OSANA TUTKIMUSTA

Lienenkö joskus maininnutkin, että Kansallisarkisto teki tutkimusta ulkomaalaisten sotilaiden lapsista, sekä saksalaisten että venäläisten kuin myös suomalaisten sotilaiden raja-Karjalassa sodan aikanasyntyneistä lapsista. Osallistuin omalta osaltani tutkimukseen yhdistyksemme Saksalaisten sotilaiden lapset ry:n kautta. Tutkimuksen tulokset on Lars Westerlund koonnut kaksiosaiseen kirjaansa, jonka sain postissa tiistaina. Kirja oli varsin laaja-alainen ja oikoi omiakin käsityksiäni sodan aikaisista tapahtumista varsin railakkaasti.

Huomasin, että meitä on paljon ja yhteinen nimittäjämme  on ollut salailu, häpeä, arkuus, pelko ja juurettomuus. Omalta osaltani tunsin kaikesta huolimatta saaneeni suhteellisen hyvän lapsuuden. Oli asioita, joista vaiettiin, eikä kysymyksiin annettu vastauksia. Isästä ei puhuttu, "antaa kuolleiden olla rauhassa".
Olisiko tilanne ollut toinen, ellei isäni olisi kaatunut Alakurtissa, on vaikea sanoa. Ainakin juurieni etsiminen olisi kenties ollut vaivattomampaa. Mene ja tiedä.

Kirjassa on paljon tilastoja, joiden mukaan ulkomaalaisten sotilaiden lapsia on ympäri maata. Ehkä eniten kuitenkin Lapissa, jossa saksalaisten sotilaiden läsnäolo oli jatkuvampaa. Venäläisiä sotavankeja oli maataloissa työssä ja omassa kotikunnassanikin  oli kirjan tilastojen mukaan  myös venäläisen sotavangin ja paikallisen nuoren naisen yhteinen lapsi. Pohjanmaalla näitä "pikku iivanoiksi" pilkattuja lapsia oli useita. Eräs heistä on entinen opettajani, joka televisiossa kertoi dokumentissa isänsä tarinaa, tapasi sisaruksensa Venäjällä. Nostan hattua tälle hienolle emeritusprofessorille, joka tuli julkisuuteen itselleen kipeänä olleen asian kanssa. Pilkatuksi tulemista ei lapsen käsityskyvyllä pysty ymmärtämään. Ja kukapa meistä tänne syntymistään on osannut pyytää! Onneksi nyt on jo kulunut riittävästi aikaa sodan kipeimmistäkin haavoista ja asioista voidaan puhua jo julkisesti. Perustaa yhdistyksiä ja hakea samaa kokeneiden vertaistukea.

Oma isäni palveli Wehrmahtin vuoristojääkäridivisioonassa, haavoittui ensin Syvärillä syksyllä -41, tapasi Kinkomaan sotilassairaalassa äitini, joka toimi siellä lääkintälottana. Ja pam. Sota jatkui ja isäni kaatui Alakurtissa keväällä -44. Kävin siellä tarkistamassa nimen hautapaadesta muutama vuosi sitten. Olen joskus tästä muistaakseni kertonutkin blogissani. Käynti oli ehdottoman tärkeä oman eheytymiseni kannalta ja siinä auttoi Salla-seuran silloinen puheenjohtaja varsin pyyteettömästi. Olen hänelle kiitollinen paljosta.

Lapsuudestani muistan hämärästi, miten luin serkkuni kanssa isäni äidilleni lähettämiä saksankielisiä kirjeitä. Tosin ymmärtämättä niistä sanan sanaa! Isäni kaaduttua äitini hävitti kaikki isää koskevan. Minulle jäi "perinnöksi" paitsi epätietoisuus syntyperästäni ja häpeän tunne, myös isän asetakin kotkamerkki. Se oli ommeltu neulatyynyyn, joka sitten jo asuessamme täällä hävisi muutossa. Yksi pieni kenttäpostikortin palanen oli myös viesti isältä. Sekin on jauhaantunut elämän virtaan.

