KEVÄTTÄKÖ RINNASSA?

Viikonloppu meni aurinkoisena. Aamut pikkupakkasella ja päivällä jo aurinko sai lämpötilan nippanappa plussalle. Kevättä pukkaa.

Metsätyöt meidän "takapihalla" alkavat olla lopuillaan. Todella kätevästi se käy, saa nähdä, millaisia jälkiä sitten jää kun kesä koittaa. Aluksi olin suunniltani katsoessani ikkunasta entiseen metsään. Nyt alkaa silmä tottua.

Tässä syntyy pöllejä pyykkitelineen takana. Traktorin nokan edessä ainoan jäljellä olevan puun tällä puolella Tuuren pihlaja, toistaiseksi ehjänä onneksi.  Mutta kaipa tässä nyt aurinko alkaa paistaa risukasaankin, hih.

Jos metsään haluat mennä nyt... niin parasta pysyä poissa! Lintujen talipallopussukka tuossa jäi kuvan yläreunaan!

Kun ensin on kaadettu ja pätkitty, tulee uusi kone kasaamaan puut lajien mukaan kasoihin poiskuljetusta odottelemaan.

Mutta ne risukasat. Niissä on kyllä kassaralle töitä koko kevääksi.
Ehkä kasvimaan laidassa silppuan ohkaisempia risuja silppurilla katteeksi pensaille. Onneksi kuitenkin tuo katkaisusirkkelikone laittoi risut siistiin nippuihin, etteivät ole hujanhajan metsässä.

Aurinko paistaa. Hyvä sisemmän hiihtolomalaisille, hyvät hiihtosäät. Kelpaapa sujutella.

Prinssipuoliso toi yllätyksenä kimpun tulppaaneja. Niistä on iloa useaksi päiväksi, kun auringossa avautuvat.

Päivä on jo paljon pidentynyt. Yöllä paistaa nyt täysi kuu.

Ja peltoaukean takana kuuluu pöllön huhuilu. Iltapimeässä. Päivällä siellä rääkkyvät pähkinähakit. Talitiaisilla on laulusäe pidentynyt ja punatulkut istuvat parvina ylhäällä koivun latvassa aamuauringon lämmittäessä punaista höyhenpukua. Ovat kuin omenoita!
Kyllä kevät on oikeastaan ihan kivaa aikaa. Eikö olekin?

MAITTAVAA MATIKKASOPPAA

Aamupäivällä jätettiin metsäkone rymyämään pihan laitaan ja ajeltiin pienellä "koirankopilla" (mun Nissan) Valkoon. Perillä ystävien luona odotti maittava madekeitto lisukkeena lämpimiä patonkeja yrttivoilla sekä mateen rommia. Kyllä oli maittavaa soppaa.  Lienen aiemmin tuntenut ennakkoluuloa madekeittoa kohtaan, en sitä itse ole vuosiin laittanut. Joskus vuosia vuosia sitten muistan nylkeneeni madetta.

Mutt hyvää se on silloin kun sen keittämisen taitaa. Nam.
Syötyämme miehet vetivät haalarit jalkaan ja suunnistivat merelle verkkoja kokemaan. 

Lumihiutaleita leijui hiljalleen mutta ei tainnut kalamiehiä haitata.

Kas tässäpä verkon alkupään merkki. Lunta pois ja avanto auki.

Jess, verkonpää löytyi ja nyt alkaa sietämätön jännitys: onko siellä mitään!

Kaspas vaan, lahnaa nousee....

Edelleen lahnaa ...

Mitenkäs nämä lahnat nyt on verkkoon jääneet, mateitahan me tänne tultiin hakemaan.

Ei nää nyt ihan pieniäkään ole!

Tässä tämän päivän kalansaalis. Ei matikan matikkaa. Mutta hauen köllykkä kyllä lahnojen lisäksi. Hyvä saalis kokonaisuudessaan.

