PÄIVÄ TUKHOLMASSA

Me mummelit noustiin taas laivaan vaikka ystävän nilkasta murtuman jäljiltä olevat lastat ja tuet oli vasta vajaa viikko sitten purettu. Vähän jännitti, miten koipi kestää, mutta kesti kuin Kollaa.
Käveltiin miljoonakaupungissa vähän harvempaan askeltaen ja harkittiin käyntikohteita sen mukaan, miten lähelle päästäisiin metrolla.

Kesäistä siellä oli. Unkarin syreenien kukkatertut olivat valtavan kokoisia ja pensaat terttuja tulvillaan. Minulla kukkii mökillä tämä sama joka kesä maksimissaan kolme (3) pientä kukkaterttua! Kuolasin kateudesta nähtyäni nämä karkuun päässeiden tarhamehiläisten parven kokoiset kukinnot.

Tätä pensasta näimme Ropstenin mäellä. Siellä myös kerrostalon pihanurmi oli valkoisenaan kukkivaa kaunokaista (Bellis) ja tietenkin me kaivoimme kassiimme kadun reunasta omat kaunokaiset ja tuolla ne nyt opettelevat sopeutumista kotipihalla.


Kirpparille mennessämme olimme jo vahvistaneet itseämme madonluvuilla, että mitään turhaketta ei mukaamme tarttuisi. No ei toki turhakkeita.   Ison pyöreän merkatun pöytäliinan löysin,

tietenkään  ei reissua ilman edes yhtä hevosta:

ja punaisia pieniä laseja löytyi neljän sarja:

joten kirpparihinku tuli näin tyydytettyä. Laivalle palattuamme hipsimme saunaosastolle ja uima-altaalle. Hyvältä tuntui.


Laivan ruuassa ei ollut valittamista. Hyvin nukutti täyden vatsan vieressä ja myöskin juomatarjonta oli hupaisaa. Ei me kyllä angryksi tultu..

Vaan kaikki reissut päättyy joskus. Minulla oli jo ikävä Simoa, joka oli prinssipuolison mukana mökillä. Jälleennäkeminen bussiaseman parkissa oli riemukas, kieppumista ja naaman nuolemista. Tunsin todella olevani tervetullut. Eikä Simo silmistään laskenut koko päivänä kotonakaan, luuli ressukka, että mamma pyyhkäisee taas teille tietymättömille.


Yhdessä tarkistettiin pihan kukkaset. Tässä  muutama kuva:

Türin akileija oli avannut ensimmäiset kukkansa. Kaunis!

Keltainen luumupuu oli kuin morsian!

Nämä ovat luonnon kieloja  pihan laidassa.

Ja tämä on isoäidin pihasta joskus vuosikymmenet sitten mukaan kaivettua jalokieloa. Kovasti levinnyt ja minusta kaunis ja tuoksuva.


On arkea elomme tää ja mitään ei jäljelle jää, jos ei joskus pääse tuulettumaan vaikkapa vain miljoonakaupunkiin kera hyvän ystävän. Tämä oli jo monesmones yhteinen trippimme ja aina meillä on ollut mukavaa. Ja niin kauan mennään kuin jalka suinkin nousee. Ja nouseehan se vielä, vaikka joskus vähän luitakin murtuu menossa. Seuraavaksi jo väikkyy mielessä eteläinen tasavalta ja kenties joskus piipahdetaan "kotona Berliinissä", hih. Ja onhan me siellä yhdessä käytykin. 

HEILATON HELLUNTAI

Ennen sanottiin, että jos ei ole heilaa helluntaina, ei ole koko kesänä.
Näinköhän meikämummokin jää kesäksi ihan yksikseen?!? No ei sentään, mökillä ovat heila ja koirulini. Ei siis syytä huoleen.

Mielelläni minäkin katselisin mökin ikkunasta järvelle, pulahtaisin viileään veteen ja lököilisin saunan lauteilla Simon vieressä iltaisin sekä käpertyisin koira kinttukoukussani saunamökin alapetille. Vaan oma valinta jäädä kotiin. Turha ruikutella.

