RUUSUSILLA, KUKKASILLA ...

...tervehdin ma sinua. Iloisella sydämellä muista aina minua.
Joskus aikaisemminkin postasin kai ruusuista ja ruusulauluista. Nyt kun pihalta ruusut ovat jo "sammuneet" syksyn myötä kukkii sisällä nämä Tomulan ruusulautasten ikikukkaset. Niitä katsoessa voi lurauttaa lauluja  ruusuista:


"Ethän ruusua valkoista taita sä pois, sillä kauniimmin maassa se kukoistaa vois. Jos sä taitat sen pois, niin ei onneakaan  sulle valkoinen kukkanen tois..." 

"Heijaa ruusut tulipunaiset, sua varten vain on kukkineet! Kauneimmat on niistä sulle, suukon palkaksi suot mulle.
Mulle suukko, sulle ruusut tulipunaiset!"

"On metsän siimeksessä pien villiruusunen, sen salon sydämessä on olla rauhainen. Ei sinne yllä myrskysää, sen korpikuuset piirittää. Ja aivan sattumalta sen ruusun kohtasin".

"Minä keltaruusun kerran näin mailla Texasin. Soi hymyn mulle silloin tuo ruusu kaunehin. Kun luotaan minä lähdin, jäi kukka itkemään, vaan onnellinen silloin en kai ollut minäkään.."

"Joka vuodesta ruusun saat jonka kanssasi viettää sain. Ajan onnellisen ja rakkauden , siitä ruusut on kiitoksenain.."

On luona vanhan kauniin kappelin, nyt ruusu tummanpunainen, voit siellä nähdä vielä toisenkin niin valkoisen. Ne suven aurinko saa kukkimaan, mut kukaan toki tiedä ei, ken muurin varjoon, paikkaan suojaisaan ne kerran vei. Ne lienee tarkoittu käteen armaani kai, hän minut kerran jätti, ja luokse toisen jo sai. Nyt kukkii ruusut siellä, on toinen punaruusu, ja toisen ruusun kukka on valkoinen".

"Morsiuskimpuksi ruusuja hain, kun tyttösen kauneimman omaksein sain. Ja juhannusvalssihin hänet näin vien, on alku tää yhteisen elämäntien. Valkoinen huntusi, valkoiset ruusut, elämä meillä on parhaimmillaan. Minulle, minulle yksin vain kuulut, valkeat ruusut luo tuoksuaan..."

Ja koska piakkoin on isänpäivä: "Isä sulle myös ruusuni annan. Tämä lahja on vaatimaton. Lapsuusmuistot ain syömmessäin kannan..."

Ja vielä olisi muistilokeroissa ruusulauluja. Tämä kukka on saanut monet lauluntekijät löytämään aina uusia tilanteita, joissa ruusut on pääosassa. Ehkä nämä säkeet nyt eivät ole ihan nappiin, mutta ovat kuitenkin ensimmäisiä, jotka mieleen pulpahtivat näiden ruusujen kohdalla. Ja salamalla otetut kuvat kiiltävistä seinälautasista eivät oikein tee kuvista parhaita.


Mutta olkoon. Nyt on hämäränhyssy jo, oikeastaan "hetki sininen"
ruusujen vastapainoksi.

SYKSYINEN SUNNUNTAI

Niin ihmeen lämpimänä tämä syksy vaan jatkuu ja jatkuu. Eilinen päivä oli aurinkoinen, taivas pilvetön ja ilma kuin lehmän henkäys. Tehtiin Simon kanssa tavalliset metsälenkit ja katseltiin pihalla vähän ympärillemme samalla, kun poika oli kiinnittämässä palotikkaita talon päätyyn. 

Keväällä toin tämän lumihiutaleen Tallinnan torilta pienenä taimena. Se on ilahduttanut koko kesän kukkimalla ulko-oven vieressä parvekelaatikossa. Se on kasvanut pituutta ja leveyttä ja vielä nyt marraskuun alkaessa sen vitivalkoiset kukat hehkuvat puhtautta ja kauneutta.  Joskus vuosia sitten ihailin tätä kukkaa emäpitäjän hautausmaalla ja ihmettelin, mistä sitä voisi saada. En tiedä, kestääkö talvea, mutta takuuvarmasti haen keväällä uuden taimen taas ilahduttamaan oven pieleen.

Erikat istutin samaan ulkoruukkuun lumihiutaleen viereen. Rivi kanervia toivottaa myöhäissyksyn ja talven tervetulleeksi.

Karhunvatukoiden piikkisistä pensaista keräämisestä suivaantuneena prinssipuoliso istutti piikittömän vatukan. Vaan kauanpa kestää kypsyä sen vatut. Yhden kypsän vasta olen napannut siitä. Saa nähdä, ehtiikö nämä kypsyä lainkaan. Ja hurjaa, että se vielä aloittaa kukkimistaankin lokakuussa.

Vähän ränsistyneeltä näyttää vatukan kukka, mutta sen alla on jo marjan alku edellisestä kukasta!

Tämä kaunotar leyhytteli siipiään auringon paisteessa polulla vielä 17.10. jolloin sen kuvasin. Aika myöhään oli liikkeellä perhoseksi.
Mutta tämä toinen oli jo heittänyt "lusikat nurkkaan" joten kannoin sen varovasti kuistin kaiteelle kuvattavaksi.

"Oon ehkä perhonen" laulaa Paula Koivuniemikin. On todella kauniita värejä perhojen siivissä.


Nyt ei vähään aikaan ole satanut, mutta syksyn mittaan on kyllä niin paljon vettä saatu, ettei takapihan nurmikko läpäise. Eikä metsäpolulle muodostunut lammikko ole kuivunut kuin vähän reunoistaan, että sen pystyy ohittamaan kuivin jaloin.

