HUIKEAN HIENO SYKSYSÄÄ

Ihana herätä kuulaaseen syksysäähän. Koivujen keltaiset lehdet eivät vielä ole kaikki tippuneet - tosin uimalammikolla on jokainen aamu ensin haavittava keltalehdet ennen pulahtamista. Simo haluaa myös mukaan ja kun en viitsi laittaa sitä hihnaan, koira lumpustelee hajujälkien perässä pitkin metsikköä, kunnes tiukan viheltelyn jälkeen palaa kiltisti lammikolle.

Aamulenkki raikkaassa syysilmassa tekee terää. Eilen kierrettiin kalliopolkuja Simon kanssa tuntitolkulla. Muistatte varmaan, miten vuosi sitten ihmettelin ruskan punaamia lehtiä kallion takana. Nyt tiedän, aronian siemen on lintujen mukana kulkeutunut metsään ja tänä kesänä lienee kukkinut, koska marjoja oli oksissa! Mutta yhtä kauniin punaiset lehdet! Niinkuin mustikanvarvuillakin:

Ja pienet haapapuut vaihtavat väriään ennen lehtiensä tiputtelemista:

Juolukatkin  kannattelevat vielä marjojaan ohi kulkevien herkuiksi:

Pehmeillä, keltaisten lehtien peittämillä poluilla on mukava kävellä ja ihastella syksyistä metsää. Näkyy tekevän hyvää myös kunnolleni ja tietysti koirulille, joka ei väsy poluilla piipertämiseen.

Mitä muuta on tapahtunut? Eläkeläisen päivät on melkoisen samanlaiset lukuunottamatta pieniä kohokohtia silloin tällöin. Nyt on  ollut synttäreitä, laulukuoroa, hyviä kirjoja ja sukankutiletta. Tilasin itselleni kirjat Amanda, Isoveli ja Kirjeitä kiven alle. Hietalan Amandaa ja Isoveli-kirjaa olen sen verran aloittanut, että olen hykerryksissäni kirjailijan upeasta ja kuvailevasta tekstistä, nautintoa joka lauseelta. Virtasen Kirjeitä kiven alle vielä odottaa yöpöydällä vuoroaan. 

Simo pieni koiruli on tarkka vatsastaan. Jos sattumoisin saa väärää sapuskaa (vehnäjauhoa ja voimakkaasti maustettua), on pienen elämä ihan sekaisin.

Pitää tiukkaa paastoa, syö heiniä puhdistaakseen suolistoaan, kunnes sitten vihdoin saan sen houkuteltua raejuuston ja tonnikalan avulla syömään. Ja sitten taas kelpaa raksut ja kalkkunaleike. Ja kun vatsa on kunnossa, mikään ei voita joka aamuista marjaisen kermaviilipurkin nuolemista.

Varsinkin kun se koiraherralle oikein vartavasten sohvanselustalle tarjoillaan! Näkyy olevan meidän "miesten" yhteinen rituaali!

Ja puhdasta tulee:

Sitten onkin hyvä jatkaa oravapäivystystä ja nauttia auringon säteistä:

Miten se nyt niin naurattaakaan? No joo, on minullakin suupielet korvissa. Tässä synttärien kunniaksi vaihdoin menopelini ja elämä hymyilee. Ei paha. Taitaa olla niin, että nopeat syö hitaat.

Ainoa harmin aihe on, että karpalot jäävät tänä syksynä mökkimaiseman suolle meiltä poimimatta. Mutta onhan vesipuolukoita ja mustikoitakin yllin kyllin. Näillä mennään. Vaikka olen sallinut itselleni enemmän kuin yhden palan tummaa suklaata, on paino vaan alenemaan päin. On sitä kyllä vielä tippumaankin. Hih, ei vielä pitkään aikaan prinssipuoliso tarvitse haravaa löytääkseen vaimonsa lakanoista!

