lauantai 28. toukokuuta 2011

OSANA TUTKIMUSTA

Lienenkö joskus maininnutkin, että Kansallisarkisto teki tutkimusta ulkomaalaisten sotilaiden lapsista, sekä saksalaisten että venäläisten kuin myös suomalaisten sotilaiden raja-Karjalassa sodan aikanasyntyneistä lapsista. Osallistuin omalta osaltani tutkimukseen yhdistyksemme Saksalaisten sotilaiden lapset ry:n kautta. Tutkimuksen tulokset on Lars Westerlund koonnut kaksiosaiseen kirjaansa, jonka sain postissa tiistaina. Kirja oli varsin laaja-alainen ja oikoi omiakin käsityksiäni sodan aikaisista tapahtumista varsin railakkaasti.

Huomasin, että meitä on paljon ja yhteinen nimittäjämme  on ollut salailu, häpeä, arkuus, pelko ja juurettomuus. Omalta osaltani tunsin kaikesta huolimatta saaneeni suhteellisen hyvän lapsuuden. Oli asioita, joista vaiettiin, eikä kysymyksiin annettu vastauksia. Isästä ei puhuttu, "antaa kuolleiden olla rauhassa".
Olisiko tilanne ollut toinen, ellei isäni olisi kaatunut Alakurtissa, on vaikea sanoa. Ainakin juurieni etsiminen olisi kenties ollut vaivattomampaa. Mene ja tiedä.


Kirjassa on paljon tilastoja, joiden mukaan ulkomaalaisten sotilaiden lapsia on ympäri maata. Ehkä eniten kuitenkin Lapissa, jossa saksalaisten sotilaiden läsnäolo oli jatkuvampaa. Venäläisiä sotavankeja oli maataloissa työssä ja omassa kotikunnassanikin  oli kirjan tilastojen mukaan  myös venäläisen sotavangin ja paikallisen nuoren naisen yhteinen lapsi. Pohjanmaalla näitä "pikku iivanoiksi" pilkattuja lapsia oli useita. Eräs heistä on entinen opettajani, joka televisiossa kertoi dokumentissa isänsä tarinaa, tapasi sisaruksensa Venäjällä. Nostan hattua tälle hienolle emeritusprofessorille, joka tuli julkisuuteen itselleen kipeänä olleen asian kanssa. Pilkatuksi tulemista ei lapsen käsityskyvyllä pysty ymmärtämään. Ja kukapa meistä tänne syntymistään on osannut pyytää! Onneksi nyt on jo kulunut riittävästi aikaa sodan kipeimmistäkin haavoista ja asioista voidaan puhua jo julkisesti. Perustaa yhdistyksiä ja hakea samaa kokeneiden vertaistukea.

Oma isäni palveli Wehrmahtin vuoristojääkäridivisioonassa, haavoittui ensin Syvärillä syksyllä -41, tapasi Kinkomaan sotilassairaalassa äitini, joka toimi siellä lääkintälottana. Ja pam. Sota jatkui ja isäni kaatui Alakurtissa keväällä -44. Kävin siellä tarkistamassa nimen hautapaadesta muutama vuosi sitten. Olen joskus tästä muistaakseni kertonutkin blogissani. Käynti oli ehdottoman tärkeä oman eheytymiseni kannalta ja siinä auttoi Salla-seuran silloinen puheenjohtaja varsin pyyteettömästi. Olen hänelle kiitollinen paljosta.

Lapsuudestani muistan hämärästi, miten luin serkkuni kanssa isäni äidilleni lähettämiä saksankielisiä kirjeitä. Tosin ymmärtämättä niistä sanan sanaa! Isäni kaaduttua äitini hävitti kaikki isää koskevan. Minulle jäi "perinnöksi" paitsi epätietoisuus syntyperästäni ja häpeän tunne, myös isän asetakin kotkamerkki. Se oli ommeltu neulatyynyyn, joka sitten jo asuessamme täällä hävisi muutossa. Yksi pieni kenttäpostikortin palanen oli myös viesti isältä. Sekin on jauhaantunut elämän virtaan.

Tehty tutkimus antaa varmasti vertaistukea meille "sodan lapsille", niin samankaltaisia kertomukset ovat. Jotkut meistä etsivät vielä isäänsä ja sukuaan ja siinä on auttamassa Saksalaisten sotilaiden lapset ry, jonka tarmokas puheenjohtaja vie asioita huolella eteenpäin. Norjassa syntyneet "sodan lapset" ovat saaneet valtiolta korvausta. Meidän on korvauksista turha edes haaveilla, kunhan nyt edes saisimme tunnustuksen, että olemme tasavertaisia kansalaisina ja meidän olemassaolomme virallisesti tunnustettaisiin. Omasta elämästäni tiedän, miten pitkä tie on oman olemassaolon oikeutukseen ja eheyteen. Siinä olen kuitenkin onnistunut. Ja omat lapseni ovat olleet ylpeitä osittaisesta "ulkomaalaisuudestaan". Avoimmuus on ollut avainsana. Edelleenkin.



14 kommenttia:

  1. Anja kiitos! Ihana postaus!

    On hyvä, että sait kokea hyvän lapsuuden. Lapset voivat olla hyvinkin, julmia toisiaan kohtaan ja miksei aikuisetkin.
    Hienoa, että teillä on oikein oma yhdistys.

    Näin tuon ohjelman, jossa tämä mies kävi Venäjällä veljiään tapaamassa.

    Oikein hyvää viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
  2. Moikka Anja!