Tänään on Eilan nimipäivä. Onnittelut kaikille Eiloille. Yhden tekstiviestin lähetin ja nyt soitankin Rautalammille tädilleni nimpparionnittelut. Että semmoinen sunnuntai tänään. Mieli on levollinen, sillä antologia on menossa ensi viikolla painoon ja saadaan ennen joulua hyvissä ajoin ulos. Joululahjat on siis valmiina, sukkiakin kymmenisen paria. Ja vieläpä niitä ehtii. Ja kenties muutakin. Mukavaa syksyistä sunnuntaita kaikille!

SIMON NIMIPÄIVÄNÄ

Mullapa on tänään nimppari! Ainakin Allu Saksanmaalta muisti ja onnitteli mamman edellisen postauksen kommenteissa. Danke schön und viele Grüsse! Aamulla kohtasin pari mustaa koirulia tiellä, vaan ei ne tajunneet, että on Simon nimipäivä. No, en minä nyt niin kummoisesti päivääni vietä, mitä nyt tavalliset lenkit, raksuja syön ja tietysti mamma paistoi minulle broilerin rintafileen. Että siinä sitä on juhlaa kerrakseen.
Harmittaa vaan niin vietävästi, kun mamma tökkää tämän kaulurin heti kun ulkoa tullaan. En saa nuolla etujalkojeni polvia, että paranisivat. Se luttaaminen on niin kivaa ja helpottaa kutinaa. Ei ne voiteet niin hyvälle maistu, mutta mitäs työntää bepantenejansa minun koipiini tuo mamma.

Tää on muuten mun lemppariasentoni katsella pihan menoa. Rasse on mun selkänojanani, niin muuten aina mamma ja pappakin. Pyörähdän niin liki kuin ikinä. Eikä haittaa, jos peppu vajoaa vähitellen, kunhan pää pysyy sohvan selkänojan tasalla niin, ettei yksikään pihan linnuista tai oravista jää huomiotta. Tiellä kulkijatkin huomaan ihan heti. Tosin haukun vaan sitä herra Hakkaraisen vaimoa, kun sillä on huppu päässä.

Kyllä minustakin on tyhmää tällainen kauluri estämässä luttaamista.
Lääkäri sanoi, että pitää ainakin kuukausi olla näin että unohtuu nuolemisen refleksit. Voi ei. Ja näkisittepä ne punaiset etujalkojen haalarit, jotka mamma laittaa mulle yöksi, kun kaulurin kanssa on niin hankala ujuttautua mamman peiton alle.

Mutta nyt taidan lähteä päivänokosille sulattelemaan sitä broikkulifilettä. On niin raukea olo. Että terkkuja vaan nimpparisankari Simo Sallinpoika Hurtalta.

RUNOMAKEINEN, EI OMINTAKEINEN

Piti harakka puhetta vierailleen:
- Tilapäinen on ihan pesä! Älä putoa varis, tein kiireisen.
Mutt annas, kun on kesä, niin vannon, kartano korskehin
hyvät herrat tässä löytään. Ei metsässä toista, sen näättekin.
Hoi muori! Pötyä pöytään!


Mutt ennen kuin harakka huomaskaan, jo putos syksyn lehti.
Ja kesken hurskaita aikeitaan se itse kuolla ehti.
Älä hymyile, tarina totta on. Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi, ja aikoi kartanon.
Sai valmiiksi - harakanpesän!


Tämä kansakouluaikainen runo pyöri mielessäni aamulenkillä, missä ropelihäntäinen harakka pyöri kallion puissa kuin helikopteri ikään.
Runo oli kai lukukirjasta, liekö Pohjanpään. Tai kenen? Mutta alitajunnasta se aina sopivasti syksyn myötä kumpuaa. Jos ei ihan sanatarkasti, niin ainakin vähän sinnepäin. Näyttää olevan, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Jos taitaa! Ehkä tässä runossa lie useampiakin säkeistöjä, tiedä häntä. En nyt muistanut enempää. Eli se siitä taitamisesta, hih.


Vaan tunnistanpa itseni tästä harakasta. Paljon olen aikonut minäkin, vähän on valmista tullut. Ja jos ennen kuusia kurkottelin, nyt olen kyllä kapsahtanut katajaan. Vaan haitanneeko.

PÄIVÄT PÄÄTÄ KÄÄNNELLESSÄ...

Melkeinpä viikko (?) vierähtänyt edellisestä postauksesta. Hyvä pitää välillä paussia, ettei vain vauhtisokeus iske. Vaan on mennyt viikko ihan muissa merkeissä. Olin kolmena päivänä ystäväni muuttotalkoissa viime viikolla. Sain sieltä puhtia pestä omatkin olohuoneen ikkunat. Mutta on niitä pesemättömiä ikkunoita vielä edessäkin. Kauhulla ajattelen tilannetta, että itse joutuisimme muuttamaan. Niin paljon ihminen ympärilleen kamaa kerryttää, ihan kuin maailmasta loppuisi kaikki tarvittava (ja tarpeetonkin) tavara.


Muutama hieno poutapäivä on saatu, vesisadetta taas ennustettu. On hiukan takapihan nurmikko jo ehtinyt valustua. Ja parin kylmän yön jälkeen ruska on värikkäimmillään.

Kannukan punahehkusta tulee iloinen mieli. Muutenkin ihailen luonnon värien viimeisiä hehkutuksia.

Pilvikirsikan syyspunerrusta.

Vielä löytyy kukkasiakin polun varrelta! Ja keväällä istuttamani Tuurenpihlajan syyshehkua:

Vähä kerrallaan lehtivihreä siirtyy takaisin juuristoon noustakseen sieltä uuden kevään myötä viheriöimään lehtiin.

Sitten, kun takiaistammen viimeisetkin lehdet ovat irronneet syystuulen mukaan, on aika lumen tulla. Ja jääpeitteen kuroa umpeen uimalammikon silmän. Nyt vielä voi aamupulahduksen suorittaa "avovedessä".

Lopuksi kuva, josta tulee mieleen se vanha runo: Sinun kihtisi minun luuvaloani vasten!

Avosylin otti haavanlehti vastaan koivunlehden yhdessä  maatumaan!