On ollut "omaa aikaa" ja hiljaisuutta. Kummasti sitä vaan vähän väliä katsoo, että missä Simo, seuraako se portaita alas tietokoneen ääreen, nukkuuko se lempituolissaan. Ja sitten taas muistaa, että eipä ole koira kotona.
Suurimpaan ikävääni luin eilen illalla Raija Orasen kirjaa Voitto kotiin. Hauska Orasen koirista kertova kirja. Heidän Doris-koiransa on myös parsonrussel ja tarinoita Doriksen käyttäytymisestä lukiessa samaistin kyllä Simoon täydellisesti. Ne rotupiirteet on tasan yhtäläiset, niin  Simokin lähtee "saaliin" perästä menemään eikä edes kuule takaisin huutelemista vaan tulee omia aikoijaan. Ja vetää siima soikeana menomatkalla kallioille, takaisin päin tulo onkin jo helpompaa kun tietää että kotiin mennään. Kutkuttava kirja kaikenkaikkiaan koiranomistajille. Orasen koirilla on myös hauskat ja kuvaavat nimet kaikilla. Lämpimästi kirjailija kertoo jokaisesta koirastaan, niiden perheeseen tulemisen ja myös viimeiset vaiheet samoin kuin matkoista koirineen etelään.

Asiasta toiseen:
Luin eräästä uudesta naistenlehdestä  toimittaja Kaisa Viitasen Rakastu peilikuvaasi -juttua siitä, miten vaikea naisten on hyväksyä omaa ulkonäköään. Jopa 59 % naisista haluaisi muuttaa jotakin kohtaa kehossaan. Totta. Mutta mutta, mitkä asiat ovatkaan hyvän elämän edellytyksiä? Onko taustalla pelko, ettei kelpaa? Kenelle pitäisi kelvata? 
Jutussa annetaan viisi neuvoa oman kehonkuvan parantamiseksi.
1. Opi käyttämään kehoasi toisin
2. Käy improvisaatiotunnilla
3. Valitse seura oikein
4. Ymmärrä kehon ja mielen yhteys
5. Terästä aistejasi
Niin, itsestään voi oppia pitämään missä iässä hyvänsä. 
Siispä kohdellaan itseämme niinkuin itseämme tulisi kohdella.
Jäipä mietintämyssyyn. Ja tuumin, että vain yhden neuvon toteuttaminen ei taida auttaa.

Samassa lehdessä kerrotaan viisi keinoa rasvasta eroon pääsemiseen:
- Mene salille
-Tee retiisisalaatti (ristikukkaisista on apua)
- Naura lounastauolla (alentaa kortisolitasoa)
- Pureskele selleriä (poistaa huonojen hiilareiden himoa ja nestettä)
- Satsaa silkkilakanoihin (pohjerasva johtuu univelasta...)
Hohhoijaa. Ei muuta kuin kiinteytymään.

Keltaista siitepölyä on kaikki paikat ja kukatkin täynnä.
Nyt tämä lähtee ulos kuopimaan rikkaruohoja kukkapenkeistään.
Hyttyset ovat kuoriutuneet ja valmiina hyökkäämään kimppuun. Kesä on sitä. Mutta nautitaan silti.

NO JEP-JEP! PELITTÄÄ...

Melkein meni yöunet. Ja  heti aamulla, kun sain prinssipuolison ja koirulin mökkimatkalle, konetta räpelöimään. Hih! Sain sivutagetit takaisin, kun pelottomasti vaan yritin. Ja yrittänyttä ei siis laitettu! Mutta banneri on vielä ihan päin sitä samaa kuin entisen tytön pyöränsatula. Joku ihmeen vauhtiviiva ja kakanruskea taustaväri. Jääpä mummolle vielä aivoaskartelua. Kiitos vaan kommenteistanne kaikki eilistä kommentoineet blogiystäväni. Tää mimmi vaan takoo konetta ja yrittää muuttaa ulkonäköä - sekä blogin että omaansa - siedettävään malliin.

Mutta meikäläisellehän sattuu. Türin reissullakin oli kameran asetukset pielessä, aurinko paistoi enkäs nähnyt yhtään mitä kuvasin.

Orvokkikin näytti ihan mustalta. Ja mustahan se onkin! Pitäs lumelle istuttaa että erottuisi! No jaapa jaa, itse sen valitsin.


Eilen kuljin pihalla ja vedin henkäyksillä ihanaa kesän tuoksua: luumu- ja kirsikkapuut ovat täydessä kauneudessaan. Onneksi on pölyttäjiäkin ympärillä. Pilvikirsikka avasi kukkansa jo aiemmin.

