perjantai 24. tammikuuta 2014

TALVENTÖRRÖTTÄJÄT

Pakkanen huitelee edelleen yli kahdessakymmenessä asteessa. Pienen koiran aamu-, päivä- ja iltalenkitys onneksi ei ota koville, koska lapsena on totuttu maalla vieläkin kovempiin pakkasiin, asenne taitaa olla kohdallaan eikä "kestävyysvajetta".  Ainoastaan Simon pienet tassut taitavat olla pakkasen armoilla melko kovilla?

Aivan upeat talvisäät, aurinko paistaa vaikka ei juurikaan lämmitä. Mutta mielialaan sillä on positiivinen vaikutus.
Lenkkipolun varrella ohuen lumipeitteen alla törröttää kesän jäljiltä "nappikukkien" pystyt korret. Pietaryrtin on pakkanen huurruttanut kuin kermavaahtoon.
Vähästä lumesta huolimatta maisema on niiiin valkoista, ettei törröttäjät juurikaan kuvaan tallentuneet!

Osmankäämien pötkylät olivat myös saaneet huurretta. Uinuvat nyt mutta kevään tullen levittävät siemeniään puron varrelle oikein urakalla.
Lumihuurteinen metsä on kaunis. Sielu lepää polkuja astellessa.
Muutama virkku tiainen tirskuttaa polun varressa kuusikossa, muuten on hiljaista. Joskus saattaa koirulikaveri tulla lenkillä vastaan. Simo tykkää.


Toisaalta tunnen itsenikin jonkinlaiseksi talventörröttäjäksi. Vaikka nautin aurinkoisista ja valoisista päivistä, mieli hamuaa  kevääseen ja kenties jo kesäänkin asti. Ehkä se on se lämpö, mikä tällä iällä tuntuu kovin tärkeältä.
Kesästä muistuttaa toki sisällä kukkivat lumiruusu, amaryllis, orkidea ja kaktuksetkin. Joulusta on vielä monta kukkijaa jäljellä.



Ihanan krookusruukun mukuloineen sain ystävältäni, nyt pukkaa jo taimelle. Aurinkoisella ikkunalla nopeasti nousevat ja toivottavasti myös kukkivatkin.

Puolison toipumiseen tuli takapakkia, lähti ilmeisesti liian aikaisin rehkimään. Lämpö sahasi edestakaisin ja keuhkoputket olivat ihan tukossa. Nyt onneksi jo helpompaa. Vaan miten saisi pysymään tuollaisen "elohiiren" paikoillaan? Itse on opittava hiljaa kävelemään, uskottava, että puolikuntoisena on oltava varovainen ettei toipuminen vaarannu. No onneksi nyt kuitenkin taas näyttää positiivisemmalta. Näillä siis mennään.

Simo nauttii myös aurinkoisista aamuista.
Ulos lähtemisessä hankalin vaihe on takin päälle laittaminen! Mutta hyvä on takki päällä piipertää pakkaskelillä. Ja sitten kun lenkki on tehty, on kiire sisälle lämpimään.
Miks ei kukaan jo avaa ovea?!?

Talvessa on oma viehätyksensä. En ehkä osaisi elää kokonaista vuotta etelän lämmössä.  Pakkashuurteisessa metsässä on helppo hengittää.
Ja kaunista on, eikö?
Tervetuloa Tuuli lukijaksi aittaani, toivottavasti viihdyt.


tiistai 14. tammikuuta 2014

KOIRULI JA KÄPYLINTUJA

Maailma valaistui kertaheitolla, kun lumihiutaleet laskeutuivat märkään metsikköön. Ensin kaikki suli jälleen märäksi loskaksi, mutta vähitellän pakkanen kiristyi ja säilytti maan valkoisena. Nyt on pakkasta reilut -15 astetta ja se jo tuntuu. Mutta pitkän kostean pimeyden jälkeen tuntuu ihan mukavalta. Riittävästi vaatetta niin kyllä tämän kestää. Jäljellähän on reilut pari kuukautta talvea, maaliskuu jo näyttää kevättä, uskoisin.
Ja pitkän pimeän jälkeen ensimmäiset aurinkoiset päivät tuntuivat juhlalta.
Vielä ei ole näkynyt hiihtäjiä, pieni koirakin painelee kapeata polkua aamuisella lenkillään kohti auringon siltaa...