Sinä aikana kun miehet tarpoivat meren jäällä, me naisväki ja Simo kävelimme Loviisaan ja takaisin. Piipahdimme kirppiksellä ja jotain pientä sieltä mukaan tarttui. Puuhelmet, lasinekka ja punainen lasipullo. Koko lysti maksoi seitsemän euroa. Ihan kelpo kirppishinta.

Palattuamme kahvipöydässä en voinut vastustaa herkullisia kierrukkapullia, nam. Ei tullut edes huono omatuntokaan. Bravo!

Kun miehet palasivat mereltä, Simo halusi jo kotiin. Prinssipuoliso näköjään osaa koirankieltä tulkita ja niinpä lähdimme kotimatkalle.
Kalakassissa pari lahnaa ja tuo iso hauenmollikka.

Kotona hauen perkaaminen jäi tietysti minulle. Prinssipuoliso vei lahnat kaverilleen, joka ne mielihyvin lupasi itselleen suolata. Suolakalana lahna on kyllä hyvää, lapsena sitä paljon syötiin särpimenä.
Ensin vähän kiertelin kalansiivousta. Sitten tartuin toimeen ja suomustin hauen pienellä terävällä vihannesveitsellä. Suomustusrauta kun on mökillä. Hauki on mielestäni meidän vesien alligaattori, joten tartuin sen päästä kiinni shifonetteliinan läpi. Vitsi miten hyvin se toimi, kala pysyi paikallaan ja suomustaminen onnistui. 

Päätin laittaa hauen uuniin hautuilemaan. Tässä se köllykkä odottelee maustamista.

Minä, joka olen järven rannalla kasvaneena tottunut, että hauen kutuaika on keväällä kun rannat avautuvat, olin todella haavi auki avattuani hauen vatsan. Valtavan isot mätipussit kutuvalmiina! Kalan maksan ja mätipussit kuumennan Simon ruuaksi. On kyllä herkkua koirulin mielestä ihan oikeasti.

 Nyt maustoin hauen ja työnsin uuniin kypsymään. Huomenna meillä syödään haukea, siis minä ja Simo. Prinssipuolisohan aamulla suuntaa eteläiseen tasavaltaan aamulaivalla. Me kotona seurataan, miten isot pihapuumme muuttuvat metsurien toimesta puupölleiksi.
Että semmoinen tapaus tällä(kin) kertaa. Heipparallaa! Ja kiitos ystäville mukavasta päivästä.

MENIPÄ KAALIIN

Minä tykkään laittaa kaalista ruokaa. Vaikka kaalia keiteltäessä koko huusholli döfää kuin jossakin - no en sano missä - niin kypsä kaalikeitto, jauhelihalla tai ilman, on meidän perheen kelpo sapuskaa. Ja kaalissa on sekin hyvä puoli, että kun sitä reilun annoksen laittaa, saa siitä toisenkin aterian ja kaaliruoka sen kun vaan paranee lämmitettäessä.

No, miksi nyt kaalista. No siksi, että sain tänään hykerryttävät naurut. Prinssipuoliso nappasi eilen ostosreissullaan kassiinsa kermaviiliensä lisäksi ison kukkakaalin. Minä jo hiplasin pakastimesta isoa vihannespussia, vaan muistinpa sen kukkakaalin jääkaapissa. Painoin pakastimen kannen kiinni ja päätin laittaa tuoreesta kukkakaalista keittoa. Eka kertaa elämässäni, varmaan. Olen keitellyt useinkin kukkakaalia lisukkeeksi liharuuille. Mutta keitto pelkästä kukkakaalista on taatusti eka kokeiluni.

Lorautin kattilaan vettä. Kiehutin paloitellun kukkakaalin pehmeäksi ruususuolatussa vedessä. Muusasin kukkakaalin hienoksi, kopautin kattilaan köntin voita, ja tehosekoittimella vielä jauhatin mössöä tasaisemmaksi. Tyhjensin kattilaan purkillisen ruokakermaa (7%), kuumensin ja ripottelin hieman ruususuolaa ja kuivattua nokkospölyä keiton pinnalle. Ja ei kun syömään.

