torstai 26. elokuuta 2010

TAKAA-AJO

Eräänä iltana mökin laiturilla halusin ottaa kuvan iltaruskon värittämästä taivaasta. Muistelen vanhojen ennustaneen seuraavan päivän säätä aamu- tai iltaruskosta. Tai sitten siitä, jos ilta-auringon ympärillä on sumuharso. Se tietää sadetta. Mutta aamurusko päivän pasko, iltarusko hyviks ilmoiks!

Seisoin laiturilla kameroineni ja yhtäkkiä kuulin veden pärskettä. Käännyin varovasti äänen suuntaan. Näin kahden kuikan juoksevan peräkanaa pitkin vedenpintaa minua kohti. Tietysti kun sain ne kameran silmään, ne olivat ehtineet jo kuvan ulkopuolelle minun painaessani nappia. Siinä ne juoksivat laiturin ohi Konttilahteen, kaarsivat takaisinpäin ja taas ohitseni Savilahteen, missä kaarros takaisinpäin ja minua kohti ja ohi.

Laskeskelin, että juoksivat kaikkiaan alun kolmatta kilometriä, ennenkuin hävisivät niemen taakse. Juoksu jatkui vielä sielläkin, sen paljasti koirien haukunta.

Saaressa pesii joka kesä kuikkapari, tänäkin kesänä niillä oli kaksi poikasta, joita emot uittivat välissään.
Oli kiva seurata niiden huolenpitoa, sillä poikasten ollessa ihan pieniä lokit tekivät salamahyökkäyksiään.

Aikaisin keväällä ja nyt syyskesän tultua kuikkaparvessa oli kaikkiaan seitsemän aikuista kuikkaa. Jotkut niistä olivat niin rohkeita, että uiskentelivat ihan laiturin tuntumassa kalastelemassa.  Simon haukunta ei tehnyt niihin mitään vaikutusta. Antoivat pojan räksyttää rannalla, tiesivät varmaan, ettei koiruli veteen tule. 

 

Harmi, etten saanut kuvia paremmin onnistumaan, niin olivat nopeita kilpajuoksussaan!

Mutta se iltataivas!  Olisko ollut niin, että "iltarusko hyviksi ilmoiksi"... en muista!!!



Kyllä varmaan seuraava päivä oli aurinkoinen, niin punainen oli taivas sinä iltana. Tai sitten ei!

UNINEN SIMO


Elokuun lämmin, pimenevä ilta, järven takana kultainen silta
 kuusta lähtien, ohi saaren,  järvelle piirtää keltaisen kaaren.

Saunamökissä lämmin on olla vaikka elokuun kuutamolla.
Päivän touhut jo jäädä saa, pientä Simoa nukuttaa.


Myllätty täysin on mamman peti, miksi ei mamma tule jo heti?
Enää en jaksa mä odottaa, minua kovin jo unettaa.


Eikö jo sammuisi mökistä valo? Hiljenis piha ja hiljenis talo!
Aamulla sitten kun päivä alkaa, tahtoisin lenkille nostamaan jalkaa.


Sitten päivystän järvelle päin. Ettepä arvaa, mitä mä näin!
Kuikalla mukaanaan kaksi on lasta, siinäpä ihana näky on vasta.



keskiviikko 25. elokuuta 2010

MARJAKAVERI

Mökkimaiseman mustaherukkapensaikkoon  tipahteli vesipisaroita vaihtelevaan tahtiin, mutta pian aurinko kuivasi pensaat ja me mummelit,  serkkuni ja tätini, etsiydyimme marjapuskiin ämpäreinemme. Prinssipuoliso näki parhaaksi ottaa kassaransa ja karsia hakkuuaukiolla olevia latvuksia. Simo häsläsi pensaiden väleissä parhaansa mukaan.
Välillä Simon piti päästä syliin. Ei Simo ole sylikoira, mutta pensaiden välistä korkeasta heinikosta pieni koira ei näe mitään. Sen vuoksi kiipeily syliin antoi perspektiiviä tutkia ympäristön olemattomia uhkia.