HEIJASTUKSIA

Efter regen kommer alltid solsken! Kun vettä on valunut solkenaan päivätolkulla, niin eiköpä vain lauantain sää ole taas aurinkoinen.
Käveltiin Simon kanssa kallioiden yli suolle, missä meidän miehet, prinssipuoliso ja teinipoika kantoivat polttopuiksi sahattuja pystyyn kuolleista, seisovan veden tukahduttamista männyistä sahattuja pöllejä mönkkärin tavoitettaviin. Hyvin maistui reissarivoikkarit ja kuuma kaakao höystettynä mustikkapiirakkapaloilla. Pitäähän työmiehille viedä apetta jaksamiseen.


Yksi lapsenlapsista lentää tänään kotomaahan lomaltaan Haniasta tyttöystävineen. Lupasin tehdä noutoretken Vantaalta, että pääsevät sitten jatkamaan meiltä omaan kotiinsa. Simo varmaan mielellään lähtee mukaan noutoretkelle.


Olo on tänään ollut eilistä parempi. Kyllä kropan käsittely pitäisi uusia kerran viikossa, onneksi on luvassa uusi polvijumppa ja kalevalainen. Kyllä mammeli tästä vielä kuntoon tulee. Eihän tässä pääse edes eteläisempään valtioon jos ei jalat kanna!


Ajattelin postata näin aurinkoisen päivän kunniaksi vedestä ottamiani mökkirannan kuvia.

Keltalehtiä veden pinnalla pilvien heijastuessa siniseltä taivaalta.

Minä ja koira kuvajaisina laiturilta rantaveteen.

Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen....

Auringonsäteitä järven pinnalla.

Auringonsiltaa...

Ja kuunsiltaa...

Auringonlasku Metsäniemen puiden läpi...

Ahvenvitaa rantavedessä...

Kirkasta vettä, josta puiden lehvät kuvastuu...


Näitä kuvia on kansiollinen, mutta ehkä tässä muutama näytteeksi. Kun tuo järvi on mulle ihan supertärkeä. Heh. Toisen värssyn väärti on tietysti ne kuvat, jossa on maatakin näkyvissä! Joskus toiste sitten taas.

POJASTA POLVI PARANEE

Meidän suvun periytyvä (?) vaiva on kipeät polvet. Myönnän huokeasti, että ainakin itselläni lisäpontta antaa ylipaino. Mutta silti. 
Muutama vuosi sitten kärsin oikean polven kurmottavasta kivusta. Söin kalaöljykapseleita (Herbafeline) ja polvivaivat hävisivät. Pystyin jopa polkkaa tanssahtelemaan.


Vaan nyt häijyksi on heittäytynyt vasen polvi.  Kipu alkoi selästä vasemmalta ja täällä minä nyt kinkkailen. Suurimma kivun keskellä muistin, että ostin vuosia sitten Tallinnasta pippurilaastareita. Kas siitäpä länttäsin laastarin polven päälle. Ihoa mukavasti kihelmöi laastarin turkinpippurit! Vähän helpotti, kun kipu muuttui kihelmöinniksi. Palatakseen taas kivuksi. Pippurilaastaria vaihdoin pariin kertaan, mutta sitä ei voi alinomaa pitää ihollaan.


Ulkona kallioilla koiran kanssa kävelemiseni näyttää koomiselta; varon vasenta koipeani jokaisessa juurakossa ja kivenkolossa. Mutta eipä tämä halttaaminen kivalta tunnu. Ja kumisaappaiden (ne on pakko olla kun vettä on joka kuopassa ja vähän laitamillakin) jalasta irrottaminen saa vesitipan kiertymään silmään. Yöllä koiven liikuttelu herättää sikeämmästäkin unesta voihkaisuun.


No, prinssipuolison mielestä lääkäri on ainoa vaihtoehto. Minä olen toista mieltä. Käärin tiukkaan joustositeen vasemman polveni ympärille ja kas, heti helpompi liikkua. Katson nyt ainakin viikonvaihteen yli, mihin suuntaan mennään. Ja kalaöljyn olen nyt tuplannut (välillä en sitä muistanut lainkaan ottaa, siinäkö syy kipuiluun?). Mökillä uin aikuisten oikeasti joka aamu, täällä kotona olen pulahtanut vettä reunojaan myöten täynnä olevaan lammikkoon. Ei siitä ainakaan polvi pahene.