Keittokippojemme päälle kopistimme vielä juustoraastetta (mozzarella) ja aloimme lusikoida. Prinssipuoliso kehui keittoa. Kysyi kuin ohimennen: teitkö tämän ihan omasta päästäsi?
Hörönauru. En, keitin sen kukkakaalista, hih. No, onhan joku kuuluisuus keittänyt kalasoppaakin omasta päästään!!!

Huomenna meidät on kutsuttu madesopalle Valkoon. Prinssipuoliso pääsee myös madeverkoille meren jäälle. Minä jään suosiolla Simon kanssa kyläpaikkaan, tiedä, vaikka pistäydyttäisiin läheisellä kirppikselläkin. 

Ihanaa, että sattuu ja tapahtuu. Metsäkone myllää harvennusta tuossa lähimetsikössä ja siinä alkaa meille sitten sellainen savotta, että tapahtumat loppuu ja alkaa pelkästään sattumaan. Kassarat käteen ja risuja kasaan. Siinäpä kevääksi askaretta ja perheen yhteisiä kokopäiväisiä hetkiä. En valita.

Sen verran vielä, että tilasin itselleni pakurikääpäuutetta. Ja Lapin koivutuhkavettä. Tiedä, vaikka niistä olisi "ongelmiini" helpotusta. Ja kuvat eivät nyt rimmaa tekstiin, vaan haittaakshe?

PILKAHDUKSIA

Kappas kummaa, kevätaurinko. Eilispäivän lenkillä - ihan itsekseni sauvakävelin enkä ottanut koirulia mukaan - piti oikein pysähtyä ja kääntää kasvot aurinkoa päin. Miten ihanasti lämmittikään.

Pihassa sitten tämä Kukkulan kuningas kiipesi ihastelemaan aurinkoa lumikasan päälle. Hyvää se lämpö tekee Simollekin.

Jaahas, mitäs täältä näkyykään...

Naakat mokomat, häipykää mun ilmatilastani!

Joo, joo. Tulen kyllä, lopeta kuvien räpsiminen.

Aurinko valaisee puiden lumiset latvat.

Kyllä tästä jo sisälle joutaakin, ketään ei näy tielläkään.

Vielä viimeinen tarkistuskurkistus....

No, eilisen päivänpaistetta ei sitten riittänyt enää keskiviikoksi. Pilvipoutaa ja tuulta. Onneksi pakkasta aamulla vain -7 astetta.

Voi hyvin -lehden välissä tuli postissa tänään Terve Minä -liite. Mielenkiintoinen. Paljon siinä oli puhetta regulaateista. Pitääpä tutkia asiaa lähemmin. Mutta mielenkiintoista oli myös yleis- ja verisuonikirurgi Taija Sompin vastaus kysymykseen suomalaisten suurimmista ravintosynneistä. Suora lainaus: "Potilaidemme D-vitamiinitasot ovat järjestään viiterajojen alapuolella. Mm. margariinien stanolit vähentävät D- ja A-vitamiinin imeytymistä. Myös Omega 3- ja Omega 6-rasvahappojen suhde on aivan pielessä, mikä johtuu omega6-painotteisesta ruokavaliosta. Hyvin monella seerumin rauta on alhainen. Se vaikuttaa mm. kilpirauhashormonin kääntymisessä aktiiviseksi. Kun sairauksia aletaan hoitaa ruokavaliolla, ohjeet ovat tiukat. Vain siten saadaan tuloksia. Suomalaiset on peloteltu, ettei punaista lihaa ja voita pitäisi syödä. Sen sijaan syömme liikaa vähärasvaisia maitotaloustuotteita ja viljatuotteita. suositusten mukaiset 7-9 leipäpalaa ovat ehdottomasti liikaa. Yli 90 prosentilla klinikkamme potilaista on keliakiageeni tai viivästynyt viljaherkkyys, ja viljat on yhdistetty moneen sairauteen. Leipä kannattaisi vähentää pariin palaan päivässä Hyvin monille viljat eivät sovi lainkaan. Leiville siveltävät kevytlevitteet ja margariinit vain pahentava soppaa." Taija Somppi toimii tamperelaisella Amplia-klinikalla.