Tulppaanien aika on kohta jo ohi, yksittäisiäkin nousee vähän sieltä täältä.

Ihan silkasta riemusta latasin nyt tämän kuva-arsenaalin kun eilen kaikki tökitti kuvansiirrossa!


Ja narsissit ovat myös nyykähtämässä eli vetelevät viimeisiä kukintapäiviään. Muuten, mikä erottaa narsissin narsistista?
No ässästä tee! Vitsinpoikanen olevinaan.

Ison valkean narsissin kuvasin, mutta lienee vielä kamerassani.

Aurinkoista on edelleen luvassa. Vähän ehkä keskiseen on tulossa sadekuuroja illalla, harmi, sillä Simo ainakin nauttii ulkona olemisesta mökin pihalla. Ja tietysti saunasta, sehän lämpiää siellä joka ilta. No ei harmita, kun en päässyt mukaan. Tiedossa on pieni trippi miljoonakaupunkiin hyvä ystävän kanssa. Nyt aion lukea kaikki tulleet kuvalehdet, tehdä ristikot, kerätä kirppistavaroita kasaan huushollista ja samalla siivota nurkkia. Että kyllä tämän mummelin aika kuluu kuin siivillä. Tai sitten ei, ja varsinkin ilta voi olla huokailua, kun ei pieni lutupoika Simo ole kyhnäämässä kinttuun. Ans kattoo, selviänkö muutamasta yksinäisestä päivästä!

NYT PALAA HIHAT JA KOKO PAITA....

On vissiin parasta lopettaa tää blogitohelointi. Entinen malli hävisi taivahan tuuliin ja uutta pukkas reunaelementeillä ja ilman. Ja sitten tausta ja tekstipalkki olivat sikinsokin ja nyt ei enää löydy tagejakaan. Siis umpisolmussa. Mut liekö vaarallista.


Kuvatilakin sanoi taas naks. Ei ne ilmaseksi enää siirrä ja yritin tehdä sopimustakin mut ei vaan hyväksyny mun voimassaolevaa luottokorttiani. Voihan peppupensselit. Pitää ottaa aikalisä kun ei enää hermo pidä ronklata. Vai pitäskö sanoa niinkuin entisessä vitsissä, että "pitäkää tunkkinnekin!". Hm.


Tuo Simo-koirulin kuvakin jäi vas.reunaan. Ei suostunut millään siirtymään keskelle takaisin. Niin kuin se entisessä mallissa oli. Pitää nyt saada neuvoja viisaammilta. Suottahan sitä kommentoin Maikulle että harjoitus tekee mestarin! Hm mestaajan paremminkin.


Vaan kun ei kuvia niin lätinää sitten. Montakin harmitusta on päällimmäisenä, mutta eipä taida olla viisasta harmituksiaan tähän purkaa. Onneksi pojasta on polvi parantunut, poika nimittäin poikkesi aamulla ja heti oli polveni parempi.


Mun taitaskin olla parempi - ja helpompi - lopettaa pihan kukkien hymistely ja ladata täyttä kiukkuasiaa palsta täyteen. Ainahan sitä sen verran hatuttaa eläkeläisen arkipäivät. No vitsi, vitsi!


Siis jos ei tästä mummosta pitkiin mitään kuulu, ei se vissiin kuollu ole mutta on saanu tietsikkansa lopullisesti tilttiin. Että semmoinen postaus tällä(kin) kertaa.
Voikaa hyvin ja postailkaa. Kokeilenpa, pystynkö juttujanne saamaan luettavaksi ja kommentoitavaksikin. Heips siihen asti.

AURINKOINEN KIRPPARIPÄIVÄ

Kun juuri ja juuri olin hengissä selvinnyt Türin reissusta kotiin, oli jo heti aamulla uusi haaste. Prinssipuoliso oli lastannut peräkärryyn jo omat kirpparimyyntikamansa. Minä unenpöpperössä nostelin vähän omia heppoja ja kippoja mukaan. Ja ei kun latomaan tavaroita esiin kirpputoripaikalle. Ja ostajiakin kävi kuten kuvasta näkyy.

Meillä oli kirjoja ja nuotteja sekä pikkuruinen haitarikin tarjolla. Ja Simo hääri innokkaana mukana, ei toki ollut koiruli kaupan!


