maanantai 31. tammikuuta 2011

HUOMENNA HELMIKUU

Tammikuu vetelee viimeisiään. Huomisaamuna jo herätään helmikuuhun. Olikohan se helmikuu siinä laulussa, mitä kansakoulussa hoilattiin? "Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, pakkasherra nurkissa jo paukahtaa! Kaikki, jotka elää unestansa herää, suksin, kelkoin hangelle näin kiiruhtaa. Norja suksi jalkaan joutuisaan, kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa..." Se oli silloin.

Sukset on vielä autokatoksen vintillä. Vanhat Lampiset, pohjat valkeina hankien kosketuksesta. Mutta kärjet kippurassa edelleen. Ja siteina "rotanloukut", jotka nipistivät monin tiukasti pysymään huimimmissakin hypyissä.
Vaan ei hyppelytä enää.

Ihan oikeasti; pitäisi edes lumikengät ulkoiluttaa. Metsässä on niin vahva lumikerros, että saappailla tallustelu ei onnistu. Simokin ihan auraa lunta mennessään, paikoin vain korvanlehti pilkahtaa kinoksesta.

Mutta kaunis on maailma. Huikaisevan kirkas taivas ja lepän oksissa uinuvat silmut.


Tai koivun oksiston jäähelmet, kun auringon säde ne lävistää.

Eilinen tuulenpyörre ei saanut pudotettua kaikkea lunta puiden oksilta, eikä  sää ei ole ollut niin lauhaa, että lumimassa katolta olisi vieläkään irronnut. Osa lumesta on lapioitu alas varsinkin lumiesteiden kohdalta.


Lunta jäi myös kirjosieppojen mökkerön katolle, vaikka puiden oksistosta jo osan lumesta tuuli pudotti.
Tämä kuva on jo kaksi päivää sitten otettu, jolloin lunta oli vielä oksistossa melkoisen paljon.

Aurinko tuo säteillään sisimpään tunteen kevään lähestymisestä. Talven selkä on taittumassa, vaikka hiihtokelit jatkuvat vielä pitkään. Ennustuksia lumen sulamisesta ei kannata vielä ladella, sillä auringolla ja kevätsäällä on hurjasti tekemistä näin paksun lumimassan sulattamisessa. Vieläkin lisää lunta on luvassa.

Ihmettelin joskus sanontaa "mikä Marjana malolla, se Vappuna vaolla".  Onhan useana vappuna ollut vielä vähintään räntäsateita. Nämä lumet minulle jo riittäisivät ihan hyvin, vaikka toisaalta.... onhan ollut ihan oikea talvi myös täällä eteläisessä osassa maata.

Jospa nyt kuitenkin kaivaisin lumikengät varastosta ja lähtisin tarpomaan takapihan metsikköön. Saisivathan jänikset ihmetellä jättiläisen jälkiä hypellessään hangella edestakaisin.

Niin, ja  rva Kartanonrouva on avannut oman blogin täällä ja luvassa on räväköitä mielipiteitä. Käy kurkkaamassa!

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

VANHOJA SANONTOJA

Laiska töitänsä lukevi, siis minä, mutta Simo osaa ottaa levon kannalta, onhan sunnuntai!



                      TODELLISUUS ON TARUA IHMEELLISEMPÄÄ      
                      ”Ei lämmin luita riko eikä iso pieru persettä”

      Elämänkertakirjoittaja-kurssilla annettu tehtävä kerätä sanontoja tuntui ensihätään hurjalta.  Mistä sitä meikäläinen enää voisi sanontojakaan muistaa! Toki niitä viljeltiin ennen vanhaan ”kautta Reetan pirtin” lapsuuskodissa, mutta eipä enää omassa elämässäni, ainakaan tietoisesti! Istahdin kotiin tultuani pöydän ääreen ja ajattelin, että ”tyhjästä on paha nyhjästä”. Päätin kuitenkin kirjata ne, mitä helposti mieleeni nousee – jos nousee. Ja niitähän  alkoi nousta. Huomasin jo tunnilla kirjoittaneeni lehtiööni – puolustaakseni  jatkuvaa koirastani kirjoittelemista  – että  ”joka härjillä kyntää se härjistä puhuu”.  No, ”tyvestä puuhun noustaan”. Ja siitä se lähti aivojeni muistilevy aukeamaan.

    ”Hyvvee päevee, kirvesvartta!”  Lapsuuskodissani viljeltiin rikasta kieltä, tosin murteella.  Vasta näin vanhana huomaan sanontojen opettavaisen merkityksen ja tunnustan tietämättäni käyttäväni niitä omassakin puheessani.. ”Sukuunsa suopetäjä, tekijäänsä tervaskanto!”   En vain ole tullut ajatelleeksi sanontoja lähes automaattisiksi puheen korostajiksi ja piristäjiksi – opetuksellista näkökohtaakaan unohtamatta! Siispä ”Päevee, päevee! Istukee tok ettei mäne lapslykky!”  tai  ”paenakeepa puuta!” Vitsinä voitiin laukaista, että "istu, ettei ilima pillaannu!"

      Mummo herätti unikeot kovaäänisesti sanomalla: ”Siellä ne makkoo ku Liimannil  lehmät, vaekka päevä on jo puolessa”. Ja hitaaseen ylösnousuun tuli vielä kiritystä: ”Ei marjat maaten kasva” taikka ”Aikainen kana löytää aikaisen madon”.
Jos aamu-unisina uskoimme, että ”Ei suuret sanat suuta halkaise” ja  vastasimme, että ”Ei oo kiirettä kirkkoon, pappi on vielä paitasillaan ja lukkarilla lusikka suussa”, kuului  jo vähän vihaisemmin: ” On niillä suuta kuin variksenpojalla persettä” tai ”kyllä maalla viisaita ollaan kun merellä on hätä”. Ja eihän ”muna voinut olla viisaampi kuin kana” joten ylös oli noustava. Tiedettiinhän, että ”illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää” ja ”sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”. Ellei  ”kone” lähtenyt heti heräämisen jälkeen käyntiin, kuului vielä ”seisoo siinä kun Topin lapane”  tahi ”kahtoo ku härkä uutta porttia!” Jos vielä valitettiin, kuului sanonta; "kyllä nyt on porsaalla vaekeeta, jos ei oo mua jiässä ni on kärsä kippee" eikä sitten enää kehdattu kesiä tekosyitä vaan pompattiin sängystä.