Tehty tutkimus antaa varmasti vertaistukea meille "sodan lapsille", niin samankaltaisia kertomukset ovat. Jotkut meistä etsivät vielä isäänsä ja sukuaan ja siinä on auttamassa Saksalaisten sotilaiden lapset ry, jonka tarmokas puheenjohtaja vie asioita huolella eteenpäin. Norjassa syntyneet "sodan lapset" ovat saaneet valtiolta korvausta. Meidän on korvauksista turha edes haaveilla, kunhan nyt edes saisimme tunnustuksen, että olemme tasavertaisia kansalaisina ja meidän olemassaolomme virallisesti tunnustettaisiin. Omasta elämästäni tiedän, miten pitkä tie on oman olemassaolon oikeutukseen ja eheyteen. Siinä olen kuitenkin onnistunut. Ja omat lapseni ovat olleet ylpeitä osittaisesta "ulkomaalaisuudestaan". Avoimmuus on ollut avainsana. Edelleenkin.

VANHAN ROSKISDYYKARIN VALITUSVIRSI

Roskien viskaajat pahoitti mieleni,

silti mä päätin vain purra kieleeni;

noukkia purkit ja muoviset kassit,

kaljapurkit ja tupakkamassit,

rikotut pullot ja lasinsirut.

Asialla on olleet taas ”pirut”

pojannulikat, aina ne samat

jotka kerran  metsään kantoivat  kamat -

muka piiloon ongelmajätteensä!

Mummo ja pappa me peräkanaa

kuljemme mustinkanvarpujen vanaa

raahaten perässä jätesäkkiä

että saisimme puhtaaksi äkkiä

graffiittipiirtäjäin sotkeman tien.

”Annas kun minä vuorollain vien

säkkiä pihamme roskista kohti!”

Selkäänsä pappa jo nostaa tohti

säkin pullollaan spraymaalipurkkia.

Ikä jo painaa askelta vähän.

Entä jos istahdammekin tähän;

siksihän kannoimme oman penkin!

Hitto, ne särkeneet ovat jo senkin!

Eikö saa mikään ehjänä olla,

eikö niillä nyt säteile polla!

Vanhat kun penkillä levähtää voisi -

näky on ikävä, suorastaa kroisi!!!

Penkistä jäljellä vain  pirstaleita.

Kalliopolkujen sammalmatto

on crossimopojen iltainen ratto.

Poluilla syvät on ajourat,

sivuun lentäneet sammaleet, kurat.

Auta ei puheet, hyvä, ei paha.

Löysässä vanhemmilta on raha

bensaan ja kovaääniseen menoon.

Muutama mäntykin ajettu kenoon!

Kas, meiltä kun lupaa ei kysynyt kukaan!

Maailma muuttuu vaan hurjemmaksi,

harmittelevat vanhat nää kaksi

ja kantavat jätteitä jälleen kerran.

Ja ovat kantaneet aimo verran!

Nää nuoremmat repussa maalinsa kantaa

mut tyhjät purkkinsa olla antaa

ja viskovat luontoon, kaipa se kestää

he luulevat varmaan, ja mikäpä estää

nykynuoria, vastuuta vailla.

Ja mummo ja pappa ne luonnosta huolta

vain kantavat, jätesäkkiä yhdessä tuolta

he täyttävät viskotuin maalipurkein,

kun käytös nuorten on mitä surkein.

Kuka mahtaa kotona siivota heillä

kun tällainen näky on kaduilla, teillä?

Jos joskuskaan sellainen laki saadaan

ett edelleen näyttää vois kansa maataan,

sen sinijärviä, metsiä, kallioita,

ja ylpeinä sanoa: ”Mikään ei voita!”

tähän tekstiin en viitsinyt kuvia laittaa,

olis ollut kaksinverroin surkeampi veisu!

Mutta tää on nyt tätä. Mukavaa viikonloppua!

RUISTA RANTEESTA

Käväisinpä vähän aikaa sitten neuvosystäväni luona. Ystävän koko habitus oli niin freesi ja pirtsakka, että hiljaiseksi veti kampraatin. Viljaton ruokavalio oli muuttuneen olemuksen selitys. Totesin omin silmin, miten positiivinen muutos oli.  Mietin omaa ruokasysteemiäni; en mielestäni kovin paljon leipää syö, pari palaa aamukahvin kera ruista ranteeseen. Muutama pala mustikkapiirakkaa silloin, kun sitä sattuu olemaan. Kahvin kanssa ruisdigestive-keksiä. Ja aina iltapäivällä tuntuu siltä, että pallea nousee leukaan asti. Mutta varmaankin jos olisin ruokapäiväkirjaa pitänyt, olisipa näkynyt kaikki vilja, mitä päivittäin sisääni lapoin.Huh,huh.

