TYÖSTÄPÄ TÄMÄ KÄY

Maanantai oli ihan kesäinen päivä. Syksyn lähestymisen sitten huomasi mustaherukoista, ne olivat "hippeimmillään"  poimittaviksi. Prinssipuoliso porhalsi aamusta pensaikkoon ja noukki sekä marjoja että kotiloita. Olemme kovasti yrittäneet varjella puutarhaamme näistä nilviäisistä, mutta kyllä ne vaan limavanaansa myöten ovat ryömineet myös tien tälle puolen.
Nyt kun on ollut kuivaa ja lämmitä, ovat kiivenneet jopa kirsikkapuihin tähystämään, eikö sateita jo kohtapuoliin saataisi.

Eilen illalla sitten nostin Mehu-Maijan porisemaan, tummaa ja tuoksuvaa aromikasta herukkamehua laskettelin kahden maijallisen verran. Onneksi ystäväni on tulossa huomenna poimimaan itselleen, melkein rukoilin jo prinssipuolisoa pysymään pois pensaista tänään kun alkaa jo työstä käydä tämä säilöminen.
Pensasmustikoita ja puutarhavadelmia on päivittäin solutettava pakastimiin. Isot on jo kantta painaen täynnä, yhden pienen laitoimme eilen illalla kylmenemään ja nyt aamulla oli kiva latoa mehupullot ja vattupurkit sen uumeniin. Hulluja me. Eihän me millään keretä syömään kaikkea mitä kerätään!

Eilen odottelimme yhtä kaveria käymään kun oli asiaa. Prinssipuoliso keitteli kahvia ja valitti, ettei mitään kahvileipää huushollissa! Oli vain kaksi pikkuruista muffinssia. No, löin pojille voileivät nokan alle ja muffinssit ja tummaa suklaata eteen ja vassokuu!  Ajattelin, että saamasi pitää kahvileipää ja tänään tein oikein pullataikinan, siitä mustikkapiirakan ja korvapuusteja.
Nyt on. Ja kaivoin pakastimesta viime kesän luumupurkin ja väänsin piirakan. Eipä ole syytä enää valitella, ei ole kyllä kuulunutkaan irinää...Hih, pullapusseja on vastaisen varalle pakkasessa.

Tuulista on. Ja pilvistä. Mutta sade antaa odottaa. Pitää vaan uskosti kastella kasvejaan että säilyvät hengissä. Vain vesiheinä kasvimaalla rehottaa, sitä eilisen aikana nyhdin multaa kynsien alla (lyhyet on!) kun en muistanut kitkemishanskoja käteeni vetäistä. 

Viikonloppuna on jokavuotinen ruotsinkielisten harmonikkojen kesäretki Kasnäsiin. Simo pääsee varamamman hoiviin yöksi. Mutta onhan tässä vielä viikonpäiviä. Verenpaineeni kohosi kun tuli lankapuhelimesta lasku, luulin muuttaneeni senki e-laskuksi. Vaan tökkinyt oli ja nyt laskussa 2,90 paperilaskumaksua. Ovat kyllä hävyttömiä, miten ne mummot ja papat joilla ei ole nettiä? Maksavat aina liki kolme euroa lisää paperisesta laskusta. Kyllä mättää. Vaan ilmaista palvelua ei ole, eihän?

Nopas, nyt alan katsomaan lemppariohjelmaani. Pullaa en viitsi syödä kun siinä on sitä  hiiiivaaa... ja se ei mulle passaa. Ja kuvat, jätän ne nyt pois (kiire!?!) ja postailen sitten taas - jos passaa!

MITÄ ONNI OIKEIN ON...

Anna onnen tulla ja tunnin olla! Perjantain ilta niemen nokassa laiturilla. Järvi peilityyni, ilta-aurinko kultaa takarannan kallioiden männyt ja rantakalliot. Sauna lämpiämässä ja vanha rouva saa istua kaikessa rauhassa, mustikkasiideritölkki sammuttaa janoa, kuikat sukeltelevat ja koiruli ihmettelee laiturin vieressä pulahtelevia kaloja. Sitä se onni on.

Perjantai alkoi veneretkellä, barkassi Borgå odotteli jokirannassa ja kun kaikki olivat päässeet veneeseen, lähdettiin matkaan.
Määränpää oli Hommanäsin kartano, vanha Tapani Löfvingin omistuksessa ollut rälssitila, jota sen nykyinen tarmokas emäntä hoitaa tarjoten sekä majoitusta että ravintoa. 

