tiistai 24. maaliskuuta 2020

POIKKEUSOLOT KOKO KOTIMAASSA

Koronavirus, tuo salakavala, on rantautunut suomalaiseen lintukotoon. Tietysti. Mikäpä meitä varjelisi muita enemmän. Päivittäin uutiset tuovat silmiemme eteen kauhukuvia eteläisestä Euroopasta, missä tilanne tuntuu karkaavan käsistä.
Monet ovat facessa kommentoineet Suomen hallituksen hitautta, THLn toimettomuutta jne. Silti uskallan väittää, että meidän "viisikkomme"  on ollut ja on ajan hermolla ja että THL ylimpänä terveydestämme huolta kantavana on myös ajantasalla. Pitää kuitenkin aina muistaa, että Suomilaiva on niin suuri, että sen kääntyminen kestää. Ja meistä kansalaisista on kiinni se, miten me näitä ohjeita noudatamme. Niskurointi ei auta, kaikkien pitää nyt ymmärtää ettei pullikoimisesta ole apua vaan kiltisti sopeudumme annettuihin ohjeisiin välttääksemme kaikista pahimman.


Omakohtaisesti elämä on soljunut jotenkuten. Verenpaineet olivat yli sallitun, labratulokset näyttivät hemoglobiinin sellaisia lukemia, että oli nyt viimeistään tehtävä jotakin. Lievän infarktin jälkeen minut laitettiin ruotuun. Kokeita kokeiden jälkeen, pillereitä päivittäin kourallinen ja niin on mummo saatu suhteellisen kunnolliseen tämmiin. 

Huimaustani tutkittiin asentohuimauksena vuosi sitten ennen Malawin matkaa. Huippaaminen helpotti kuntosalitreenillä mutta sitten afrikkalainen tipahdus katkoi vasemman olkavarteni ja sitä on nyt kuntoutettu. Käsi toimii, onneksi, vaikka muutamat liikkeet vielä kirpaisevat ja yöllä sormet muuttuvat tönkkösuolatuiksi muikuiksi jos satun vasemman käden päällä pidemmän aikaa nukkumaan. Mutta näillä pärjätään.  Asentohuimaksesta tutkittiin kuulo, kuvattiin pää ja ultrattiin kaulasuonet. Kaikki pelitti eikä syytä löytynyt. Nyt uskon, että perussyynä on ollut tuo verenvahvuus, se näkyy jo laboratoriokokeissa 2016 vaikka siihen ei ole osattu kiinnittää huomiota. Nyt olen sitten viikottain käynyt verta valuttamassa lähes puoli litraa kerrallaan. Tänään taas kokeisiin, joiden tulosten toivon olevan sellaiset, että voisin pitää paussia tuosta venesektiosta. Näin pärjään.

Me ikäihmiset olemme riskiryhmää ja varsinkin jos on monisairas. Minusta sellainen tuli muutama viikko sitten ja nyt olen sen sisäistänyt jotenkin pakosta. Reissut on oman kunnon vuoksi jouduttu siirtämään hamaan tulevaisuuteen ja nyt vielä koronaviruksen takia ihan totaalisesti. Ainoa kodin ulkopuolelle piipahdus on viime viikon mökkireissu. Sinne ja siellä ei ole oltu kontakteissä ulkopuolisiin, ellei sellaiseksi katsota hiirulaista, joka harmikseni oli muuttanut mökille ison mökin keittiöön ja sotkenut siellä niin, että jouduin pesemään astiatkin yhden kerrallaan ja vaihtamaan hyllypaperit jne.   Perjantaina illalla prinssipuoliso jätti ostamansa munkkipossut keittiöön vesisangon kannen päälle ja kas, oli nurkasta maistettu hillopossusta. Minä viritin vanhan ajan hiirenloukun työpöydälle. Laukesi jo viritettäessä sormilleni. Sidoin narun hiirenloukun perään ettei hiirulainen voisi viedä sitä mennessään. Juustosyötti näytti mielestäni houkuttelevalta. Ja hups, hiiri oli nakertanut juustoa mutta onnistunut sitä ennen laukaisemaan loukun jäämättä siihen.
Olin Simon kanssa sunnuntaina mökissä sisällä kun tuo peijakkaan hiiri alkoi taas nakertaa loukun juustoa. Oli katkaissut narunkin poikki. Uskomatonta rohkeutta.

Minä suivaannuin vierailusta niin, että siirsin keittiöstä kaapit paikoiltaan, etsin hirsien välistä hiirenmentävät paikat ja tilkitsin ne palovillalla siksi kunnes ehdin saada uretaaniruiskun mukaan mökille. Pieni hiirulainen saa sellaisen harmituksen aikaan ettei paremmasta väliä. Lasten satujen kotihiiret inhottavat jos ne muuttuvat todellisiksi. Varsinkin kun ei kymmeneen vuoteen ole hiiri mökissä vieraillut.

Simo täytti jo 12 vuotta. Melkoisen reipas poika on vielä. Mökkimatkalla on tiukasti mukana ja varsinkin mökin sauna on koirulin mielestä parasta. Oli vaikea saada Simoa alas lauteilta, missä hän omalla laudeliinallaan loikoili löylyn lämmössä. Joissakin tilanteissa huomaan koirulin jo ikääntyneen, mutta niinhän me jokainen vuorollamme.

Ilonaiheita, niitäkin on. Meille syntyi vuoden alussa pieni prinsessa lapsenlapsenlapseksi. Hänen piti saada nimenantojuhlat viime sunnuntaina, mutta ne jouduttiin koronan takia siirtämään tulevaisuuteen. Toki hänen nimensä tiedämme. Elämä jatkuu näissä pienissä ilopisaroissa.

Taisipa tulla päivitystä nyt kerrakseen. Uusia valokuvia olen ottanut tabletilla mutta enpä osaa vielä siirtää niitä tänne. Katsotaan, jos vanhoita löytyisi kevennystä postaukseen.
Voikaa kaikki hyvin ja pitäkää itsestänne huolta kaikinpuolin, kunnes pääsemme karanteenista ja elämä taas tulee normaaliksi.
anja