Toissa kesänä kun Simo oli vielä vauveli, oltiin samoissa herukkapuskissa. Simo nousi silloin vähän väliä olkapäälleni ja kurkisteli siitä ympärilleen. Kun kerroin serkkupojalle tästä, hän vähän hymähteli moista. Seuraavana päivänä serkku oli myös poimintahommissa kanssamme. Yht´äkkiä Simo kapsahti serkun syliin, kiipesi olkapäälle ja nousi vielä serkun päälaelle. Onneksi oli lippis päässä, muuten olisi jäänyt varmasti kynnenjälkiä päänahkaan. Totesipa serkkupoika, että "kova on koirapoika kiipeilemään".

Herukoita poimittiin reilut viisi ämpärillistä. Onneksi poimijat halusivat marjoja, joten  mehustin vähän ja loput vietiin naapurille. Seuraavana päivänä käväistiin hakemassa loput, jotka sitten tuorehillosin pakastimeen. Minusta paras mustaherukkahillo saadaan, kun  peratut marjat soseutetaan sen verran että peittyvät mehuun, lisätään sokeria maun mukaan ja sitten vaan pakasterasioihin. Maistuu todella jäätelön tai viilin kyytipoikana. Ja lisukkeena makeutta antamaan kuusenkerkkäsiirappiloraus. Nam!


Kaikki eivät toki  tykkää herukoiden vahvasta mausta. Onneksi on miedompia marjoja , kuten tämä 4 x 4 kuvion vadelmat ja pensasmustikat. Vadelmissa on Maurin makeaa, keltaista ja tavallista punaista puutarhavadelmaa. Tuo keltainen kukkii vielä lokakuun alussakin, marjat vaan ei ehdi valmiiksi.

Simo on sitä mieltä, että  mustikanpoiminta saa jo riittää, pihan oravat ja linnut ovat mielenkiintoisempia. Minä yhdyn Simon mielipiteeseen. Nyt on pakastimet pullollaan ja talvi saa tulla. Perunat vielä ylös maasta ja puolukat metsästä. Vaan entäs sienet? Ehtivätkö nousta, vain muutaman kantarellin olen nähnyt tänä kesänä.

HÄN LUPASI RUUSUTARHAN

Kääk. Ulkona sataa. Kaiken kesää valitin kuivuudesta ja tanssin sadetanssia. Vaan nyt kun sataa, sanon kääk!
No, kääk johtuu siitä, että levittelin koneellisen puhtoista pyykkiä ulos katsellen autereista aamutaivasta ja hups. Sieltä ne pilvet tulivat ja pudottivat pisaransa vastapestyille lakanoille. Juoksin kiireesti tyhjentämään pyykkinarut ja ripustin sisälle. Ja pesukone jauhaa toista koneellista parhaillaan. Että sellainen pyykkiaamu aurinkoisen päivän odotuksineen.

Eilen köröteltiin mökkeröltä kotiinpäin. Eilisen aamun huipennus oli kasettikuormurillinen multaa. Oltiin kuin Vilenin Sulo, kun halvalla saatiin (no ei nyt niin halvallakaan) niin otettiin koko kuorma. Nuori kuljettaja pujotteli kuormurinsa takaperin mökin mutkaista tietä ja kippasi lastinsa keskelle pihaa levitetyn muovin päälle ja vähän sen ylikin.
Hyvää peltomultaa. Mutta se toinen puolikas kuormasta olisi tukkinut koko yläpihan. Se vietiin nuorten tontin nurkalle odottamaan heidän pihansa tarpeita. Nyt on multaa. Tuli oikein mieleen se entinen puutarhurin multatuli-vitsi.

Vaan mihinkä sitä multaa tarvitaan? Mökin tontilla kasvaa isoja puita, joiden juuret ovat punoutuneet ristiin-rastiin mustikkavarvuston alla. Olen istutellut pensaan- ja kukantaimia vähän sinne sun tänne, mutta typerältähän se tuntuu, kun puut imevät kaiken voiman pienistä poteroista. Nyt prinssipuoliso on saanut päähänsä pohjustaa minulle sellaisen kukkamaan, ettei koivut ja männyt kuusista puhumattakaan tunge siihen juuristoaan.

Maan kääntämisessä on urakkaa kerrakseen. Ja kiviä, isojakin. Ne saavat jäädä paikalleen. Pienempiä on kärrätty alas rantapenkkaan, minne kivettiin multataskuja tyrnin taimille. Kaadettujen puiden kannot ja juurikot teettivät töitä, mutta rautakankea käyttäen nousivat viimein. Metsämaa, vaikkakin kasvaa puita ja mustikanvarpuja, on liian raakaa multaa kukkien alustaksi. Tähän sitten kärräämme nyt tuotua peltomultaa.


