Lumet on muuttuneet kosteudeksi mustikanvarvustoon. Pian pukkaa pieniä lehtiä varpuihin ja vaaleanpunaiset kellokukat avautuvat odottamaan pölyttäjiä. Saapa nähdä, syntyykö syksykesällä satoa.
Tässä on vielä viimekesäistä mustikkaa. Miksipä nyt mustikoista? No selitys: olen rumbannut eestaas rappusia yläkerrasta kuistilta alas varastoon kantaen sylissä täysiä laatikoita pakastettuja mustikoita. Ja miksi tämä älynväläys nyt keväällä? Jotenkin alkoi tuntua siltä, että kuistilla varana oleva mummolan ikivanha pakastin on niin umpijäässä, että se pitää saada tyhjäksi. No nyt se sitten on tyhjä. Sensijaan varaston kolme pakastinta ovat piripinnassa. Laskeskelin, että pakastetilaa on tässä kahden hengen huushollissa käytössä lähes tuhat litraa. Ja varalla on vielä parin pakastimen verran. Mökilläkin satalitranen. Ei taida olla oikein viisaan eläköityneen juttuja! Mut perustelen sillä, että minulla on tuo marjanpoimijahirmu. Se on sen lempparipuuhaa. Aikatauluttaa loppukesäänsä marjastuksen mukaan. Minkäs teet!
J.M. Barrie sanoi: Se joka luo valoa toisten elämään saa itsekin osansa säteistä. Me nyt on yritetty luoda "mustikkavaloa" lähipiiriin. On pidetty mummut mustikassa, parhaillaan prinssipuoliso on vientimatkalla pussukoineen, iltapäivällä tulee laulajakaveri hakemaan kassillisen ja minä kauppareissullani ilahdutan yli yhdeksänkymppistä ystävääni muutamalla litralla mustikoita. Joten hyvältä näyttää pakastimien vajuminen.
Pakastimet on nyt yhtä lukuunottamatta tyhjennetty, sulatettu, puhdistettu ja täytetty uudelleen. Hyvä minä. Taisinpa loppujen lopuksi itse saada sen hyvän mielen. Palelevista sormenpäistä huolimatta! No vitsi, hanskat oli kädessä.
Viime yön satoi kaatamalla. Nyt on kosteus käsinkosketeltavaa. Haitanneeko. Kevään ihmeitä on valkovuokot, jotka yhdessä aurinkoisessa päivässä nostivat valkoiset nuppunsa aukeamaan. Pian on pihan reunan metsälö valkoisenaan vuokkoja. Ihana kevät.
Ihan olen vaipumassa päiväunien nirvanaan. Prinssipuoliso koira kinttukoukussaan vetelee sohvalla tirsoja, kas ulkona kun railakas vesisade estää puuhastelun ja koiran lenkityksen.
Minä torkun täällä alakerrassa ruudun edessä, näinkö jo ihan unta sähköpostejani lukiessani?!? Kun siellä eräs Mrs Mary Morton tai jotakin sinnepäin oli saavuttanut korkean iän ja jäänyt leskeksi ja nyt päätti jakaa perintöjään mm. minulle. Siis erään välityskanavan kautta. Ja puhtaana tilille. Kunhan vain ottaisin yhteyttä tiettyyn osoitteeseen. Ja sitten varmasti antaisin pankkitilin numeron ja tunnukset ja mitä vielä. Laitoin viestin bittiavaruuteen sinne, mistä se oli tullutkin. En ole ihan nenästä vedettävissä, toistaiseksi.
Elämä menee niin tasalatuaan, ettei oikein kykene muuta kuin lueskelemaan. Mutta sopiipa se sadepäivään. Perhe on ruokittu Tapolan mustalla makkaralla kera raikkaiden puolukoiden ja salaatin. Simolle mustis maistui liiankin hyvin. Eikä sillä tunnu missään.Vain minulle Michelineiksi kertyy...miksi oi miksi?