KARPALOSUOLLA

Syksyiset päivät menevät hujahtamalla ohi. Aina väliin aurinkoa ja sitten vuorostaan sadetta ja tuulta. Viime yönä tuuli repi viimeisetkin lehdet jo kellastuneista koivuista ja uimalammikko kannatteli niitä kuin kultahippuja aamulla uimaan mennessä. 


Viikonvaihde oli lempeän lämmin ja aurinkoinen. Ajeltiin lauantaina aamusta jo mökille päin. Perillä kaikki hyvin. Jo talviteloilleen laitettu mökki nökötti niemen nokassa, emme mekään ryhtyneet sitten enempää ovia availemaan ja lämmittämään vaan suosiolla ajelimme emäpitäjän kirkonkylään yöpymään. Simo otti heti levon kannalta käytyään ensin lukemassa kirkonkylän tyttökoirien viestit puiston poluilta.

Vietiin mökiltä telkkari mennessämme ja taas kerran töpselit irti -systeemi hävitti digistä muut paitsi kaupalliset kanavat. Jäi Uutisvuoto katsomatta, mutta väliäkö hällä. Unta pollaan ja aamulla reippaina karpalosuolle.

Tänne Turkkilammen rannoille pitää varustautua kumisaappain. Simon tassut upposivat polvea myöten, samoin minulla nokialainen lähes samoin. Mutta karpaloita löytyi. Kypsimmät niistä olivat kuin isoja punaisia lasihelmiä, läpikuultavia auringon säteiden osuessa niihin. Osa karpaloista oli vielä puuhelmien kaltaisia, kovia mutta kauniita. 

Minulle joka syksyinen karpaloretki Turkkilammelle on ehdoton. Auringon lämmittäessä on kiva poimia karpaloita, isokokoisista astia täyttyy nopeasti. Joskus on toki suo ollut jo riitteessä, kun olen sinne päässyt ämpäreineni. Mutta nyt nautin joka henkäyksellä kauniista syksyn maisemasta, lämpimästä säästä, punaisista karpaloista ja pienen koirulin uteliaisuudesta lammen rantahetteiköillä.  Muistelin, montako vuotta siitä on kun meillä on tämä oma lampi ollut, olin vielä töissä silloin, kun lampi ympäristöineen ostettiin. Siis varmaan pari vuosikymmentä sitten.


Puolilta päivin ajeltiin takaisin mökille. Pika-ateria mikrolla lämmitettynä ja takkapuita pojalle peräkärryyn, jonka oli jättänyt meidän kyytiimme kotimatkalle. Piipahdin vielä tarkistamassa kantarellipaikat ennen lähtöä. Löytyi mukavasti, vaikka osaa oli jo pakkanen purrut ja vesisade lötjännyt. Hyvissä ajoin päästiin sitten tien päälle kohti kotia. Takakontissa viitisen litraa karpaloita ja pari litraa kantarelleja.

Pussitin karpalot pakkaseen ja kiehautin myös kantarellit.

Taas on talven varaksi vaihtelua.


Turkkilammella ei näkynyt sorsia. Tokko vielä lienevät sisäistäneet, että saisivat siellä rauhassa olla. Niinkuin hirvet ja kauriitkin. Joskus aikaisemmin maa oli annettu hirviporukalle, mutta yhtenä syksynä autoni tuulilasiin jätetty "mulkkupysäköinti" -lappunen aiheutti sopimuksen irtisanomisen. Olin pysäköinyt oman tonttimme tiensivuun jonkun mielestä väärin. Suivaantuuhan sitä rouva vähemmästäkin. Ainakin minä, emmekä uusineet sopimusta. 


Poissa hyvä, kotona paras. Nyt pitäisi ryhdistäytyä. Hyvistä päätöksistä huolimatta vasta keittiön ikkuna on pesty. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Pesen tämän viikon aikana. Äsken keittelin Unelman ohjeen mukaan suppishilloa. Olin kyllä jo päättänyt antaa suppisten olla oravien ruokana, mutta eilen illalla Simon lenkillä poimin pienen ämpärillisen kuitenkin. Nyt ovat nekin purkeissa tekeytymässä herkuiksi. Kun säästää saadessansa, on ottaa tarvitessaan, sanoi mummoni aikoinaan.
Sanoipa muuten senkin, että "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Olin heittänyt kuistin tuolille muutamia räsymaton pätkiä muka odottamaan, josko painepesurilla pesisin tai veisin mökille rantaan. Vaan siinä niitä kääntelin aina pois tieltäni. Maanantaina kun aurinko paistoi täydeltä terältä minäkin sain puhtia ja pesin matot. Pesin myös saunaosaston seiniä myöten sen jälkeen. Matot saivat valustua ulkona kahtena aurinkoisena syyspäivänä. Niin, joka tyynen makaa, se tuulen soutaa. Varon jättämästä asioita näin viime tippaan. Kesällä olisivat matot nopeasti ulkona kuivuneet täyteen kesän raikkautta. 

KIRJEITÄ KIVEN ALLE

Tänään sain sen loppuun luetuksi. Marja Leena Virtanen on taitava kirjoittaja. Hän sitoo kirjan kolmen sukupolven naisten tarinat yhteen pienenä kuolleen Marketan kautta. Kirja on kuin kokoelma novelleja evakkonaisten elämästä ensin Karjalassa, sitten sodan karkoittamina ja elämän jatkumisesta uuden asuinpaikan löydyttyä. 


Kirjan henkilöistä nousee ensimmäisenä Siviä, jonka äiti Mari nuorena joutui mustikkamättäälle Viktorin raiskaamaksi. Mari naitettiin nopeasti kuivankälväkälle Luukakselle, joka ei Marista lämmennyt, mutta piti Siviästä kuin omasta lapsestaan, jopa niin, että hemmotteli Siviää Marin motkotuksista huolimatta.   Mari ei saanut Luukakselta rakkautta eikä läheisyyttä, niinpä hän tyydytti seksuaaliset tarpeensa tämän isän Untamon kanssa salaa tämän kamarissa.