    Ruokailuun liittyi sanontoja kuten: ”Ennen tätä syö kuin selkäänsä ottaa” tai ”Ennen porsas vellin syö kuin purtilonsa kaataa” sekä ”Itselleen porsas kiusaa tekee, jos kaukalonsa kaataa”.  ”Leipä miehen tiellä pitää” kohotti kotoisen ruisleivän arvostusta, leivän päällisiä kun harvemmin olikaan. ”Puhtaus on puoli ruokaa” ja ”Leipänsä edestä se koirakin haukkuu” sanottiin usein. Ja syötiin aikanaan, muuten olisi ”jääty Mopen osille”. Siis ”oppia voileipä koiralle!”  ”Söisi suu, vetäisi vatsa. vaan ei kanna pillikintut!” varoitti ahneudesta ja ”Vaate varren kaunistaa, ruoka ruumiin vahvistaa” itsensä hoitamisesta.

     Siisteydestä on omat sanontansa:  ”Kynnyksestä  talon tuntee, esiliinasta emännän". Myös: ”Porstuasta talo tapansa näyttää”. Kun kaikki oli ”sekaisin kuin Sikkilän ämmän villat” todettiin, että ”Järjestys se olla pitää, vaikka vähän huonompikin”. ”Vie männessäs, tuo tullessas opetti rationalisoimaan.  ”Syö säästäen savea sanoi sammakko pojalleen”  tai ”joka pennin hylkää, se kaksi menettää” opetti säästäväisyyttä. Myös ”Ei kontti anna ellei siihen panna” tai ”Jokainen säästää tavallaan, viisas säästää ajallaan”  sekä ”Raha ei kasva puussa”. Ja ”Kellä on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä” häivytti paikattujen vaatteiden häpeää. ”Kohtuus kaikessa”, sillä ”Ahneella on paskanen loppu” ja ”Paha saa aina palkkansa”.

     ”Mies tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta” ja ”Tyhmät tynnyrit kolisevat eniten” varoittivat liiasta äänekkyydestä. ”Itku pitkästä ilosta, pieru paljosta nauramisesta” oli tavanomainen varoitussanonta. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä” samoin kuin ”Älä kehu Pietiläinen nauriillas, kun ne oo vielä kuopassa”    varoittivat kerskumisesta.
                                                                                                                               

     Uhoamista kuului sanonnoista: ”Ei auta itku markkinoilla, rahaa olla pitää!”,  ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” tai  lompakosta ”Kiverä ja kovera kuin pukin sarvi, mutta paino piisaa”. Entisaikana rahalompakko yleisesti oli isännän perstaskussa.  ”Ison vatsan takaa on niin komiaa katsella” kertoi varakkuudesta. Silti ”Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää”.

     Yleisiä neuvoja annettiin sanonnoissa ”Hiljaa hyvä tulee”, ”Totuus ei pala tulessakaan”, ”Parempi katsoa kuin katua” tai ”Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä”. Samoin  ”Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa” tai ”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa”. Vielä neuvottiin sovinnon tekoon sanomalla  ”Parempi laiha sopu kuin lihava riita” tai ”Älä anna auringon laskea vihasi yli”, myös ”Hyvä omatunto on paras päänalunen” korosti sopimista. ”Älä sano, mitä et tarkoita”  tai ” Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” olivat tärkeitä neuvoja. ”Ennen mies maansa myöpi ennen kuin sanansa syöpi” ja”Parempi naida kuin palaa” korostivat rehellisyyttä. ”Tyhjän saa pyytämättäkin” ja ”Valheella on lyhyet jäljet” ei kaivanne selittelyjä kuin ei myöskään ”Ei ole pyyssä kahden jakamista, oravassa kolmen miehen”, samoin kuin ”Kyll on oksan ottajia, jos on kuusen kaatajia!”

    Kenties lohduttamaan tarkoitettuja olivat ”Rumat ne vaatteilla koreilee”,  ”Turha itkeä kaatunutta maitoa”, ”Pienet lapset, pienet murheet – isot lapset, suuret murheet” tai vaikka ”Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy”. Samaten ”Tasan ei käy onnen lahjat” tai ”Niin on voimas kuin on kuormas” lienevät lohduttavia sanontoja. Entäpä ”Äänellään se variskin laulaa” tai  ”Ei yksi pääsky kesää tee”?   Oliko myös ”Aika tavaran kaupitsee” tyynnyttelyä? Jos joku uhmassa lähti, sanottiin että ”Kyllä routa porsaan kotiin ajaa”.

     Kanssaihmisiä luonnehtivat:  ” Jos on lusikalla  annettu, ei voi kauhalla vaatia” ,
Ei ole koiraa karvoihin katsomista”,  ” Suutari pysyköön lestissään” tai ”Naama kuin päreen syrjä ja persus kuin pennin korput”. Sehän ”Kulkee kuin maansa myynyt” tai ”Voimaa kuin pienessä kylässä”.  Voi myös olla  ”Maan kuulu, veen valio” tai ”Tyhmä kuin saapas”.
Eläimellisiä vertauksia, kuten ”Lauhkea kuin lammas”, ”Itsepäinen kuin muuli”, ”Hidas kuin etana”, ”Viaton kuin karitsa”, ”Susi lammasten vaatteissa” sekä ”Ketunhäntä kainalossa” käytettiin paljon. ”Istuu kuin täi tervassa” tai ”Kiinni kuin kärpänen liisterissä” ja ”Suu on musta kuin tupalampaan perse” tai ”Puhuu kuin rahaton lehmän ostaja” tai "puhuu kuin olis alaleuka pudonnut"  kuvasi suurisuista lavertelijaa. ”Jättää kuin susi paskansa”kuvasi huolimattomuutta.. ”Sanasta miestä, sarvesta härkää” korostaa rehtiyttä.  ”Ei kannata tappaa lypsävää lehmää” antoi saman neuvon kuin ”Älä pure ruokkivaa kättä” ja kehotti harkintaan. "Hengessään kuin kaljatynnyri” tai ”Käy kuin Kiljusen kaljasaavi” ovat liian innokkuuden sanontoja.  ”Tiukka kuin kaljatynnyrin tappi” sopii moneen tilanteeseen