Pitää kuitenkin valittaa toisesta asiasta. On se niin kumma, että tässä valtakunnassa ei saada noita "maistajaisia" mitenkään kuriin. En tarkoita herkkupaloja tikussa tarjoavista, vaan noista maistissa maanteitä kiitävistä "henkilöistä", sillä nykyään rattijuoppoudesta jää kiinni liki yhtä monta naista kuin miestäkin. Ja sitten tämä oikeusvaltio lulluttaa näitä loputtomiin. Jokaikisen päivän uutisotsikoista vähintään kymmenkunta on paikkakunnalla kiinni jääneistä kertovia tai käräjillä käyneitä. Eikö hemmetissä niiltä voida ottaa "rikoksentekoväline" lopullisesti viranomaisten haltuun ja myydä se sitten löytötavarainhuutokaupassa vaikka. Ehkä pikkuisen panisi miettimään ennen starttaamista. Naurattaa nuo alkolukot sun muut pilipalit. Korvien välissä se taju joko on tai sitten ei, että auton ratissa on oltava selvinpäin. Jokainen meistä on henkensäkaupalla liikenteessä, jossa ajetaan kuin villissä lännessä ohranjyvä silmässä tuhatta ja sataa jopa mutkaista tietä näkymättömiin. Ihan oikeesti. Ei se mene niin, että "jos otan, niin ajan, ja jos ajan, niin otan koko ajan". Olen vahvasti sitä mieltä, että ajokortit julkisesti kuivumaan ja "nakkipannut" valtiolle. Vähän laittas miettimään etukäteen. Mutkun hyssytellään ja lullutellaan. Voi voi.
No siinä päivälätinää. Mut lukulistalta: Layla, tämä Jari Uutisvuoto Tervon jouluksi ilmestynyt, on luettu viimeiseen lauseeseen. Mitäkö pidin? No en nyt niin riemastunut. Samoja uutisvuotomaisia sanontoja ja ilmauksia prostituoiduksi Suomeen Turkista paenneen, jo kehdossa kihlatun kurditytön tarinan kuljettamisessa. Toki ihmiskuvaukset ja elämä Liisankadun asunnossa olivat elävästi kerrottuja. Ja toisenkin kotimaisen lukaisin, tosin harppomalla, kun luulen joskus aiemminkin saman lukeneeni. Pirjo Rissasen Sielunsisaret, paksu kuin tiiliskivi, mutta aihe ah niin vanhasta kotimaisesta elokuvasta. Rakkaus, vietti, seuraamukset, mustasukkaisuus. Ja lopussa palataan kiltisti oman aviomiehen lämpöiseen kainaloon. Kevyeltäpä tuntui. Vaan eipä hätää. Keskeneräisenä on ja lukemattomanakin muutama kirja. Ja vappuna jos on hieno sää, kukapa lukisi kirjaa jos muuta voi ulkona jo puuhastella.
Pakko postata tähän sateisen aamun avautuneet krookukset. Pikkulammikossakin sammakot etsivät jo kutukaverikseen tyttökonnia vesiliskojen uiskennellessa samoissa aikeissa.
Jaa-a! Ei muuta kuin "halitsunbalitsun" toivottaa nallelauma,
joka hetkeksi pääsi tuulettumaan. Normaalisti ovat nallekorissa peiton alla, sillä Simo käy aina nappaamassa muuten yhden kerrallaan leikkeihinsä ja pöllyttää niistä täytteet pihalle!
Melkein viikon ajan olen hissutellut, mitä lienen tupsanut huushollissa vaan. No kävin pari kertaa laulamassa ja nyt on laululipas laitettu kesäksi kiinni. Ainakin suurimmilta osin. Mutta päivät on madelleet ohitseni ilman, että olisin mitään aikaan saanut.
(Vedenpinta nousee!!!)
Kas, kävinhän minä Unelman kanssa uimassa Taasjärvessä maanantaina. Oli hurjan kylmää vettä. Ja tämä ystäväni taas muisti laittaa minulle hyvän lounaan ja olipa tuliaisiakin etelän matkaltaan. On ihana, että joku muistaa, on ihana että on ystävä. Sain häneltä ihanan hevosen ja pupuorkesteriin cellonsoittajan.
