PAPERIPERHONEN

Oletko koskaan askarrellut paperiperhosia? Muutama vuosi sitten niiden ohje oli jossakin aikakauslehdessä ja siitä vaan leikkaamaan mallin mukaan ja taittelemaan perhoseksi. Minullakin on mökillä niitä perhosia lentelemässä keittiön ikkunan edessä.

Mutta toiseen perhoseen. Hilkka Marttinen on koonnut runojaan ja ajatuksiaan Paperiperhonen -nimiseen kokoelmaan. En ole ihan varma, mutta luulen hänen elävän jossakin Savon sydämessä. Paperiperhosen ostin ehkäpä Kuopion maatalousnäyttelystä jokunen vuosi sitten. Ja kovasti olen tykännyt. Runot vievät luontoon, tai peilistä katsomaan omaa itseämme. Tällaisia runoja itsekin haluaisin punoskella.

Tässä muutamia:

             En ehtinyt ajatella

             minkä ikäinen olen.

             Kun kysyttiin

             sanoin syntymäaikani,

             laskekaa siitä!

             -Sii-iis,

             te alatte olla jo siinä iässä...

             Enempää en kuunnellut.

             Niin sanottiin jo 

             kaksitoistavuotiaana

             ja kaksikymmenvuotiaana

             ja neljäkymmenvuotiaana!

             Kohta ne kysyvät taas.

             Satavuotiaana en ehkä  enää kuule.

            Tyhjään tilaan                       

            mahtuu paljon                                             

            kun muistaa täyttää                                   

            myös nurkat. 

                            

            Lapsilla 

            on kaikkea liikaa,

            vain rakkautta vähän.

            Liian vähän.

                                Sitten

                                kun olen valmis

                                minua ei enää ole.

Paperiperhonen on Hilkka Marttisen toinen runokokoelmateos (painettu Kuopion työkeskuksessa 1990).

Piditkö runoista?

MIKÄ MUU?

Vaalit on ohi ja hallitusta kasataan. Vaalin tuloksesta voidaan olla montaa mieltä, jotkut hyppivät riemusta ja päästävät sammakoita suustaan, jotkut vähän mököttävät menestyksen puutetta. Mutta elämä jatkuu. Onneksi ei enää tarvitse ikäihmisenä olla myrskyn silmässä mukana.

Muistui mieleeni tapahtuma vuosikymmenen takaa. Yrityksiin perustettiin henkilöstörahastoja kannustukseksi ja monimutkaisen laskentakaavan mukaan yhtiön tuloksesta henkilöstö sai rahastoonsa yhteispääomaa, joka oli pitkään sidottua ja kukin rahaston jäsen sai oman rahasto-osuutensa, joka sijoitusten myötä kasvoi (tai kutistui!). Henkilöstörahastolaki määräsi tarkoin sen, miten osuuttaan rahastosta vuosien myötä oli mahdollista saada.
Minulla oli tilaisuus tutustua läpikotaisin rahastolakiin ja rahaston käytännön pyörittämiseen, sain toimia rahastomme (silloin Suomen suurimpia ja toimi myös esimerkkirahastona lain tulkinnassa ja kehittämisessä) hallituksessa ensin jäsenenä ja vuosikaudet hallituksen puheenjohtajana.

Rahaston tuli sijoittaa varat taloudellisesti ja tuloa tuottavasti. Myös oman työpaikkamme, valtiojohtoisen yhtiön osakkeisiin. Tätä kautta "jouduin" sitten yhtiön yhtiökokoukseen edustamaan rahastomme omistamien osakkeiden osuudelta. Kokous pidettiin Etelärannassa. Siellä odottelimme pääosakkaan eli valtion edustajaa, kauppa- ja teollisuusministeriä  yhdessä yhtiömme toimitusjohtajan, eläkesäätiön edustajan sekä silloisen IVOn edustajan kanssa. Takki levällään ministeri sitten ilmestyikin paikalle ja istuuduimme neuvottelupöydän ympärille.