       Puolustelemiseen liittyi sanonta ”Ei korppi pesten valkene”  ja jälkiviisaudesta varoitti ”Turha rypistellä jos on jo paskat housuissa”. ”Vara on viisautta eikä vahingon enne” on nyt  mainoksena! ”Eikä kannettu vesi kaivossa pysy” on tiukka totuus. Varoittavia   ”Älä ammu kärpästä tykillä”, ”Älä herätä nukkuvaa karhua” tai ”Älä tuhlaa ruutia variksiin”. ”Herranpelko on viisauden alku” sekä ”Tilaisuus tekee varkaan” käytettiin usein.       Sanotaan, että  ”Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä” tai ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Myös ”Pojasta polvi paranee” on vieläkin kuultu. ”Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi”, ”Kateus vie kalat vedestä, riita riistan metsästä”,  ”Oma suu lähempänä kuin säkin suu” ja ”Poissa hyvä mutta kotona paras” sekä ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” ovat paikkansa pitäviä elämän viisauksia,  samoin kuin  ”Jokainen on oman onnensa seppä” tai ” ”Kauneus on katoovaista, rumuus senkun lisääntyy!”                                                                                                                                 
                                                                                                                                 
  
  Terveyteen kuului,  että ”Terveys on köyhän rikkaus”, ”Vesi vanhin voitehista” ja ”Ahkera veisuu on keuhkotaudin paras lääke”. ”Työ on parasta lääkettä” ja ”Jos ei viina, sauna ja terva auta, tauti on kuolemaksi” todettiin yleisesti. Anteliaisuutta korosti ”Hyvä antaa            
vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan” ja vieraanvaraisuutta ”Syötä vierasta sanoilla kunnes keitto kerkiävi”.                                                                                            

     ”Vanhassakin pussissa voi olla hyvät eväät” tai ”Anna vanhalle vanhan kunnia” muistuttivat ikääntymisen  arvostamista. ”Kohtele kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan” on hyvä neuvo.
Veri on vettä sakeampaa” ja ”Ennen vettä veljeltä kuin olutta vieraalta” korosti sukulaisuutta. ”Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema, vilu vaippa villainenkin vaimon vierahan kutoma” ja ”Lämmin kuin villalapanen” korostivat myös turvallisuutta. ”Ei sota yhtä miestä kaipaa”  ja ”Oma apu paras apu” neuvoivat itse  yrittämään. ”Viina on viisasten juoma”, edelleenkin hyvä neuvo. ”Sujauta kun silmä välttää” kehottaa valppauteen, samoin ”On taottava kun rauta on kuuma”. Miniän arvostuksesta  todistaa sanonta: ”Syökö miniä vai annetaanko koirille”,  vai oliko se sittenkin päinvastoin? ”Työmies on aina palkkansa väärti”  puolestaan on positiivinen.   

     Jälkikasvusta oli myös omat sanontansa: ”Kyllä yksi äiti ruokkii kymmenen lastaan, mutta kymmenen lasta ei yhtä äitiään”. ”Laita lapsi asialle, mene itse perästä” ja ”Mitä isot edellä sitä pienet keikkuen perässä”  kuin myös ”Suutarin lapsilla ei ole kenkiä” pätenee nykyisinkin?
Nuorena vitsa väännettävä” neuvoi kasvatuksen merkitystä ja ”Valheella on lyhyet jäljet” rahellisyyden. Uskottiin, että ”Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee” tai että ”Ei oppi ojaan kaada eikä tieto tieltä työnnä”. Vaan ”Jos antaa pirulle pikkusormen se vie koko käden”?
 
     ”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” on ennenaikaisen iloitsemisen varoitus. (tosin itse  olen kyllä sen kääntäen opettanut lasta syöttäessäni: nuolaise ennen kuin tipahtaa). ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” kieltää huutelemasta maailmalle omia asioitaan.  Joskus ”hyvät neuvot ovat kalliita”.  Kuten heinäntekoaikaan: ”Sataa savinen taivas, musta muuten murjottelee”.

     Hauskoja sanontoja muistan muutamia: ”Askeleet kuin ruusuntipat”  tai ”Haiset ihan ryökkynälle” saatettiin sanoa naiselle.  ”Elämä ei ole ruusuilla tanssimista” palautti maanpinnalle haaveilijan samoin kuin ”Kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä”.
Maassa maan tavalla tai maasta pois” opetti sopeutumaan toisenlaisiinkin olosuhteisiin.
Ahkeruus on ilomme” sai kouluaikana jatkon  ”ja laiskuus intohimomme”. ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” neuvoi kuten ”Tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin” huomioimaan molemmat osapuolet.  ”Ilta on aamua viisaampi” korosti kokemuksen mukanaan tuomaa tietoa. ”Peräkkäin kuin pienen talon porsaat” oli veikeä sanonta köyhyydestä, sillä mökkiläisellä oli  vain yksi porsas jos sitäkään. ”Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!” 

    ”Pers, pers, se on ranskaa” ja ”Leben und leben lassen” olivat ”elvistelysanontoja”. ”Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkoa sisältä, akanoita alla kuoren” muistutti todellisuuden huomioimisesta, samoin kuin ”Ei ole koiraa karvoihin katsomista”. Samaan sarjaa voisi kuulua myös ”Maasta se pienikin ponnistaa” ja ”Minkäs tuuli kivelle mahtaa!” sekä ” Koirat haukkuu ja karavaani kulkee”. Ja ”Mitä useampi kokki,sen sakeampi soppa!”
                                                                 
                                                                                                                       
     Sanottiin, että ”Ei korppi korpin silmää noki”, eli kaveria ei jätetä ja puolustetaan kaikesta huolimatta.  ”Hyvä on toisen housuilla tuleen istua” kieltää vierittämästä omaa syytä toisen niskaan. Vaikka ”Lauantaina laiskakin virkoaa” niin siltikään ”Pyhätyö ei arkea avita” joten lepopäivä tulee pyhittää.   Muuten; ”Viiden pennin suutari voi tehdä kymmenen pennin vahingon!”