Torstain iltapuolella kävi toinen ystäväni ja yllätti ruusukimpulla,
ja olipa mukana myös kosmetiikkaakin kera suklaan. Tehtiin vähän kuin vaihtokauppaa, mustikoilla.
Tänään tupsasin kuvienkäsittelyn kanssa, yritin nääs nääs tehdä kuvakansiota. En vaan osannut heti tai en ymmärtänyt ja siirryin toisen toimittajan sivuille. Ans kattoo ny, tuleeko hiirelle takkia. Näyttää kyllä tuluskukkarolta, hih.
Kevättä piti haistella ja nuuhkia koirulin kanssa. Ja todentotta, kun lämpömittari näytti kymmentä astetta, ulkona kukkivat jo pienet kevään airueet:
Ja elämää oli muurahaispesässä kuhinaksi asti. Tunnelin sepelillä kuvasin perhosen, siinä se lämmitteli auringossa. Sitruunaperhosesta en saanut kuvaa kun sillä oli liian kiire....
Lintujen konsertti oli taukoamaton. Uusiakin livertäjiä oli saapunut. Täytyypä tarkistaa nauhalta, kenen liverrys sieltä ylimpänä kuului.
Ja Simo nautti täysillä aurinkoisesta päivästä ulkorappusilla ja pitkällä lenkilläkin motarin takana. Nyt kellottelee tuossa tuolissa uupuneena pitkästä päivälenkistä. Huh.
Metsässä oli vielä paikoin lunta. Mutta aamulla oli ihana pulahtaa lammikkoon, joka on reunoja myöten täynnä sulaa vettä! Vai reunoilla hieman jäärengasta. Kesä on tulossa, takuuvarmasti.
Pääsiäisen "luppoajalle" otin mukaan kaksi kirjaa, Liksomin Hytti no 6:n ja Shiverin Poikani Kevinin.
Liksomin kirjan kuvittelin lukevani yhdellä hotkaisulla, kun näytti niin ohueltakin. Mutta ei. Juutuin aina jonnekin Jenisein mutkaan kirjan päähenkilöiden mukana. Varsinainen lukuelämys kirja ei minusta ollut, ehkä olen niin vanha(naikainen), että en jaksaisi makustella toisten naimiskehuskelemisella tai sitten taas pihtaajan huorittelulla. Värikästä kieltä Rosa Liksomilta kuitenkin ja kirjan juoni johdattaa suomalaista opiskelijatyttöä läpi silloisen Neuvostoliiton Moskovasta aina Ulan Batoriin asti. Huonoksi onnekseen tyttö joutuu junassa samaan vaunuun eli hyttiin kaalinlehtikorvaisen, keski-ikäisen miehen kanssa, jonka matka sujuu vodkan voimalla ja naisseikkailujen kehuskelulla. Juna pysähtelee asemilla aitoon neukkutapaan, ja matkustajille tulee mahdollisuus piipahtaa aina kulloisellakin asemapaikkakunnalla - ainakin hakemassa matkaevästä ja tietysti vodkaa. No onneksi tytölle matkakumppani jättää hänet lopumatkaksi rauhaan ahdistelulta ja auttaa lopuksi tyttöä löytämään mongolien riimukirjoitukset, joiden takia tyttö tätä matkaa läpi Neukkulan halusi tehdä.
Kirja on elävää ja räväkkää tekstiä, mutta en todella voi sanoa, että siitä kovasti tykkäsin. Olen ahminut parempiakin suupaloja!