Ehkäpä vuosien päästä minulla kasvaa tässä ruusuja. Ja mahtuu sinne myös vanhat perennatkin nykyisistä poteroistaan. Mutta työtähän tässä vielä on. Vaan sitäpä elämä on. Työtä ja unelmia.

Unelmia ruusutarhoista!

tiistai 24. elokuuta 2010

VENEHESSÄ VETTEN PÄÄLLÄ




Meidän Simo lähtee mielellään veneeseen, mutta haluaa sitten leikkiä kipparia. Kesäinen souturetki vanhalla veneellämme (uudemman saivat mökinrakentajat omaan rantaansa) innosti koirulia hyppimään edestakaisin reunalta toiselle. Hyvä, ettei hypähtänyt innoissaan järveen, vaikka ei mielellään veteen mene muuten.
Niinhän sen kapteenin pitääkin olla valppaana, tiedä häntä, vaikka kuikkaparvi sattuisi lähistölle. Vaan eivät ne normaalistikaan koiran räksytyksestä ole moksiskaan.
Tässä on kirsu suunnattu sinne päin, missä kahdella tyttökoiralla on parhaillaan juoksuaika alkanut.
Kun Simo karkaa mökiltä, suunta on kipinkapin sinne naapuriin. Vaikka tyttökoirulit ovat paljon Simoa suurempia, houkutus vie voiton. Mutta prinssipuoliso aina ottaa fillarin ja talutushihnan ja sitten on nöyrä kotiin palaaminen.
Järven pinta oli täynnä horsmista lentänyttä pumpulinöyhtää. Taustalla siintää kotilaituri ja mökkiranta.


Meidän vanha vene on varmasti niitä ensimmäisiä lasikuitupaatteja, ihme, että vieläkin kestää ja kestää. Silloin varmaankin tukikankaassa säästettiin, sillä veneessä ei kannata liikkua, sillä se "tutisee" eikä ole niin jäykkä kuin uudet lasikuituveneet.
Minulla on takapihalla nyt tarpeettomana  itse laminoimani  moottorivene. Tein aikoinaan myös opparijollan, jolla lapset purjehtivat monen monta kesää. Mutta tämä sininen vene on kyllä ostokapine.

TUNNUSTUS


Kiitos, nappasin tunnustuksen Mummon kammarista! Laitan sen ihan aikuisten oikeesti blogiin tekstinä.

torstai 19. elokuuta 2010

PRINSSIPUOLISON ELOKUINEN AAMURETKI


Simon kanssa saattelimme prinssipuolison kauas metsän siimekseen ja risukkoon ja rämeikköön. Nopas. Hän tottuneena metsänkävijänä (lue marjastajana) on kyllä kolunnut kaikki loukot mustikoita löytääkseen. Ja tottavie, hän olikin osunut oikein hyvään marjapaikkaan. Sinne hän taaskin oli varmasti aamuyöstä halajanut. Hah.

Kun minä sain rämmittyä koiran hihna toisessa ja kamera toisessa kädessä hieman lähemmäksi, mies kauhoi jo täyttä päätä mustikoita. Ja niitähän riitti. Ja isoja olivat. Ja herkässä. Ja hän mielipuuhassaan.

Simo myös maisteli mustikoita suoraan mättäästä. Eivät sitten kuitenkaan olleen hänen herkkujaan.

Puolukatkin alkavat jo olla kauttaaltaan punaisia, mutta tarvitsevat kyllä vielä lisää kypsymisaikaa.

Sienistä ei näkynyt pienintäkään lakkia. Ainoastaan tämä kirkkaankeltainen haarakas nosti päätään.

Mutta mustikoita oli, mättäät sinisenä.Eikä siinä mennyt paria tuntia enempää, kun mustikkaämpäri ja poimuri olivat täynnä ja kiikutettu kotiin. Mukana tuomisina oli juolukanvarpuja, joista poimin parin desilitran verran marjoja. Vaikka hapokkaita ovat.

Ainahan sanotaan, että kerran vielä pojat! En viitsi laskea enää mustikkaämpäreitä. Pakastimet on turvoksissa ja hädässä ystävät tunnetaan. Mustikoiden vaikutusta terveyteen ei voi vähätellä.
Nappaa tästä!