Skotlannin reissulla oli mukana poikani ja pojanpoikani. Olispa luullut siitä polven paranevan! Kun sanotaan, että pojasta polvi paranee!!! Ja vielä pojanpoikakin varmistuksena.  Vaan eipä auttanut, sielläkin koipi oli ajoittain kivulias, silti urhoollisesti tallasin mukulakivikatuja ja  linnan pihoja.


Eilinen päivä oli vetinen, sadetta saatiin ihan roppakaupalla aamusta iltaan. Suppilovahverot ovat poimittavissa, niitä näkyy olevan runsaasti. Vieläköhän innostuisi! No ainakin yhden suppiskeiton verran...


Kerrankin postaus ilman kuvia. Jää kuvittelun varaan taru kipeästä polvestani!

RUUSUJA VAIN, RUUSUJA SINULLE...

Tää laulu pulpahti mieleeni näistä Minttulin antamista ruusuista.
Muitakin ruusulauluja on ahkerasti lauleskeltu, ja niitähän riittää. Kokosimme vihkosen ruusulauluista yhteislauluiltaan ja huomasimme, miten ruusu on innoittanut lauluntekijöitä kautta aikain. On lauluja villiruususta mustiin ruusuihin ja kaikki siltä väliltä.


Minttulin ruusukimppuun liittyi muutama kysymys:


Lempiruokani: arkisin kanaa, mutta herkkuhetkeen pippuripihvi.


Lempimakeinen: en oikein ole naminsyöjä, lakritsaa söisin, mutta se nostaa verenpainetta, joten nykyisin pala tummaa suklaata silloin tällöin.


Lempilukeminen: minulle tulee paljon lehtiä, ne kahlaan läpi ja tarkemmin luen kiinnostavimmat jutut. Kirjoista tietenkin Lempi Jääskeläisen tuotanto kokonaisuudessaan (minulla on kaikki hänen kirjoittamansa) ja sitten tietysti runokirjat ovat suosikkejani. Mutta olen kai kaikkiruokainen lukemisen suhteen. Nyt on yöpöydällä Amanda.


Mieluisin paikka tehdä käsitöitä: neulon sukkia katsoessani lempparisarjoja televisiosta. Neulominen käy myös automatkoilla pelkääjän paikalla. Jotenkin käsityöt ovat yksipuolistuneet näin iän myötä!


Mieluisin elokuva:  enpähän ole nyt aikoihin elokuvissa käynyt, monta vaikuttavaa filmiä olen silti joskus nähnyt. Eniten on koskettanut Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas sekä tietysti Täällä Pohjantähden alla. Niistä on jäänyt siivenjälki sieluun. Miksiköhän?
Toisaalta on useita uusia elokuvia, joita haluaisin nähdä. Ehkäpä tulee tilaisuus.


Kiitos Minttuli haasteesta. Ruusukimppu kysymyksineen tuntuu osuneen jo moneen blogiin. Olisko Kartanonrouvalla Sipsun sutinoista vuoro ottaa ruusukimppu ilmasta kiinni? Se lentää jo...

JÄÄHYVÄISET KESÄLLE

Viikonvaihde oli kesän viimeinen mökkiviikonloppu. Sääennuste lupasi aurinkoista viikonvaihdetta ja todentotta sunnuntai piti koko päivän poutaa ja aurinko lämmitti puolukanpoimijoita.

Prinssipuoliso käytti poimuria, minä vasenta kättä. Ja Simo oli mukana, joten oikeallekin kädelleni oli käyttöä! En uskaltanut antaa koirulin juosta vapaana koko aikaa. Jännä, että täällä eteläisemmässä ei puolukoita liiemmin ollut, mutta sitten sisemmässä sitäkin enemmän. Ja harmi, että suurimmat ja kypsimmät olivat niin irti tertuista, että varovasti piti kouransa alle kurottaa. Paljon niitä oli karissutkin jo sammalikkoon. Vaan ei hätää. Parin ämpärin verran poimimme aiemmin prinssipuolison keräämien lisäksi. Nautin suunnattomasti aurinkoisesta metsäretkestämme. Samoin Simo.