Shiverin Poikani Kevin oli pienipränttistä tekstiä paksussa pokkarimuodossa. Kirja muodostuu armenialaissyntyisen Evan yhteistä elämää kertaavista kirjeistä miehelleen, amerikkalaiselle Franklinille. Eva, uranainen, matkustelee ja toimittaa opaskirjasia, miten eri paikkoihin voi matkustaa pikkurahalla. Franklin taas on mainostoimiston palveluksessa ja ajelee etsien kuvattavia kohteita mainoksiin. Näiden kahden tutustumisen jälkeen rakastuminen ei tapahdu ensisilmäyksellä, mutta lopulta he kuitenkin menevät naimisiin. Franklin ei välttämättä halunnut lasta. Eva taas halusi, vaikkakin samalla jatkaa työtään, pyörittää firmaansa ja tutustua uusiin kohteisiin. Kun sitten perheen esikoispoika syntyy, Eva ei koe mitään sykähdyttäviä äidintunteita, pikemminkin vastenmielisyyttä. Franklin sensijaan lepertelee vauvalle ja syyllistää Evaa hänen tunteettomuudestaan lasta kohtaan. Keviniksi kastettu poika elelee omassa maailmassaan, käyttää vaippoja kuusivuotiaaksi, ei leiki leluillaan vaan rikkoo ne, eikä näytä kiinnostuvan mistään. Näyttää siltä, että mikään ei tunnu lapsesta miltään. Eva kokee voimattomuutta ja syyllisyyttä voimattomuudestaan. Kevin on isän lellikki, eikä Franklin usko poikaansa millään tavoin epänormaaliksi saati sitten pahaksi. Kevinin kasvettua isommaksi Eva haluaa toisen lapsen, vaikka Franklin jyrkästi vastustaa. Kun Evan toinen raskaus on pitkällä ja hän lopulta kertoo siitä miehelleen, tämä tuntee itsensä petetyksi ja väittää vaimonsa horjuttavan heidän avioliittoaan. Syntynyt tytär on sitten enemmän Evan. Franklin vie poikaansa eri harrastuksiin, vaikka tämä ei innostu niistä. Viimein Franklin ostaa Kevinille jalkajousen Evan suureksi hämmästykseksi ja pettymykseksikin.
Shiver vie tarinaa perheen elämästä Evan kirjeiden kautta elävästi eteenpäin aina siihen torstaihin saakka, jolloin perheen elämä muuttui traagisesti. Perheen tavallinen torstaiaamu kouluun ja töihin lähtemisineen jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi aamukseen.
Kevinin pirullinen, tarkasti suunnittelema väkivallanteko nousi yli muiden amerikkalaisten kouluampumistapausten. Näin Kevin oli sen myös halunnut ja tunsi ylpeyttä tekemästään.
Kirjan surullinen loppu - ja koko tarina sinänsä - jättää mieleen paljon kysymyksiä vanhempien vastuusta. Se pistää pohtimaan, voiko joku lapsi olla pohjimmiltaan niin paha kuin Kevin oli. Ja m
miten ylipäätään tällaiset väkivallanteot voitaisiin estää.
En tiedä miksi, mutta minun sympatiani ovat kuitenkin enemmän Evan puolella. Hän yritti ja yritti, vaikkakin heikoin tuloksin. Sen ainoan kerran, kun hän fyysisesti vahingoitti poikaa, hän sai Kevinissä aikaan positiivista kehittymistä. Franklin taas ummisti silmänsä pojan erilaisuudelta ja vähätteli Evan huomioita. Olisiko sittenkin totta, että "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" - vaikka Kevin itse kokikin saaneensa kunniaa ja mainetta teollaan.
Äidinrakkaus on kuitenkin vahvaa. Kaiken kokemansa jälkeen Eva käy vankilassa Keviniä tapaamassa. Kun Kevin sitten tuomionsa kärsittyään vapautuisi, Evan asunnossa olisi hänelle huone odottamassa.
Poikani Kevin ei ole kaikkein helpointa luettavaa aiheensa vuoksi. Shiver on taitava kirjoittaja ja kirjaan on mahtunut monia huippuhienosti oivallettuja hetkiä. En tiedä, miten mies kokisi lukemansa, mutta minä naisena - ja äitinä - paljon samaistuin Evaan, vaikkakin uskon minulla olleen äidintunteet jokaisen lapseni kohdalla ihan normaalisti. Ja voiko tunteitaan pakottaa? Voiko äidin tunnekylmyys johtaa lapsen tunne-elämän epänormaaliin kehittymiseen? Vai onko sittenkin niin, että pahuus on joistakin meissä aivan luontaista jo syntymästä saakka? Ja ruokkiiko sitä lapsena koettu ristiriitainen vanhempien suhtautuminen lapseen?