      Sanat leviävät kuin ”akanat tuuleen” ja ”huhulla on siivet”. Joku voi ”käydä yli ymmärryksen” tai ”maailma opettaa hiljaa kävelemään” ja ”odottavan aika on pitkä”.

      Lopuksi totean, että jäi ”hyvä mieli kuin harakalle, olipa tuisku tahi pakkanen” ja että ”kyllä tekee Eetvarttia” löytää näin paljon vanhoja ja vielä paikkaansa puolustavia sanontoja. Jäipä jokunen vielä varastoonkin. Siispä ”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla!” Koska   ”Laiska töitänsä lukevi”  korostaa vaatimattomuutta, toteankin loppuun, että ”Tulipahan tuokin ropina pidettyä sanoi akka kun tuohen päälle pissi:” 

Joskus sitten lisään ne loput sanonnat, mutta tässäpä sunnuntaipäivän ratoksi. Tämä postaus on "yleisön pyynnöstä" tallennettu tänne blogiini kevyesti keskellä päivää.




perjantai 28. tammikuuta 2011

KOLLAASI JA KOTTIKÄRRYT

Elokuinen aamuhetki mökin rannassa, taivas kuin tulessa ja heijastukset tyynen veden pintaan yhtä voimakkaina.  Keräsin kuvat kollaasiin, kun niin haikailin jo lumen seasta selvemmille vesille ja mökille.
Nyt oli pakko postata kollaasi, sillä ulkona näytti taivas ihan samanlaiselta, vaikka on talvi.

Montako yötä on vielä kesään?

Liian monta, vaikka taivas on tänään yhtä punertava kuin oli kesällä aamuvarhain.

Ja oisko huomennakin hieno sää, sillä sanotaanhan, että iltarusko hyviks´ ilmoiks´.
Kuvat on otettu yli pellon naapuritaloon päin.

Aina voi kesästä haaveilla, mutta silti olo on kuin näillä kottikärryillä, odottaa, että lumi hartioilta sulaa ja pääsee töihin. Tai kyllä sitä meikällä töitä riittäisi, halu tehdä vaan on hakusessa.
Kahvat kohmeessa ja pyörä ei pyöri. Mut annas kun tulee kevät! Se rasvaa rattaat taas elämään.

torstai 27. tammikuuta 2011

SIMO JA VILLAPAITA

Aamulla pakkasta reippaasti yli sietorajan. Simolle takki päälle ja ulos. Eipä tarvittu pitkää lenkkiä, varmasti tassuja kylmäsi.

On kyllä otuksia, joiden käpälät eivät kylmää kaihda. Tässä takapihalla loikkijan taidonnäyte.
Voisi melkein luulla, että on joulupukin naamari tai mikälie. Pitkä loikka ja syvälle lumeen.

Lunta on kyllä riittämiin. Takapihan kasvimaalle syksyllä ylösalaisin käännetyt vesitynnyrit ovat saaneet valkolakit.
Ja toinen on muuttunut lumipalloksi! Säilyypä siellä kevääseen.
Iltapäivällä, kun pakkanen oli jo laskenut puoleen ja mittarissa oli enää vajaat 10 miinusta, oli aika tehdä päivän kuntolenkki, Simon ja minun. Koska olimme menossa kaupunkiin päin ja kävelytielle, oli turvallisempaa laittaa valjaat kuin kaulahihna. Valjaat on melko kovat ja siksi äkkäsin, että Simollahan on kutomani villapaita, jonka päälle valjaat sopivat eivätkä paina. Simoa nolotti kovasti villapaidan pukeminen. Reippaasti kuitenkin askelsi villapaidassaan ja tehtiin reipas yli neljän kilometrin lenkki reipasta kävelyä.
Välillä piti nousta tienvarren lumipenkalle kuulostelemaan.
Eikä villapaidasta ollut mitään haittaa. Viereisessä sähkötolpassa tikka etsi einestä, ihmettelen jos löytyy, sillä kyseessähän on kestokyllästetty tolppa. Elääkö niissä toukat? Vai lämpimikseenkö koputteli?
Tämä päivä meni iltaan ihan normaalisti, mitään en tunne saaneeni aikaan. Vaan pitikö saadakaan. Huomenna on huomisen haasteet ja vähän enemmän vipinää.Ja Meriharakatkin on vasta puolivälissä. Hohhoijaa.




keskiviikko 26. tammikuuta 2011

JA TUNNUSTAN VIELÄKIN




Kiitos Sylville sinne Boråsiin, nappasin haasteen. Vaikka olen jo kerran tunnustellen tunnustanut,  vielä jäi monta tunnustettavaa.


1. Uskokaa tai älkää, elän elämääni yhtä päivää etukäteen! Koko viikon on vauhti ollut päivä edellä, vrt. maanantain postaukseni oli Tiistaina tikku kielessä. Tänään kyselin prinssipuolisolta, meneekö hän SLEY:n vuosikokoukseen  ja hänpä vastasi, että nythän on keskiviikko ja vasta huomenna on kokous. Ja minä kun olin torstaissa ja mietin jo huomista perjantain palautekeskustelua...hm.  Pitäs vissiinkin jo muistikoulua harkita, jäi aamulla verenpainelääkekin purkkiinsa lojumaan. No, onneksi muistan sentään herätä aamulla ja tiedän oman nimeni!!!


2. En saa nykyään  mitään aikaan. Aamulla heräillessä mielessä on sen sata askaretta päivän varalle. Illalla tilinpäätöstiedot kertovat, että yhtä tyhjän kanssa. Vanha rouva vain haahuilee huushollissaan puhallellen pölypilviä kun pitäisi tarttua imurin varteen. Koiran sentään muistan viedä pissalenkille.