Siinäpä hattuuni lippa. Minun on paljon parempi olla, jos jätän ne parikin palaa leipää pois. Vaikka mieli kuinkakin tekisi. Ja tekeekin.

Mutta ihminen ei oikein tahdo uskoa.

Taidetaan me sittenkin tarvita lisäravinteita. Kysymykseen, eikö tavallinen terveellinen kotiruoka riitä tyydyttämään kaikki tarpeet, Somppi vastasi: "Jotta ihminen saisi perusruuasta kaikki tarvitsemansa hivenaineet ja mineraalit, hänen pitäisi tutkimusten mukaan syödä 10-13 kiloa ruokaa päivässä. Ruoka-aineiden ravintopitoisuudet ovat romahtaneet viimeisten 20 vuoden aikana. Kasviksia suositellaan syötäväksi vähintään puoli kiloa eli 5-7 lautasellista päivässä niin, että lautasella olisi aina viittä eri väriä.

En tiedä ketään, joka tätä ohjetta noudattaisi, enkä edes itse pystyisi siihen. Lisäksi on merkitystä sillä, mistä salaatti on peräisin, millaisessa maassa se on kasvanut ja onko siihen kertynyt raskasmetalleja ja torjunta-ainejäämiä". Ja edelleen: "Ihmisestä näkee jo ensisilmäyksellä, onko esimerkiksi rasvahappojen suhde kohdallaan. Myös hyvien rasvojen puute aiheuttaa myös kilpirauhasongelmia, mikä taas johtaa lukuisiin muihin terveysongelmiin. Ravitsemussuosituksemme ja niiden noudattaminen sairastuttavat monet. Suomalaisten lääkäreiden tulisi oppia nykyaikaisempaa ja glopaalimpaa tapaa katsoa asioita ja hoitaa potilaita."

Tulipa taas meikäläiselle ajattelemisen aihetta kerrakseen. Tämä kirurgi on oman vaikean siitepölyallergiansa saanut häviämään syömällä kalaöljykapseleita. Niiden nimeen minäkin olen vannonut noiden polvieni kanssa. 

Nyt lopetan taas tämän rasvoista jauhamisen. Niinhän se saarnasi entinenkin pappi, että "älkää tehkö niinkuin minä teen, tehkää niinkuin minä opetan". Mutta todeksi uskon nyt sen, etten voi elää pelkästään  voileivästä kevytlevitteellä. 

Ei myöskään makeaa mahan täydeltä, vaikka sitä on tulossa tähän huusholliin. Prinssipuoliso on vieraillut Fazerilassa ja uskoisin, että muovikassi pullollaan kantaa sieltä suklaata kotiin. Onneksi hän itse on sellainen suklaasyöppö, että ei ole pelkoa, että syömättä jäävät vaikka minä en heti nohevana olisikaan nokka suklaapussissa. Häneen kun ei Michelinit näy tarttuvan, toista se on minun. On varmaan lapsena minulle syötetty sellaista puppua, että rasvasoluni ovat aktivoituneet ja nyt imaisevat kaiken itseensä ja turpoavat metaboliseksi oireyhtymäksi. Vai miten se nyt oli.

Tästä taas huomaa, millainen publikaani meikä on. Läpätystä tulee solkenaan, olevinaan asianpoikastakin seassa. Ei maar. Nyt lärvit luttuun, kone kiinni ja hyödyllisempiin askareisiin (päiväkahvin keittoon siis!) Tsau!

TULE, TULE TARMONPUUSKA

Kuinka nämä päivät vaan menevät päätä käännellessä. Paljon olen tehnyt suunnitelmia tämän hiihtolomaviikon (eläkeläistenkin?) varalle. Mutta heti ensimmäisestä päivästä alkaen huomaan, että ilta tummuu ja kaikki tarmokkuus on edelleen hakusessa.