Kaipa se kuitenkin on niin, että kohtalo on sattumien summa. Evan tunneköyhyys Keviniä kohtaan ja Franklinin yli-ihannointi antoivat Kevinille ohjakset, joilla hän piti perhettä otteessaan. Tästä kärsivät paitsi äiti, myös pikkusisko Celia. Franklin kohteli Keviniä aina ylikorostetun sydämellisesti, vaikka hänenkin äänestään kuulsi läpi hätä. Vanhemmuus ei ole siis itsestäänselvyyttä. Siihenkin on oltava tietyt yhteiset pelisäännöt.
Mutta lukekaa kirja. Ainakin ajattelemisen aihetta se antaa, eikä taatusti jätä kylmäksi.
Kylmäksi ei myöskään jätä tämä "kinttukoukkukoira" lutunen, jonka sisällä on kuitenkin terhakka ja tarvittaessa ärhäkkäkin terrieri. Mitenkä sitäkin lienee kasvatettu, minä vaan kysyn!
Mukavan keväisiä viikonloppupäiviä!
Oli ilo herätä aamulla lintujen konserttiin. Ehdimme jo surra, että pihassamme - ainakin lintulaudalla - ruokailijoiden määrä oli edellistalvea vähäisempi mitattuna auringonkukansiementen menekillä. Mutta ah, mikä laulu ja liverrys aamukuudelta! Kevät on täällä.
Takapihalle oli pääsiäisen aikana ilmestynyt isoja pälviä ja tämänpäiväinen vesisade niitä vielä suurensi.
Vielä reilu viikko sitten meillä täällä kotonakin näytti kovinkin talviselta. Nyt aamulla uskalsin jo laittaa talvisaappaat kesävarastoon, tuuletin talvitakitkin pussitettaviksi. Uskon vakaasti, ettei niitä enää tänä keväänä tarvita.
Sen verran palaan vielä mökkireissuun, että pääsiäisen aika oli aurinkoista, tyyntä, lumipyryä ja vilakkaa tuulenpyörrettä. Onneksi kuitenkin enimmäkseen aurinkoista. Mökin pihalla oli vahva ja kantava hanki, pylläytettiin pari koivua kukkamaan keskeltä nurin ja polttopuusavotta on keväällä siellä odottamassa.
Pyysin, että sahataan koivusta pitkä kanto, jonka päälle on hyvä laittaa riippuva kukka sitten kesällä. Kantoa jäi, pitää vielä tasaiseksi sahata pinta. Etualalla sinnittelee suviruusu lumen alta odottamaan kesää.
Kyllä mökillä satoi reippaasti lunta pariinkin otteeseen jopa niin, ettei saareen asti näkynyt. Ja pääsiäisaamuna rannan lepänoksat olivat erityisen pörröisiä.
Simon pienistä tassuista jäi jäljet mökin ulkoportaisiin:
Mutta joutsenet, ne olivat palanneet jo kosken suun sulapaikkaan ja saaressa viime kesänä pesinyt pari merkitsi reviiriään samaan paikkaan.
Kovin lähelle en päässyt tätä uljasta pariskuntaa, vaikka hetkeä aikaisemmin lepäsivät rinnatusten jäällä.
Pihassa oravat olivat kuorineet käpyjä keittiön rappusilla ja harakka kantoi risuja aitan takana olevaan puuhun pesätarpeikseen.
Kauniit aurinkoiset, kuulakkaat kevätpäivät menivät nopeasti mökillä. Harmi vaan, että kun on saanut mökin ja saunamökin lämpimiksi, on aika palata takaisin kotiin.
Tästä mökkirannan kuvasta tulee mieleen laulu: "Ei taivas missään sinisemmin loista, ei missään hanki hohda kirkkaammin..."
Vaan sielläpä ranta odottaa.