3. En osaa keskittyä olennaiseen. Luen aikakauslehtiä harppomalla, jälkeenpäin etsin jotakin tiettyä artikkelia tarkemmin syventyäkseni, vaan en kuolemaksenikaan muista, mistä lehdestä sen olin lukenut. Harmi, että mulle tulee niin monta lehteä, vaikka niitä olenkin rankasti karsinut. Ja kuvien käsittelyssä olen todellinen tumpelo. 


4. Järkytyn suunnattomasti avatessani pesukoneen kannen ripustaakseni tummat pyykit kuivumaan. Jonkun hiivatin verkkahousun taskuun on jäänyt Nessu-nenäliina ja jauhautunut tuusannuuskaksi. Pieniä valkoisia hitusia on joka ikisessä vaatekappaleessa eivätkä tipu, vaikka kuinka ravistelen.


5. Olen käpertynyt omaan kolooni ja viihdyn suunnattoman hyvin, vaikkakin joskus työvuosina ehdin ns. "häistä läksiäisiin".  Olin ay-aktiivi, kunnanvaltuutettu ja -hallituksen jäsen, seurakunnan luottamustehtävissä useissakin, urheiluseuran ja monenmonen yhdistyksen muurahaisena. Ja mitäpä niitä luettelemaan. Kaikki olen jättänyt, jäsenmaksun maksan ainoastaan työpaikkani nestori-yhdistykselle. Enkä sielläkään ole kertaakaan käynyt, mitä yhdella matkalla Valamoon. Varmasti kohdallani syöhkäämisen kiintiö tuli aktiivivuosina täyteen! Näin on hyvä.


6. Olen oikea "reissu-mummi". Eipä paljon tarvitse houkutella, kun kamat on heti  kassissa ja monot vinossa menosuuntaan. Äkkiä kääräisen myös huushollin auton takapaksiin ja puran sen mökillä. Tai Tallinnassa. Ja Vuokatissa. Paremmat (?) vaatteeni kuluvat ainoastaa pakatessa ja purkaessa! Onneksi risteilyille ei niin paljon tarvita, reppu vain pykälään.


7. Olen yksi niistä "sotalapsista"  joiden elämää on vuosikymmenten ajan painanut epätietoisuus,  salailu ja häpeäntunne omista olemattomista juurista. Minulle oli onnenkantamoinen löytää kaatuneen isäni hautapaikka, sisarpuoleni ja serkkuni isän puolelta. Heidän suhtautumisensa minuun oli kuin lämmin syli ja minulla on kiinteä yhteys heihin. Koskaan ei ole liian myöhäistä eheytyä ja  kokea itsensä kokonaiseksi. Siis oikeasti tietää, kuka on. Voiko ihminen enempää edes vaatia?


Tänään on toinen aurinkoinen päivä tänä vuonna. Aamulla huurteisten koivujen latvat olivat kuin liekeissä.
Kuvasin nämä makuuhuoneen ikkunan läpi. 


Etupihan puolella tie oli myös valaistu. Tervetuloa vaan auringon siltaa....


vai onko sittenkin joku kaatanut hangelle jotakin......on, on säteitä vaan!

Aurinko on alhaalla vielä, mutta kevättä kohti mennään.

Simokin nautti aamuvarhaisen auringon säteistä vahtipaikallaan sohvan selustalla. Mitähän Simo tunnustaisi?





tiistai 25. tammikuuta 2011

VAROKAA PENTUTEHTAILUA

                                                          Simo koiravauvana

Televisiossa näytettiin eteläisessä naapurimaassamme harrastettavaa pentutehtailua.  Hyvä herättää meidät suomalaiset lemmikkiä havittelevat huomaamaan, miten tärkeätä onkaan varmistaa lemmikin lähtökohdat ja terveydentila ennen halpaa hintaa.

 Minulla oli koirakuume korkeimmillaan kolme kevättä sitten. Luin ahkerasti Keltaisen Pörssin kaikki koirienmyynti-ilmoitukset. En ollut varma, millaisen  haluaisin,  katsastin valikoimaa viikkotolkulla. Uskokaa tai älkää, olin langeta ansaan. Löysin lupaavan bolognese-pentueen Espoosta. Jätin sähköpostiviestin kasvattajalle kysellen pennuista ja niiden sukupuusta. Tiesin, että kyseessä on pieni italialainen kääpiörotu, mutta kokemusta rodusta ei minulla ollut.

Sain vastauksen viestiini. Vaikutti lupaavalta ja saisin jopa nähdä pentueen. Kun sitten asiaa tarkemmin sovittiin, ilmeni, että pennut olisivatkin Tallinnassa nähtävinä. Koska oli muutenkin tarkoitus käydä asioita hoitelemassa,  sovin tapaamisen nähdäksemme koiravauvelit.  Kolmen puhelinsoiton jälkeen seisoimme Rootermannin lähellä sijaitsevan kerrostalon ulko-ovella.

Suurehkossa uudessa huoneistossa asui nuori perhe, kaksi lasta, joista toinen vasta konttausvaiheessa. Perheenäiti kantoi pienen vaaleanruskean  koiravauvelin olohuoneen sohvalle näytille. Koska hain poikapentua, hän kertoi, että pentuja olisi kolme, joista pienin  poikakoira. Pyysin nähtäväkseni. Ja voi Luoja, eteeni tuotiin pikkuruinen mustavalkea "kaalimadon" näköinen 5-viikon ikäinen koiravauva. Näytti ihanalta, suloiselta suorastaan. Miten niin pieni voi syödä, kun sillä ei ole emoa, ei hampaita liioin. Voi ei sentään.

Halusin nähdä myös pentujen emän, mutta  sen sanottiin olevan jossakin Rakveren takana maaseudulla! Kysyin, miten on mahdollista, että viisiviikkoiset pennut on erotettu emostaan. Vastattiin, että he ovat "pelastaneet" pennut, koska ne oli aiottu lopettaa siellä.

