JOULU ON TAAS....

Jouluaaton aatto. Ulkona vielä pilkkopimeää vaikka aamuinen tiuku käy jo alun kymmenettä. Vettä satoi äsken vielä kohisten, pieni koiruli lähti takki päällä tuulta ja vesisadetta uhmaten aamuiselle lenkille.

Mistä tuntee joulun? Siitä, että se tulee joka vuosi aivan varmasti, vaikka kuinka hössöttäisi kinkkuineen ja laatikkoineen. Nehän ihan ehdottomasti kuuluvat jouluun. Joka vuosi päätän, että otan ihan rauhallisesti joulun. Vaan aina aaton lähestyessä päässä tikittää, olenko muistanut sen ja sen, ehdinkö tehdä vielä sen ja sen. Ihan turhaan. Kaikki jouluvalmistelut on aattona ok, pukki tulee jos on tullakseen, kinkku maistuu aina yhtä makoisalle ja hyvä lahjakirja vie mennessään jouluyönä. Mitäpä muuta kaipaisikaan kuin rauhoittumista jouluun ja sen syvimpään sanomaan.

Kauneimmat joululaulut käytiin laulamassa, kirkko oli viiimeistä sijaa myöten täynnä joulumieltä hakevia seurakuntalaisia. Istuttiin kirkon takaosassa viimeisellä penkkirivillä. Hyvä sieltä oli laulaa, papin puheesta en saanut tolkkua, sillä takanamme oli lasten piirustuspiste, jossa kolme pientä piirtäjää keskusteli äänekkäästi äitinsä kanssa ja välillä piirtely äityi parkumiseksi. Mutta "antakaa lasten tulla minun tyköni" muistui mieleen ja painoi mielipahaa pehmeämmäksi.

 Postiljooni kantaa näinä päivinä joulutervehdyksiä selkä väärällään.
Kauniita joulukortteja tulee selattua ja niiden sanomaa luettua vielä päivien jälkeenkin. Yksi kauneimmista oli tämä ystävältä tullut kortti, jossa "Enkelin lähetän luoksesi, kun nukut, hän valvoo vuoksesi".

Meidän kinkku köllöttelee vielä lämpimässä odottamassa uuniin joutumista. Ensi yönä koko huushollin täyttää kinkun tuoksu. Pipareita en leiponut lainkaan, mutta tortut, monet kuivakakut, kiekurapullat sekä marjapiirakat odottavat joulupöytään nostamista.
Jouluna tulee mieleen monta muistoa omasta kaukaisesta lapsuudesta. Ison tuvan keskellä joulukuusi aidoin kynttilöin ja kuusenkaramellein. Lipeäkala, riisipuuro. Ja joulupukin pussissa oli meille lapsille aina "hottapoika", pullataikinasta paistettu tonttu-ukko, jonka silminä ja takinnappeina oli rusinat. Tänä jouluna paistoin kuusi hottapoikaa lapsenlapsille ihan vaan oman lapsuusjouluni muistoksi.

Joulupukilla ja joulumuorilla kiire loppuu jouluaattoon. Sitten on hyvä vetäytyä Korvatunturille keräämään voimia seuraavan joulun varalle. Ja onhan tonttujen pajassa aloitettava taas joululahjojen valmistus. Minä tosin jätän joululahjasukkien kutomisen monista lankakeristä huolimatta seuraavaan syksyyn. Tosin löysin kivan pipo- ja kynsikäsmallin...

Runotonttu otti halaukseen runoratsuni. Kovin harvakseltaan on ratsu laukannut nyt loppuvuonna. Siihen on tietysti ollut omat syynsä, ei vähiten puol ison sairastuminen. Nyt ollaan toiveikkaita, jospa sittenkin...

Vaan nyt lopetan lätinät ja toivottelen oikein hyvää ja rauhallista joulua ja kaikkea hyvää tulevalle uudelle vuodelle. 

Huomenna joulurauhan julistamisen jälkeen laskeudutaan jouluun,

myös blogini hiljenee jouluun tämä viime jouluisen kuvan myötä.