Siviä rakastui nuorena suunnattomasti mustakiehkuraiseen Kaarloon, joka vingutti viuluaan. Äitinsä, Työn vastustuksesta huolimatta Siviä sai Kaarlonsa, ja tämän kanssa ensin kaksospojat, sitten tyttären Riikan ja toisen tyttären, Marketan. Marketta oli heiveröinen ja häälyi elämän ja kuoleman rajalla. Kaarlon isä tuuditti Markettaa vielä, kun evakkoon lähtö oli edessä. Marketta kuitenkin kuoli jo Karjalassa ja lopuksi isä Kaarlo toi pienen arkun evakkomatkalla mukanaan. Siviälle pojat olivat kaikki kaikessa eikä hän näyttänyt tytärtään suuresti surevankaan.


Asettauduttuaan uuteen asuinpaikkaan Siviä synnytti jälleen tytön, joka kastettiin kuolleen Marketan mukaan.  Tämä Marketta kirjoitti kuolleelle kaimalleen kirjeitä ja hautasi ne kivien alle ja maan sisään. Marketta, joka oli omissa oloissaan oleva ja vähän eristäytynyt, pohti kirjeissään kaikkia mieltään askarruttavia asioita kuolleen sisarensa kanssa. Siviästä ei ollut naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioistakaan tyttärilleen neuvojaksi. Hänellä oli omissa myrskyissään riittävästi soutamista...


Siviän mies Kaarlo teki hevosvaljaisiin luokkeja ja myi niitä markkinoilla. Siviä oli mustasukkainen - ja aiheesta. Kostoksi Siviä mielipahasta selvittyään maalasi saunan lauteet sinisiksi. Siitäpä Kaarlo lopun aikaa muistaisi luokkeja taivutellessaan aviorikoksensa. Vanhemmiten Kaarlo alkoi maalata tauluja ja kaupitella niitä markkinoilla, kun traktorit korvasivat hevosen eikä luokkeja enää tarvittu. 


Vanha Mari kutoi aina sukkaa kävellessäänkin. Kirjailija kuvaa Marin kutomistakin hauskasti, sukanneule valuu kutomisen myötä pikkuhiljaa alas lattiaa kohti.


Luukas, Siviän isä ja Marin mies, piti kalastamisesta ja hänellä oli aina kalakaverinaan nokkeluuksia lateleva Eljas. Miesten ollessa kalareissullaan myrskyn noustessa Siviä lämmitti saunan, laittoi ruuan valmiiksi ja lähti miehiä etsimään rannalta. Kun nämä märkinä sitten vihdoin tulivat rantaan, Mari huolehti heidät kotiin ja saunaan. Muisti sitten, ettei antanut miehille pyyhkeitä mukaan. Lähti viemään niitä saunaan, avasi saunan oven ja tajusi, mitä nämä miehet siellä olivat keskenään tekemässä. Siitä paikasta Mari lähti veljiensä luo, sopi veljensä Alpon kanssa yhteisestä taloudesta ja haki omat tavaransa Luukkaan luota. 


Siviä, joka jäi isänsä luokse, löysi Luukkaan myöhemmin riihestä roikkumasta ja peri Luukkaan varallisuuden, josta oli hyötyä myöhemmin Kaarlon vanhempien hoitamisessakin. Maria tarvittiin vielä hautaamaan miestään Luukasta, vaikka hän ensin kieltäytyikin tulemasta.


Siviän ja Kaarlon pojat lukivat Helsingissä insinööreiksi ja elivät omaa elämäänsä. Tytär Riikka peri myöhemmin mummonsa Marin omaisuuden, josta Siviä ensin ole vähän katkera, kääräisi heti jo äitinsä kuoltua tämän hopeiset kermakon ja sokerikon kassinsa pohjalle, mutta palautti sitten huomatessaan, että Mari oli häntäkin testamentissaan muistanut.


Markettakin luki ylioppilaaksi, josta Siviä oli kovasti ylpeä; harvemmin siirtolaisperheistä kolmea ylioppilasta! Sitä kannatti jo juhlia vaikka naapureiden kateuden herättämiseksi.
Yliopistossa opiskeltuaan Marketta kuitenkin palaa kotiin hoitamaan isäänsä Kaarloa. Torikauppiaalta hän väkinäisesti ostaa kannellisen korin, jolla hän tuo myös kaupungista löytämänsä Mirrin kotona olevan kissansa kaveriksi.


Kirjeitä kiven alle -kirjaa on sanottu rakkaudettomaksi ja ankeaksi sen vuoksi, ettei siinä rakkaus välity  sukupolvien välillä. Mietin, miten se voisikaan välittyä, kun ainoa todellinen rakkaus löytyy vain Siviän ja Kaarlon ensimmäisistä yhteisistä vuosista Karjalassa. Kaikki muut suhteet ovat täynnä häpeää, salaisuuksia. Näiden vaiheiden kovettamat ihmiset ovat kuitenkin toisaalta inhimillisiä, heidän kaltaisiaan kohtaloita on ollut - ja edelleenkin on olemassa. Ainakin minä samaistuin monessa kohtaa kirjan kuvaamiin tilanteisiin, miksiköhän?


Kirjan kieli on sanoinkuvaamattoman värikästä,  tietyn paikan karjalan murretta. Ehkä tämä kuvakieli saa kirjan henkilöt tuntumaan niin todellisilta. Kirjeitä kiven alle on lukunautinto, jota ei voi jättää kesken. Parhaita tänä vuonna lukemiani kotimaisia kirjoja, ehdottomasti. Kiitos Leena Lumi, että toit tämänkin kirjan lukulistalleni.

KAKSI VANHAA PUUTA...

Niinpä. Tänään 52 vuotta sitten.  Nämä kaksi vanhaa puuta alkoivat jossain alla maan kaikenaikaa yhteen punoa juuriaan.Vaikka laulupiirissä tätä laulua laulettaessa joku laulajista sanoi, että tämä laulu on ihan tehty prinssipuolisosta ja minusta. No ei ole meistä tehty, mutta sateenpieksäntä on ihan tuttua ja toivon on antanut kevääseen katsominen. Vaikka nyt on jo taas syksy.