Mökillä on syksyisin monenlaista puuhaa. Pitää muistaa suojata talvenarkoja kasveja ja puita. Kerätä puutarhakalusteet, nostaa laituri (onneksi se tehtiin jo edellisellä kerralla), tyhjentää vedet, purkittaa murot ja muut kuivamuonat, kerätä viimeiset lakanat ja muut pyykit, lorauttaa saunan viemäriin jäätymisenestoainetta. Ja muutenkin huolehtia, ettei talven alle jää mitään jäätymään. Ja ne hiiret! Hyvä konsti on pullo ykkösolutta, jota lirutetaan olutpulloihin, pullot kallelleen nurkkapäihin. No, keväisin on sitten pullojen putsaus prinssipuolison hommaa. Mutta helpompi sekin, kuin että koko keittiö olisi papanoita täynnä ja patjan sisässä hiirten lämmittelypaikka. Tämä pulloansa-juttu on toiminut jo vuosikausia, ei hiiren hiirtä mökissä sisällä, vaikka ulkona vilistävätkin. Ja aina samat pullot käytössä vuodesta toiseen.

Syksyssä on aurinkoisista päivistä huolimatta haikeutta. Aamuisin järveltä nousee usvaa eikä aurinko pääse pilkistämään läpi. Aamu-uinnilla ei uskalla menna kauas rannasta, sillä yksin on sumun keskellä. Minulla kuitenkin Simo oli joka aamu laiturilla katsomassa, vieläkö mummeli jaksaa vesijuosta 15 asteisessa järvessä. 

Sinnikkäästi vetelin joka aamu vähintään tuhat juoksuaskelta ja sitten vielä hartioille hyväksi muutaman sata uintivetoa. Kyllä siinä sumukin jo hälveni. Järvestä noustessa oli ihan hikilämpöinen olo. Ja teki päivästä pirteän.

Aamun sinisen hetken häivytti aurinko vähitellen. Pian alkoi jo näkyä takaranta ja saarikin nousi usvasta.

Ja iltapäivällä auringon lämmittäessä näytti sielunmaisemani melkoisen huikaisevalta. Oi tätä onnellista olotilaa!

Pieni koirulikin näkee kivilaiturin päästä kauas järvelle ja kuikkapäivystys toimii.

Ja kyllä toimi oravapäivystyskin. Ensin kurre pitää havaita. Sitten sen perästä pitää yrittää rynnätä pihamäntyyn.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan:

Eikä intoa hillinnyt, vaikka me nauroimme kippurassa. En ehtinyt koirulia edes hihnasta päästää, niin poukkoili. Vaikka orava oli kai mennyt jo latvasta latvaan ja metsän suojiin. Hassu koira!

Simo vietti tuntikausia laiturin päässä. Ihmetteli varmaan, ettei varsinaista puulaituria enää ollut paikoillaan, vaan se oli nostettu rantaan talviteloille.

Ja välillä piti peilata - komea kun on - veden pinnasta omaa kuvaansa. Ja juoda kirkasta ja raikasta vettä järvestä.

Sunnuntain sää oli niin kirkas, että kuvasin veteen heijastuvia rantapuita veden pinnasta. Vesi on niin mahtava elementti, että postaan vesikuvista sitten uuden jutun.


Maanantaina olimme valmiit kotimatkalle. Karavaanimme näytti varmaan koomiselta, peräkärryssä puolukkasaavi ja mönkkärin peräkärry. Ja vetojuhtana Verso. Mutta hyvin tultiin, ihan aikataulussa kotiin.
Tässä ollaan lähtöviivoilla, miten kaikki mahtuu pieneen "hiaceen", ämpärit, nyytit ja pussukat, kylmälaukut mustaherukkamehupulloineen (tyhjensin ja sulatin pakastimen), koira ja me kaksi. 