VOI AAMUA ELOKUUN


Ihana herätä kotona, omassa sängyssä. Nousta hitaasti, nautiskella aamukahvista ja sitten:
Kiireenvilkkaa Simon kanssa metsälenkille. Prinssipuoliso paineli edellä kera ämpärin ja poimurin. Huomasin, miten kunto on huh-huu-asennossa. En ole sitten kevään oikein kunnon lenkkiä koirulin kanssa vaihtelevaan maastoon asti tehnytkään.
Kiersimme kallion taitse ja nousimme rinnettä ohi tikan "höyläpenkkipuun" ja ihastelimme ahkeran linnun käpykasaa.
Kylläpä siinä on tikan nokka tohissut, ennekuin tämä käpykasa on saatu käsiteltyä!

Lenkkimme jatkui kallion laella, missä käärmekuuset ovat kasvattaneet oksansa kallionpintaa pitkin sammaleen ja jäkälien alta. 


Simo nuuski onnellisena syyskesän tuoksuja auringon paistaessa lämpimästi kallion laelle.
Olipa joku ystävistään jättänyt viestinsä luettavaksi. Aamuposti syynättiin tarkkaan ja vastattiin joka viestiin jalannostolla. Taustalla näkyvät pihlajat ovat kuivuneet ruskeiksi kesän helteistä, eivät suinkaan pikku koirulien takajalan nostamisista.

Kalliopolulla näkyy selvästi aikojen alussa syntyneitä kiven sävyjä. Löytyi vaalenpunertavaa, valkoista, harmaaröpelöistä ihan tavallisen harmaan kallion kivessä.

Jos olisin geologi, osaisin määritellä ehkä paremmin nämä. Mutta varsinkin tuo punertava näytti mielenkiintoiselta. Valkoinen näyttää torkkuvalta kissalta!

Palasimme motarin tunnelin kautta ja katsastimme taiteilijoiden viimeisimmän teoksen. Koko seinämä oli vedelty valkealla pohjamaalilla ja siihen mustalla taiteiltu naisen pää ja käsi. Varsin taidokas piirros, eikö?
Varsinkin käden viivat ovat taidokkaat. Ja tyhjän maalipurkin sai prinssipuoliso kannettavakseen jätekuormaan.

Ja mihin prinssipuoliso hävisi retkellämme? Siitä on pakko laittaa uusi postaus. Sepä nähdään.

tiistai 17. elokuuta 2010

ELÄKELÄISTEN OMPELU

Postiluukkuun singahtanut opinto-ohjelma herätti heti ansaittua mielenkiintoa. Viime keväinen pyhä päätös olla hurmaantumatta saksan opiskelusta (sitä kyllä tarvitsisin), jättää lavatanssit toisille, kiinnostua vain laulamisesta ja elämäntarinoiden kirjoittamisesta. Mut silti. Selasin opasvihkosta ja silloin se kolahti. Eläkeläisten ompelu! Siis jos on kaksikin huonokuntoista, niistä ompelemalla saattaisi saada yhden parahultaisen. No joo. Ymmärsin kyllä, että tämä opintopiiri on tarkoitettu eläkeläisille ja siellä ommellaan sik-sakkia ja muuta sakkia. Mut siltikin. Saipa hymyn huulille. Ompelevat varmaan tikkitakkia vuorella!

Kotilieden joka toisessa numerossa kielenhuoltajalla Marsa Luukkosella on kolumninsa. Hänen oivalluksistaan suomenkielen käytössä saa myös makeat naurut. Vai mitä tuumitte, jos "vilauta kassalla, etusi jopa 5 %". Tai vaikkapa tarjolla on "kahvia ja kuivaa kakkua". Entäpä "mansikoita poikkeaville"! Tai miten olisi "tällä lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä oman valinnan mukaan". Voispa olla vaikea valita! Omaa kieltään kertoo mainos: "Kaikki jätti pizzat tänään" ja myytävänä palstalla "poikakissan pentuja".  Voi pullia! päättää kielinero kolumninsa.

Talvisaappaita nahkavuorella on varsin tavallinen kenkämainos. Kuulostaisi paremmalta jos olisivat nahkavuorisia. Ostaisitko sinä talon peltikatolla?  Täällä kaksikielisellä alueella nämä kömmärit ovat jokapäiväisiä, vaikkakin toisessa kotimaisessa prepositio med tai på kertoo asian oikean laidan. Mut silti.