Välillä on kuitenkin päästävä lipaisuläheisyyteen Siirin syliin.
Ja sitten se lipaisu...

Takki on Simolle tarpeen, vaikka ei niin mieluusti sitä päällensä anna pukea. Pienet tassut on kovilla pakkaskelillä myös.
Vaan kun välillä pääsee kainaloiseksi, taas jaksaa piipertää.

Tänään käytiin laulamassa taas. Joukkoomme oli tulossa uusi laulaja ja menin häntä vastaan ulos. Pihassa isojen pihtakuusten latvassa lauloi lintu, jota ensin luulin mustarastaaksi, huonosti kun näin latvaan asti. Mutta laulu oli jotakin muuta. Odottamani laulaja ilmestyttyä kyselin häneltäkin, mikä mahtoi olla tämä lintu. Arvasi, mutta väärin meni. Sitten lintu lensi alemmalle oksalle ja kohta oli kaksi näitä punaisia lintuja keskinäisessä kähinässä aivan lähellä edessämme lumisella tiellä. Kauniita olivat. Punaisia pikkukäpylintuja, uroksia. Luin lintukirjasta, että tammi-helmikuussa jo hautoo naaraslintu pesässään. Olisko nyt ollut kilpakosinnasta kyse!
(Kuva on lintukirjasta, sillä minulla ei ollut kameraa....)
Ikinä en ole nähnyt käpylintua ja niin lähellä. Olin kuin erotuomari ja hätistin päälle hyökkäävää kauemmaksi. Hieno kokemus kuitenkin.

Sain joululahjakirjan - eli yhden niistä - luetuksi. Minusta Me Keisarinna tuntui aika pitkäveteiseltä. Kunnia tietysti kirjailijalle, paljon on tehnyt taustatyötä ja hurjasti kirjassa oli henkilöitä. 
Katariinasta kertova ensimmäinen kirja oli mielenkiintoisempi, tästä nyt jäi mieleen vaan hänen lukuisat rakastajansa, jotka saivat häneltä maakartanoita, palatseja, rahaa ja jopa maaorjia. Ikääntyvän naisen huvi tuntui olevan kauniit nuorukaiset. Vaihtelevaisen elämän Katariina sai elää, loistoa riitti Pietarhovissa ja Tsarskoje Selossa sekä Talvipalatsissa. Vaan liekö hänellä ollut koskaan sielunrauhaa hovissaan. Luultavasti hän oli onnellisimmillaan Viipurissa ja Haminassa käydessään. Ja tietysti tuntemattomana maatuskana Pietarin eräässä kapakassa vanhan ajurinsa mukana kokemassa tavallisen pietarilaisen elämää.

Toiset saamistani kirjoista on vielä lukematta. Ehkäpä niistä saan seuraavan postauksen. Yksi mieluisimmista saamistani kirjoista on rymättyläläisen Pentti-Oskari Kankaan Onnellisen miehen keittokirja, jonka reseptit on testannut ja kuvannut ystäväni Unelma Mamman maailmasta. Pentti-Oskari kai tunnetaan paremmin Seitsemästä Seinähullusta, mutta ehkä kuitenkin nykyään Herran Kukkarostaankin.
Tämän keittokirjan ohjeita olen päättänyt minä myös kokeilla.
Kiitos Unelma, olen kirjasta tosi iloinen ja ylpeä.

Nyt lätinät shut upiksi ja hei seuraavaan kertaan.




tiistai 7. tammikuuta 2014

LOPPIAINEN JOULUN VIE

Joulun aika on eletty, nyt on aika kerätä tontut ja enkelit sekä seimen paimenet odottelemaan seuraavaa joulua. Uusi vuosi ja uudet kujeet? Hyvä kun entisetkin ehtisi nyt ikääntyneenä. Uutta vuotta otettiin vastaan kotisohvalla. Meidän ikkunasta näkyy kaikki kaupungin ylle ammutut ilotulitteet ja voi tuota meidän Simo-reppanaa, yhtämittaista haukkua iltakuudesta aamuyöhön. Eikä mikään auttanut. Joka paukku noteerattiin. Iltapissalenkki oli yhtä tuskaa koiran tempoillessa sinne tänne pihamaalla räiskinnän perässä. Yhtään en ihmettele, että toistasataa koiraa oli karkuteillä paukuttelun vuoksi. No, iloita pitää uudesta vuodesta, mutta se euromäärä, joka ammutaan ilmoihin aattoiltana, kertoo selvästi ettei olla köyhiä eikä kipeitä. Minusta ne rahat voisi käyttää helposti vähäosaisten auttamiseen tai lastensairaalan keräykseen. Vaan mikäpä olen moralisoimaan. Sanonpahan nyt vaan, että voi turhuuksien turhuus ja eläinten säikyttely.