Sinne jäi mökkerö niemen nokkaan. Kesäkukkaruukut siirrettiin kasvimaan laitaan kukkineen. Ehkäpä oravilla on viihtyisää lobelioiden ja samettiruusujen keskellä.

Mutta kukapa tietää, jos syyslomalla taas.... mutta siihen asti sielun silmillä säilytän tämän maiseman mielessäni.

Ja takuuvarmasti joulukuun alussa poikkeamme, vaikka talven jää kattaa jäykäksi ulapan, lumi allensa peittelee maiseman...

JÄIKÖ VIELÄ TUNNUSTETTAVAA?

Kiitos maiju Männistöltä! Käväisin hakemassa tunnustuksen blogistasi. Kahdeksan aiemmin tunnustamatonta asiaa laittaa harmaat aivosolut tiukkaan toimintaan! Kun luulin jo kaiken itsestäni kertoneeni blogisssani.


Olenko mahtanut kertoa, miten tärkeä perheenjäsen Simo on ollut yli kolme vuotta! Heh, olen sen kertonut, sehän näkyy kaikessa jo rivien välistäkin! Ei sitä enää tarvitse edes tunnustaa. Vieressäni peiton alla nukkuu tiiviisti minussa kiinni kuin "puukkiainen". Polvitaipeen lämmittäjänä. Eihän lämmin luita riko...


Mutta asiallisesti; olen melkoisen löppösluonne. Saatan suutahtaa pienestä, mutta se menee nopeasti ohi enkä pidä mykkistä. Eikä se mitään edes auttaisi.


Otan kyllä tiukasti kantaa asioihin, mutta sitten lopuksi olen enemmän sovittelija kuin kiivailija. Asioista yritän katsoa enemmän kuin yhden kantin. Mutta jos on aihetta kunnolla suuttua, en helposti lepy. Silti muistan, että joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy...


Lapsena olin pieni ja arka, nuorena tyytymätön ulkonäkööni. Nyt tämän ikäisenä elämän rohkaisema, oman itseni löytäneenä ja omasta mielestäni suht. tasapainoinen. Ja muutakin painoa riittävästi, hih.


Perusluonteeni on hamsterin; kun innostun, aloitan keräämisen. Niinkuin nyt hevoset, kirjat, rubiinilasi, soittoniekat, silhuetit, linnut ja kanarasiat. Ja kokemukset. Rahaa en välitä kerätä, sillä tiedän, ettei käärinliinoissa ole taskuja.
Kerääminen - ja kaiken säilyttäminen - johtunee siitä, että minua on lapsena kannettu pää alaspäin jenkkikassissa kannokossa, ei leluja ja pipo tiukasti silmillä asti. Hehhee.


Olen löytänyt oman mukavuusalueeni enkä kovin herkästi astu reunojen yli. Kun ei tarvitse.


Oppia ikä kaikki. Oppimisen nälkä ei hellitä, vaikka enää ei opiskelusta olisi mitään hyötyä. Noin ammatillisesti. 


Kirjoittelen mielelläni, mutta en jaksa tipitarkasti tekstejäni korjailla jälkikäteen, painan helposti enteriä ja hups. Turha itkeä kaatunutta maitoa, sanotaan.


Minun on ollut vaikea savolaisena oppia nauramaan itselleni. Toisille olen kyllä naureskellut. Ja vitsejä kertonut vähän muunnellen, tuhmiakin. Kyllä nykyisin jo naurattaa tämän anja-reginan touhutkin! Siis hyvään suuntaan ollaan menossa. Nauru pidentää ikää, eikä hymyllä ole hintalappua.


Tämä tunnustus tulisi jakaa kahdeksalle, mutta on näköjään kiertänyt jo useimmilla. Siksipä toivonkin, että joku tämän nappaisi itselleen, ilman että erikseen ketään nimeän. Siitä vaan tunnustamaan!