Pystyisinkö minäkin ottamaan itsestäni niskalenkkiä edes tässä asiassa? Mielessä kävi jo, että ihminen ei elä pelkästä leivästä. Pitää olla vaihtoehto.  Oli torstai ja lähdettiin mökille. Napsautin hampaat naulaan ruispalojen suhteen. Eikä se ollut edes vaikeata, sillä ruuan kanssa en liiemmin ole leipää syönyt. Mutta aamupalalla kyllä. Ja sitten illalla telkkarivälipaloina voikkarit. Niinpä. Sitä saa mitä tilaa.

Viikko on mennyt. Se on meikäläisen huomioiden jo pitkä aika. Ja olo on mitä parhain. Vanhasta tottumuksesta joskus sormet hamuavat leipäpalaa tai riisipiirakkaa. Mutta naps. Eipäs oteta! Muutenkin olen jo kuin tankki. Ei enää lisäturvotuksia tarvita.

Tänään minulle oli tulossa entinen työkaverini kylään. Imuroin huushollia ja keräsin ulkoeteisestä kenkiä varastoon. Yhdet uudet pistokkaat on lojuneet eteisessä pari vuotta jo. Kun ei oikein ole mahtuneet jalkaan. Päätin vielä kokeilla ennen kenkien heittämistä jos vaikka minne. Ja hups. Sujahti mukavasti molemmat! Hämmästys! Ja toinen hämmästys! Kirpparilta ostamani ultrakevyet lenkkarit, joiden tarranauhat eivät kunnolla yltäneet yli jalkapöydän, sujahtivat nekin ihan kuin olisivat minun kenkiäni olleetkin. Haa! Näin pian jo näkyy leivätön pöytä!

Iloisena paistoin vierastani varten mustikkapiirakan. Enkä ole ottanut yhtään palaa! Mikä itsekuri!!! Hyvä minä. Kun vieraani haukkasi maukkaasta Imatran karjalanpiirakasta palaa, minä napostelin juustoa ja vihreitä oliiveja. Ja omenaviipaleita. Toisen kerran hyvä minä! Vitsi kun vaan sinni riittäisi! Tää tuntuu sopivan mulle tosi hyvin. Eikä ihme, sillä tuore ruisleipä ei ole ollut minun herkkuani, olen aina kuivattanut viipaleet rapeiksi ja pois hiivan maun ennen syöntiä. 

Vaan sen verran pessimisti olen, että jos repsahdan niin repsahdan sitten. Mutta en halua repsahtaa. Kannustusta nyt ainakin on tullut. Ja minusta prinssipuoliso saa haukata Hartolassa sokerihuurretun munkkirinkilän enkä minä ota enää reissaria leipävitriinistä. 

Loppukevennyksenä se ikivanha vitsi sovellettuna minuun. Nuori mies, jota ampiainen pisti arkaan paikkaan, aneli, että "ota pois kipu mutta jätä turvotus". Minä anelen, että "ota kipu ja ota turvotus". Ja näkyypä ottavan.

Ainakin vielä tällä hetkellä. 

Sanottiin ennenvanhaan myös, että "älä kehu Pietiläinen nauriillasi, kun eivät ole vielä kuopassa!" Mutta minä olen niin iloinen, että piti heti päästä kehumaan, vaikka vasta eka viikko takana. Ja monta edessä. Vaikka tie Helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä....hm. Niinhän ne sanoo.


PS.PS.PS: Selvennykseksi todettakoon, että kysymyksessä EI OLE laihdutuskeino eikä karppaus. Nythän on  vaan niin, että aina syötyäni viljatuotteita ovat sormeni tönkössä kuin nakkimakkarat (sama vanhimmalla tyttärelläni!), aamuisin olo väsynyt hönelö ja iltapäivällä aina pallea niin turvoksissa, että leukaa hipoo. Totta on, että painoa liikaa meikällä, mutta sitä en tällä viljattomuudella toki tavoittele, iloinen olen jos vähän sekin muuttuu. En ole jättänyt mitään muuta ruokavaliostani kuin nämä neljä viljaa, jotka eivät minulle ole edes nautinto olleet. Prinssipuolisoni mättää leipää sen kaikissa muodoissa, syö pullat, kakut ja piirakat. Hänelle ei tule niistä mitään oireita. Eli me ihmiset olemme erilaisia, siedämme viljatuotteita eri tavalla. Kyse ei kuitenkaan ole keliakiasta, ainakaan minun tapauksessani. Kyse on pelkkästään itsekkäästi paremmasta olostani.