En koskaan unohda sen yhtiökokouksen avausta. Ministeri, nykyisinkin kansanedustajana toimiva nestoripoliitikko Ylä-Savosta totesi ykskantaan: "Hyvää huomenta, hyvät herrat. Ja onhan täällä joku muukin."
Siis minä. Olin joukon ainoa nainen. Oliko se epätavallista? Ei varmaankaan. Mutta lausahduksesta oli tasa-arvo ja tasavertaisuus kaukana. Meillä kolmella yhtiökokousedustajalla oli kullakin pieni määrä osakkeita, henkilöstörahastolla kuitenkin riittävästi muihin verrattuna. En nähnyt toisten kokousedustajien ilmeitä, sillä painoin katseeni pöydän pintaan kokouspapereihini. Protestoimininen siinä tilanteessa olisi ollut absurdia.
Kokous saatiin alkuun ja päätökset pöytään. Muistaakseni olin toinen pöytäkirjantarkistajista kuitenkin. Minä, muu. Nyt juttu hymyilyttää. Vaan joka ikinen kerta nähdessäni silloisen ministerin televisiossa, muistan "ammua". Muu-muu!

Sepä vaaleista - ja vähän tummistakin. Persujen keskisuomalaisen sahurin julkisesti päästelemät sammakot ovat kyllä kansanedustajan suusta vertaansa vailla noloudessa. Kaikkien kukkien ei voi antaa kukkia!?!

EI LÄMMIN LUITA RIKO

Pääsiäinen oli aurinkoinen ja lämmin. Ilmoista ei varmasti kenenkään pyhäfiilikset olleet kiinni. Pitkäperjantain aamulla köröteltiin mökille ja otettiin kesää vastaan niemen nokassa. Tosin ei vielä nurmi viheriöinyt, mutta rannasta oli jo parin metrin verran sulaa. Vesi oli kirkasta ja sopivan kylmää pulahtaa aamuisin karistaakseen unet silmistä uutta päivää varten.

Muuten järvi oli vielä kauttaaltaan jään peitossa. Pääsiäispyhinä aurinko lämmitti jään pintaa ja jää muuttui mustanpuhuvaksi. Enää ei kukaan tohtinut jäällä kävellä, paitsi tietysti varis, joka vahti verkkoavantoa uskoen saalista saavansa!

Puron solina houkutteli haukia rantaveteen. Kaksi vonkaletta eksyi katiskaan ja kevään ensimmäinen kala-ateria maistui hyvältä. Viime kesän kukkamaasta krookukset olivat jo nousseet, tulppaanien kukat olivat vielä lehtien peitossa. Pihatöitä mökillä riittää joka kevät, haravoimista etenkin. Nyt kaadoimme kolme koivua aitan nurkalta ja ison lepän keittiön ovelta. Josko ensi keväänä sitten haravointia helpottaisi! No ei kyllä paljon.

Mökillä puuhastelu on toisaalta ihan mukavaa, siellä ei tunnu pakkotahtiselta mikään puuha. Välillä on ihan hyvä pistää rukkaset naulaan.

Simo nautti ulkona olemisesta ja joka iltaisesta saunan lämmöstä. Ja tietysti oravista, jotka ihan kuin koiraa kiusatakseen kisailivat rantapuissa.

Minä odotin jäiden soittoa, mutta vasta tiistaina alkoi jään reunasta hapertuneet lautat irrota tuulenvireen mukaan ajelehtimaan kohti kosken niskaa.

Harmi, että tiistai-iltapäivällä piti jo pakata kimpsut kasaan ja lähteä kotimatkalle. Kun seuraavan kerran päästään mökille, on Korppinen jo varmasti jäistä vapaa.
Mutta haitanneeko. Jäihän mielikuviin taas monta kuvaa sielunmaisemasta ja uuden mökkireissun odotus.