SYKSY SAAPUNUT ON, LEHTIPUU ALASTON...

Syksy on hiipinyt ikkunan taakse. Koivujen keltaiset lehdet leijailevat tuulen mukana täplittämään kosteaa apilanurmikkoa. Viileys on vienyt vihreyden maahumalasta, joka kesällä syvän vihreänä kurotteli amppelista miljoonakellon kupeelta alas maahan tavoittaakseen rönsyilleen tarttumapintaa nurmikon mullasta. Eteenpäin on elävän mieli.

Jäljellä olevat köynnöspinaatin lehdetkin ovat luovuttaneet syksylle lehtiensä vihreyden ja haalistuneen hennoiksi. Yli lentävä sysimusta korppi vaan ei väriään vuodenaikojen mukaan vaihda.


Metsäpolun keltalehtinen matto taipuu askelten alla ja pienten mäntyjen neulasissa loistaa helmien lailla kirkkaat vesipisarat viime yön sateesta. Mustikanvarpujen syyspunerrus harmaalla jäkälämatolla saarekkeina, kaunista ruskaa.


Kallion kiviseinäämä itkee solisevana vesinorona menneen kesän kaipausta. Mutta auringon säteet siivilöityvät jo kuusikon läpi ja sytyttävät oksien latvoissa vesipisarat tuhansiksi tähdiksi. Hämähäkin pyydys odottaa saalistaan.

Miksi kesää haikailisin, syksyn kuulaus ja raikas aamuilma antavat tilaa hengittää syvään. Ympärillä luonto, joka vähitellen laskeutuu odottamaan talvilepoa. Ruskeaksi muuttuneet sananjalat suojaavat keltavartisia suppilovahveroita. Punaiset puolukat helminä mättäillä. Nautitaan syksystä täysin sydämin.

ILLAN TULLEN SIENIÄ KASVAA KARHUNKANKAHALLA...

...Mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla! Jeps. Sadetta on saatu niin reippaasti, että sieniä nousee syksyiseen metsään. Ja on kyllä mistä valita! Ensimmäiset suppilovahverotkin nyppäsin tänään lähimetsiköstä. 

Rouskubaby kiinni emorouskussa! Haaparouskut ovat kasvaneet pullalautasten kokoisiksi, ihania siivota, kun ovat olleet täysin madottomia. Karvarouskut jo pieninä pyörylöinä ovat imeneet ainakin varteensa toukkaperheen. Ja entäs herkkutatit! Vaikka juuri ovat lakkinsa nostaneet maanpinnan yli ja jalka on vielä sammalten peitossa, niin eikös vaan sienisääski ole ollut jo istumassa ja odottamassa sienirihmaston äärellä. Nopeat syö hitaat! Isoksi kasvaneet herkkutatit ovat myös oravien herkkua, proteiinit tulee kaupanpäälle.

Tämän kuvan vissiinkin jo aiemmin postasin, mutta haitanneeko! Syksyn sato on ollut kaikkiaankin ihan erinomainen. Paitsi perunat. Isoja siemenperunoita kylvettiin, pieniä nappuloita suurimmaksi osaksi ylös nostettiin. Hyvänmakuisia silti, mutta pieniä. Vaan ei auta harmitella. 


Aasinsiltana harmittamisesta: joskus sitä puhisee, pui nyrkkiä ja hiljaa itsekseen manaa maailman menoa. Tähän avuksi hankin mökille tällaisen inkkarisätkyn.

Kun oikein joku asia pännii, helpottaa, kun kiskoo narusta ja inkkari uhoilee ja kiukuttelee puolestani! 

Kätevää, eikös?


Vielä sienistä puheen ollen: Männikön Maijalta nappasin vinkin, että ryöpätyt ja huuhdellut sienet voi pilkkoa valmiiksi salaattiin, ripautus merisuolaa mukaan ja kerta-annos muovipussiin pakastimeen. Sieltä sitten helppo sulattaa, lisätä sipuli ja kerma plus ripaus mustapippuria. Nam. Lasipurkkiin suolaaminen on helppoa, mutta kerta-annoksen ottaminen ja liian suolan pois keittäminen vaatii jo enemmän. Ilman tönkkösuolaahan sienet ei säily. 
Testasin tänään; otin pakastimesta sinne jäädyttämäni sienipussukan. Hyvin toimi. Suosittelen.


