toisistamme, läheisistämme ja lemmikeistämme hyvää huolta. Ja hyvä ystävä on aina kultaakin kalliimpi! 

SIMON TASSUTARINAA

Katsoin aamulla televisiosta koirien raakaruokintaa koskevan ohjelman. Siinä kökötti minun kokoiseni mastiffi tyytyväisen oloisena kun sen ruokavalioon kuului pelkästään raaka liha, rustoluut yms.  Ohjelmassa viitattiin myös käynnissä olevaan koirienruokatutkimukseen. Kiinnostuin, koska Simolla on ollut ongelmia etukäpälien polvien nuolemisesta jo varsin pitkään.

Netin tutkimuslomakkeesta löysin nuolugranuloma -nimisen kohdan. Klikkasin sitä ja kas: sieltä löytyi syy koirani ongelmaan. Miten monelta lääkärireissulta ja harmilta olisimmekaan säästyneet jos tämä tieto olisi ollut meillä aikaisemmin. Ihmettelen nyt jälkikäteen, ettei missään vaiheessa tämä tullut esille vaikka sivuttiin kyllä koiran eroahdistusta. Simon ongelmahan alkoi siitä, että joutui olemaan enemmän yksin meidän matkamme aikana.

Tätä Simon  vaivaa on jatkunut jo toista vuotta. Välillä etukäpälät on paremmassa kunnossa. Ja sitten jos koira niitä "luttaa", ongelma pahenee. Monet ruokavaliot on kokeiltu, kortisonikuurit syöty, rasvoja sivelty ja siteitä kääritty, kaulurin kanssa opeteltu elämään.  Nytpähän sen tiedän, että ongelmaan olisi heti alusta ollut ratkaisu ja se olisi varmasti loppunut alkuunsa. 


Tällä hetkellä tilanne on suhteellisen hyvä. Kortisonikuuri jatkuu vielä vähän aikaa ja nuoleminen on lähes loppunut. Kauluri on käytössä ja sitä on opittu jotenkin sietämään, vaikka säälittävän näköistä on muovireunuksen kopse milloin mihinkin törmäillessä.

Siis nuolugranuloma. Ei varsinaista ruoka-allergiaa tällä näkymin. Tosin Simon vatsa ei siedä tiettyjä ruoka-aineita, esim. niitä, missä on käytetty hiivaa (sämpylät, pulla, yms). Niitä on opittu varomaan. Vehnää ja nautaa en tosin edelleenkään koiralleni anna vaan riisiä ja kanaa mieluiten. 


On helpottunut olo vaivan selvittyä. Kokemusta tästä vaivasta on monella koiranomistajalla. Ihme sinänsä, ettei eläinlääkärit tätä nimenneet koiran oireita selvitettäessä.

Siispä; mistä me voimme tietää, mitä koirulin pienessä päässä pyörii niin, että saa jotain järsiessään jonkin kohdan karvattomaksi ja sitten ihon rikki, mistä seuraa nuolemista ja nuolemista ja aina vaan nuolemista niin, ettei lopulta iho ehdi lainkaan parantua. Sen opetuksen ainakin minä nyt sain, että koirani  kaipaa huomioimista, virikkeitä ja tietysti rakkautta. Ääretöntä rakkautta, mistä vastapalveluna saa ääretöntä uskollisuutta ja ruskeiden silmien valpasta seuraamista, minne ikinä liikutkaan. Ja tietysti lämpimän petikaverin iltaisin peiton alle kinttukoukkuun. Tai bloggaajakaverin aina tänne alakertaan tietokoneelle tuohon viereiseen korituoliin. Siinä se on tälläkin hetkellä. Ihana Simo.

Taaspa tuli niin koiramainen juttu. Sattuu vaan olemaan niin tärkeä perheenjäsen, että kaikki isot ilot ja pienetkin murheet ovat aina ajatuksissa. Ja kukapa ei haluaisi kaverilleen vain parasta mahdollista koirulin elämää.

TEIPPAUKSEN TAIKAA

Nyt mä sen hokasin. Eilen postaamaani tästä saattaisi myös olla apua! No hih. Ei sentään. Mutta asiaan.


Painavan kropan myötä sukuvikana olevat heikot polvet ovat Akilleen kantapääni. Milloin klonksuu polvi mihinkin suuntaan, nuljahtaa paikoiltaan polvilumpion seutu tai jotakin sinnepäin. Ja sitten askellus hidastuu, kipu yltyy ja kävellessä selkä joutuu tahtomattaan ihan vinksalleen. Ja sattuu niin vietävästi. Portaat alakertaan ja tietokoneelle ovat tosi tuskaiset.