Kaikin mokomin, vilja on hyvä kuidun lähde ja suositeltava niille, joille ei tule siitä mitään oireita. Minun tapauksessani nyt kokemuksesta tiedän, että kuituja on kerättävä kasviksista, hedelmistä, maissista, manteleista. Marjat ja partaäijä antavat potkua päivään aamukahvilla. Ja leivänpäälliset! Näin etenen.

PYÖRÄHDYKSIÄ

Nämä kun ovat eläköityneet niin saavat välillä päähänsä pyörähtää ees-taas mökillä. Meni ihan mukavasti muutama päivä niemen nokassa. Lämpimiä kevätpäiviä. Halonhakkuuta. Omenapuiden istutusta. Raja-aidan verkottamista (Simon turvaksi). Kyllä siellä aina puuhaa keksii. Sukankutomistakin, hih. Kolme valmista ja yksi puolikas (kun jäi raitalankakerä kotiin...).

Eilen oli  tuulinen päivä. Satoikin muutaman pisaran ja sitten illan mittaan enemmänkin. Mutta aamu oli taas aurinkoinen, tuuli vain tuntui kovin kylmältä.  Mutta kesä tulee vääjäämättä. Kukkavarret työntyvät mullasta ja tulppaaneista jo puolet aukaisi kukkansa ilokseni. Minun kukkamaani on nyt vaiheessa, että kasvia pukkaa mullasta enkä tietenkään muista heti,  minkä juuren tai mitä siemeniä kylvinkään siihen syksyllä.  Päätin, että teen kukkamaastani "aarrekartan" eli merkitsen perennoiden paikat kunhan kaikki on näkyvillä.

Kylvin tulppaanien väliin valkoista varjoliljaa, tilasin siementä turkulaiselta puutarhalta ja nyt odottelen sitten, montako vuotta kestää siemenestä sipuliksi ja kukkivaksi varjoliljaksi.

Orvokkeja istuttelin mökille loputkin "saavit ja kiulut" täyteen. Miten minusta tuntui, että orvokit käänsivät aina kasvojaan minuun päin? No höh, aurinkoonhan ne kääntyivät!

Tuuli tuiversi, puut huojuivat ja vesi vyöryi rannassa betonilaituria ja rantakiviä vasten.

Prinssipuolisolla oli urakkaa halkojen hakkaamisessa. Myös Simo teki parhaansa puutalkoissa!

Mutta kyllä kotiin palaamisessakin on oma viehätyksensä. Elvis-chinchillaa oli hoidettu hyvin, postit haettu postilaatikosta ja nurmikko leikattu. Tehtiin pikakierros puutarhassa. Kirsikkapuut, päärynäpuu, angervot, kaikki täydessä kukassa.

Keltaisesta tulppaanista on noussut vain yksi ainoa kukkavarsi. Liekö myyrien herkkuna muut sipulit?

On ihana kun tulee kesä kaikkine kukkasineen. Ja tämä ihana vihreys. Nyt voi jo aloittaa keväisen kuusenkerkkäsiirapin keittämisenkin! Ainakin pihakuusissa on jo mahtavat kerkät.

Jäi järven kimallus aamulla mökin rantaan. Mutta piankos eläkeläiset sinne takaisin pyörähtävät...

Kuuntelemaan kuikkaa, joutsenia, rantasipiä. Ja seuraamaan kirjosieppoja. Västäräkkikin keikutti pyrstöään pihanurmikolla. Simosta suuria piittaamatta.

Kuntoilin muuten hakkuu-aukossa katsastamassa vielä korvasieniä. Löytyi ihan riittävästi. Onneksi hokasin, että nehän voi keitellä ulkona kuistilla, vähemmän on tuulettamista!

Ja näin kesän ensimmäisen kyynpoikasen maantiellä. Onneksi niitä ei ole mökin tontilla näkynyt.

Taas tuli todistettua, että "kuka härjillä ajaa, se härjistä puhuu". Pää tuntuu tyhjältä ja tarinat on vähän tätä samaa. Milloinkahan tulis jotakin asiaakin? Kun on vaan näitä kukkakuvia ja kevään kasvuja. Hm..