...tiutau-tiutau-tilitali-tittan...jne

HAJAHAVAINTOJA MATKALTA

Tänään on satanut kaatamalla. Onneksi aamulla heti oli pieni paussi, että päästiin Simon kanssa motarin taakse kallioille tekemään aamulenkki. Simo oli niin reipasta poikaa, että sai kulkea ilman hihnaa koko reissun. Nyt illansuussa päästiin vain puoleen matkaan, onneksi laitoin taluttimeen, kun koira haistoi tien pinnasta jäljet. Ja kas, tunnelin läpi paineli koiraa suurempi rusakko, varmaan sama, joka asustaa pihan laitamilla. Irti ollessaan Simo olisi kipittänyt jänön jäljessä mutkaista tietä näkymättömiin.


Olo on ollut vähän raukea ja ajatukseni pyörineet vielä menneessä viikonlopussa. Muutamia kuvia, joita ajattelin postata, löytyi vielä kansiosta. Yritän kertoa lyhyesti, mitä koetin kuvata. Ensimmäisessä kuvassa on edinburghilaista hyväskää, en tiedä, olisiko se suklaata vai toffeeta. Montaa sorttia sitä kuitenkin oli tarjolla.

Myös kuninkaallisessa Britannia-laivassa oli oma puotinsa, josta tätä sai ostaa. Maistoin rommi-rusinaa ja makeata oli! Perusmakuna sama kuin Brunbergin Alku-karkeissa.

Suklaan nimellä oli ainakin tämä minttu-Swirl!


Adam Smith´stä jo kerroin edellisissä postauksissa (patsas ja punnan takapuolella). Huomasin jalkakäytävällä saman herran naamakuvan, yli käveltiin vaan...

Vanhat palokaivot olivat paikoillaan, vaikka tuskin niissä enää vettäkään. Mutta ilmeitä, aina iloinen toisella ja myrtsimpi toisella puolella kaivoa.

Ja toinen kaivo:

Näyttävät tosin samanlaisilta!


Arvatkaapa, mikä liikennemerkki?

No, varoitus tai huomio: edessä on LIIKENNEYMPYRÄ!


St. Andrewin puiston reunalla loikoili valtavan kokoinen leijona:

Samassa puistossa kukki tämä valkoinen vuokko, kuin arovuokon jättiversio:

Harmi, ettei ollut vielä kypsiä siemenkotia, olisin kokeillut, kasvaisiko meilläkin.


Mitä lie tarkoitti tämä kilpi kadunkulmassa, jonka pysäkiltä aina nousimme kyytiin:

Tästä olisi voinut ostaa kiltin kotieläimen, luonnonsuojelun hyväksi. Näitä oli pitkin kaupunkia erivärisinä, olipa lohikäärmekin tarjolla.

Kahdessakin ostoskeskuksessa näin näitä "jalkaraspikaloja" työssään. Asiakkaat istuivat jalat vesialtaassa ja kalat puhdistivat kovettumat varpaista ja kantapäistä. Villitys tämäkin!

Tämän patsaan kuvasin lähellä Skotti Monumenttia vain siksi, että lokki "kruunasi" valtiattaren kruunun!


Loppuun on ihan pakko pläjäyttää Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Elisabeth II:n kuva. Hänhän edustaa brittiläistä imperiumia parhaimmillaan. 

Kuka lie kukittanut rouvan, tuskin prinssipuolisonsa Felipe nyt kuitenkaan! Hih.

Kuin silloin ennen....


Nytpä laitan tämän reissun kannet kiinni. Saapa nähdä, milloin pääsen taas maailmalle. No, viikonloppuna nyt kuitenkin sisempään Suomeen, onhan sekin jo jotakin.