Tämä meidän takapihan hevoskastanja on juuri kuin me.  Toinen puoli jo tiputtamassa lehtiään (minä) ja toinen vaan porskuttaa vihreänä (hän). Aika hyvin. Ja kyse on yhdestä ja samasta hevoskastanjasta. Ja meistä. Yhdennäköisyyttä hevoskastanjalla ja meidän hääkuvalla!


Vuoden -59 syksyllä alkoi yhteinen elämä,  juurien yhteenpunominen. Ja vieläkin on tunne, että tekisi sen saman uudelleen. Eikäpä vaihtaen taitaisi sen  paremmaksi tulla. Puolin eikä toisin. Ja me oltiin silloin niin nuoria, niin nuoria... 

Ja nuoria ollaan vieläkin, mieleltämme ainakin. Kasassa on pitänyt rakkaus ja vaikka sade on pieksänyt joskus rankastikin, aina sateen jälkeen on paistanut aurinko. Niinkuin vanhan tätimme onnentoivotus silloin meille oli: vähän sadetta, hiukan tuulta, paljon, paljon aurinkoa.


Noista nuoruuden ajoista on tie ollut pitkä. Kompasteltukin on, myönnetään. Mutta kummasti sitä ihminen iän myötä seestyy.


Ja mitä saatiin aikaan! Nämä kolme:

Ja rakennettiin mökki, tiilitalo ja toinenkin. Hartiapankilla kaikki. Minä pidin nurkkatolppaa pystyssä ja prinssipuoliso naulasi. Ja talo pysyi pystyssä myrskysäät. Näyttää pysyvän tämä viimeinenkin.


Suurta onnea ja romantiikkaa harvalle osuu kohdalle. Arjen pienistä asioista pitää ilomuruset kerätä ja talteen laittaa. Joskus on oltu taloudellisesti todella tiukalla. Siitäpä on opittu ja eteenpäin menty.
Punottu vaan maan alla juuria entistä tiukemmin yhteen. Ja onneksi näin,  "jäljelle rakkaus, kiintymys jäivät, niinhän oi valkoinen ruusuin mun" lauletaan Ikaalisten Valkoisessa ruusussakin.

Eläkeläisinä, nyt kun ei enää ole mitään pakkoa söheltää suuntaan eikä toiseen, voi rauhoittua ja katsoa vähän taaksepäin. Aika korjaa mielestä pettymykset ja ikävät asiat unohtuu. Muistot kultaavat hyvät hetket ja onnenjyviä on tippunut tiellemme, vaikkei ne silloin tippuessaan edes onnenjyviltä näyttäneet. Jokaisesta yhteisestä päivästä uskallamme nauttia ja toivoa, että niitä jatkuisi. Se ei ole kuitenkaan meidän päätettävissämme. Niinkuin ei sateet eikä poutasäätkään.

Juha Tapion tulkinta kahdesta vanhasta puusta! Nautitaan.

HÄN TEKI SEN SITTENKIN!

Voi tätä ilonpäivää. Kuukausia jauhettu Mieskuoroliiton merkkiohjelmisto mestarimerkkiä varten on nyt taakse jäänyt. Prinssipuolisoni suoritti tänään 8.10.2011 järjestyksessä toisen mestarilaulajan merkkinsä. Edellinen oli liiton numerosarjassa 97 ja vuodelta 1981. Saa nähdä, mikä numero on tämä uusi. Lunttasin liiton listaa ja siellä on menossa numerot noin 250. Että sen verran mestarilaulajia tässä valtakunnassa. Ja minullapa on tuplamestari täällä tepastelemassa.

Ei se nyt niin helpolla irtoa. Liiton musiikkiraadin edessä pitää osata puhtaasti stemmansa mistä tahansa neljästäkymmenestä laulusta, ilman että etukäteen tietää, mitkä niistä joutuu raadin edessä laulamaan. Monissa kuoroissa on kvartetit, jotka yhdessä harjoittelevat, prinssipuolisolla ei tukea ollut, vaan hän teki harjoittelemisen yksikseen. Onneksi, ja Luojan kiitos, hän sai oululaiselta laulajaveljeltä avuksi pianolla soitetut kappaleet, joista piti kuunnella ja noukkia oma stemmansa. Arvaatte varmaan, että myös minä ja Simo oltiin joskus tuskastuneitakin ainaiseen joikhaamiseen ja yksitoikkoisen musiikin kuuntelemiseen.
Siis yhtä stemmaa, joka ei ole se varsinainen melodia!  Melkein voitais mekin ainakin taitomerkkiä yrittää! No, leikki leikkinä. 


Tentti on siitä jännä, että ensin laulatetaan perus- ja taitomerkkilaulut (60+5)  ja vasta  jos niistä selviää, voi  yrittää mestarimerkkiä. Vaikka taitomerkkikin on aikaisemmin suoritettu, tenttitilaisuudessa joutuu kokeeseen myös taitomerkkilauluista, samoin kuin perusmerkkilauluista. 


Hän teki sen, vaimo ja koira huokaavat helpotuksesta. Arki palaa, pappa on enemmän läsnä ja rästihommiakin paiskitaan päivän tasalle. Voi olla, että yhdessäkin voidaan musisoida nyt vähän enemmän ja siirtyä yksinkertaisesta maalaistriosta (mies, tuoli ja haitari) vaikka yksinkertaiseen maalaiskvartettiin vahvistettuna pienellä koirulilla.


Kyllä se vaan helpotti, ei vaan prinssipuolisoa, vaan myös meitä kahta kotikuuntelijaa. Taitaapa laulujen teemat vaihtua vähän iloisempaan ja humpahtavampaan suuntaan. Hih.


Kuva on viime keväältä konserttiin lähtiessä. Vielä siihen takinpielukseen yksi merkki mahtunee! Kulkekoon sitten vaikka kylkimyyryä, hih.