Niin oli minulla eilen. Mutta apua tuli jälleen. Prinssipuolison ja hänen kaverinsa hieronta oli sovittu eiliseksi. Vanhin tyttäremme tuli hierontapöytineen ja herrat hierottiin. Saivat kalevalaista ja vähän tavallistakin, hermoradat huomioiden. Pirteät ukkelit nousivat hierontapöydältä virkeinä. Ja minä mummeli valittelin vain kipuilevaa polveani. Olin kyllä muistanut aamulla ottaa kalaöljykapselini voitelemaan niveliä mutta joku paikka polvessani oli muljahtanut Simon ulkolenkillä. Polvea oli särkenyt edellisenä yönä ja huoli ensi viikon pippaloista painoi mieltä. Mitähän jos joutuisin juhlissakin könkkäämään selkä vinossa.


Kerran aikaisemminkin minulle oli tehty teippaushoito. Ja kokemukset siitä olivat ihan myönteiset. Siispä teipit esiin ja polvi paljaaksi.

(Tämä kuva on otettu nyt aamulla ja teippiin on tarttunut myös Simon pieniä irtokarvoja!)  Ja koska pelkkä polven teippaaminen ei pelkästään riitä, teippiä myös nilkkaan.

Järkkyä esitellä koipiaan näin blogissa, mutta jos ette välitä haravarpaistani ja koirankarvoista teipissä yön jälkeen, hyvä.


Yöllä nukuin todella kivuttomasti. Aamulla noustessani jaloilleni tuntui hyvältä. Kipua ei tuntunut. Portaat alakertaan eivät tuntuneet niin hankalilta kuin eilen. Näin se vaan toimii, kinesioteippi, vai mitäsenytoli. Sinnepäin kuitenkin.


Tasapainoa testattiin ennen teippaamista. Teipatun jalan alle pikkuvarpaiden kohdalle laitettiin ohut tuki, sekin tällä teipillä kiinni jalkapohjaan. Teippi on ihoystävällistä.

Usko siirtää vuoria, mutta tässä ei ole siitä kysymys. Minä olen jo toistamiseen saanut apua tästä teippaamisesta. Olen niin monesti kokenut ongelmat polvissani - monestakin syystä - että kaikki helpottavat konstit on koettava. Ja tämä teippijuttu on ollut yliveto.


Mahtaisko auttaa myös painonhallintaan? Teipattu leipäläpi ihoystävällisellä kinesioteipillä! Olis puhumatta paras, hih.
Ehkä ei sentään. Mutta koipieni teippaaminen on ok. Sitä suosittelen kipeisiin polviin, esimerkiksi. 


Uskon, että jalka nousee kepeästi, jos vaikka jokukaan sattuisi vaikka tanssiin hakemaan. Hip ja huraa!

NOKKA NOUSEE JA PYRSTÖ TARTTUU

Ulkona paukkuu taas pakkanen. -25 näyttää mittari. Auto, pieni kuin kirpunpieru, jököttää johdon päässä että pääsen kaupungille. Tänään on toiseksi viimeinen elämänkertaansa kirjoittajien oppitunti.

Eipä siinä mitään. Sanojen suoltaminen kyllä onnistuu ilman minkäänlaista järjen häivää ja kontrollia. Ainut asia, mihin meikäläinen kontrollia tarvitsee on tämän leipäläpensä raottaminen.
Tulee välillä puhuttua sivu suunsa. Ja varsinkin syötyä - ei toki sanojaan - vaan kaikkea sitä, mistä michelinit muodostuvat. Ja kun ensiviikon puolessa välissä pitäisi olla timmissä, näyttää toivottamalta. 

Meillä on entisen työpaikkamme silloisen henkilöstön yhteiset "kertausharjoitukset". Osallistumisinto on ollut lupaava ja puuhamiehet ja -naiset hyrisevät tyytyväisyyttä. Mikä siis mättää? No tietysti se iänikuinen naisten ongelma: mitä laitan päälleni! Kaikista mieluiten ryömisen makuusäkkiin ja vetäisin hupunnarut tiukalle! No vitsi, vitsi! Telttamallisia kuteita on vaatehuoneen tangot tulvillaan. Sen kun vaan valitsen. Mutkun niin jo uskoin olevani hoikemmassa kunnossa kuin telttamalleihin.


Löysin hyllyjä siivoillessani ihanan kirjasen, Pirkko-Liisa Perttulan Syö ja elä paljon. Eli pieniä lauseita vaa´alla taiteileville. Niistä saa iloa ja lohtua. Ja ajattelemisen aihetta. Ja naurun hörähdykset päälle.


Miltäs kuulostaa:  Tasapainoinen ruokavalio: herkkuja molemmissa käsissä!  Vaikka olen jättänyt kotimaisten viljojen nassuttamisen, jotakin mätän suuhuni ja aivan liikaa. Ikäänkuin korvauksena. Miettimättä.


Laihdutuskuurin toinen päivä on  ensimmäistä helpompi, koska kuuri on silloin yleensä ohi! Pitkäjänteisyys ei ole parhaita puoliani, ei totta vieköön.