Eilinen Loppiaispäivä meni mukavasti. Heti aamusta rynnättiin pihametsikköön risuja polttamaan. Kun syksyllä kerättiin risut harvennushakkuun jäljiltä pihametsässä kasoihin, laitettiin kasan päälle muovipalat. Että olisi kuivat risut sytytettäessä. No olihan ne.
Vaan jatkuvan sateen litinän vuoksi kasan reunoilla kuusenhavut olivat aivan märkiä ja mustuneita. Ja savuttivat ihan sikana. Matalapaine vei savun mennessään metsän läpi moottoritielle. Ja eikös joku nokkela soittanut palokuntaan.

Minä kyykin omalla tulipesälläni aivan motarin lähellä ja prinssipuoliso kouhenteli omaa kasaansa pihan reunassa. Kuulin pii-paa-auton menevän ohi, vaan pian tankkiauto pysähtyi vilkku katolla kohdalleni motarin reunaan. Autosta kömpi nuori palomies, kiipesi meluaidan yli ja tuli rinnettä alas ja riistaportista läpi. Minä kohentelin tulta. Aivan ihana ja asiallinen palomies totesi, että joku oli tehnyt hälytyksen, mutta tämän kosteammaksi tuskin metsä tulee joten ei mitään vaaraa. Juteltiin siinä niitä näitä ja poika toivotti hyvää tätä vuotta ja lähti ansaitulle lounastauolleen. Päällikkövirkailija kävi haastattelemassa prinssipuolisoa hänen tulikasallaan ja totesi kaiken olevan ok.

No, kun harvennushakkuu tehtiin - kerroinkin siitä postauksessa joskus aiemmin - tarjosimme Iso-E:lle risuja hakkeeksi. Ei kelvannut. Vaihtoehdot meillä vähissä, joko tarvomme risukossa lopun ikäämme tai keräämme kasoihin ja poltamme. Sellainen tapaus. Riittää vielä monen monta risukasaa, osa maatukoon metsän lannoitteeksi.

Maa on niin litimärkää, että kumisaappaan alta tirskahtaa askeltaessa kurapilvi polviin asti. Lätäköitä, lätäköitä.

Yhtenä aamuna oli maassa lunta, valkoista lunta. Iltapäivällä sitä ei enää ollut. Mutta vettä jaksaa sataa. Ja metsän sammalet tykkäävät, kun lämpötila plussan puolella.

Joulukukat ovat kukoistuksessaan. Saamassani kukkakorissa on jouluruusu, joulutähti, atsalea, ym.  Joulutähden yritän saada hengissä kevääseen ja istuttaa sen ulos entisen joulutähden kaveriksi. Ulkona siinä on vain yksi nuppu, sisällä kukkia monenmonta.

Uudenvuoden lupauksia en tehnyt. Toivon kuitenkin itselleni paljon, paljon kärsivällisyyttä. Ja pitkäjänteisyyttä. Monta asiaa aloitan, mutta loppuun vieminen on tuskaa. Keskittymiskykykin on vähissä.
Ehkäpä osasyynä on prinssipuolison sairastaminen. Operaatio ei ollutkaan niin yksinkertainen ja helppo mitä luultiin, vaikka toipumista on tapahtunut ja eteenpäin mennään. Toiveita on, vaikka ei täyttä varmuutta siitä, että pahasta olisi päästy. Vaan uskotaan, että Luojan kämmenellä ollaan.

Ajatukset hyppelehtivät sinne tänne. Kertoo keskittymisen puutteesta. No, arkirutiinit hoituvat vanhasta muistista, pyykkikone pyörii ja ruoka muhii hellalla. Sain vanhan kermakakkureseptin, sitä on pakko kokeilla. Tosin minun olisi syytä laittaa suu suppuun kaikelta lihottavalta. Mutta se siitä pitkäjänteisyydestä!

Nyt tää lähtee ripustamaan lakanapyykit kuivumaan ja laittaa läppärin shut-upiksi. Kaikille upeata alkanutta vuotta, terveyttä ja iloista mieltä. Näillä mennään.