Vaikka samapa tuo. Maksa laatikko tai maksalaatikko. Leverlådan tai betalalådan! Nauru pidentää ikää.


Tässäpä olisi puolestaan "juolukoita poikkeaville".
 No, voitas kyllä kahvit tarjota meillä poikkeaville. Kuten on tapana. Vai meille poikkeavilleko? Hih!

keskiviikko 11. elokuuta 2010

KERÄILY HARRASTUKSENA

Eilen tuli nelosella tri Phil. Hänen ohjelmassaan käsiteltiin ongelmia, joita syntyy jomman kumman - tai molempienkin - puolisoiden keräilyvimmasta. Pani vähän ajattelemaan.
Eräs mies oli kerännyt hattuja (40),  takkeja (yli 70) jne. Sitten avioitui nuoruuden aikaisen tyttöystävänsä kanssa, joka keräili posliinilehmiä, muita figuureja, tekokukkia jne. Olipa siinä sovittelemistä, kun mies lisäksi oli haalinut autotalliinsa kaikki mahdolliset työkalut, vanhat kylpyammeet pihalle jne. Neuvo oli yksinkertaisesti: ylimääräiset vaatteet niille, jotka niitä todella tarvitsevat, samoin muut tilpehöörit.

Toisen pariskunnan mies keräsi Tähtien sodan hahmoja niin, että hän vei niitä kylpyammeeseenkin leikkiäkseen niillä. Vaimoa rassasi myös se, että yöpöydällä oli asetelma hahmoja ja kellarissa, missä nainen kävi juoksumatolla, tuijotti täysikokoinen Star Wars-puku. Mies oli vähän pyöreähkö mutta toivoi joskus mahtuvansa puvun sisälle.
Voi ei. Aikaa yhdessäoloon ja vaimolle ei tuntunut leikeiltä riittävän.

Eräs nainen puolestaan säilytti muistona kaiken vanhemmistaan, isänsä röntgenkuvista äitinsä kumikanaan. Hänellä oli neljä varastoa täynnä tavaraa.

Havahduin. Mitäs tämä keräilyharrastus meillä tarkoittaa! Siis minähän olen kerännyt hevosia, lintuja, rubiinilasia, haitaristiukkeleita, luulasia jne. Lisäksi rakastan vanhoja rompsuja, joita en ole - herraparatkoon - ehtinyt vielä kaikkia lukea, mut sitkun...
Ja prinssipuoliso. Hänellä on valtava nuottikokoelma. Vanhoista Dallepe-vihkoista uusiin Kultaisiin. Ja lähes kaikki siltä väliltä. Soittimiakin, erilaisia, useita. Ja vaskikelloja. Ja mitä vielä. Työkaluja autotallissa niin, että auto jää katokseen. Hm. Voi meidän jälkiemme siivoojiksi joutuvia. 

Mikä saa pään niin sekaisin, ettei ikään kuin mistään haluaisi luopua? Sekö, että lapsena ei ollut leluja, meitä vietiin jenkkikasseissa pää alaspäin ja pipo kireällä? No osaltaan sekin varmasti. Luovuus kyllä lisääntyi lelujen puutteessa. Eikä ne käpylehmät nyt huono vaihtoehto ollutkaan. Eikä puujaloilla kävelemiset ja räkättirastaan pesille nousemiset.
Mutta silti.

Tulin siihen lopputulokseen, että minun olisi syytä aloittaa vain kokemusten kerääminen, prinssipuoliso puolestaan voi hyvin kerätä mustikoita (kipaisi nyt aamutuimaan rohmuamassa seitsemännentoista ämpärillisen, että voin pussittaa ja pakastaa mustikat myös yli kahdeksankymppiselle tädilleni sinne "Savommualle" missä pieniä mustikoita oli vain sikiviki harvakseltaan). No, hyvä näin.

Kuvia en nyt tähän postaukseen taida keksiä, eilen lapsenlapsen kanssa ostettiin mummille uusi Ixus ja en ole vielä perehtynyt sen hienouksiin. Mut ans kattoo myöhemmin.