Tältä näyttää meikämummon ajatuksen kulku! Velloo sitä samaa kuin aallokko.

LEIJONAT, IHANAA!

Käden ojennus:
yksinkertainen ele.
Oikein ajoitettuna
joskus tärkein.

Tämä Hilkka Marttisen runonen on puhutellut minua muutamana viime päivänä. Eräs ystäväni on saanut repullisen murheita kannettavakseen. Hän ei ehkä tiedä, että tiedän. Eikä minulla ole uskallusta. Riittävän hienotunteista tapaa kertoa, että ajatuksissani häntä nyt kannan. Oikeaa ajoitusta ei oikein tunnu olevan. Enkä halua olla besserwisser ja tunkea myötätuntoineni hänen kiltteydestä kipeän ihonsa alle. Tunnen, että olen raukkis.

Elämän kolhiessa ihminen muuttuu araksi. Kun muutaman kerran hyvää tarkoittavat sanat on koettu reviirirajan rikkomiseksi, vaistomaisesti vetäytyy tuputtamasta läsnäoloaan. Kuitenkin väitän, että kuuntelijaa tarvitaan. Osaanko kuunnella? Enkö mieluumminkin hönkäise omat varoituksen ja neuvomisen sanani heti kättelyssä? Ihan niinkuin itselläni asiat sen paremmin olisivat. Pohjamudissa ryömitään ajoittain. Mutta onhan sekin eteenpäin menemistä?

Lohdullista kuitenkin on se, ettei kenenkään rekeen lastata kiviä enempää, mitä vetää jaksaa. Kaikestä eteentulevasta on aina tie ulospäin. Vaikka kivuliaskin ja häpeällä reunustettu. Kyllä elämä kantaa sittenkin.

Tämä päivä on muuten mennyt Leijonat, IHANAA! -merkeissä. Valtava väkijoukko joukkueen tulojuhlassa kertoo omaa kieltään suomalaisten kansallistunteesta. Kaikki halusivat jakaa maailmanmestaruusjuhlien tunnelman kiekkojoukkueen kanssa. Laulaa yhdessä Finladia-hymniä.  Hieno joukkue, vahva yhteishenki ja joukkueena pelaaminen. Mieleen jäi erityisesti sanat: "jos joku kaatuu, nostakaa ylös! Niin tekevät Leijonatkin!"
Hyvä Suomi! Hyvä me, kaikki. Kiitos, Leijonat!

HERÄSIN IHANAAN AAMUUN

"Heräsin ihanaan aamuun!"  Oletko koskaan kuullut sitä laulua? Se soi mielessäni kun kuljeksin aamulla pihapiirissä katselemassa luonnon heräämistä. Kirjosieppo houkutteli vaatimattoman väristä vaimoaan pihamännyn pönttöön ja onnistui siinä. Sinitiainen joutui etsimään sittenkin pesäpönttöä metsän puolelta.

Valkovuokot kukkivat vielä mattona, mustikka on kukassa ja kuusikon laidassa mustikkamatto näyttää todella vihreältä ja pehmeältä Simon loikkiessa mustikanvarpujen ylitse. Keltavuokotkin ovat vielä säilyttäneet kukintonsa, pieniä sinisiä villiorvokkeja on putkahtanut pihan laitaan moneen paikkaan.

Talonpäädyssä mahonia, tuo ikivihreä misteliksikin joulukorteissa kuvattu, avaa parhaillaan keltaisia kukkaterttujaan mehiläisten ja muiden pörriäisten houkuttelemiseksi.

Viime kesänä kuihtunut talvipinaatti nosti päänsä kevätesikon vierestä, vaikka luulin sen lopullisesti nuupahtaneen. Lumen alla voi säilyä hengissä ja nousta entistä ehompana.

Eikä esikkoa se yhtään haittaa, että pinaatti on vieruskaverinaan.

Myös punainen esikko on avautunut täyteen loistoonsa.

Tulppaanien penkissä alkaa kukinta olla parhaimmillaan. Kukat hehkuvat viileässä aamussa.

Vitivalkoiset mininarsissit huojuvat aamuisessa tuulessa tukien toinen toistaan.

Ja isommat valkonarsissit hehkuttavat lumen valkoista kauneuttaan viereisessä kukkapenkissä.