Tämä postaus tuli nyt vähän kuin puun takaa, ajatus ei kulje, tietsikka jumittaa ja pää on ihan tyhjä. Kiitos kaikille viime postaukseeni kommentoineille ja lukijoille. Ja monta teidän blogeistanne on vielä lukematta, mutta alan niihin kurkistelemaan. Vappu lähestyy vääjäämättä. Kylmempää taas luvassa. Mut silti. Kyllä kesä on nyt tullut humahduksessa. Valkovuokot, sinivuokot ja minitulppaanit kukkivat pihassa. Koivujen lehdet on isolla hiirenkorvalla. Ja linnuilla pesien rakentaminen vauhdissa. Monta syytä iloita.

KIIRASTORSTAIN RETKI

Lähdimme aamulla ajamaan satamaan ja matkalla Simo vietiin päivähoitoon. Olimme hyvissä ajoin Makasiiniterminaalissa, josta pikalaivat lähtevät Tallinnaan.
Laivamatka meni nopeasti ja aurinkoinen kaupunki oli vastassa. Linnahallin satamasta ratikkapysäkille kävellessä huomasin nämä päät pihassa verkkoaidan takana.

Tulisi vaikka hyvä leikkimökki tällaisesta päästä. Sateella olisi kiva pään sisällä kuunnella vesipisaroiden ropinaa.

Prinssipuolison hoidellessa asioitaan minä kiiruhdin keskustorille. Orvokit olivat siellä loistossaan, samoin lobeliat, mansikat, petuniat ja monet muut kesäkukat.

Enpä malttanut pysyä erossa vaan ostin kaksi tällaista, vaalenpunaisen ja valkean kesäkukan.

Paluumatkalla Linnahallin satamaan poikkesimme Cafe Expressiin keittolounaalle. Tarjolla oli kanakeittoa, lohikeittoa, sipulitomaattikeittoa, kasvissosekeittoa ja makaronivelliä. Jälkiruokana mansikka-rusinakiisseli.

Makaronivelli jäi kokeilematta, samoin kasvissosekeitto. Sipulitomaattikeitto oli hurjan hyvää, sämpylät rapeita. Vatsat täynnä tyytyväisinä jatkettiin matkaa. Tässä Tallinkin konttori, jonka vieressä keittopadat odottelevat lounastajia 4 euron hintaan koko repertuaari sämpylöineen.

Satamaan johtavan tien varrella, toisella puolella tietä on SadaMarket. Sielläkin kuljeskelimme, mutta emme löytäneet muuta kuin pari porsaansisäfilepötköä. Kylmälaukku oli mukana, sillä mennessä veimme Saima-mummolle mustikoita.

Kuvasin  vielä Olevisten kirkon silhuettia vanhan kaupungin keskellä. Sitten kävelimme satamaan.

Paljon puhutaan hiilijalanjäljestä. Entäpä sitten savumerkit? Tässä Nordlandia lämmittää koneitaan valmistautuessaan kotimatkaan! Kuvasin sen ikkunan läpi pikalaivasta.

Meri oli auki, mutta Harmajan majakan kallioilla pohjoispuolella oli vielä lunta.

Helsingin edustalla ohitimme Klippanin ravintolan, liekö siellä remontti käynnissä parhaillaan.

Ja muitakin upeita rakennuksia sivuutettiin, tässä Suomenlinna, missä kirkko nousee kaiken yläpuolelle.

Ja tämäkin lienee ravintola, kuulunee kai jollekin purjehdusseuralle? Kaunis, siisti, sinne pääsee vain veneellä.

Ja Uspenskin katedraalin kultaiset kupolit toivottavat kiirastorstain reissaajat takaisin Helsinkiin. 

En malttanut olla ottamatta kuvaa Tallinnan pajunkissoista. Niiden myötä toivotan kaikille ILOISTA JA MUNARIKASTA PÄÄSIÄISTÄ,  MAUKASTA MÄMMIÄ ja AURINKOISTA KEVÄTTÄ.

Tää pitää pari päivää haravointilomaa...