Simo, aito kipparikoira, oli itseoikeutetusti mukana joki- ja Flada-osuudella katsomassa, että kapeata väylää päästiin turvallisesti perille.

Haikkoon selältä Sahasaarten jälkeen käännyttiin kapealle Fladalle, missä piti ajaa hiljaa ja juuri ja juuri pystyttiin ohittamaan vastaantullut vene.

Aivan ihania lummesaarekkeita oli Fladan poukamissa, monen teki mieli kurkotella niitä poimimaan.

Simo huolehti omalta osaltaan veneen nousulaidan kohdalla, ettei kukaan noussut veneestä ennen laituria.

Viimein oltiin Hommanäsin laiturissa. Korkealla mäen päällä kartanon kahvipöytä jo meitä odotti.

Kartanon pihalta on huikeat näkymät alas merelle. Simo ehti jo kuvan ulkopuolelle!

Kahvi maistui hyvälle parin tunnin vesimatkan jälkeen. Kahvileipä sen sijaan oli varsinainen "tipsaus", pieni vohvelikori, täytteenä mustikkajogurttia ja muutama mustikka koristeena. Varmaan tilaamisessa oli pieni haksahdus, voisilmäpulla olisi ollut ehkä monelle parempi vaihtoehto, useat meistä tilasivat sitten suolaisen piirakkapalan lisäksi. No, ei hätää, ainahan kakkusia voi kotonakin laittaa.

Tämä on Juhani Linnovaaran 2009 maalaama Tapani Löfving, kuvasin sen postikortista. Löfving eli 1689-1777.

Paluumatkalle kömmittiin veneeseen ja kun viimeinenkin martta oli istuutunut, veneen kuljettaja käänsi keulan takaisin kotisatamaa kohti. Paluumatkallakin ohitettiin ns. Runebergin kivi, Sahasaaret, Haikon kartano ja Hamarin rannat.

Prinssipuoliso soitteli molempiin suuntiin ja martat virittivät lauluja, yhdessä ja erikseenkin.

Kohta olitiinkin jo jokirannassa, Simo oli jo täpinöissään eikä meinannut maalttaa odottaa rantautumista.

Päästiin onnellisesti kuitenkin rantaan, nopeasti hanuri autoon, bensatankille, kotiin hakemaan kassit ja pussukat ja taas tielle.
Mökin pihalla oltiin kahdeksan maissa, ysitien liikenne ihmeen hiljaista. Tuntuipa hyvältä. Siitäpä se onni muodostui kun päästiin turvallisesti mökille, istumaan laiturille kaikessa rauhassa.

Muuten, tänään oltiin naapurimökin (pikkuminiän ja pojan) mutterikuistilla nauttimassa hyvästä ruuasta. Kuin muistoksi "tipsauksesta" laitoin jälkiruuaksi kahvin kera niemen nokan tipsauksen. Pikkuminiä täydensi tipsausta vuolemalla suklaata vielä kruunuksi. Nam.

Kakku syötiin puoliksi jo ennenkuin ehdin sitä kuvata! Mutta nautiskellaan vielä lauantain ehtoosta, saunasta ja leppoisasta olosta. Simokin viihtyy niemen nokassa erittäin hyvin. Onni on!

PIENESTÄ KIINNI

Pienestä se on kiinni pikku koirulin hyvinvointi. Vaikka hyvin tiedämme jo, että on superherkkä vatsa, niin lennettiin vähän taas lankaan. Eilen paistoin possunfilettä, lievästi marinoitua. Simo sai sitä peukalonkynnen verran. Ja tänään aamulla oli vatsa murinoissaan. Ja kun otin vatsalääkkeen koirulin kassista, tämä arvasi heti, mitä kamalaa töhkää olen työntämässä sen kuonon alle! Kiltisti kuitenkin otti canicurin vastaan. Ehkäpä vatsan tasapainoon vaikutti myös eilinen reissumme, kävimme lapsenlapsen luona Vantaalla katsomassa hänen uutta kivaa asuntoaan. Simon kanssa kahdestaan sitten ajelimme kotiin ja helppoahan Simon kanssa matkustaminen on, koira on kuin paraskin apumies kiemuralla vieressä etupenkillä. Mitä nyt joskus liikennevaloissa vahingossa tassuillaan painaa sivuikkunan auki...

