”En
päivääkään vaihtaisi pois, ei olla tään kauniimpaa vois. Sain
lahjaksi elämän yhden vaan, sen elää voin päivän vain
kerrallaan...” sanat nousivat mieleeni heti luettuani
sähköpostista opiston perjantain kirjoitusaiheet.
Voiko
ihmiselle olla olemassa suurempaa lahjaa kuin tämä elämä? Elämä,
jonka alkuhetket ovat itsellemme hämärän peitossa, mutta sitä
mukaa kun alamme tajuta jotakin olemassaolostamme, alamme muovata
elämästämme vähitellen omannäköistämme. Tietenkin vanhempamme
haluavat kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, kunniallisia ja
kelvollisia. Varhaiskasvatus ja koulu ohjaavat elämäämme
vuosikausia ja meihin tarttuu – jos on tarttuakseen – tietoja ja
taitoja. Elämän rikkaudesta ei siinä vaiheessa osaa edes
unelmoida, mutta rakkaudesta kyllä. Teini-ikäisenä kamppaillaan
kasvamisen ja itsetunnon kehittymisen mukana. Voimakas tahto
itsenäistymiseen vie pois lapsuuden symbioosista kohti omaa elämää.
Harvoin sen ikäisenä tulee mieleenkään, että elämä on meille
lahjaksi annettu. Ehkä vähän naureskellaankin sille väittämälle.
Kaikki on niin itsestään selvää ja yksinkertaista. Elämän nälkä
on suuri ja tulevaisuus välkkyy auvoisena edessä päin. Kasvamisen
ja kehittymisen myötä lisääntyvät taitomme ja opimme vähitellen
elämään perheessä, suvussa ja vähitellen laajemmin koko
yhteiskunnassa. Opimme kenties olemaan myös sinut itsemme kanssa.
Elämän
lahja ei tarkoita vaan sitä, että ollaan olemassa, hengissä.
Paljon muuta mahtuu tähän olemiseen. Entäpä, jos meillä ei olisi
terveyttä, ei aisteja. Emme kuulisi, emme näkisi, emme muistaisi
tai tuntisi makuja. Meillä ei olisi tunteita, ei vihaa eikä
rakkautta, ei ystävyyttä. Ei kykyä nauttia kauneudesta
ympärillämme. Ei kykyä ilmaista tunteitamme.
Vanhan
sadun mukaan jokaisen lapsen kehdon vieressä seisovat haltiatar-
kummit
tuomassa hänelle lahjoja. Mitähän lahjoja meistä itse kukin on
tuossa tilanteessa saanut vastaanottaa? Luulenpa, että minulle siinä
annettiin yhtenä lahjana kiinnostus musiikkiin ja lukemiseen.
Toivottavasti sain lahjana myös kyvyn suhtautua läheisiini ja
toisiin ihmisiin kunnioittavasti ja ymmärtäen.
Ja
edelleen laulun sanoin: ”saan olla niin paljosta kiitollinen,
kunhan vain osoittaa muistaisin sen...”. Haltiatarkummien
lahjavalikoimista riittää jokaiselle lapselle juuri hänelle
sopivimmat lahjat. Joku meistä on saanut laulunlahjan, joku toinen
kirjoittamisen, joku taas piirtämisen ja maalaamisen. Jollekin
meistä on annettu käsillä tekemisen lahja, jollekin toiselle
matemaattinen lahjakkuus tai kyky oppia helposti vieraita kieliä.
Mutta varmaa on, että meille jokaiselle on lahjoja annettu.
Olen
ollut tekemisissä kehitysvammaisten lasten kanssa. Heistä
jokaisella on jokin erityinen lahjakkuus. Musikaalisuus, rytmitaju,
taiteellisuus, erityinen muisti, ystävällisyys, kohteliaisuus,
vilpittömyys jne.
Arkipäivässä
pidämme elämän lahjaa itsestäänselvyytenä. Vasta sitten, kun
kohtalon koura raapaisee läheltä, havahdumme huomaamaan, miten
hauras ja ennalta arvaamaton elämä saattaa olla. Siteeraan edelleen
laulun sanoja: ”en päivääkään vaihtaisi pois, vaikk'
tuskaakin menneessä ois. Sen kautta oon oppinut ymmärtämään
vihdoinkin kaiken tään.”
Totta.
”Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa
muistaisin sen. Se lahjoista suurin on mun kohdallain, kun tänne mä
syntyä sain.” Arjessa elämän lahjan arvo tahtoo hautautua
muiden asioiden ja askareiden alle.
Lopuksi
siteeraan erästä Hanna Ekolan esittämää hengellistä laulua: ”
Kiitos elämän lahjasta, kiitos elämän rikkaudesta, kirkkaista
päivistä, valkeista öistä, arjen juhlasta, arjen töistä. Kiitos
kaiken kauneudesta, elämän suuresta lahjasta.”
Rauhaisaa joulunodotusta, hiutaleiden tanssia ja valkoista joulua!