Kirpparilla oltiin yhdeksästä neljääntoista. Sitten olikin jo kiire kotiin, suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. Ystävämme Seppo vietti 50-vuotispäiväänsä ja oli pyytänyt meitä laulamaan ja soittamaan siellä.
Minua vähän jännitti, sillä en ole niin varma esiintyjä, mutta prinssipuolison kanssa laulettiin kaksiäänisesti pienestä satamasta hänen säestäessään ja sitten onnittelulauluna A-M Kaskisen Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää. Enkelten siipien havinaa ja onnea, iloa syvää.  No, jännitys laukesi ja laulu kulki. Onneksi. Nämä ystävämme Seppo ja vaimonsa Tuula ovat Pelastusarmeijan luutnantteja molemmat ja ovat saaneet määräyksen elokuun alusta Jyväskylään.  Ei voi muuta kuin onnitella jyväskyläläisiä, saavat upean pariskunnan tekemään työtä heikompien hyväksi. Menetys meille silti. Mutta onneksi näemme heidät mökillä mustikka-aikaan, siitä on jo sovittu.


Niin, siitä punaisesta kielosta. Tuolla kirpparilla tuli puheeksi erään miehen kanssa se punainen kielo. Ja yllätys, yllätys. Hänellä se on, oli ostanut pari vuottta sitten Türistä. Lupasi katsoa, onko siinä jo jaettavaa juurta. Siis sittenkin voin saada sen omakseni! Aina kannattaa avata suunsa, huomasin. Toivossa on hyvä elää...


Sunnuntai-iltana melkein kaaduin sänkyyn. Iho oli punainen kuin keitetyllä kravulla. Aurinkoinen kirpparipäivä sai ihon kihelmöimään. Mutta kukapa arvasi, että niin kesänlämpimästi paistaisi. No, maanantainakin oli varjossa +27 astetta. Tänään liki samoin.
Picasa sanoin jälleen kuvatilan loppuneen, joten ans katsoa jos tilaa pitää lisää hankkia. Ensin vähän tyhjentelen entistä kuvavalikoimaani. Ehkä se taas siitä. Mutta mukavaa viikkoa ja heilat helluntaiksi!

TUKKA PUTKELLA TÜRIIN

Olipa mummelilla vauhdikas viikonloppu. Aina sitä valittaakin päivien tylsyyttä ja tasatahtia, mutta sitten kun menox-vaihde on päällä, niin "meinaa perruukki perrään jäähä" kun mummoa viedään.

Herätys lauantaina viideltä. Tosin koiranunta enää neljän jälkeen, jännitti tietysti, kuulenko herätysäänen puhelimesta.  Pikasuihku, aamukahvit, kuteisiin ja kassi kainaloon. Siis kassi, passi ja rahapussi.
Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Sadetikun saattoi jättää kassista kotiin. Matka Türin kukkamarkkinoille alkoi. Mielessä väikkyi kuva vaaleanpunaisesta kielosta! Ja ruusuista, tosin vain katsellakseni.

Tilausajobussi körötteli satamaan. En todellakaan muistanut, miten hirveän pitkä käytävä on terminaalista Shuttleen!  Mutta edessä häämötti kunnon meriaamiainen laivassa ja vain kahden tunnin matka eteläiseen naapurimaahan. Siis "ei voi toivo pettää" (joululaulusta tämä). Ahtauduimme laivan buffetin puolelle. Hirveä ryysis, ei mitään rotia koko jonotuksissa, onneksi oli ennalta varatut pöytäpaikat. Ruoka ei vastannut siitä maksettua hintaa (11 e). No, seuraavalla kerralla sitten viisaampia ollaan.
Tallinnasta bussilla kohti Türiä, ajoaikaa puolitoista tuntia. Perillä väkeä valtavasti, busseja kymmenittäin. Ja mitkä markkinat! Kojuja valtavasti, tarjontaa joka lähtöön. 

Pelargonioita

Mansikoita

Kananpoikia, ankanpoikasia, koiranpentuja, pupuja ...

(Tämä kananpoika istui auton takaluukussa mainoksena!)

Partaäijän hunajavoidetta (kaikkiin mahd. vaivoihin!)

Lisäksi myynnissä oli tomatintaimia, kaikkia mahdollisia maustevihannesten taimia, kotitekoista saippuaa, hunajaa, kauhoja ja kapustoja, käsitöitä ja pellavaa, puutarhakalusteita ja koristehahmoja, makkaraa, juustoja, katukeittiön ruokaa jne...