KAHTA EN VAIHDA

Elämänsä tärkeitä asioita ei ihan hevillä ole uuteen vaihtamassa. Varmasti on paljonkin, mihin tapoihinsa piintynyt on jäänyt koukkuun. Minulla niitä on ainakin kaksi. Toinen on kuorimaveitsi. Ostin sen yli viisikymmentä vuotta sitten perhettä perustaessamme. Olen aina syrjäsilmällä katsellut, tulisiko toinen samanlainen jossakin vastaan, mutta ei. On muovivartisia, Tupperin sinikahvaisia ja puuvartisiakin. Mutta niin käteen sopivaa, kuin tämä minun ikivanha apulaiseni, en ole muissa kuorimaveitsissä tavannut. Joskus veitsi on piiloutunut, mutta aina sen etsin, kun kuorimaveistä tarvitsen.

On vaan niin kätevä, perunoiden, porkkanoiden, kurkkujen ja omenoiden kuorimisessa ihan kähee peli.

Ennen vanhaan emännillä oli vyössään aitan avaimet ja lenkkiperäinen veitsi. Omalla mummollanikin oli sepän takoma ns. lenkkiperäveitsi. Terävä ja kätevä. Ihan kaikkeen sitä mummokin käytti. Nyt se lenkkiperä kuuluu mummon nuorimmalle tyttärelle! Eli edelleen leikkaa.

Toinen tärkeä ja ns. "este peli"  on puinen rulla. Aktiivisina työvuosina josku niska-hartiaseutu oli ihan tiltissä. Siispä lattialle selinmakuulle, rulla niskan alle ja rullaamaan. Kun rulla hitaasti - ja eestaas - rullataan ristiselän alle edelleen alemmaksi, on selkärangan nikamat niksuneet paikoilleen ja kivut kaikonneet. Konsti on helppo ja yksinkertainen. Kipukoukkukin minulla on, mutta rullastani en luovu.

Entisajan emännillä ennen mankelia oli ns. kaulauspulikat. Tämä on samanlainen, mutta sen verran pitempi, että sen päälle mahtuu hartiat helposti. Kannattaa kokeilla, niskan alle laitettu pulikka hieroo myös kallonpohjan kipeitä paikkoja helposti.

On sittenkin vielä kolmas, jota en millään enkä mistään hinnasta vaihtaisi. Se on ystävä aikojen takaa. Paras ystäväni. Hän osaa lohduttaa alakulon päivinä,  jakaa ilot ja surut, yhteiset kokemukset. Hän ilahduttaa kesken arkipäivän, niinkuin tänäänkin. Piipahti ohimennen tuomassa tuliaispussukan, jossa kaikkea kivaa.

Näistä tipuista tulee mieleen vuoropuhelu, vanha runonen:
"-Hyvää huomenta, Punahilkka! Miltäs maistuu se kahvitilkka?
-Ah, se on aivan liian kuumaa; kieltäni polttaa, päätäni huumaa!
-Kahvi on hyvää, mitä mä kuulen? Huonolla tuulella rouvani, luulen.
-Eikä se olisi kumma lainkaan, voi mitä unessa nähdä sainkaan!
-Kerro se mulle, kullanmuru, kertoen aina haihtuu suru!
-Mull oli piilossa pesä uusi, munia siinä jo viisi-kuusi. Lapset sen löysivät, ai-ai-ai. Rintani haikean haavan sai!
-Rauhoitu, rauhoitu rakas Lotta. Eihän se edes ollut totta!"
..tai jotenkin sinne päin se meni. Tulipahan mieleen.

Nämä tipuset toivottavat Iloista Pääsiäistä! Kiitos tipuista, ystäväni.

KEVÄT ON TÄÄLLÄ!!!

Lumen sulaminen päästää auringon säteet herättämään kevään ensimmäiset kukkaset. Moottoritien rinne on täynnä keltaista, leskenlehdet katsovat etelärinteellä suoraan päivänpaisteeseen. Pikkulammen rannalla krookukset ovat avanneet nuppunsa keväälle. Vaalea helmililja ja valkoinen lumikello avautuvat myös keväälle ja auringolle. Mahonia on talvehtinut lumen alla hienosti, sen kiiltävät ikivihreät lehdet peilaavat aamun auringossa. Viime keväänä kolme kukkaa tehnyt talventähti näytti nyt vain yhden liperikauluksisen kukan.