Pieniä lumihiutaleita leijailee. Auraustraktori puski eilen leveän väylän takapihan läpi, metsäkonetta odotellaan harventamaan liian tiheäksi kasvanutta metsikköä. Valtavan leveä väylä, taispa siinä mennä mummin ruusupenkki, jouluruusu ja kevätesikkojen puskat.
Harmittaa, että punaisen koivun taimi jäi merkkaamatta, josko sekin tallautuu. Mutta ehkäpä lumi on sen verran armeliasta, että suojaa, vaikka telaketju yli kulkisikin. Kevät sitten näyttää, mitä maasta vielä nousee.

Aikani kuluksi olen lueskellut Parisoula Lampsosin kertomaa, kirjan nimi on Bagdadin prinsessa. Hän kertoo elämästään Saddam Husseinin ystävättärenä. Olen harppoen lukenut kirjan aikaisemmin, mutta osui nyt eteeni kirjahyllystä ja otin sen uudelleen luettavakseni. Mielenkiintoista kuvausta kieltämättä.

Tämän viikon pitäisi siis olla lomaa. Minulle ehkä onkin, prinssipuoliso sensijaan on menossa retkelle Fazerilaan, soittoharjoituksia on parina iltana, lauantaiksi bookasin hänelle matkan eteläisempään tasavaltaan. Ja perjantaiksi on luvassa madekeittoa ystävien luona. Näinhän se viikko saadaan mukavasti putkeen. Positiivista on, että illat on pitempiä ja aamu tulee aikaisemmin, valo osaa jo yllättää.

Simolla oli aamulla puoli seitsemältä kuono tiiviisti lumen pinnassa, mitä lienee haistanut. Oli onni, että oli taluttimessa. Ryntäili eestaas ja olisi varmasti mennyt mutkatietä näkymättömiin vainunsa perässä. Haukahteli ja raapi maata vielä takapihallakin. Arvelin, että pupu on mennyt pihan poikki, tai sitten kettu. Täällä metsän laidassa kun jälkiä lumella aina aamuisin on uusiakin.

Tarmonpuuskaa odotellessa taidan ottaa vielä kupposen kahvia. Ihan aikuisten oikeasti jätin taas kerran leipäpalat lautaselle. Olo helpotti kummasti. Mikä siinä lieneekin, että vaikka tietää, ei vaan usko. Kun se maistuu niin hyvälle. Mutta ei tee hyvää. Ja muutenkin pitää nyt katsoa, mitä vaakaviivaansa syöttää. Mieluummin ilman leipää kuin jatkuva turvotus ja pahan olon tunne.

Mollisävyistä tämä teksti. Ei nyt kuitenkaan elämä niin mustaa ole. Jotakin piristystä kuitenkin pitäisi loppuun löytää. Kokeilisinkohan edellisen postauksen vitsikuvan siirtämistä uudelleen, ei kuulema näkynyt edellisessä. Ehkäpä yritän sen siirtämistä toisella konstilla.

Voipi olla, ettei tällaisia kuvia tarkoituksellakaan saa siirrettyä, hih.
Kommenttini kuvasta on edellisen postauksen mukainen edelleenkin. Eli ei tatskoja takamuksiini.

Iloinen asia on aina arvonta,  Susalla on meneillään ja palkintona on upeaa Susan Fletcheriä. Käyhän kurkistamassa ja kommentoimassa. Tässä linkki  http://jarjellajatunteella.blogspot.fi/ arpajaisiin.

Muuten mukavaa tiistaipäivää täältä Terävälästä...

KEVÄTMIETTEITÄ

Aurinko ei vielä suostu pilkahtelemaan, mutta kevät jo kaihertaa mielessä. Räystäiden jääpuikot kertovat sään lämpenemisestä ja öiden kylmyydestä.

Tällainen keräilijämummo tuntee itsensä näin keväällä todella turhautuneeksi. Huusholli on kuin tavarataivas. Huokeasti nauran televisio-ohjelmille, missä kerrotaan kaiken hamstraajista. Samalla tietysti nauran itselleni. Aamulla imuroidessa ja huushollissa sukkuloidessa sen hokasin. Tarvitsen sisustussuunnittelijan apua.