Simon ruokavalioon eivät kuulu nauta, vehnä, ruokakerma, marinoitu liha vähimmässäkään määrin. Haettiin eilen vakio-eläinlääkäriltä jättisäkki ankka-riisi-raksuja. Niillä sitten on tultava toimeen vaikka kuinka houkuttelevat tuoksut tulisivatkin mamman ruokapadasta.

Tänään päästään fladalle vähän purjehtimaan, Simo on tietty kipparina ja kyydissä paikallinen marttayhdistys. Harmittaa vähän koiran karvanvaihtoviikko, pesin koirulin heti aamusta ja harjasin turkkia irtokarvoista puhtaammaksi. 

Aamulla ennen neljää Simo herätti koko lauman, pihassamme liikkuu rusakko, joka näköjään asuu viinimarjapensaiden alla.

On koiralla tosi tarkka hajuaisti. Vai liekö se kettu, joka teki läjänsä meidän lammikkopolulle, hiippaillut jänön perästä pitkin pihamaata. Ja nyt parhaillaan pihaorava liikkuu tienvarsipuissa ja räksytystä riittää läpi olkkarin ikkunan.

Siinä jää vatsan murisemiset ihan toiseksi!

Ihana kosotäti muisti blogiani tunnustuksella. Riemumielin sen otin vastaan ja lähetän sen viestinä eteenpäin:

- Minttulille Minttulin kuvailuihin

- Irmalle Elämään eri muodoissa

- sylville Elämään luonnossa

- Unelmalle Mamman maailmaan ja
- Osakaiselle Ositettuun elämään

Monen monet blogit tämän kivan tunnarin ansaitsisivat, mutta tämähän jatkaa sitten edelleen.

Oikein mukavaa perjantaita, aurinkoista säätä ja lämmintä. Iltapuoleen ehkä saunotaan niemen nokassa. Saapa nähdä.

MARS MUSTIKKAAN

Monessa lehtien kolumneista kehotetaan kansalaisia vetämään kumisaappaat jalkaan ja lähtemään ämpärin kera mustikkametsään. Ihan ok, silti  paljon jää tätä superfoodia metsään, sillä monet jättävät mustikkareissut ihan suosiolla. Ei pitäisi.
Minulla on se onnellinen tilanne, että tää prinssipuoliso oikein nauttii ämpärin täyttämisestä mustikoilla. Näin ollen vanha rouva saa olla putsaajana ja pussittajana.  Nyt en tahtoisi  yhtään mustikoita lisää, sillä muitakin marjoja on puutarhasta tulossa säilöttäväksi.

Kyllä minäkin mielelläni marssin mustikoita poimimaan. Nimittäin pensasmustikoita, siellä on tasainen maa ja samasta marjapaikasta voi käydä poimimassa yhä uudelleen sinisiä pulleroita. Ei kämmää mamma kyljelleen eikä ole kivikoita.

Pensasmustikat kun kypsyvät yksitellen, niin poimintaa voi jatkaa aina taas kypsyneistä. Joka päivä  sama mustikkapaikka!

Tänä vuonna meidän pensaista tulee hyvä sato. Pensasmustikka ei mustaa suuta eikä sormia ja isoista mustikoista tulee nopsasti pakasterasia täyteen.

Meidän puutarhassa on kahta eri lajia, toisesta saa jättiläismustikoita ja toisesta vain hieman normaalia metsämustikkaa isompia. Mutta kiva niitä on kerätä molempia.

Puutarhan laidalla kukkii lilja. Jokunen aika sitten näytti kovinkin kärsineeltä ja tietty, liljakukkoarmeija oli iskenyt liljoihini. Tuhosin kylmästi liljakukkojen munarivistöt ja nitistin isot punaiset kukot. Onneksi elpyi lilja kukkimaan.

Muitakin kukkia oli auennut ilokseni. Mutta suuri riemu - ainakin tässä vaiheessa vielä - on mansikkavadelmasta, joka pukkaa raakileita ihan viime kesänkin edestä. Ehkäpä nyt päästään sen makua maistelemaan.

Puutarhavadelmia olen myös poiminut, villivadelmiakin lenkkipolun varrelta. Ihan tuntuu hassulta, että säilömistä riittää ja kohta ovat herukatkin poimimista vailla. Tämän kesän kasvu on ollut mahtava, varmasti alkukesän helteet siihen suurin syy.