Lääkärintarkastus ja rokotukset luvattiin hoitaa pikapikaa. Ihmettelin, miten koiran voi tuoda Suomeen. "Viet sen laukussasi helposti tai voimme tuoda sen sinulle Suomeen satasen lisämaksusta!"  Lupasin vielä harkita asiaa. Poikani oli varoittanut minua haaveilemasta koiranpennusta Virosta. Nyt ymmärsin, miksi. Olen itse kasvattanut joskus cockereita ja tiedän tarkkaan, ettei pentua vieroiteta emästä viisiviikkoisena tai jopa sitä ennen.

Toinenkin huuhaa tapahtui näillä koiramarkkinoilla. Englanninkielinen opiskelija myi kääpiökoiriaan muka siitä syystä, että oli palaamassa kotimaahansa.  Kun kysyin näistä koirista, sain useita, useita sähköpostiviestejä. Koirat olivatkin mummon luona jossakin, lentomatka koirille järjestyisi jos maksaisin etumaksuna satoja euroja. En maksanut. Jatkoin Keltaisen Pörssin lukemista ja deletin sähköpostiviestit.

                                             Simon sisaruksia tervehtimässä
                                          Simo edessä keskimmäisenä

Ja sitten nappasi. Löysin vanhasta kotipitäjästäni pentueen, jossa yksi ainoa poika oli vielä vapaana. Kävin mökkireissulla heti katsomassa pentuetta ja olin myyty. Pennut olivat hyvinvoivia, emo rauhallinen ja hyvin hoidettu, rauhallinen parsonterrieri. En empinyt hetkeäkään. Onneksi. Sain pienen rakkaan Simo-koirani.

                                                  Simo, mamman rakas

Kannatti jättää tallinnalaiset pentutehtaan koiravauvat, vaikka sääliksi kävi niin että koski. Joskus vieläkin ajattelen, mihin ne koiravauvelit lopulta päätyivätkään.

TIKKU KIELESSÄ TIISTAINA

HERÄÄMINEN 

Puhalla kevyesti poskipäähäni,
tartu varovasti käteeni,
että hiljaa heräisin,
että toteen havahtuisin.

Suutele silmistäni unen sumu
sytytä silmäni aamun tähdiksi.
Karkoita unteni yönmustat linnut
syvälle sumujen  taikametsiin.

Taakse jäisivät öiset painajaiset;
pahat unet, jotka unohtaa haluan.

Puhalla kevyesti poskipäähäni,
ole lähelläni, ole läsnä.
Anna minulle turvallisuutta
kohdata uusi päivä.


Ihana tiistain aamu. Pehmyttä nuoskalunta koivujen oksat riipallaan, polku avannolle puhtaan valkoinen ja vanun pehmeä lumi narahtaa uimatossun pohjan alla. Korppi tervehtii raakkumisellaan puutarhan takalaidan männyn latvassa ja lumihiutaleita, kuin märkiä suukkoja, tipahtelee paljaille olkapäilleni. Siinäpä sitten kehittelin tätä aamuista runontapaista. Kipaisin sisälle ja kirjoitin muistiin. Ihanaa tiistaita, ystävät. Lähden tästä laulelemaan pariksi tunniksi vaikkapa ruusuisia lauluja, niitä riittää.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

TALVISIA RIEMUJA

Ajattelin testata tätä talvirunoa täällä blogissani. Tämä kuuluu sarjaan Anjan lätinöitä, mutta kun se on menossa myöskin kurssiopen arvosteltavaksi, niin ajattelin läpätä sen ensin tänne. Niinpä, sitten kun olen painanut "julkaise teksti"- nappulaa, huomaan montakin sanaa tai sanontaa, jotka pitäisikin olla toisin jo rimmaamisenkin takia. Mutta menköön.Se ei pelaa joka pelkää....



AAMUN AVAUS ANJAN TAPAAN

Luminen vaippa aitojen päällä,
jäniksen jälkiä lammikon jäällä.
Punatulkku jo männyssä huiluaan avaa;
oravat eestaas  runkoa ravaa.
Laskeudun hyiseen avantoon
kylmään, hyytävään nautintoon.

Mittailen mielessäni  vain aikaa -
minuutit täyttyy, on kylmässä taikaa.
Nousen jo vedestä,  pyyhkeen  sisään 
ja töppöstä toisen eteen lisään
kun kiiruhdan pesuhuoneeseen.
Suihkun lämpöön suloiseen!

”Mikä ei tapa, se vahvistaa”-
mottoni tänäänkin olla saa.
Aamuinen pulahdus hyiseen  veteen
nostanee seinää jo aremman eteen.
Minulle temppu vaan terveyden takaa,
kun toiset flunssan kourissa makaa.

Helppo on syksyllä uimista jatkaa.
Aamusta aamuun lyhyttä matkaa
lammelle reippaasti askeltaa.
Pulahdus taatusti rentouttaa!
Poissa on kolotus, hartian kivut,
polvien jäykkyys ja kireät sivut.

Jokainen varmaan rajansa tietää,
ja minä en lääkkeitä taida sietää.
Avannon viileys potkua antaa,
se arjessa minua terveenä kantaa;
nousee nyt jalka ja samalla mieli,
on hymykuopat. Ja laulaa kieli!

Siis jäljet eivät tässä kuvassa suinkaan ole jäniksen, mutta olis kuulostanut runosessa hassulta, jos olisvat siinä  prinssipuolison jälkinä.  Tai Simon, joka ei jätä yhtään aamuista uintireissua väliin. Simolla  on lammen rannalla oma keppi pystyssä taluttimen lenkkiä varten. Siellä se nuuskuttelee lumista maisemaa, avantoon varoo tipahtamasta. Vaikka lammessa on ruutanoitakin...

lauantai 22. tammikuuta 2011

TUNNUSTUSTEN TUNNUSTUSTA

          tunnustus             tunnustus2

Kiitos tunnustushaasteesta, oman onnensa seppä! Tunnustan, tunnustan!