Prinssipuolisokin mittaili rullamitallaan jo hyllyköiden paikkoja ja oli intoa piukassa hankkimaan uutta hyllyä. Että saataisiin pöytäpinnat tyhjiksi. No eihän tämä nyt mikään ratkaisu ole. Katsoipa tässä kodissa mihin suuntaan tahansa, joka paikka on täynnä kuin "mustalaisen hevosen selkä" niinkuin mummoni asian ilmaisisi. Kaikki tarpeellinen aina käden ulottuvilla, hah. Apuva!

Vaatehuonetta tyhjensin jo aikaisemmin. Miten ihmeessä se on taas täynnä vaikka en muista mitään ostelleenikaan? Ja apukeittiön kaapisto on varsinainen tallelokero. Monta pulloa on esim. pyykin huuhteluainetta, jota en muista vuosiin käyttäneeni. Ei kun ulos vaan roskiin kaikki ylimääräiset. Niinkuin keittiön kaapeistakin, esim. patakaappi on pullollaan kippoa ja vuokaa. Täysin tarpeettomia. Kevätsiivousta kaivataan ja nopeasti.

Samanlaista kevätsiivousta kaipaa varmasti aivokoppani. Tänne blogiinhan on ollut hyvä tyhjennellä. Toisaalta, ketään en ole halunnut kommenteillani loukata, ketään en kirjoituksillani neuvoa, kunhan olen antanut ajatusten lätistä postauksiin. Mielelläni surfaan eri blogeissa. Vertaistukeakin olen niistä löytänyt.  Kiitos siitä.

Yhden asian suhteen olen kääntänyt kelkkani. Se tatuointi. Jos tämän ikäisen ja kokoisen mummelin perskannikkaan kärpäsen piirtäisi, se voisi lopulta näyttää siipikusiaiselta. Nyt olis tietysti vielä kärpäsenä, mutta jos toive pienestä painonpudotuksesta joskuskaan toteutuu, hih, voi lopputulos olla tämän vitsikuvan kaltainen.

Sain hörönaurut, kun ystäväni - muistaen tatuointitoiveeni - minulle tän lähetti. Kiitos. Tatskatoive  perskärpäsestä jää nyt vain päiväuniin. Ja naurut päälle.

Mutta muuten odottelen kevätaurinkoa, sen lämmittäviä säteitä poskipäihin. Ja pääsiäistä, silloin vois jo ajella mökillä asti. Mutta sitä ennen on pakko suursiivota sekä huushollista että elämästä liiat ja turhat tavarat. Että olis kevyempi odotella kesää...

KUULLOS PYHÄ VALA...

Torstaina, ystävän ja Voiton nimipäivänä pääsimme seuraamaan nuorten alokkaiden valatilaisuutta Kotkaan.  Valatilaisuus oli järjestetty valtavan suureen satamahalliin, jota etukäteen hieman lämmitettiin lämpöpuhaltimilla. Hallin nurkkauksessa sotilaskotisisaret myivät kahvia ja kuumaa mehua, villasukkia ja leijonamukeja.

Hallissa vallitsi hämäränhyssy, pokkarikamerani ei oikein jaksanut tallentaa kuviin tarkkoja näkymiä.

Hallin lattia oli jääkylmää betonia. Meille, jotka saatoimme potkiskella varpaitamme kantapäihin ja liikuttaa polviamme, nostaa välillä kengänpohja ylös jäisestä betonista, ei olo ollut ehkä niin tuskallista, kuin valaan järjestäytyneille alokkaille. Heidän piti seisoa komentojen mukaan rivit suorina hallin toisella reunalla. 
Meidän alokas oli ollut yskässä ja kuumessa, joten pelkäsin hänen tulevan uudelleen kipeäksi. Yskänlääkettä tarvittiin apteekista illalla kotiuduttua.

Tässä hallin takimmaisessa nurkassa oli Kirkonmaan pataljoona. Mukana meidän "sotikessumme" eli valan jälkeen tykkimies Aksu.