PYYKKÄRINPOLKKA

Kirjoituspiirissä kasataan yhteistä antologiaa. Minulta on sinne tyrkyllä tekstin lisäksi pari runoa. Tänään ope pyysi tekemään laulun jo entisen pariksi. 

Tulin kotiin ja perhe odotti ruokaa. Siinä keitellessäni muistin, miten ennenvanhaan pestiin pyykit kesäisin rannalla. Iso muuripata vaan tulelle ja pyykit siihen. En muista, missä sitä lipeäkiveä käytettiin, mutta matot pestiin juuriharjalla ja suovalla. Suopaakin keitettiin lapsuudessani kotona. Kunnes tuli mäntysuopa. Mutta tällainen 

PYYKKÄRINPOLKKA

Rantatöyräällä pyykkipata kiehuu,

puiden välissä naruilla liehuu

tuulessa kirjavat pöksyt ja paidat,

kirkkaina hohtavat raidat.

Rannalle kantoi naapurin Maikki

likaiset pyykit ja mattonsa kaikki!

On mäntysuopaa ja järvestä vettä.

Ja puhdasta syntyy, että!

Pata se kiehua porisee,

laiturilta vesi vain lorisee.

Pian on puhtaita rievut kaikki

ja tyytyväinen on Maikki.

Aurinko taivaalta porottaa,

tuulessa lakanatkin kuivaksi saa.

Polkkaa voi tanssia rannalla,

on pyykit jo puhtaina.

(sävel Nujulan polkan)

Nää tässä on tosin flanellipaitarvistöstä meidän pihalta eikä Maikin pyykistä!!!

"MELANKOLINAA"

Koiranilmalla ei koirakaan halua ulos. Niinpä säästyy polviparkani poluilla niijaamasta. Pihakoivujen lehdet ovat lähes varisseet, vain hevoskastanja pitää tiukasti kiinni sekä lehdistään että vihreydestään.

Amppelista roikkunut maahumala on antanut periksi, väri on haihtunut, mutta mittaa on maahan asti, kolmatta metriä! 

Tosin maata hipova latvus on eläväisen vihreä, juuria kasvattaa päästäkseen tiputtautumaan amppelista maan pinnalle vesitynnyrin viereen.


Viime talvinen harrastus on tullut takaisin. Viisi paria sukkia on odottamassa jalkojen lämmittäjiksi. 

Ihan näin leppoisalta mummelilta en toki näytä! Mutt sukkaa kyllä syntyy lemppariohjelmia töllöttäessä. 
Puhti on kertakaikkiaan poissa. Virtasen kirja Kirjeitä kiven alle houkuttelee. 
Tulipa typerä postaus.Tässä ei ole edes asiantynkää! Tämännäköistä tää nyt kuitenkin on! Pihalla olisi kyllä puuhaa, porkkanat ja punajuuret vielä maassa. Lehtiä en viitsi haravoida, keväällä kun nurmi nousee ja ajetaan se ensimmäisen kerran, kaikki lehdet siinä hilloutuvat kastematojen ruuaksi ja nurmikon lannoitteeksi. Hyväksi olen havainnut senkin laiskuuteni. Lammikosta kyllä lorkitaan lehdet haavilla, mutta se onkin sitten jo toinen juttu kokonaan. Toivottavasti tulee poutapäiviä pian, ettei mene melankolian puolelle. Hekoheko.

MOKOMASTA MIELENI PAHOITIN?

Tämän ikäisenä pitäisi nousta puujaloilla ylös maan pinnalta ja jättää kaikki mieltä vaivaavat asiat muiden murheiksi. Vaan ei se niin yksinkertaisesti käy. Pienistä asioista päivän mittaan suivaantuu ja pönttö kihisee. Tekee mieli protestoida, vaan minkäs teet. Kiehut vaan liemissäsi.

Sihinä päässä alkoi, kun kurkkasin feissariin. Joo, olen neljän vuosikymmenen ajan - tai enemmänkin jo -  kutsunut prinssipuolisoa prinssipuolisoksi. Koska siihen liittyy tarina - tai kaksikin. Eikös nyt ole ihan selvä, että prinssipuolison pitää olla  vihitty puoliso, vrt. Englannin ja Tanskan hovit esimerkiksi, puoliso, joka kulkee pari metriä takanasi. Poikaystävät, joita nykyisin avoiksi kutsutaan, olivat ennen rakastajia, eivät prinssipuolisoita. Hm. Jos esmes Kingdomin Ellulla tuo Edinburgin Felipe olis avokkina, sitä taatusti kutsuttais rakastajaksi eikä prinssipuolisoksi. Maria Stuartillakin oli italialainen poikaystävä, rakastaja. Johdonmukaisuutta siis. Ei kai suotta nimekseni olisi Reginaa annettu. Myönnän, olen vanhanaikainen, olenhan vanha. Ja luvalla sanoen taidan alkaa kutsua avokkeja A Wokeiksi.  Niinkuin vanhaa autoa nakkipannuksi. Joo, sekopää olen, mutta tiukka.

Aamupäivällä oli jokaviikkoinen laulujuttu. Ajelin sinne yksikseni, koska vanhusviikosta johtuen osa porukasta oli jossakin esiintymässä. Vanha valkoinen autoni hyrähti hyvin käyntiin, olihan siinä upouusi akku ja öljyt vaihdettu. Ja vaihteet pelasi kuin ei koskaan ennen. Ajaminen tuntui kevyeltä ja auto nieli tietä tukevasti. Ja tän auton nyt vaihdoin pikkuiseen kirppuun! Vaan kaikkeansa se katuvi, joka nuorna naimistansa. Ensi viikolla on vaihto-operaatio sovittu. Nyyh.

No entäs sitten. Lähdin koirulin kanssa iltapäivälenkille. Ei satanut. Koiruli veti hihna soikeana kalliolle. Tunnelimaalarit olivat jättäneet maalipönttönsä ja kaukalonsa/telansa kuin susi p-kansa. Minusta vain suttumaalarit jättävät jätteensä luontoon, ne jotka osaavat oikeasti tehdä "taidetta" osaavat viedä tyhjentyneet roskapurkkinsa mennessään roskikseen. En halua, että lenkkipolustani tulee kaatopaikka (nyt kun se on ollut pitkään siistinä).