Ja mitäkö tarttui matkaan? Kirsikkapuun taimi (Leningradin mustaa), karhunlaukan ja ison ruohosipulin taimia, musta orvokki, 

kolme erilaista akileijaa (sinivalk., tummanpun. ja daliaa muistuttava), kylmänkukkia sinistä ja punaista, mansikkavadelman taimi jne. Voitte vaan kuvitella, että kun täysi linja-autollinen innokkaita puutarhureita palaa kukkatorilta, pursuu auton tavaratila 

yli äyräittensä. 

Tallinnassa jäi aikaa kolmisen tuntia ennen laivan lähtöä. Piipahdin postinnoutoreissulla ja lopun aikaa vietimme tyttäreni ja hänen tallinnalaisen ystävättärensä  kanssa ilta-aurinkoisessa kaupungissa.

Ystävättären tyttärelleni  antama esikko:

Kotimatkalla  painoi jo askeleita jälleen  satamaterminaalin pitkällä käytävällä. Onneksi ei tarvinnut kantaa matkatavaroita! Ja sitten köröteltiin takaisin kotiin. Meni yli puolen yön, eli 19 tuntia aamuvarhaisesta laskien.

Punaista kieloa ei löytynyt. Se vähän jäi harmittamaan, olihan se kukkamatkani tavoite. Mutta "ei syytä huoleen, kirjoitti Maakansa ja jatkoi: maatalouden harjoittaminen alle yhden kanan ei kannata. Ja jos yhtään ajattelee kanan viihtyvyyttä, pitää olla myös kukko!" Punaisen kielon tarina jatkui jo sunnuntaina. Mutta siitä seuraava postaus. 

SITÄHÄN SÄ KYSYIT!

1. Onko sinun helppo unohtaa ikävät asiat ja antaa anteeksi kokemasi vääryys?
- No ei todellakaan. Anteeksiantoa on opeteltava ihan jokaikinen päivä.

2. Millaiset välit sinulla on sukulaisiin ja pidätkö heihin tiiviisti yhteyttä?
- Minulla ei enää ole sisaruksia, joihinkin serkkuihini pidän yhteyttä sekä prinssipuolison sukulaisiin. Valitettavasti suorasanaisuus ja pitkävihaisuus ovat geeneissä!


3. Onko sinulla hyvä itsetunto ja miten se ilmenee?
- Itsetunnossani ei ole kehumista. Niistä lähtökohdista, mistä aikanaan ponnistin, ei syntynyt vahvaa itsetuntoa. Ajanmyötä on kyllä vahvistunut. Nykyisin sitä en niin paljon edes tarvitse, kun ei ole noita elämän haasteitakaan liioin.

4. Onko sinun helppo keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja miten teet sen?
- Eipä ole. Tippaleipäaivona kelaan useaa hommaa kerrallaan ja joskus sitten syntyy oikea tipaleipä mun hommeleistani.


5. Tykkäätkö laulaa itseksesi ja mitä musiikki sinulle merkitsee?
- Laulelen ja soittelenkin. Musiikki on elämäni yksi tärkeitä elementtejä.

6. Mitä uskonto sinulle merkitsee?
- Usko on elämän perusta ja taustalla mukana. Enemmänkin saisi olla.


7. Seuraatko muotia?
- Muoti on mennyt minusta jo ohi. Riittää, kun on ehjät ja mukavat vetimet päällä.

8. Oletko matemaattisesti lahjakas vai verbaalisesti?
- Keskiverto varmaan molemmissa. Laskea toki osaan muutakin kuin Simon ulos ja kirjoittelen omaksi ja vähän toistenkin huviksi runoja, laulunsanoja, esseitä ja omaa elämäntarinaani.

9. Huudatko vai mökötätkö, kun suutut?

-Ensin huudan ja sitten mökötän. Hih.

10. Onko eläkeikä sinulle haaveiden täyttymys?

- Voiko eläkeikä olla haaveiden täyttymys! Vaikka kyllä sitä viimeisinä työvuosina laski aikaa eläkkeeseen. Onhan se jotenkin vapauttavaa - eikä sitä kyllä jaksaisikaan enää työelämässä tämän ikäisenä ja tämän kuntoisenakaan.