Helteinen päivä eilen, valtava määrä sudenkorentoja lenteli pihan yläpuolella  ja Simolle oli niistä ihmettä; ei riittävän isoja linnuiksi joten ei haukuta, eivät itikoita jotka tarraisivat turkkiin ja pistäisivät. Monta on ihmettä pienellä koirulillakin.

Tällaista elämä eteläsuomalaisessa maisemassa tällä viikolla.
Valtakunnassa - siis minun - kaikki hyvin, tai sitten ei. Ans kattoo.

EI OLE VANHA ROUVAKAAN KUIN ENNEN....

...puhumattakaan nyt kesäsäästä!  Neljätoista astetta mittarissa aamulla sisällä mökissä, samat neljätoista ulkomittarissa kun tultiin tänne etelämpään. Ja mikä tuuli pyörittää pihan laidan koivuja ja pihamäntyä. No huomiseksi on luvattu sitten lämpöisempää, saapas vaan nähdä.

Ja vanha rouva. Luuli olevansa kuin silloin ennen. Intoutui mökillä paistamaan lapsenlapsen pyynnöstä lettuja "lettukeittiössään". Kaikki meni hyvin ja kyllä letut sitten maistuivatkin.

Lauantain aamulla lapsenlapsi kysyi, josko mummi poimisi heille pienen pakasterasiallisen vattuja. No tottahan toki. Ja kumisaappaat kyiden varalta jalkaan ja menoksi. Tiesin pojan mökin liiterin vieressä mökkylän päällä vatukon jossa isot vadelmat riippuivat eilisen sateen jäljiltä odottamassa poimijaa.
Ei muuta kuin kuten ennen nuoruuden innossa kiipesin mökkylälle kurottelemaan houkutuksia. Kaikki meni aluksi ihan hyvin. Sitten kurotin vähän kauemmaksi ja kas, saapas tarttui johonkin koloon ja hups mummoa vietiin. Yritin tukea viereisestä koivunrungosta mutta sain vain vasemman pikkurillin ukkosen mustaksi. Ja kipeäksi. No hetken otin lukua pää alaspäin rinteen kivikossa. Silmälasit olivat lentäneet jonnekin, kopeloin puhelinta taskustani mutta hävetti niin, etten sitten apua soittanutkaan (sanovat jo muutenkin tapaturma-alttiiksi meikämummoa) vaan kierittelin itseäni - en muistanut kyitä lainkaan - hieman suorempaan mökkylän juurelle. Varovasti kokeilin nousta, oikean puolen kylkiluihin sattui vietävästi mutta hengitys kulki. Ja marja-astiaan oli jäänyt ainakin puolet jo siihen mennessä kerätyistä. Hyvä juttu. Otin varovaisia askeleita ja tunnustelin oloani. Kun kerran pystyin kävelemään, pystyin poimimaan rasian täyteen vadelmia.

Mökille sitten könkytin varovasti. Rajaojan yli on yleensä kaksi kakkosnelosta rinnakkain. Nyt oli vain yksi. Menin ojan pohjan kautta kun en uskonut tasapainoiluun enää lankulla.

Suutarin pitäisi pysyä lestissään. Kun ikää karttuu, tulee vähitellen kömpelyyttä vaikka ei sitä itse huomaa. Luulee olevansa ihan teini-ikäinen tappiin asti. 
Olin kuitenkin ihan onnellinen, ettei luita poikki. Mitä pienistä mustelmista. Kipukin ajan myötä hellittää. Kuin uhmaten (no tosiasiassa en kertonut prinssipuolisolle koko tarinaa kupsahtamisesta)  otin sieniveitsen ja pikkuämpärin ja hiippailin kanttarellimetsään. Siellä kyykistellessä selkä vertyi ja pois metsästä kävelin jo menoa reippaammin. Prinssipuolison mielestä olin metsässä niin pitkään että oli jo huolissaan. Mitä ihmettä, ei meikä lapsuusaikaisiin lähimetsiin eksymään pääse. Ja kanttarellisaalis oli kohtuullinen.

Simon mieluisinta puuhaa oli "keskustelu" kuikkien kanssa. Kuikat tulevat aivan laiturin eteen, koira haukkuu ja kuikat tietää ettei meidän Simo tassujaan kastele. Kun minä tulin kameran kanssa riittävän lähelle, kuikat sukelsivat ja nousivat sitten yhtenä parvena vähän kauempana. Minua kavahtivat, koiraa eivät!