Ekaksi: olen paikalleni jämähtänyt. Perusteluksi riittänee kultakellon mittainen palvelu samalla työnantajalla vaikka työnantajan nimi välillä vaihtuikin. Ja reilun puolivuosisataisen tahkonpyörityksen mitta saman prinssipuolison kanssa. Jepjep.

Tokaksi; minulla on hillitön keräilyvimma. Tai ainakin on ollut. Perhosia en ole kerännyt, mutta lintujakin hevosten lisäksi, puhumattakaan rubiinilasista, kermanekoista, kirjoista mm. Taitaisi olla parasta siirtyä pelkkään kokemusten keräämiseen, kun ei kerran seitsemänsadan euron seteleitä ole painettu!

Kohta kolme: olen helposti syttyvä mutta hitaasti kiihtyvä ja sitten pitkään käynnissä pysyvä. Kysykää vaikka prinssipuolisolta, ei tahdo saada räpätystä loppumaan. Kyse ei ole autosta vaan minusta.

Neljä:  olen vaaka, vaikka haluaisin tietysti olla kala (miksiköhän)

Viisi: Olen liian usein oikeassa; no ainakin omasta mielestäni, sillä en pyytele hevillä anteeksi.

Kuusi: Olen yksinkertainen, mutta samalla hauska. Kun aloitan neulomisen, neulon. Jos aloitan lukemisen, luen. Herra varjele minua aloittamasta lumenluontia, sillä loisin sitä pitkin kesääkin.

Seiska: Olen eläämääni tyytyväinen, keskimäärin. Jos jalat on avannossa ja pää leivinuunissa niin keskivartalo (on kadonnut ja sitä metsästän) voi paksusti ja on tasalämpöinen.

Ja kerta kiellon päälle: En millään voi uskoa, että prinssipuoliso vielä pitää kiinni kuin korppi juustosta, mutta onhan tässä sitä, mistä pitää. Silti on uhmattava ja pyrittävä eroon Keskikehonrakentajat ry:stä. Siis riskinottajakin kaiken lisäksi, hih. Ja  itse uskon, että Munamies voittaa Putouksen!
Näin oli pää pölkyllä niinkuin Simolla nallukkansa päällä. Kaikki totta ja takuuvarmasti!?!
Nopas,  haastetta pitää jatkaa, että tulisi ihan aikuisten oikeesti tunnustuksia. Jatkan tätä Sipsun sutinoille eli Sirpalle, Mamman maailman Unelmalle,Kukkahattuneidille,  mummelille, Minttulille ja Idalle. Kyllä heilläkin on kestämistä minun tunnustusteni kanssa, uskoisin.

perjantai 21. tammikuuta 2011

KIROILEVAT "SIKKUPIILIT"

Kiroilemisesta on tullut niin arkikieltä, että varsinkaan nuoret - ja vielä tytöt - eivät sitä enää edes huomaa pärrytellessään v....a ihan joka väliin puheissaan. Joskus puutuin nuorten kielenkäyttöön kesken kaiken toteamalla, että "ei kotipaikkaansa tarvitse noin voimallisesti mainostaa". Se saattoi hätkähdyttää, mutta vain tilapäisesti. Nykyisin, kun en enää ole aktiivisesti työelämässä enkä muussakaan ns. elämässä, olin jo lakannut ärsyyntymästä moisesta kielenkäytöstä, kun en sitä lähellä kuule. Mutta nyt tänään!

Asia tuli esille uuden aikakauslehden pakinasta, jossa kerrottiin viime keväänä Los Angelesista Helsinkiin muuttaneen naisen sanoneen parin viikon ajan kaupan kassalla pois lähtiessään iloisesti: "V...u:" Hän oli kuullut sanaa niin paljon, että luuli sen tarkoittavan kiitosta!

Vaan ihmekös tuo on, kun samaa sanaa toistetaan jo lähes kaikkialla, kuten   täällä. Eli eipä näytä millään nyt enää väliä olevan! Onko maailma kiroilevien piikkusiilien  eli sikkupiilien??? Kyl mää kauhiast hämmästy! Kun oon niin vanhaki jo! Ja prinssipuolisokin varoitti tällaista bloggaamasta, mut niin nosti verenpainetta kun löysin tuon youtubin ja pakinan, että ei muuta kuin pussi päähän ja "kirjaimia kylvämään". Tosin on aina muistettava, että mitä isot edellä, sitä pienet keikkuen perässä.....

torstai 20. tammikuuta 2011

AUKKOJA KATSELLEN

Edellinen postaus jätti jälkeensä norsun mentävän aukon! Kommenttilootaan on pitkä matka postauksen lopusta. En tiedä, mitä töpeksin, mutta rullaamalla alaspäin löytyy kommentit. Yritin korjata sitä, mutta eipä onnistunut.

Minulla on nyt samanlainen olo kuin Simolla, jolle Siiri sitoi lempiotuksen jaloistaan koiran kaulaan! Nolottaa.
Mutt ehkäpä joskus opin korjaamaan aukkopaikatkin, hih. Ja onpahan Simolla myös nautinnonhetkiä!
Ensin päästettiin pälkähästä ja sitten sai lipsutella jäätelöä tikusta!

Sopisiko tähän sananparsi, että yrittänyttä ei laiteta,  vai sittenkin se, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko!!!

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

VETTÄ KENGÄSSÄ

Tänään tulleessa Voi hyvin -lehdessä kerrottiin avantouimisen ihanuudesta. Sanottiin, että avannossa uiminen on luomuterveydenhoitoa. Ja sanotaanhan, että vesi vanhin voitehista! No jaapa jaa. Minä rakastan vesilätäköitä, järviä ja merenselkää. Jopa pieni pihalampi avantoineen on minulle tärkeä, puhumattakaan mökin rantaa hyväilevistä aalloista.