    Kipeitä asioita elämässä riittää, mutta onneksi olet päässyt pahimman yli. Sinulla ei todellakaan ole mitään hävettävää---.

    Katsoin minäkin mieheni kanssa tuon ohjelman emeritusprofessorista, joka meni Venäjälle etsimään sukuaan ja löysi isänsä ja hänen uuden perheensä. Oli oikein liikuttava juttu, mielestäni. Nostakaamme hattua kaikille hänen laisilleen ihmisille, ja myöskin sinulle Anja-Regina<3

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että olet nyt oman elämäsi palapelin osaset saanut kohdalleen ja olet kokenut eheytyneesi. Niinkuin olen sinulle aikaisemminkin sanonut, kahden nuoren ihmisen rakkaustarinassa sodan kurimuksen keskellä ei ole mitään häpeällistä.
    Onnellista loppuelämää sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista
  4. Hienosti olet pystynyt asian sisäistämään ja olet sinut elämäsi kiemuroiden kanssa. ja tietoisuus, ettei ole yksin on hyvä, eteenpäin vievä voima. Onnea elämääsi, tuntuukin, että kaikki on nyt hyvin.

    VastaaPoista
  5. Luin kerran ja toisenkin kerran tämän hienon postauksesi. Mietin sitten miten paljon sota-aika on vaikuttanut kohtaloihimme. Ilman sotaa eivät vanhempasi olisi tavanneet, eivätkä minunkaan. Eikä miehenikään vanhemmat. Muuten, mieheni isä palveli pitkään Syvärillä ja haavoittui..
    Kirjan aion lukea kunhan se kirjastoomme tulee.
    Onnea elämääsi ja lämpimät terveiset.

    VastaaPoista
  6. Minä näin tuon ohjelman myös ja peräti kaksi kertaa. Se oli hyvä ja kosketti minuakin sillä tavalla, että oma äitini on ollut isätön lapsi, jonka äiti ei kertonut koskaan kuka oli äidin isä. Sekin on ollut äidille raskas taakka ja ironista on se, että hänen äitinsä kuolinvuoteellaan lähes 100- vuotiaana pyysi tätä anteeksi äidiltä. Äiti oli vaa sanonut, että ei hänelle jää mitään kaunaa, eikä varmaan jäänytkään.Epäilemme, että äidin äiti on peloteltu tai maksettu jollakin tavalla olemaaan kertomatta lapsen isää, kun oli nimittäin palvelustyttönä jossakin herrasväessä. Tälläisiä tarinoita on kauhea ajatella, millaista tuskaa ja kiusaa moni lapsi on saanut syntyperänsä takia kestää. Silti oma äitini, joka oli hyvin turvaton kasvattilapsena ei-biologisella äidillään ei ollut katkera ja selviytyi hyvin, mutta varmasti jotkin hänen ominaisuuksistaan liittyvät tähän turvattomuuteen.
    Kiitos Anja- REgina, että jaoit tämän kokemasi!

    VastaaPoista
  7. Mielenkiintoista, koska oma tiedonhaluni on loputonta näihin asioihin, luen ja katon tv-tä kaikki jutut jos suinkin on mahdollista! Oma sukuni isäni puolelta on kovan tutkimuksen alla, siskoni on siihen viisas ihminen ja hän tapasi isäni serkun jolla oli uutta tietoa!Kohteena on isäni iso-vanhemmat, joista alkaa pikkuhiljaa tietoa löytyä, mutta tarkistusta piisaa..!?Kiitos kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
  8. Kaikki olemme saman arvoisia Jumalan silmissä.
    Hyvä kun olet sinut elämäsi kanssa.
    Minulle ensimmäinen vaatekappale oli saksalaisen sotilaan paita.
    Kyllähän on hyvä puhua alkuperästään ja saman kokeneiden kanssa.
    Ettei ole yksin tällaisena.♥

    VastaaPoista
  9. Hienoa on että tuo kirja ja tietysti tutkimus on tehty. Varmasti se kiinnostaa ja on hyvä lukea omaan elämään vaikuttaneista asioista ja toisten samanlaisista asioista. Ja vielä jos löytää puuttuvia tiedonpalasia ja asiat loksahtavat paikoilleen. Eihän kukaan sotimaan omasta tahdostaan ole lähtenyt, pakko on ollut mennä, oli sitten kummalla puolella tahansa, samanlaisia ihmisiä.

    VastaaPoista
  10. Ainakin kymmenettä kertaa yritän kommenttia läpi, katsotaan jos 11 kerta lähtisi.Sähköpostillahan jo juttelin aiheestasi.
    Siunausta sinulle!

    VastaaPoista
  11. Hieno eheytymisen kuvaus. Kiitos.

    VastaaPoista
  12. Hei kaikki! Omakohtaisesta kokemuksestani tiedän, miten vaikeaa voi olla näistä asioista julkisesti puhua. Mutta meistä jokaiselle on tärkeää tuntea juurensa, ja ainakin minulle on ollut todella helpotus vuosikymmenten jälkeen tietää taustaani.
    Kiitos kannustavista kommenteistanne. Tie on ollut pitkä, mutta enää en tunne häpeää. Ja on uskallettava olla heikko tullakseen vahvaksi.

    VastaaPoista
  13. Ihanasti sanoit Anja, oikea heikkous on vahvuutta!

    VastaaPoista
  14. SinikkaHelena; ystäväni, mehän olemme sen omakohtaisesti kokeneet! Ja vahvoja olemme!

    VastaaPoista