Tässä nyt kumminkin yksi hullutuksistani. En muista, hattarapää kun olen, onko jo aiemmin postattuna. Vuan haetannookko mittää!

tiistai 10. elokuuta 2010

MUKAVA MAANANTAI

Eilisen reissu Tallinnaan painaa vielä hitusen askelissa eikä kostea sää houkuttele ulos.  Sunnuntai-illan ukkosmyrsky kaatoi takapihalta ison pajupuun ja pienehkön kuusen, mutta onneksi ei muuta vahinkoa syntynyt, vaikka tuuli pyöritti koivuja hurjan näköisesti ja taivutti niiden latvoja maata kohti. Mutta se sade oli enemmän kuin tervetullutta. Ja kyllä se satoikin. Vesirännit kohisivat kuin Imatrankoski valloillaan ja kasteluvesien tynnyrit täyttyivät.

Maanantain aamu oli kostea ja pilvinen. Vähän arvelutti sää, sillä olimme Unelman kanssa päättäneet tallustella maanantain Tallinnan katuja. Aamukahdeksan bussilla Helsinkiin ja sieltä Meriliin vei meidän puolessatoista tunnissa Linnahallin satamaan Tallinnaan.

Ensimmäiset lämpimät vesipisarat vihmoivat kävellessämme satamasta Supigalleriaan syömään lounaaksi tarjolla olleita keittoja: oli kalaseljankaa, suitsulihahernekeittoa, pehmeää broccolisosekeittoa mm. ja jälkiruokana mansikkajogurttia, jossa isoja mansikoita ja vesimelonipaloja lisättynä. Nam.

Syötyämme kävelimme ratikkapysäkille ja ajoimme toiseen kotiimme hakemaan postit ja viemään Saima-talkkarille mustikoita, mustaherukoita (mustsöstra), karviaisia (tikrit) ja karhunvatukoita.

Karhunvatukat ovat kuivasta huolimatta kasvaneet pulleroiksi ja maistuvat ihanilta.

Jatkoimme ratikalla Tallinnan keskustorille (keskturg) ja kiertelimme siellä vaatekojut ja kirpparipöydät.
Löysin sieltä mieluisan puseron edulliseen hintaan, ruusunkukkakuvio, kevyt ja rypistymätön sekä ihoa vasten ihanan pehmeä. Hykertelin löytöäni kävellessämme takaisin keskikaupungille ja Virukeskuksen läpi vanhaan kaupunkiin iltapäiväkahveille. Unelmalle kävi latte, minulle iriscoffee.  Lounaan keittoannokset pitivät nälkää pitkälle iltapäivään, mutta meille Tallinnassa on ihan must valkosipulileivät. Niinpähän sitten istahdettiin katuravintolaan ja tilattiin kynslaukaleib Saku-oluen kera. Ystävätär ei ole oluen ystävä vaikka on minun ystäväni ja hän sai eteensä raikkaan omenamehun. Dippasimme leipiämme vielä valkosipuli-jogurttikastikkeessa. Itsekkäisiin mieliimme ei tulleet lainkaan kanssamatkustajat ja kotiväki, vaan nautimme niin täysillä leivistämme, että eräs suomalainen nainen pysähtyi viereemme katselemaan kahta mummelia, jotka dippasivat valkosipulileipiä vielä valkosipulikastikkeeseen. Eikä se meitä haitannut. Me vaan nautiskeltiin.

Kello läheni jo iltakuutta ja vielä piti ehtiä kaupasta ostamaan hunajaa (mesi). Siinä samalla tarttui mukaan gruusialaista leipää, pari purkkia fetajuustoa öljykastikkeessa ja tietysti prinssipuolisolle rusinakierukkapullat (rosinaratas). Ja sitten vielä apteekkiin, missä hintataso toistaiseksi on huomattavan edullinen. Ehkä euroon siirtyminen nostaa sitten hinnat meidän hintojen tasolle.

Sitten vaan töppöstä-töppöstä satamaan. Helsingissä satoi ja raitiovaunulla körötimme rautatieasemalle.
Kipinkapin Kampin bussilaiturille ja samantien kotimatkalla. Prinssipuoliso ja Simo olivat vastassa ja voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun pikku koiruli näki, että mamma siellä seisoo siiderlaatikoineen parkkialueen reunassa. Sain naamanpesun alta aikayksikön istahtaessani autoon. Oli kiva päivä ja kiva tulla kotiin. Kamera unohtui tältä reissulta kotiin, joten kuvat sitten mielikuvia!

sunnuntai 8. elokuuta 2010

LÄHITAIDETTA

Moottoritie halkoo maapalasemme ja ns. takametsään päästään alikulkutunneleita. Metsäreitti on suosittu kävelyreitti, koiranulkoilutustie ja maastopyöräilijät tykkäävät metsäpoluista ja kalliorinteistä.