Jotenkin minun on näköjään ollut pakko saada vettä myös kodin seinille! Tiedostamatta olen kerännyt seinille rantamaisemia ja koskia. Taiteilijan nimellä ei niin merkitystä, kunhan taulun tunnelma kolahtaa, eikä sen puoleen olisi ollut tauluista varaa edes paljon maksaa. Nämä vedet ovat vaan houkuttaneet (rajasin tarkoituksella kehykset pois), eivätkä  ole mitään matrikkelitaiteilijoiden töitä, olenpahan vuosien varrella poiminut kainalooni  kun ovat kohdalle osuneet edulliseen hintaan. Eli kantanut vettä!

Tämä on kuin muistutus mökkirannasta,  tuo mieleen kesäiset ja huolettomat päivät sisemmässä Suomessa. Vastapäinen ranta kallioineen, saari ja Varpuniemen takana Kaivannon lahdeke. Minun silmissäni.

Samoin tämä, takarannan kalliot ja mäen puolukkamaat. Minun mielestäni.

Tämä on osa talvisesta taulustani, maalattu täältä läheltä kotiamme. Tähän tauluun tuli oikein pakkomielle, näin sen jo puolivalmiina ja ihastuin sulan veden "elävyyteen" lumen keskellä.

Näitä Mieskosen koskimaisemia näkee paljon huutokaupoissakin, sama maisema aina vähän eri kantilta, lähempää latoja ja kauempaa alajuoksulta.

Tämä on Sipposen maalaama jokimaisema. Ruovikkoinen ranta muistuttaa lähijoen yläjuoksua.

Sipposen maisemia tämäkin talvinen joenuoma. 

Meren vaahtoavaa vettä Rautapalo-Rappin maalaamana. Yksinkertainen, mutta vahva väreiltään.

Ja tässä Imatran koski vapaana. Tämä on maalattu joskus viisi-kuusivuosikymmentä sitten ja jäänyt mieheni äidiltä, alkujaan imatralaiselta, meille. Kosken tyrskyt on hienosti saatu kuvaan ja tuntuu kuin pärskeet kastelisivat.

Kaikissa näissä vettä tyynenä järvenä tai vaahtoavana koskena kuvaavissa tauluissa on vangittu kankaalle veden olemus, sen sisin sielu. En väsy näitä katselemaan. Varmaan minulle on jäänyt lapsuuden leikeistä "vettä kenkään".












































tiistai 18. tammikuuta 2011

KAIKKI KULTAA MIKÄ KIILTÄÄ

Posted by Picasa
Muutamia vuosia sitten osallistuin erään tuttavani pitämälle kurssille, missä alusta pitäen valmistimme peileihin ja tauluihin kehyksiä, seinäkelloja, jne. Innolla kiersimme etsimässä myös valmiita kipsitöitä, jotka kaikki sitten kullattiin tai hopeoitiin ja lopuksi patinoitiin. Työ tehtiin monessa eri vaiheessa ennen lopullista kultaamista.


Aivan ensiksi hankittiin peilin kehystä varten tavallinen puukehys. Sitten keitettiin jänisliimasta ja selluloosasta sekä liitujauhosta kiinteä taikina, jota vaivattiin tasaiseksi. Taikinasta otettiin sitten massaa valmiiksi voideltuihin muotteihin kulmakoristeita varten. Koristeiden jäähdyttyä ne liimattiin kehyksen nurkkiin ja jätettiin kuivumaan. Kuivumisen jälkeen niitä tasoiteltiin kostuttamalla ja puuveitsillä kaivertamalla kuviot selvästi näkyviin. Kun kulmat olivat halutun tasaiset ne hiottiin vielä kangastilkulla, lakattiin ja jätettiin taas kuivumaan. Toinen lakkaus tehtiin uuden hionnan jälkeen. Kuivateltiin taas. Sitten oli aika sivellä pintaan mixtion ja varoa koskemasta sormellaankaan öljyttyä pintaa. Kun öljy oli tietyn ajan "kuivunut" työn pinnassa, levitettiin höyhenenkevyet kulta- tai hopealevyt öljyttyyn pintaan ja paineltiin sen jokaiseen kohtaan.  Kultauksen tartuttua pintaan ylimääräiset kultahippuset kerättiin paikkalapuiksi.



Kullattu pinta lakattiin ja viimeiseksi siveltiin patinaväri, josta suurin osa pyyhittiin pois, jotta koristeen kuvio saataisiin hyvin esille. Kun kaikki näytti hyvältä, lakattiin vielä kertaalleen ja näin oli monivaiheinen ornamenttikuvio valmis. Tämä seinäkello on tehty vesivanerilevyn päälle ja kellotaulu kiinnitetty sitten viimeksi.


Paljon kullattiin myös valmiita kipsitöitä, ne lakattiin ensin useampaan kertaan välillä hioen ja saatiin hyvä pinta öljyämistä ja kultausta varten.


Tuolta ajalta minulla on vielä pakastimessa taikinaa, venelakkaa ja öljyä sekä kulta- ja hopealevyjä odottamassa uutta inspiraatiota. Tahtoo vaan olla jo seinät täynnä entisistä ja lapsillakin jo jokaisella omat peilit ja lampetit. Ja muutamia on jo tullut korjattavaksikin, niinkuin tämä David, jonka jalka meni poikki!

Näitä pieniä enkeleitä on pyrähdellyt useampiakin maailmalle ihmisten iloksi.
Työ oli niin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa, että väkersin kolme sarjaa isoja peilejä ja niihin kuhunkin kynttilälampetit, samoin seinäkelloja rakensin kolme isompaa ja yhden pienemmän. Pikkupeilien kehyksiä muutamia ja sitten tietysti lukematon määrä valmiita kipsitöitä kultasin tai hopeoin ja patinoin.

Nyt on ollut niin pitkä luova tauko, että pitäisi tarttua innostuksen pisaraan ja kullata edes kaikki valmiina odottavat kipsityöt. Mutta huh, tuo Davidin koipikin on odotellut korjaamista valmiiksi asti jo vuosikaudet, vaikka siinä on vain nilkan korjaaminen ja paikkamassa siinä on jo valmiina. Tällaista se vaan on tilpehöörimummin ajankäyttö nykyään. Mutta kyllä minä vielä joskus.........