Itse vala oli juhlallinen, alussa veteraani muisteli yli 70 vuoden takaisia omia kokemuksiaan, sitten soittokunta säesti virttä, joskin esilaulaja "hieman" veti nuotin vierestä, harmi. Mutta se unohtui, kun vala kaikui hallissa selkeästi.  Eräs haminalaisista alokkaista vannoi valansa lääkintämiesten seurassa, hän ei kestänyt paikallaan seisomista vaan alkoi hoiperrella ja pyörtyä ja lääkintämiehet taluttivat hänet sitten rivistä.

Liput juhlistivat merikeskusWellamon pihalla tapahtumaa.

Sää oli tuulinen ja sumuinen. Odottelimme valan jälkeen ulkona poikiemme ohimarssia,  

jonka jälkeen tarjolla oli äskeisessä hallissa hernesoppalounas.

Sitä ennen tykkimiesten ja jääkäreiden piti luovuttaa aseensa, tässä Kirkonmaan pataljoonan pojat viemässä "rynkkyjään"  yhteysalus (?) Vaarlahteen (Varlax, entisen Porvoon maalaiskunnan kylä), jonka keulassa näin entisen kotikuntamme Porvoon maalaiskunnan vaakunan!  Muistelen, että tämä rannikkovartioston aluksen kummi olisi nykyisinkin Porvoo (johon maalaiskunta yhdistyi sittemmin).

Tässä aseiden luovutus käynnissä sotilaallisessa järjestyksessä. 

Kuvassa hämärästi näkyy Porvoon mlk:n vaakuna aluksen keulassa.
Uskoin, että pojilla oli jo melkoisen kylmä seistessä tuulisessa rannassa odottamassa vuoroaan. Kylmä oli meilläkin omaisilla seisoskella ja odottaa poikia.

Ja sieltäpä saapuu hän, tykkimies varusteena lomareppu. Ei muuta kuin hernesopalle.

Ruokailun jälkeen kesti  vielä hetken aikaa, ennenkuin lomalappu olisi taskussa tykkimiehellä. Käveltiin merikeskukseen katselemaan meriaiheista näyttelyä, ja ennenkaikkea sisälle lämpimään.

"Yhteys selvä, sanoi tykkimies kun tyttöä pussasi"  oli sanonta jo viisikymmentä vuotta sitten, kun prinssipuolisostakin tuli tykkimies.
Tässä meidän onnellinen nuoripari, sotilasvala annettu ja edessä lomaviikonloppu. Enää ei ole kylmä, läheisyys lämmittää.

Meistä isovanhemmista oli mukava olla juhlallisessa valatilaisuudessa läsnä. Niin varmasti muidenkin tykkimiesten omaisista.

KEIKKAAKO PUKKAA????!

Viimeksi jo mainitsinkin valtakunnallisesta keikkapäivästä, joka on huomenna eli torstaina. Meillä pelimannit ottivat eilen varaslähdön, sillä heillä on normaali harjoitusilta tiistaisin.

Kovin monta innokasta laulusolistia tai soittajaa ei paikalle saapunut, ehkä syynä oli myös räntäsateinen sää. Mutta jokunen sentään oli paikalla pelimannien vakioporukan lisäksi.

Varusteita se vaatii keikkapäiväkin!

Pitää olla tietysti soitin ja sitten tanssikengät myös!
Nämä pienen soittajan pieksut ovat hänen isälleen tehdyt, nyt niillä askelletaan jo toisessa polvessa.

Ensin pitää kuulostella, onko soiton sointi hyvä. Voisiko tuohon porukkaan liittyä soittajaksi?

Aluksi tietysti kokeillaan, että ansatsi on kohtallaan. Äiti on hyvä taustatuki. Hyvältä kuulostaa.

Sittenpä soitellaankin jo pelimannien tahtiin. Iskäkin soittaa tuolla porukassa. Hienosti soitto käy pieneltä Ailo-pojalta, otteet on aidon pelimannin.