Tunnelien seinämät olivat harmaata betonia ja aika ankeat, kunnes nuoret graffittipojat keksivät ne. Harjoitustyöt olivat melko sutattuja ja tyhjät spraymaalipurkit, telat, lateksipänikät  ja eväsjätteet pitkin tietä. Ihmettelin suuresti, että jos jaksoivat kaiken tunnelille kantaa, eivät saaneet niitä tyhjään kassiin ja takaisin mukanaan lähimpään roskikseen. Harmittelin tilannetta paikallislehden tekstaripalstalla, vaan eihän ne taiteilijat lehtiä taida selailla.

Äkämystyneenä vein jätesäkin ja sidoin sen tunnelin suulle pihlajaan. Ei vieläkään kaikki törky osunut säkkiin.
Kirjoitin isoin tussikirjaimin tyhjään seinämäkohtaan vetoomuksen luonnon säästämiseksi tulevillekin sukupolville.
Sen ne kyllä maalasivat yli, mutta jäiköhän siemen itämään?

Kerran Simon ulkoilutusreissulla tapasin nuoren taiteilijan, jolle kerroin, että tyhjennän jätesäkin sen täyttyessä ja tuon uuden tilalle. Poika oli kovin ymmärtäväinen. Lupasin, että minun puolestani saavat maalata seinämää vaikka tuhat vuotta. Ei se maalaamisella mene tukkoon. Mutta jos kaikki saasta ja ongelmajätepurkit jäävät ruostumaan ja vesioja kuljettaa saastat alas pihalammikollemme, loppuu maalaamiset lyhyeen. Sana tehosi.  On todellakin mukava tallustella läpi tunnelin ja katsastaa, mitä on seinille syntynyt. Eikä Simon tarvitse enää kahlata pullonsirpaleissa ja eväspapereissä puhumattakaan maalipöntöistä ja purkeista.

Saattelimme Simon kanssa prinssipuolisoa noutamaan kuudettatoista mustikkaämpäriään ja kuvasimme tunnelitaidetta myös blogiini. Tässäpä tämä pläjäys:

Naurava kulkuri, olisko Aasian suunnalta?

Näyttää ihan professori Hajamieleltä!

Tähän ne on maalanneet varmasti minut selittämässä luonnon suojelemista?

Tämä on viimeisiä ja onkin vähän modernimpaa näkemystä edustava teos. Salamavalo vaalensi nenää?

Tie vie sinne ja tie vie tänne ja tie vie sinne ja tänne. Hienosti perspektiiviä tässä kuvassa.

Takametsän kalliolle viemämme penkki on saanut myös piristystä! Penkki on samalla paikalla, missä joskus menneinä aikoina oli mittaustorni. Se oli suosittu paikka päätellen siitä lasinsirpaleiden määrästä, minkä olen kalliolta kerännyt. Vielä viime reissullakin maassa kiilteli kolme pullonsirpaletta. Pitäisi varmaan vielä peltipurkki tupakantumppeja varten. Sammal on niin kuivaa, että roihahtaa, ellei tumpata kunnolla.

Helteinen sää jatkuu. Huomiseksi on luvattu sadekuuroja. Myös eteläiseen naapuriin, jonne purjehdin ystäväni kanssa viemään mustikoita ja mustaherukoita toisen kotimme "talkkarille".

PS. Se viidestoista mustikkaämpärillinen lähti pojan perheen pakastimeen. Onneksi. En tuntenut haikeutta kun ratsastamasta haettu tytär hiukset hulmuten istui mustikoineen avokattoautossa onnellisena papan aherruksesta.

lauantai 7. elokuuta 2010

MUU MAA MUSTIKKA

Eilen vietettiin Marja-päivää. Siis ei Marjan vaan Marja! Ystäväni Unelman toi taata jo aamulla menomatkallaan sukuloimaan. Jooops, kyllä ystävä tiesi tullessaan marjapuskaan joutuvansa. Tosin haaveksi suon reunaan juolukkaan, mutta prinssipuoliso stoppasi moisen ajatuksen ja hyvä niin.