11. Miten suhtaudut kuolemaan?

- Minun ja kuoleman väliltä on verho revitty jo yli  kaksi vuosikymmentä sitten ja viimeksi kuusi vuotta sitten. Ei minua kuolema pelota, vaikka siihen tiettyä mystisyyttä liittyykin. Toivon lähteväni rauhallisesti ja sovinnossa elämäni ja läheisteni suhteen.

Kiitos Beate56, olit antanut hienot kysymykset, joihin tartuin.

KYLLÄ! TUNNUSTAN!

Mummeli muisti tällä tunnustuksella minua, kiitos!
Mielelläni tunnustan kaiken, mitään salaamatta, kaiken minkä muistan. Jos muistan. Seitsemän asiaa. Ja sitten pitäisi nimetä, kenelle tunnustuksen seuraavaksi lähettää.


Tässä päällimmäiset:
- Olen tullut varsin hajamieliseksi, kun päivä ei enää rytmity ansiotyöllä.


- Kotini on linnani, onneksi ei linna ole kotini. Tavarataivas ei
ole kovin kaukana luonnehdittaessa tätä elinympäristöäni. Jotain tarttis tehdä ja tehdäänkin.

- Kaiken keskellä sukkuloimme minä, prinssipuoliso ja koirulini Simo, joka on päivieni keskipiste. Elvis-poika (chinchilla) ei sukkuloi vaan nököttää häkissään nakerrellen heinänkorsia ja omenapuun oksia. Ja meillä soi haitari...


- Intohimoni ei suinkaan ole syöminen, mitä ei hevillä ulkomuodostani uskoisi, vaan todellakin lukeminen. Luen kaiken, mitä eteen tulee. Lehtiä olen tilannut urakalla, lukenut urakalla ja nyt myös perunut tilauksia urakalla. Mistähän sekin kertoo?


- Joskus pitkästyn ja lähden tuulettumaan ja elämyksiä metsästämään joko eteläisempään tai läntisempään. Risteilylle, kirpparikierroksille tai muuten vaan hyvän ystävän kanssa lätisemään. Meiltä se käy.

- Haaveilen vielä matkasta joko Australiaan tai Uuteen Seelantiin. Saa nähdä, toteutuuko haaveet. Aarrekarttaa en näistä viitsi rakentaa, mutta lähden heti, jos on saumaa. 


- Kesäaika mökillä sisemmässä Suomessa on luksusta ilman luksusta. Kantovesi, ulkohuussi, työleiri, sauna joka ilta, mutta järveen kymmenen askelta saunasta. Se maisema, järvi, kuikat, telkät ja joutsenet. Kaloista viis. Mutta marja- ja sieniretket syksymmällä.
Ah, niistä nautin.

Voi vitsit. Joko ne seitsemän syntyä syvää täyttyivät! Olispa niitä nyt tässä voinut latoa peräperää enemmänkin. Mut olkoon nyt.
Koirulikin oikaisi itsensä sohvanmutkaan sen merkiksi, että nyt alkaa riittää. Kerron sitten taas lisää, jos ei aivan kaikki pyyhkiydy mielestä ajanmittaan. Sitä kun on liikkeella...

Muuten tänä aamuna kirjekuoria kaivellessani (serkkutapaamiseen kutsut postitettava) löysin hykerryttävän hauskan paperinipun. Ihana työtoverini eli arbetskampraatti tai kollageeni oli kasannut työtaipaleeltani niitä loruja, lauluja ja kirjeitä, joita olin hänelle ja muulle lähiympäristölle runoillut. Sainpa makeat naurut. Ja muistuipa mieleen duunikaverit hyvässä ja pahassakin. No, en ole riidanrakentaja, sovittelija paremminkin, joten eipä  murhetta. Vasta kun meidät myytiin, uudelleen organisoitiin, meistä vanhoista ja jo pian eläköityvistä tuli ongelmajätettä. Ihme, ettemme joutuneet Eko-Kemin kuormaan, hih. Aika entinen ei koskaan enää palaa, ehkäpä juuri onneksi ei!


Sunnuntaina on äitienpäivä. Tässä "Orvokkeja äidille" jo etukäteen.

En taida nimetä ketään tämän tunnarin saajaksi, ihan vapaasti voi sen napata, ketä asia kiehtoo ja kiinnostaa.
Mukavaa perjantaita. Meilläpäin sataa, sataa, ropisee...