Pikkulammen rannalla hostat nostavat jo pieniä lehtitötteröitään. Joulun kukkakoreista olen keväisin piilottanut hyasintin mukuloita multaan, hyvin ovat talvehtineet ja nyt kukkii hyasintteja omenapuiden alla ja kukkapenkissä.

Pikkuruinen kevätkaihonkukka antaa sinistä kauneuttaan täysin rinnoin.

Pikkutalvio pujottelee ympäri pihapiirin ja upottaa juuriaan ojanreunalta ruusupensaan ympärille ja lähes joka puun alle. Samoin keltainen mukulaleinikki takiaistammen taimen ympärillä odottaa aurinkoa avatakseen kukkansa ihan auki. Lehtokielo on vasta pikkuruisilla nupuilla. Tässä pikkutalvion sinisyyttä.

Punalehtinen koivu on kärsinyt talvesta ja uusia lehtiä on puhkeamassa vain alimpiin oksiin. Harmi.

Mutta marjatuomipihlaja eli saskaton voi hyvin ja kukinta alkaa. Siniset marjat syksyllä lintujen herkkua.

Luumu- ja kirsikkapuut tarvitsevat vielä aurinkoisia päiviä avautuakseen kukintaan.

Ostin lauantaina kolme uutta omenapuun tainta (Pirjan, Huvituksen ja Keltakanelin) joista yksi istutettiin tänään tänne kotipuutarhaan myyrän tuhoaman puun tilalle. Kaksi tainta viedään mökille, jospa saisimme joskus kesäomenoita niistä!

Tässäpä melkoinen pläjäys heräävää pihapiirin kasvustoa. Toki on vielä lisättävä mummolasta aikanaan siirretty kielo, joka avaa tuoksuvat kukkasensa hetken päästä. Tätä kieloa vien takaisin sisempään Suomeen mökille, jossa sitä jostakin syystä ei ole vielä.

Sisällä keittiön ikkunalla ovat äitienpäiväksi saamani bougainvillea ja köynnösmuratti sulassa sovinnossa tuoksulaventelin kanssa. Äitienpäiväruusuni odottelee vielä ulos istuttamista. Ja ulkona portailla lumihiutale, jonka toin Tallinnan reissultani, ilahduttaa levittämällä valkoisia kukkaoksiaan keltaisten orvokkien seuraksi.

Mielelläni heräsin ihanaan aamuun!

Ja nyt leijonajoukkue pelaa kultamitalista. Jännää!

Blogimaailmassa Leena Lumi järjestää YLLÄTYSARVONNAN! Palkintona upeasta kirjalistasta mielilukemista. Käy katsomassa täällä! Tiedä, vaikka onni potkaisisi!

UNESSAKIN USEASTI NÄISSÄ MAISEMISSA

Samalla kun kuuntelin Paradise-Oskarin esiintymistä Euroviisufinaalissa kasasin kollaasia viime viikon keväisistä maisemista. Otin paljon kuvia joten oli vaikea valita. Mutta tässä nyt muutamia sellaisia, jotka unissakin seuraavat mukanani ja auttavat jaksamaan arjessa. Joskus on ollut pakko tarttua oljenkorsiin ja kuvitella  laineiden loiskumista mökkirannan rantakiviin. Siitä on saanut voimaa ja sielun rauhaa. Omasta sielunmaisemastani. 

Tämä kollaasi on nyt ihan pakko postata ja samalla toivoa mahdollisimman hyvää menestystä kirkkonummelaiselle nuorelle Axelille hänen hienon esityksensä myötä. Pianhan se kuullaan, miten kävi ja huomenna päästään sitten jännäämään lätkäottelua kuin "maaotteluna" (hih) vaikka mitaliottelu onkin.

Pää pilvissä - tai sitten pilvet veden pintaan heijastaen.