No, ei se vielä mitään. Jatkettiin kalliolle. Joskus kerroinkin, että sinne raahaamamme puinen penkki oli kivillä moukaroitu päreiksi. Jotenkin tänään ne laudanpalaset siellä kallionpäällä otti taas silmään ja aivoon. Kun tekis mieli levähtää, missäs istut? Ei sen pitänyt ketään haitata siellä, meidän maallammehan se oli. Omalla kalliollamme. Pitäskö jokaisen jo aidata tonttinsa sähköaidalla? Tuntui kurjalta.

Simo haistoi suon reunassa jäniksen jäljet ja veti suolle päin. No joo. Kurkistetaanpa, ,onko suolla karpaloita. Taskussa on aina muovipussukka, jos sitä sattus tarvitsemaan.

Sateen jäljiltä hetteistä ja märkää. Nokialainen upposi melkein vartta myöten. Eikä karpalon karpaloa. Kyllä minä mielen pahoitin. Ei niitä sieltä kukaan ole kerännyt, niitä ei vaan ole ollutkaan. Eihän täällä ollut puolukoitakaan poimittavaksi, kuinkas sitten karpaloitakaan. 

Uutisissa kerrottiin, että tupossa on hanskat lyöty pöytään. Että sellainen neuvotteluprosessi. Kyllä minä siitäkin mieleni pahoitin. Eikä mielialaa nostanut edes neuvotellut Kreikan vakuudet.

Mutta jotain positiivistakin. Kun ei karpaloita, keräsin suppilovahveroita. Puoli muovikassillista, vaikka en niitä nyt oikein olisi tarvinnutkaan. Ja siivosin ne kotiin tultuani. Olin muuten unohtanut kääntää hellan levyn nollille lähtiessäni. Vaan pysyipä sapuskat lämpimänä prinssipuolisolle, kun hän oli taas yksinkertaisen maalaistrion keikalla (mies, tuoli ja haitari) vanhainkodissa. Nyt vietetään valtakunnallista  vanhusviikkoa, joten joka päivälle on hänellä laulattamista ja soittamista.

Vaan huolellisuutta, rouvaseni. Olet jo niin ikänainen ikäväinen, että helposti jää levy päälle. Sekä sanallinen että sähkölevy. Jepjep.

Nyt tämä lähtee surauttamaan plenderillä pirtelön. Ja tuosta aloitetusta kirjasta, Kirjeitä kiven alle, tuntuu syntyvän huikea lukukokemus jo niiden sivujen perusteella, mitä viime yönä ahmin yöpalakseni. Kivaa ja rentouttavaa on siis tiedossa häivyttämään pienet mielenpahoittamiset tältäkin päivältä.


Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Eikä kaikesta nyt sittenkään mieli pahoitu, varsinkaan tähänastiset  elämänkokemukset omaavalta ikäihmiseltä. Hih.

ISOVELI-KIRJASTA PIKKUVELJEEN

Mirjam Hietalan kirja Isoveli on nyt luettu. Harvoin kirjasta löytää näin taidokasta kerrontaa; siinähän viedään kahta eri aikakautta rinnatusten, saman perheen tarinaa sota-aikana 40-luvulla ja nyt vuosituhannen vaihteessa. Kirja on, niinkuin Rosina sitä kommentissaan luonnehti, psykologinen kehityskertomus siskosta ja kehitysvammaisesta veljestä.

Hietala  kuljettaa tarinaa todentuntuisesti.  Hän kuvaa hienosti perheenäidin arkea, tunteita ja selviytymistä sota-aikana miehen ollessa rintamalla,  ja myöhemmin perheen tyttären Kirstin silmin kehitysvammaisen veljen elämää. Ensin äidin kuoltua ja pojan jäätyä kahdestaan isänsä kanssa,  ja lopuksi itsenäisessä asumisessa ryhmäkodissa.  Tarinalla on yhtymäkohtia omakohtaisiin kokemuksiini. Jopa niin, että kirjan perheen kesämökin nimikin on sama kuin meidän!


Kirja kertoo kahdesta kansakoulunopettajasta, Hiljasta ja Arvista, joiden ensimmäinen lapsi, poika Veikko, syntyy keskosena ja hänen elämänsä alku on sairaalloista, jatkuvia vatsavaivoja.  Toiseen jalkaan pesiytyy sairaalahoitoa vaativa sairaus. Kehitys viivästyy; käveleminen, puhuminen. Äidin sydämessä ailahtaa vilpitön ilo ja toivo aina, kun Veikon tilassa tapahtuu paranemista ja kehityksen etenemistä. Veikko on äitinsä sydämenlapsi, tarvitsee äitiä eniten ja ehkä antaa äidille lapsista eniten.


Mieheni vanhemmat, kansakoulunopettajat Rauha ja Oskar  elivät samankaltaiset vaiheet. Oskarin ollessa sodassa Rauha piti yksin koulua maalaiskansakoulun koko oppilasmäärälle. Samalla tavoin kuin kirjan Hiljan hänenkin piti huoltaa perheensä, pienet lapsensa ja kotieläimetkin. Sisukkaita olivat nämä entisajan naiset, pärjäsivät - ja pakko oli pärjätä. Kirjeet kulkivat rintamalle ja rintamalta antaen neuvoja ja tukea arjessa selviytymiseen.


Rauha oli ahkera käsityöihminen. Kangaspuissa oli aina loimi odottamassa kutojaa. Päivät koulutyössä olivat raskaita ylisuuren oppilasmäärän ja kaikkien luokka-asteiden opettamisen vuoksi. Koulussa ilmennyt vesirokko ei säästänyt opettajaakaan, jonka raskaus oli alkuvaiheessa. Kangaspuissa oleva mattokangas oli saatava valmiiksi. Voimat kenties äärirajoilla. Mutta pinnistellä piti saadakseen kolmilapsisen perheensä päivittäin eteenpäin.