Pikkulammikkoon odotellaan jo sammakoita. Sisiliskot paistattavat päivää lammikon rantakivillä. Simo on sisiliskoista kovasti kiinnostunut.

Välillä on hätisteltävä pihakoivujen harakoita. Olla oikein ärhäkkää rakkia!

Lenkkipolut motarin takana kallioilla ovat jo lumettomat. Siellä myös luonto herää kevääseen. Hirvet ovat käyneet liikennettä laskemassa polulla ja jättäneet sinne omat terveisensä. Isoja papanoita.

Ja kallion sammalikossa taapersi herra ja rouva Pyy. Ensin rouva varovasti, välillä pysähdellen, häipyi kallion painanteen taaksi. Kohta samaa reittiä taapersi varovaisesti herra Pyy. Olivat sen verran kaukana ja sulautuivat maastoon, ettei pokkarilla saanut parempaa kuvaa. Hieno suojaväri linnuilla on, tarkasti katsomalla löytää rouvan kuvan keskeltä.

Tämän linnun bongasin puutarhan omenapuusta. Jäi oksien leikkaaminen viime tippaan, mutta parempi myöhään kuin silloinkaan.

Kevät painaa päälle. Pääsiäinen on jo viikonloppuna ja mökillä on metrin verran rannasta jo jäät sulaneet. Kuulostaa houkuttelevalta. Pesänrakennusvietti valtaa...hih.

LAUANTAINA KIRPPARILLA

Aamulla lähti mies, joka asuu meillä, siis prinssipuoliso kuoron lauluseminaariin ja lausahti lähtiessään, että lähikaupan pihalla on tänään kirppis. Sonnustauduin uusiin  "tuliterä"saappaisiini, laitoin Simon valjaisiin ja sitten mentiin. Matkalla kuunneltiin lintujen konserttia, nähtiin kyyhkyjen lentoliitoja ja Simo veti täysin siemauksin aurinkoista kevätilmaa kaikkine tuoksuineen kuonon täydeltä.

Aika vaatimaton tarjonta kirppiksellä oli. Vain 4-5 pöytää, jotka oli nopsasti läpikatsastettu. Mutta ei niin pientä hyttystä ettei hitunen rasvaa! Ostin kuin ostinkin parilla eurolla siistin lokerikon, pinkin värisen. Maalari ei ole oikein tasaisesti sitä maalannut -alun perin ollut näköjään valkoinen- mutta minähän tee-se-itse-tuunaajana nopeasti sen maalaan mieluisekseni. Jos nyt viitsin. Ja kehtaan.

Samalla ostin nuo kolme samppanjalasia, kun olivat samoja mitä meillä entuudestaankin on.
Siinäpä sitten olikin kirppariostokset. Kaikki kolmella ja puolella eurolla. Ja kotiin kantaminen päälle.
Hiljalleen valuttiin sitten kotiin päin. Simolla ei koskaan ole paluumatkalla kiirettä, poika pysähtelee kuuntelemaan ja haistelemaan. Onneksi tie on jo suhteellisen kuiva.

Pihan reunassa yritettiin tulla lumista kohtaa ylös. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes Simo äkkäsi puissa kisailevat kolme oravaa. Näkyi oravilla olevan hyppykilpailut, liekö niilläkin niin, että poikaoravien on näytettävä taitonsa ja kilpailtava keskenään tyttöoravasta! Kyllä siinä häntäpurjeet huiski ja jotkut hypyistä olivat ihan uhkarohkeita! Ja Simo haukkui intonsa ilosta. Ei nää pihaoravat enää koiraa kaihda, oikein tuli yksi  puusta alemmaksi istumaan oksalle ja tuijottamaan räksyttäjää. Kuin kiusallaan.

Eilen ruusulaulutapahtumassa saadut ruusut hehkuvat vieläkin maljakossa. Kauniita ovat.