LOMASELLA

Äitienpäivänä lähdimme ajelemaan mökille. Oli luvattu aurinkoista säätä ja meitä odotti perillä heti maanantaista puun taimien istutus Asta-myrskyn tuhoalueelle. Tai siis prinssipuolisoa, minä rapsutin mökin pihaa, istutin kaikki kukkasaavit täyteen orvokkeja (mun ehdottomia kesäkukkalemppareitani) ja huolehdin ruokapuolesta. Se tarkoitti tietysti aamupuuroa, sitten teetä termariin, mehua pulloon ja eväsleivät rasiaan. Niillä prinssipuoliso pärjäili päivän ja illalla sitten odotti varsinaisesti päivän lämmin ruoka. Oikeastaan minusta on kiva kokkailla mökillä, ruoka kypsyy keittiön hellanuunissa hiljalleen. Siellä muhii viljapossu, pannukakku, lihamakaronilaatikko jne. Ja se on oiva ruuan lämpimänä säilyttämiseen. Pientä kalikkaa hellaan ja homma hoituu. Polttopuuta on ihan hurjan paljon; sanotaanhan, että ihminen kun vanhenee niin alkaa tehdä polttopuita! No niitä siellä syntyy lähes itsekseen ja minun hommanani on pinota kuivia klapeja pinosta liiteriin.

Mutta eipäs kiirehditä asioiden edelle. Äitienpäivänä saavuimme mökin pihaan ja avattuamme auton ovet kuului sieluun asti tuntuva kuikan tervetuliaishuuto: Ku-kuik-ku-kuik-ku-kuuuuu!!! Järvi oli täysin vapaa ja linnut palanneet muuttomatkoiltaan.

Muitakin vesilintuja toki nähtiin; telkkäpariskunta lensi siivet viuhuen rannan tuntumassa pesäpöntölleen, rantasipi kertoi tulleensa ja joutsenet olivat kotiutuneet, nehän tulivat järvelle jo pääsiäisenä. Lokit ja tiirat valloittivat pesäpaikkoja saaren kallioilta. Mutta joutsenten törähdykset tai tiirojen tirskunta eivät viillä sielun syvintä sopukkaa samalla tavalla kuin kuikan huuto. Aluksi Simokin valpastui ja kävi rantakivillä haukkumassa kuikkia, mutta tottui pian niiden lipumiseen aivan rannan tuntumassa.

Kirjosieppo tulee aina äitienpäivänä. Niin nytkin. Talitiaiset ja sinitiaiset olivat jo rakentaneet pesiään pihapuiden pönttöihin. Kirjosiepolle on varattu tuplapönttö, oikea paritalo. Siihen se vihdoin taas tyytyi hätyyteltyään ensin tiaisten pesimisrauhaa niin, että Simokin joutui asiaan puuttumaan haukkumalla!
Västäräkit, peippo ja punarinta tepastelivat pihanurmikolla. Hömötiaisen jouduin tarkistamaan lintukirjasta oikein.

Aamut aloitettiin virkistävällä pulahduksella. Eikä se tehnyt yhtään häijyä, päinvastoin. Simo päivysti aina mukana laiturilla.

Ja tarkenevathan kuikatkin avoimessa vedessä aamusta iltaan,  mehän vain pulahdimme! Simo ei sentään.

Koko viikon oli todella kesäisen lämmintä ja aurinkoista. Luonto oikein silmissä eteni kohti kesää, kukkamaalla tulppaanit olivat nupulla ja helmihyasintit parhaimmillaan. Krookusten kukinta oli jo ohi.
Simoa houkutteli pehmeä multamaa, johon olisi kiva kaivaa kuoppia. Jouduin laittamaan verkon kukkamaan laitaan estämään tihutyöt.

Simo nautti lämpimistä päivistä. Minun istuttaessani orvokkeja poika kiipesi oikein penkille paremmin vahtiakseen, ettei mikään häiritse puuhiani. Penkiltä näkee kauemmaksi!

Ja kun aikansa on tehnyt työtä, on päivälevon aika. Sen kyllä meidän pieni koiruli hyvin osaa. Uni maittaa.

Sinne jäi sielunmaisemani. Odottelemaan seuraavaa saapumista. Nyt on pakko tehdä täällä kotona vähän rästihommia. Ja olihan jo vähän tunne nettiriippuvuudestakin, kokonainen viikko ilman yhtään postausta ja blogien lukemista! Tosinpa huomasin Bloggerissa olleen jotakin häikkää, kun tuplapostauksia oli hallintapaneelissa.

Niin, lähtöaamuna piipahdimme katsastamassa korvasienipaikkoja. Löytyi ihan mukavasti. Keittelin ne mökillä valmiiksi..

Ja äsken maistelimme ihanan pehmeää korvasienikeittoa. Maistui todella hyvältä ja keväiseltä! Nam.

Kunhan vaan muistaa keittää sienistä myrkyt riittävän hyvin Olen siinä suhteessa kyllä tosi varovainen.