Kun poikalapsi sitten syntyi, kaikki näytti aluksi olevan ihan hyvin. Lapsi oli isokokoinen ja kiltti. Kehittyi, joskin hitaanlaisesti. Vähitellen äiti kuitenkin havahtui; hänen lapsensa kehitys on viivästynyttä, lapsi on lievästi kehitysvammainen. Äidin tuntoja siinä tilanteessa ei ole vaikea arvata. 


Risto kehittyi kuitenkin pikkuhiljaa ja äiti teki hänen kanssaan valtavan urakan opettaessaan poikaansa lukemaan, tuntemaan kasveja ja eläimiä, laskemaan ja kirjoittamaan. Päivittäiset askareet olivat aina oppimistilanteita. Ja Risto oppi. Hän oli avulias ja kohtelias. Mutta yksi ominaisuus oli yli muiden; musikaalisuus. Soittaminen kiinnosti poikaa jo varhaisesta lähtien. Eikä soittohalukkuutta säikäyttänyt edes vahingossa mustan pianon koskettimille kaatunut palava kynttilä, joka sytytti kosketinrivistön palamaan. Onneksi vahingot jäivät vähäisiksi ja palo saatiin sammutettua.


Kun vanhemmat sisarukset olivat jo lentäneet pesästä, Risto tentti äitinsä opettamana kansakoulun oppimäärän. Äidillä oli huoli siitä, että poika pärjää itsenäisesti, kun vanhemmista aika jättää. Sama huoli oli kirjan Hilja-äidillä pojastaan Veikosta. Mutta toisin kuin Hilja, joka suojeli ja varjeli poikaansa lähes kaikelta, Rauha äiti kasvatti Ristoa itsenäisyyteen. Sitkeydestä kertoo myös se, että samanaikaisesti perheessä kasvoi pikkuveli ja isosiskon erottua miehestään myös tämän kaksi pientä tytärtä. Venymistä vaadittiin molemmilta vanhemmilta.


Sitten, kun vanhemmat eläköitymisensä jälkeen muuttivat pääkaupunkiin, sai Riston musiikkiharrastus uusia eväitä. Risto ei tarvinnut soittaessaan nuotteja lainkaan. Hän otti pianosta soinnut suoraan ja soitti neliäänisesti virret ja laulut. Ulospäin suuntautuneena Risto tutustui helposti ihmisiin, hän kävi jumalanpalveluksissa ja tutustui kanttoreihin, jotka antoivat musiikillisesti lahjakkaan pojan säestää virsiä. Kyllä Risto oli otettu! Moniko on esim. Kryptassa saanut soittaa? Ja kerran opittuaan Risto soitti ulkomuistista. Sellaista musiikinlahjaa harvalla lienee.


Risto itsenäistyi ja asui aikuisikänään ryhmäkodissa. Hän tutustui siellä Marjattaan ja rakastui. Kihlaus ei ollut äidille mieluisa tapahtuma, vaikka siihen ei mitään sanomista ollutkaan. Isä oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Ristolle ei tuottanut vaikeuksia liikkua pääkaupungissa, hän tunsi paikat ja tiesi kadut kuin omat taskunsa. 


Vähän yli neljäkymmenvuotiaana Risto sairastui vakavasti. Elämänhalua olisi ollut, mutta syöpä vei voimat. Ryhmäkodissa Ristolla oli oma urkuharmooni. Mieheni lunasti sen vanhimmalle tyttärellemme, mutta taitaa olla ilman soittajaa edelleen. 


Kirjan Veikko itsenäistyi äitinsä kuoleman jälkeen jäätyään isänsä kanssa kahden. Veikko oppi kulkemaan lentokoneella sisarensa luokse kylään. Sisaret myivät perheen kesäpaikan, Kesärannan. Veikon isän haave mökinpaikasta lapsuuskotinsa mailta ei toteutunut, Haukijärvi jäi haaveeksi. Hauska yhtymäkohta on, että meidän mökkimme on Kesäranta ja anopilla oli aikanaan Haukiranta. Ovat ilmeisen tavallisia kesäparatiisien nimityksiä!

Isoveli -kirja vei minua mukanaan. Eikä liene kumma lainkaan.
Kun kirjailija on -44 syntynyt, ihmettelen hänen osaamistaan ja oivalluksiaan kuvatessaan sota-ajan mielialoja ja tilanteita. Niin elävästi kerrottuja ovat. 

VIISI SANAA

Pilviharson antamaan haasteeseen viidestä sanasta anjamaiset vastaukset:

1. LEPO:  uni, ruoto vatupassissa ja luukut kiinni. Päivänokoset.
Sininen uni.

2. AUTUUS: voi olla myös lepoa, myös autuas ilme tai avioliiton autuus. Silti lopullinen autuus löytyy viimeisen rajan takaa, uskoisin.

3. KANTAPÄÄ: Akilleella, sukalla ja minulla. Akilleella heikko, sukalla kaksinkertainen ja minulla kuin veden puutteesta kärsivä autiomaa.

4. JUUSTO;  iällä ei ole merkitystä ellet satu olemaan juusto! Jos olen juusto, niin sitten homejuusto! Päivittäinen herkku, jota napostelen liikaakin.

5. KAARI; Utrio ja kaarisilta. Sateenkaari, jonka toisessa päässä on aarre. Kuka tekisi minulle kaarisillan...

Jatkan tätä sanaleikkiä antamalla sattumanvaraisesti viisi sanaa niitä haluaville, ja he voivat sanoja sitten kommentoida blogeissaan.

Kuvalla ja sanomisillani ei ole mitään yhtenevyyttä, kunhan läpsin kuvia, joita otin rantavedestä ja törmänkukasta aina sanojen väliin. Ehkäpä kuitenkin tuo joutsenen sulka - sekin rannalta - sopii loppuun pisteeksi. Rohkeutta osallistua, tämä on kivaa!