Puolikuuta peipposesta! Ensimmäisen peipon näin pihakuusessamme eilen. Ja tiaisilla on jo täysi tohina pesäpuuhissa. Nehän ehtivät pari poikuetta hautoa valmiiksi kesän aikana.
Nyt pitää lopettaa lätinät, prinssipuoliso soittaa juuri Hymniä rakkaudelle: "sinitaivas vaikka katoaa, vaikka jäähän peittynyt on maa....ruusut rakkauden vain kukkaan saa!" Minä opin sen myös aamulla soittamaan ihan oikein diskanttipuolelta, mutta bassossa vähän vielä tökki (korvakuulolta yritin soitella kun tää on niiiiin kaunis laulu). Vaan harjoitus voi tehdä mestarin. Höh, saa nauraa.
Mutta Piaf on mun lempparini ja varsinkin tämä hymni. Haitanneeko.
Simo on lempipuuhassaan eli loikoo tuossa vieressä. Terveisiä vaan.
Pärjäillään. Kuunnellaan lintusten konserttia. Ja uskotaan aurinkoiseen kevääseen, hankien alenemiseen ja pian puhkeavaan kukkaloistoon. Leskenlehdet kukkivat jo puron varressa.
Tässä on mun uusi ja pieni ystäväni! Hänen nimensä on Sandra. Ihana pörröinen pystykorvatyttö. Mamman serkulla on aina ollut pystykorvakoira ja niinpä Sandra oli tullut 8-viikkoisena Sotkamosta. Vasta viikon oli totutellut uuteen kotiinsa. Eikö ole söpö!
Koirahäkin verkko oli hänelle aivan liian iso. Välillä hän olisi halunnut tulla sieltä pois - tietysti!
Päivällä Sandra sai olla ison koiran häkissä mutta yöksi laitettiin kisuleiden koppiin. Sandra ei osaa vielä olla kakkaamatta sisälle, joten on siinä paljon oppimista. Minä olen jo iso poika enkä vahingossakaan pissaa tai kakkaa sisälle.
Sinne ystäväni jäi koppinsa katolle haikailemaan, kun minä poika juoksentelin jäälle ja kävin tarkistamassa viime kesän lokinpesät Roosan mökin rannassa.
Tällä isolla kivellä isälokki kesällä päivystää kun äitilokki hautoo. Vaan nytpä minä olen kukkulan kuninkaana!
No saareen piti vielä mennä viipottaa, siellä pikkusaaressa on kesällä oikein lokkien ja tiirojen valtakunta. Ei sinne silloin voi nousta lainkaan. Mutta nyt talvella kun jää kantaa on kiva käydä nuuskuttelemassa pesäpaikkoja.
Ison saaren kallioilla piti kyllä kulkea varovasti, kuiluja ja railoja kun on kivilohkareitten välissä. Pikkusaaressa sitten voi vapaammin nuuskia. Kesällä saareen pääsee vain joko uimalla tai veneellä. En ehkä jaksaisi - enkä haluaisi - uida saareen asti.
Palatessa mökkirantaan piti välillä pysähtyä kuuntelemaan, onko Karo tulossa jäälle leikkimään. Sandra nyt on niin pieni, ettei siitä ole näin isoon väljään yksikseen.
Ei näy kaveriani pihalla, vaikka kuinka odottelen...tää on muuten mamman lapsuudenkoti vaikka rakennuksista vain navetta on entisellään ja muut rakennettu uusiksi.
Tässä jo näkyy mökin ranta. Iso koivu keskellä kuvaa on meidän rantakoivu laiturin ja rantaterassin kohdalla. Tosin nyt laituri on nostettu pystyyn talvehtimaan terassia vasten. Ja minun ja mamman "latu" näkyy lumessa.
Saarilenkin jälkeen syötiin hellanuunissa haudutettua possua ja minä päätin ottaa aurinkoa mökin ovimatolla.