Ja pelimannisetä lähti taas kurttunsa kera, tänään on ranskalainen tapahtuma, ja siellä soi tietysti Ranskalaiset korot, Pariisin taivaan alla jne. Sellainen "asuntosäästäjä" prinssipuoliso on, harvoin kotona että asunto säästyy...hih. Tänään ei tarvinne laittaa edes ruokaa, sillä sanotaanhan, että "sääressä sudella murkina!" ellei nyt sitten poika ja lapset halua tulla mummille syömään. Pikkuminiä kiertää  parhaillaan Pariisin keväässä.
Sinne minäkin joskus...

Tässä hännänhuipuksi eilisestä kuva. Pelimanni valmistautuu...

Ja minä, en ole ruusu, mutta kukka kumminkin...hehhee. Aloitin Mannin kirjaa Hollywoodin kuningattaresta. Siinäpä lauantain luppoajoiksi on haastetta. Mutta sitä ennen imurointia ja siivoilemista. Vaan ulkona on niin aurinkoista ja keväistä. Talvivaatteet tuuletuksessa.

On se vaan niin söpönen ja sensuelli, tämä Lisabetty orvokinsinisine silmineen. Eikös?
Mukavaa lauantain iltapäivää ja viikonloppua.

RUUSULAULUJEN PERJANTAI

"Sinisiä, punasia kermanekkoja kannan kädessäni..."  no ei, ruusunkukkiahan niiden piti olla!
Miten tämä nyt näin lähti. Aurinkoinen perjantain aamuhetki. Rallatellen. No, onhan siihen ihan oikeasti syynsä.
Kun yhdistän tässä tarinaan kaksi ihka eri asiaa.

Ensiksi. Postasin nekkakeräilystäni pari päivääkö sitten?  Lupasin kommenttilootassa, että sinisistä tulee kuvia. Vaan fotasinpa  myös punaisia  - ja keltaisen - ja vihreitä ja ruskeitakin. Omia intohimojani tietysti ovat nää punaiset, joista muutamista kuvat. Ja tuo keltainen myös lemmikkini! Sitä voi käsitellä silmät kiinni ja kuvitella, kenen kahvipöydässä se onkaan saanut olla.

Jotkut näistä on Saara Hopean, jotkut muuten vain vähän sinne päin. Samojakin näkyy olevan.

Kyllä sininenkin on kaunis väri, mutta tuo punainen... heikoksi vetää aikuisen naisen.

Ja sitten tämä Unkarista vanhalta romaanimieheltä ostamani ikivanha kermanekka. Sen tarinoitapa  haluaisin mielelläni kuulla.

Puntelin jälki on pohjassa ja muutenkin jännän muotoinen ja koristeltu nekkanen.

Luulin tätä vanhaa riihimäkeläistä sinertäväksi, vaan muuttui kuvassa hailakaksi.  Tasapainottakoon nyt noita edellisiä värikkäitä nekkoja.

Niin. Sinisiä punasia ruusunkukkia kannan kädessäni, kannan kädessäni....jne. Tänään kansalaisopiston ns. Ikis-tuvassa laulellaan ruusulauluja. Kun kasasimme vihkoa, totesimme ruusulauluja olevan pilvin pimein.
On valkoista, keltaista ja jopa mustaa ruusua sen tulipunaruusun lisäksi. On Novgorodin, Picardyn ja rentun ruusua. Kiva niitä on lauleskella. Prinssipuoliso säestää harmonikalla ja taas pääsen roudariksi. "Vihtorihan"  olen ollut jo yli viisi vuosikymmentä, hih.

Että sellainen perjantai täällä. Aurinko paistaa ja lintujen aamukonserttia ei mikään musisointi voita.

Eilisen illan Lemmenviemässä kukki onnenpensas hotellin edessä. Meillä onnenpensas kukkii olohuoneessa. Yritin auttaa pensasta lumen alta ja katkaisin vahingossa ison oksan, toin sen sisälle ja nyt siinä on keltaiset kukat.  Iloa perjantaipäiväänne!!!