Simo ihmetteli, minne katosivat. 

Siellä nousivat pintaan taas. Ja ei kun uudelleen räksyttämään niille.

Harmi että kuvistani tulee niin pieniä ja huonoja. Olis käyttöä hiukkasen paremmalle kameralle. Mutta, mutta. Enhän minä mikään kuvaaja ole, kunhan räpsin jos joku tulee riittävän lähelle.
Ja kauempaa katsottuna, no hm. Näkee jos näkee mitään.

Nyt kotona taas, ensimmäinen koneellinen pyykkiä pian pesty, Lemmen viemä katsottu ja odotellaan, minkälainen vauveli putkahtaa Englannin hoviin. Jännittää...

ILTA HEINÄKUUN

Ihan pakko postata eilisen illan kuvia. On monta päivää satanut (montako?). Nyt lauantain aamusella on kuitenkin poutapilvistä, aurinko jaksaa jopa lämmittää pilkistäessään pilvien välistä. Järvivesi on aikas kylmää jo, vaikka Jaakonpäivä ei vielä ole  ollutkaan.

 Näyttäisi pian selkenevän...

 Tuuli on tyyntynyt, kaislikossa ei enää suhise....

Rantavalvojan terassi on ilta-asennossaan...

Ilta-aurinko kultaa takarannan kallion metsikköä...

 Siivilöity maisema mökin pihalta katsottuna...

Elämänlanka aurinkopaneelista mökin jääkaapin virraksi...

Iltaruskon pilvenhattaroita metsän yllä...

...ja heijastuu vedenpintaan rusottavana valosiltana.

Ja vanha (?) pelargooni vain kukkii mummon akkunalla. No ei sentään akkunalla vaan pihassa kukkapadassa. Ensin kituivat, nyt kukoistavat. Ei sade ole niitä lannistanut eikä pihalla näy katulaulajaakaan...

Paitsi tietysti Simo, joka itki laiturilla ääneen kun nuoret työnsivät venettä vesille. Hakivat koirulin laiturilta ja soutivat saareen Simo ylpeänä kipparina. On lauantai. Vadelmat kypsyvät.

JOS JA JOS - TAI SITTENKÄÄN JOS EI

JOS olisin nuorempi, tulee välillä mieleeni. Ei, en nyt tätä ikääntymistäni kadu, mutta kun luin paikallislehdestä meidän antikvariaatin olevan myynnissä, äkillinen ajatus hyppäsi mieleeni, että miten olisikaan mukavaa työskennellä kirjojen - ja vanhojen kirjojen nimenomaan - parissa. No jaa. Onneksi se ei ole mahdollista, ja toisaalta epäilen, hennoisinko kirjojani edes myydä jos antikvariaatti omani olisi.

Jokaisella on oma lempikirjailijansa. Minulla niitä on useitakin. Olen suomalaisten naiskirjailijoiden fani. Erityisesti Laila Hirvisaaren (Hietamiehen). Koko hänen tuotantonsa olen paitsi lukenut myös omakseni hankkinut. Kuulema monet hakevat lempikirjailijansa alkutuotannon teoksia, Hietamieheltäkin kysytyin on Käden kosketus, aika hyvässä hinnassakin jos vain jostakin löytyy. No, enpä ole omaani myymässä. Tuo keltakukka ei ole Hirvisaari vaan iso hirvenjuuri. Perhosten suosikkikukka.

Toinen lempparikirjailijoistani on Lempi Jääskeläinen. Hänen kirjansa ovat aarteitani, nekin on hyllyssäni. Jokin niissä kiehtoo aina vaan. Vanhan Viipurin historia esimerkiksi. Jotakin samaa on Hirvisaarenkin kirjoissa, tosin kerrontakieli on erilaista.

Kaari Utrion tuotantoa on myös luettu sivukaupalla. Pohjolan-Pirhostakin. Ja Joenpeltoa jne.

Mutta mutta. Tämän ikäisen naisen on turha haaveilla sen enempää prinssistä metsien pimennosta kuin antikvariaatin pitämisestäkään. Suutari pysyköön lestissään ja minä eläkemummona. Ja Simon mammana.