Me mummelit istuimme punaviinimarjapuskiin. Välillä uitimme Porvoon etanoita vesiämpäriin, mistä ne nousivat reunaa pitkin ja taas uitettiin, kunnes viimein kaadettiin heidät viimeiselle uintimatkalle viemärikaivoon. Me on asuttu tässä paikassa liki kaksi vuosikymmentä ja säästytty etanoilta. Tosin niitä on koko armeija tulossa aina sateen jälkeen tien toiselta puolelta joutomaalta. Sateisena aamuna postilaatikolla käynti on yleensä aina etanaliiskausta, sillä me olemme halunneet varjella kasvimaamme noilta mökkiään selässään kantavilta öttiäisiltä.
Tästä syystä olimme jälleen raakalaisia ja uitimme pienet ötökät viemäriin. Tervemenoa vaan.

Saimme puhdistettua pensaat punaisista marjamöllyköistä. Olivat aikas isoja. Osan pakastimme ja osa suoraan Mehu-Maijaan. Valkeita viinimarjoja eivät linnut syö, eivät kai näe niitä marjoina. Unelma keräsi niitä puolikkaan ämpäriä. Kas kun meidän piti joutua putsaamaan mustikoita. Prinssipuoliso kävi mustikkakätköllään kahdesti edes takaisin ja aina oli ämpäri ja poimuri täynnä. Lisäksi hän toi ystävälleni juolukoita.
En ole koskaan aikaisemmin juolukoita kerännyt. Ystäväni mielestä ne sopivat hyvin pirtelöön ja siinäpä niitä sitten muutaman pirtelön verran olisi. Pakastin itse pari pientä rasiaa, toivottavasti eivät unohdu pakastimen pohjalle.

Jos joku väittää, ettei oleä mustikoita, minun on sitä vaikea uskoa. Tosin sisemmässä Suomessa niitä oli vähänlaisesti ja pieniä ja ruupusia olivat. Mutta täällä kun osui kohdalle mustikkapaikka, sieltä on ammennettu jo kymmenen ämpärillistä eikä ne ole vielä loppuneet sieltä.

Tänään aamuvilakalla prinssipuoliso askelsi edellämme (minä ja Simo aamulenkillä) metsän siimekseen ja palasi parin tunnin päästä täyden 13 litran ämpärin kanssa. Nyt ne on pussitettu pakastimeen. Bravo.Mahtoi miehellä olla tukalaa metsässä, hikisenä kuin Hunks hän palasi saaliineen. Minä sillä välin keräsin pensasmustikat varoen tiputtelemasta vielä kypsymättömiä marjoja.

On se vähän metkaa, että puutarhan harrastaja hurahtaa uutuuksiin, niinkuin nyt pensasmustikkaankin. Mainoksissa luvattiin satoa lähes saavitolkulla. Meillä nämä Ainot ja Vienot nököttivät vuositolkulla kituliaan näköisinä eikä marjasato ollut hurrattava. Mutta nyt! Isoja mollukoita kypsyy päivittäin poimittavaksi ja pensaat tuuhettuvat ihan silmissä. Olemme onnistuneet oksasta niitä jo taimettamaan, mutta ainakin tänä kesänä niillä uusilla pensailla on marjat todella pikkuruisia, vaikka niitä on runsaasti. Kesän kuivuus voi tosin olla yhtenä syynä, mutta vanhemmissa pensaissa on kyllä satoa.
Vertasin teelusikkaan aamulla poimimiani pensasmustikoita, samoin metsästä kerättyihin tavallisiin mustikoihin:
Kyllä näitä kelpaa makustella viilin tai jogurtin seassa. Ja pelkiltäänkin maistuvat eivätkä sottaa.

Aamuisella metsälenkillä näytti kallion päällä olleet männyn ja koivun taimet sekä pihlajat kuivaneen pystyyn, kanervikko kallion rinteessä oli saanut ruskan eli palanut ruskeaksi. Voi tätä kuivuutta. Pihassa kastelin nauhuksen ja koristeraparperin, jotka ihan nuokkuivat kuin olisivat yöunillaan. Ja ruohosipuli on kuivanut melkein viimeistä kortta myöten. Olis pitänyt arvata silputa sitä talven varalle heti keväällä.
Lämpömittari varjossa näyttää plus 30 astetta ja mieluiten istuisin rannalla kaulaani myöten järvessä. Mutta eihän aina saa kaikkea mitä haluaa, eihän!