JOULUA PUKKAA, PUKISTA EI TIETOAKAAN

Heips. Täällä taas pitkästä aikaa. Tai ei niin pitkästä, tuntuu vaan itsestä pitkältä aika viimeisestä postauksesta.

Joulua odotellaan. Ei mitään stressiä, ei hössötystä. Villasukkia vaan.
Ensimmäiset tortut leivottu, samoin tiikerikakku (vähän omasta päästä sitä sovelsin ja nam miten hyvää siitä tulikaan). Kääretortunkin kääräisin.  Ruokapuoli on vielä harkinnassa.

Kaikkia nyt ei joulu hetkauta. Meidän Simo se vaan pötköttelee, vaikka joulu jo tulla jollottaa.

Taito se on tämäkin, että osaa rennosti ottaa joulun odotuksen.

Niin. Prinssipuolison toipuminen edistyy. Yli yön oltuaan hospitalissa pääsi jo itsenäisyyspäivän iltapäivällä kotihoitoon. Minä kuin sisar hento (hih) ja valkoinen (toinen hih) opettelin kotisairaanhoitoa viikon ajan. No olin itse kämmännyt koiran lenkitysreissulla itsenäisenä naisena itsenäisyyspäivän aamulla. Piti oikein ideal-siteellä kylkiluita kiristää, että alkoi hengitys tuntua paremmalta. Parit 600buranat ja olin valmis mitä reippaampaan hoitopuuhaan.
Viime torstaina sitten saatiin elämää eteenpäin, sairaalakäynti helpotti tilannetta ja nyt hissutellaan.

 Ei saa nostaa, ei kantaa, ei ponnistella. Vaikeata se on miehelle, joka on tottunut menemään kuin Duracel-pupu. Pitää aina muistuttaa ja toppuutella. 

Minä olin perheen yksinhuoltajana eli juoksin Simon kanssa kolmesti lenkin päivittäin. Nyt jo mies hiukkasen osallistuu, jos ei ole liukasta.
No eipä ole, lunta saatiin sunnuntaina mutta nyt sitä ei ole enää hituakaan, vettä sataa ja taas tuulee. Seija-myrsky kaatoi muutamia kuusia pihametsässä, latvoista tuli hyvät joulukuuset! Onneksi poika ja pojanpoika olivat kaatamassa konkelolle jääneen ison kuusen.

Peijaksen reissulla piipahdin kirppiksellä. Mukaan tarttui pieni nekkanen:

Tää kippomania kun ei ota laantuakseen. On vikaa, vikaa, vikaa.....

Mutta niin. Joulua tässä odotellaan. Glögiä ja pipareita, tänäänkin meille piipahti pari tuttua pariskuntaa sekä miestuttava, joka toi omaa tekemäänsä karpalo-aroniakotiviiniä pullon. Se säästetään kuitenkin, kaupan glögit kelpaavat kyllä hyvin.

Joulusiivous taitaa olla parasta tehdä joulun jälkeen. Imurointi ja pölyjen pyyhkiminen on kuitenkin aivan pakko tehdä. Lapset ja lastenlapset kumppaneineen tulevat tapanina meille, perinteinen jouluateria nautitaan yhdessä ja serkut tapaavat toisiaan.

Joulupukilla ei taida meille olla asiaa, muutama kirjalahja laitetaan kuusen alle ja Simolle tietysti pieni paketti myös. Pukilla on kiire juosta lapsiperheissä, joten säästyy meillä poikkeamiselta.

Nyt vaan ilosta ja rauhallista joulun odottelua. Pimeää on, lunta ei luvassakaan. Mutta onhan näitä mustia jouluja ennenkin ollut. Joskus 70-luvulla on vielä jouluaattona kuulema nurmikko ajettu pihalta, kertoi eräs tuttava.  Sytytetään valoja pimeyden karkoittamiseksi.

Ja Simo jatkaa rentoutumista, kyllä sitten jouluna jaksaa.....

Hei seuraavaan kertaan! Ja kiitos kannustavista kommenteista ja toivotuksista. Me pärjäillään...