Torstai on toivoa täynnä. Naistenviikko ja vettä tihuuttaa. Kuin aina. (Ei Aina, se Viljamin sisar!).
Mieli palaa vadelmapuskiin, kypsiä ovat, mutta kukapa se sateessa. Lauantaiksiko poutaa luvassa? Kantarellejä löysimme ystäväni kanssa alkuviikosta, nyt sade niitä pieniä alkuja kasvattaa. Sää niin vilakkaa, ettei oikein heinäkuun puoliväliksi uskoisi.

Kotona kypsyvät pensasmustikat, vanhaan arabiakahvikuppiin niitä mahtui 30 kpl. Isoja ja mukavan makuisia. Eikä värjää suuta tai hampaita.

Niemen nokassa on sateesta huolimatta ihan jees. Parin päivän jälkeen katsastin kukkamaan, pari uutta perennaa toin tänne kasvamaan.

Tän keltaliljan olen jo aiemmin postannut, mutta on se niiin mahtava, että tulkoonpa uudelleen:

Mustialan ruusu hersyttelee viimeisiä kukkasiaan, vaikka sade on rampannut osan nupuista ruskeiksi.

Eikä yhtään kauneudessa jää jälkeen punainen malva, ensimmäinen kukka auennut:

Valkoinen on kukkinut jo pari viikkoa:

Sade näyttää pitävän taukoa. Hyvä niin, sillä lapsenlapseni tyttöystävineen on ajelemassa tänne päin. Sauna on lämpiämässä.

Tämän tummalehtisen keltakukan toin tullessani tänne, kotona sitä vielä on, mutta aika savisessa maassa, joten kitukasvaa. Nimeä ei ole tiedossani, ehkä joku voi auttaa tunnistamisessa.

Aina yhtä viehättävä punatupsuinen väriminttu!

Ah angervoinen ja ötökkä!

Jaapa jaa. Nyt mummelin on alettava laittaa iltapalaa myöhäisille tulijoille. Peti on jo odottamassa ranta-aitassa ja kun on niin tuhnuinen ilma, vietiin sähköpatteri sinne lämmöksi. Toivotaan huomiseksi edes osittaista poutaa, nyt "lärvit luttuun" ja kone kiinni. Hyvää torstain iltaa vaan...

HEINÄKUINEN LAUANTAI

Eilen pakattiin pussit ja nyytit ja koiruli. Niemeen oli päästävä. Ties vaikka vielä mansikkakarnevaaleihinkin.
Olimme niin ajoissa liikenteessä, että lounasaika ei vielä ollut alkanut ja niinpä ajeltiin sitten kahvikupposelle Karoliinan kahvimyllyyn, mistä kokemukset positiiviset. Ja kas, sielläpä kaksi ahkeraa ruohonleikkuria ihan automaattista. Vai mitäs näistä sanotte! Mustaa ja valkoista, pysyy nurtsi lyhyenä. Ja kytkemättä liekaan tai sähkötolppaan!

Näitä tarvittaisiin vähän jokaiselle pihalle. Minä ainakin mielelläni ottaisin tällaisen, joko mustan tai valkoisen.

Oli mukava päästä mökille ja rantaan. Eipä tarvinnut kahta käskyä  lämpimään järviveteen.

Tänään sitten lämmin lauantaipäivä. Käytiin kirkonkylässä aamupäivällä,  vähän muonatäydennystä, kukka hautausmaalle, pikavierailu tädin luona. Prinssipuoliso kyykki suolla poimimassa lakkoja. Sai ihan kivan saaliin. Suon kultaa.

Mökille palattuamme suoraan uimaan. Ja Simo myös. Kannettiin koiruli laiturin viereen veteen.

Siinäpä sitten polski ja puhdistui.

Pian rantaan, rantaan, rantaan....

Sitten juoksupyrähdyksiä edestakaisin turkin kuivattamiseksi.
Ja hetken päästä jo istuttiin vahtimassa mökin ovella auringossa. Vitivalkoisena.

Ei kesäpostausta ilman kukkasia. Mökin kukkamaalta näpsin taas kuvia, lienen niitä jo aiemminkin postaillut. Vaan haitanneeko?!?

Keltainen lilja, tähtiputki, asteri?, tätä valkoista turrukkaa kyselinkin? sekä Nepalin hanhikki ja Anjan pata!

Näiden kuvien myötä huomiseen, sunnuntaihin.