Ja uskaltautuuhan lavalle nousemaan myös täti-ihmisiä laulamaan.
Etuvasemmalla näkyy nuo mustat kongat. Hiukan niillä komppasin tahtia valsseissa ja muissakin. Ei orkesterin varsinainen komppiryhmä ajanut minua alas lavalta vaikka ensin pelkäsinkin.
Kongarummut hankin vuosikymmen sitten, vähälle on jäänyt "rummuttelut". Vaikka on terapiaa kipeille hartioille ja käsivarsille.
Prinssipuoliso soitteli stämmiharmoonia, vetopasuunaa, läskibassoa (ei, se en ole minä, hih!) ja tietysti haitariaan. Ei siinä vielä ole hänen koko repertuaarinsa. Mutta autokuorma kuitenkin. Vein mennessäni hänelle oman soittojakkaransa, sillä valitteli selkäänsä. Ja ainahan mies, tuoli ja haitari muodostaa vaikka yksinkertaisen maalaistrion!

Huomenna on ystävänpäivä. Me menemme katsomaan Kotkaan sotapoikien valaa. Lapsenlapsi siellä lupaa uskollisuutta isänmaalle.
Varmasti juhlallinen hetki. Ehkä saadaan vanikkaa ja hernerokkaa
lounaaksi. Mutta se onkin sitten toisen postauksen väärti.
Iloista ystävänpäivää, blogiystävät!

LAISKIAISTA!

Kouluikäisinä huutelimme toisillemme "Liukasta laskiaista!" mikä vääntyi muka hjumööriksi  "Liukasta laiskiaista!" ja sitten nauraa kikerrettiin. Niinkuin olisimme ihan oikeasti ymmärtäneet mitään laiskiaisesta. Siis eläimenä. Mokomiksi laiskiaisiksi meitä kyllä sanottiin aina silloin, kun annetut työt tai tehtävät vetivät ns. retuperää.

Nyt on jo sen verran älliä päässä, että laiskiainen ei naurata ja voi hyvällä syyllä LASKIAISTA toivotella.  Laskiaiseen kuuluu hernerokka, laskiaispulla (joskun kuumennetun maidon kera) ja mäenlasku. Meillä laskiainen tällä kertaa vietetään niin, että hernerokka on vaihtunut hernerokkasumuun, laskiaispulla mustikkapiirakkaan ja mäenlasku vitsien laskettelemiseen. Siinäpä laskiaista. Prinssipuolisolla on illalla "keikkapäivän" (joka virallisesti vasta torstaina) ohjelmaa.

Orkesterin solistiksi tai soittajaksi on mahdollisuus illalla ja vähintäänkin tanssimaan. Että sellainen keikkapäivä.

Minulla on tällainen Homerin fiilis. Ei vauhdin hurmaa, vaan unta vaikka tien päällä. Mutta voipa tästä fiilikset vielä nousta. Ja voipa olla, että käyn illalla luikauttamassa vaikka jonkun laulunkin... jos into iskee päälle. Jää nähtäväksi.

Tosiasiassa en ole saanut mitään aikaan. Siis pitkään aikaan. Tallustellut koiran taluttimen päässä kilometritolkulla pehmeässä, vasta sataneessa nuoskalumessa. Ei paha. No lukaisin tuossa sivumennen kirjan krakovalaisesta Adamista, joka Ruotsin kautta sitten muutti Uuteen Seelantiin, sieltä takaisin Krakovaan etsimään juuriaan ja viimein palasi pienelle saarelle Tukholman edustalle nuoruuden rakkautensa luokse. Kirjan juoni pulppuaa monisävyisenä, kuitenkin siinä on selkeä punainen lanka, joka johdattaa Adamin sukunsa juurille ja viimein onneen.

Kirja oli helppo lukea, Linda Olssonin teksti on sujuvaa ja selkeää.
Juoni soljuu vääjäämättä kohti selkeyttä. Pidin kirjasta kovasti.

No niin. Päivän askareisiin vaan kiinni. Ulos laiskiainen, ja kenkien pohjiin kiinni liukuesteet. Muuten on tosi liukasta laskiaista meidän maantiellä. Iloista laskiaista!  Ja pitkiä pellavia!!!