Mutta onneksi  useimmat menettävät vyötärönsä vasta kun ovat löytäneet itsetuntonsa. Lohdullista. Ehkäpä en sittenkään ole ylipainoinen vaan alamittainen!  Syön salaattia pitääkseni painon kurissa ja suklaalevyn pitääkseni mielialan korkealla!  Ja mitä enemmän painan, sen enemmän minussa on rakastettavaa!  Just joo! Suklaata. En voi vastustaa.


Jotkut pystyvät antamaan lähtöpassit kiloilleen. Minulle ne tulevat aina takaisin paluupostissa.  Ainakin, mikäli vaakaan on uskomista! Ehkä olen de-luxe mallia! Vaaka ei valehtele!


Enhän minä mitään tarvitse, mutta tuo poikkiviiva nenän alla. 
Ja niin se vain on, että optimisti näkee munkkirinkilän, pessimisti  reiän. Tosin en ole nähnyt koko munkkirinkilää kohta vuoteen.


Joskus mietityttää,  etsinkö elämäni unelmaa vai unelmieni elämää. Tai ihan sitä tavallista arkipäivää pienine ilonpisaroineen.
Ja kevättä. Auringon juovat pakkashangella antavat lupauksen tulevasta keväästä. Niinpä. Jos on kevättä rinnassa ei tarvitse silikonia!

Nyt suuta suppuun, että mahtuisi klänninki päälle ensiviikon puolessa välissä. Kampaajan olen  jo tilannut. Ja sanotaanhan, että fint ska det vara fastän trasorna hänger! Tällä mielialalla mennään.

KALEVALAISTA SANOJEN LASKETTELUA

En varmasti muista, lienenkö joskus jo aiemmin tämän runosen kalevalamitassa julki tuonut. Vaan haitanneeko, kun nyt ei muutakaan tekstiä ole syntynyt. Aiheita olis kyllä, ihan vaan yleistä ärsyyntymistäkin. Mutta ihan lempeää kalevalaismittaista nyt silti.


MUN PIENI KOIRANI SIMO

Simo Sallinpoika Hurtta
pentulauman pohjimmainen
hurmasi heti alussa
valitsijat viimeisimmät
perääjät pennun pienen.
Eipä vaikea valinta:
mamma koppas kainaloonsa,
kotiin kiikutti kaverin.

Simo pieni Sallinpoika,
koiranpentu karvaturri,
oppi oitis temput oivat,
kätevästi kärttämällä,
suloisesti suostutteli
lautaselta herkkupalan
oman pikkuisen osansa
aulihisti antamahan.

Pyöri maassa makuullansa,
kyljellensä kohta kääntyi.
Käpälänsä käskemättä
tarjolle toi tassuansa,
mielistellen meitä katsoi,
innokkaasti istumalla
takajalkansa tanassa
tukiessa häntätupsun.

Murut maistui makoisalle,
viili illan viimeisenä,
mustikoilla maustettuina
papan purkista parasta!
Lipsutteli loput liemet
puhtaaks pienetkin pisarat,
liharippeet lautaselta
kupin kauttaaltaan kaluten.

Sana sauna se suloinen
kuulla koiran kahden korvan;
loikkas oitis lautehille
liinan päälle loikomahan
lämpöisehen löylysehen
retkottamaan raukeana
varoen vesipesua
karttelemaan kastumista.

Simo-koira, vahti valpas
tappijalka taapertaja
aina valmis autokyytiin
takapenkin tyynyn päälle
miettimään makupaloja
tavernasta tankatessa
Hartolan Jari-Pekassa
menomatkalla mökille.

Simo kaunis silkkikorva
sylikoiraksi sopiva
istui sohvan selustalla
orrella odottamassa.
Loikki luokse lelujensa
kumikalaa kuljettaen
taikka tuomaan turrikaista,
tossua takaisin tänne.

Simo söpö silkkiturkki
jääräpäinen jäpittäjä
tahtoi joskus kylään juosta
veräjille vierahille
irti kahleesta karata
nartun luokse naapurihin.

Kylille kytö kamala,
vahva tahto vallan ottaa.

Meno muuttui mammallakin
taipui tahtohon "tenavan",
tappijalan, tapsuttajan,
koirulin oman, ihanan
paras paikka peiton alla,
kunnes kuuma pois ajavi
alas patjalle omalle,
lattialle loikomahan.

Simo Sallinpoika Hurtta
hyväluonteinen lutukka
tahtoi aina tarpeillensa
maalle metsähallituksen.
Eikä kakkaa kadun varteen
asfaltille alle tassuin.
Katsoi kyllä kaihoisasti
kirjoitukset koirulaisten
hangen reunaan heittelemät
keltaiset kiharaviestit.

Simo pieni silkkikuono,
meidän mielestä mukavin!

(Aikaisempien kuvien siirtämiseen tuli Picasalta joku stoppi! Kuulema kiintiö siirtojen suhteen ylitetty! Hm. Jassoo!)