Muuten tapasin yhden beagle-tyttösen myös jäällä. Sen kanssa me pistettiin päivätanssit pystyyn aurinkoisessa säässä. Mamman piti tulla ottamaan meistä kuva, mutta se vaan tiskasi astioitaan eikä kuullut, kun pappa sille vihelsi. Mutta eihän mamma ymmärrä koirien kieltä!
Hei taas! Me ollaan kotona taas. Minulla oli melkoisen hauska pääsiäismatka mökille, mutta mukava on olla takaisin kotoisissa maisemissa, sohvan selustalla päivystämässä.
Kiirastorstaina heti aamuraksut syötyäni halusin pihalle ja suoraan autoon odottamaan, sillä tajusin, että lähdössä ollaan kun mamma kantoi kasseja ja kylmälaukkua alas rappusille. Vähän jännitti, vaikka toki tiesinkin, että mökille mennään, olihan siitä ollut kovasti puhetta.
Ja hyvissä ajoin päästiin matkaan. Aurinko paistoi ja halusin istua mamman sylissä. Entäs jos ne hankkii mulle oman turvavyön, silloin mun pitää olla hihnassa koko matkan? Kukas silloin kulkee penkkien välissä ja säätää penkkilämmityksiä päälle ja pois?
Hartolassa kävin lukemassa paikalliset postit Jari-Pekan lumipenkasta. Makoilin auton piippuhyllyllä ja odottelin, mitä hyvää mamma tuo minulle kahvilasta. Ja toihan se. Nam.
Mökillä oli turkasen kylmää vaikka rantapenger olikin sulanut. Piti pistää takki päälle, takka ja hella sytytettiin ja saunan ja saunamökin uunit myös. Pappa etsi liiteristä jääkairan ja teki sillä pienen pyöreän onkiavannon. Huh miten jää olikin paksua! Illalla ajeltiin kirkolle, ei mökillä heti tarkene nukkua talven jälkeen. Aamulla sitten palattiin niemeen ja lämmittäminen jatkui. Aurinko paistoi, vaikka "Pitkäperjantaina päivä on aina pilvinen". Aurinkoinen sää houkutteli kävelemään jäälle ja saareen, missä kiipeilin kalliolla ja tutkin kaikki kivien kolot molemmissa saarissa.
Jäällä juokseminen oli hauskaa, välillä jäin kuuntelemaan, haukkuuko Karo niemessä, välillä retuutin papan rukkasta ja sitten taas juoksin nuuhkimassa ketun jälkiä. Oli kivaa.
Me tehtiin saarien ympäri lenkki monta kertaa päivässä. Jäällä oli hiihtäjiä, kävelijöitä ja pilkkimiehiä. Jotkut ajoivat jopa autolla ja mönkijöillä. Kaikki nauttivat aurinkoisesta pääsiäissäästä.
Mökin pihasta kaadettiin kolme isoa puuta. Mamma oli vähän kauhuissaan ainakin siitä isosta (25 m) korkeasta kuusesta, että jos se kaatuukin aitan päälle. Vaan ei huolta. Kaikki meni hyvin. Risuja kasattiin jäälle venerantaan ja poltettiin pääsiäistulia.
Saatiin piha siistiksi. Havuoksia jäi kyllä paljon vielä juhannuskokkoonkin.
Välillä piti vähän levätäkin, jäällä juokseminen "pää kolmantena jalkana" otti voimille. Pappa tarjosi viilipurkin nuolemista, mämmistä en oikein tykännytkään, mutta viili ja marjat, nam.
Hyvä oli palvelu. Joka ilta lököilin saunan löylyissä ja yöt nukuin mamman peiton alla saunamökissä. Oli oikein "kissanpäivät" mökillä. Ja kyllä mammasta ja papastakin oli kiva pääsiäinen mökillä. Mutta arvaatkaapas, ketä kaikkia sitten siellä tapasinkaan! Ihan uuden tuttavuudenkin. Siitä kerron seuraavassa postauksessa, sillä mamman mielestä tämä on jo niin hurjan pitkä tarina, ettei tätä kukaan jaksa lukea alusta loppuun. Siispä näkemisiin ja terveisin Simo.