"ON LOKAKUU, JA RÄNTÄÄ SEKÄ VETTÄ...."

Iltayöstä puhkesi sade. Siitä asti on virrannut solkenaan ränneistä ja ropissut peltikattoon. Eilen vielä suunnittelin lehtien haravoimista heti, kun viimeisetkin ovat alas leijailleet. Nyt ne on kaikki likomärkinä pihatiellä ja nurmikolla. Hevoskastanjakin on kuin luuranko. Mutta syksy on ja talvea pukkaa.

Ja minä. Syksyä minullakin. Eilen innoissani lähdin risusavottaan jo heti aamun valjettua. Rööri-Roopet tulivat heti kahdeksalta puhdistamaan ilmastointiputket ja huippuimurin joten meikä otti koiransa ja käveli metsään. Viime keväisen harvennushakkuun jäljiltä on ollut risuja risujen perään, niitä on ajettu peräkärrillä ylätien varteen, niitä on pihan reunassa polteltu, niitä on kerätty metsikköön isompiin kasoihin maatumaan. Ja minä intoa piukassa sitten otin vesiämpärit, tulitikut ja tuohenpalaset. Polttelin pientä nuotiota siihen aina risuja lisäten ja varoin, ettei liekit nielaisseet läheisen kuusen oksia. 

Olin jo melkein saanut urakkani loppuun. Lähdinpä vedenhakumatkalle viereisestä uimalammikosta. Punainen ja leveä crocks-kumisaappaan kärki nökkäsi maasta nököttävään pieneen kantoon ja hups. Mummoa vietiin kuin litran mittaa kumolleen sammalikkoon. Miten siinä sitten vasenta rukkaskättäni työnsin hätäpäissäni kuin laskutelineeksi.  Peukalo taittui jotenkin alle; tietäähän sen kun tällainen ruho pyllähtää yhden peukalon päälle.
Nyt on peukku tönkkönä ja peukalon juuri turvoksissa ja mustana.
No eipä hätää. Neulominen sujuu tönkköpeukalollakin vaikka vaatteita sitten joudunkin vatuloimaan päälleni. Ei taivu eikä taitu meikätytön peukalo, vaan eipä ole onneksi ihan keskelle kämmentä siirtynyt!
Aloitin tässä muutama päivä sitten villasukkaprojektit. Tavanomaiset joululahjat perheelle siis työn alla. Kaksi sukkaparia annoin pelimannien arpajaisvoitoiksi ja nyt on korissa valmiina viidet sekä uudesta parista toinen sukka kavennusta vaille. Ehkä saan jouluksi riittävästi sukkapareja paketteihin käärittäviksi.

Ulkona näyttää nyt melkoisen ankealta. Koivut pelkkinä raatoina, alapihan hiekka täynnä vesilammikoita, nurmikko täynnä tippuneita lehtiä ja kukat laskeutuneet talvilepoon. Vain yksi ainoa syysasteri pikkulammen rannalla nousee joka syksy kainalon korkeudelle, pusertaa pieniä tummanliiloja nuppujaan tyrkyksi auringonvalolle.
Vaan joka syksy kylmä ehtii tulla, ennenkuin asteri ehtii kukkansa avata ammolleen. Niin varmasti nytkin.

Sisemmässä Suomessa saatu jo lunta. Viikon alussa piipahdettiin niemen nokassa, siellä vielä miljoonakello kukki täysillä kuistin orressa, lumihiutale amppelissan pihlajan oksassa ja petuniassakin portailla sinkkisangossa oli täyttä elämää hopeanharmaan - ei ole hopeayrtti vaan joku tavallisempi kesäkukkaruukkujen komistus -
pitkäksi venähtäneen komistuksen keralla. Jätin ne suosiolla sulostuttamaan autioituvaa niemen nokkaa. Pelargoniat siirsin styrox-laatikkoon ja kellariin. Ei ne siellä talvehdi, mutta kumpahan kokeilen. Täällä kotonakin otin talvehtimaan ruukkuja, ei vaan ole sellaista viileätä tilaa, missä viihtyisivät.

Iloa pintaan syksystä huolimatta. Tää lähtee kokeilemaan löytyneitä juhlakenkiään laivan parketille. Pitäähän siitä riemusta vähän riehkasta, ettei tartte uusia patiineja heti rynnätä kaupasta etsimään.

Niin tuo otsikko. Se on enoni vuosikymmeniä sitten lausahtamasta syksyrunosta.  Ja jatkuu: " yöt päivät sataa maata pieksäen. Ja vanha varis aidall´ hokee p....lettä. On tienoo niinkuin riepu likainen."
Joo, rimmit rimmaa. 

Runollista ja sateista lokakuuta!

KAS MIKKI-HIIRI MÄTTÄHÄLTÄ MÄTTÄHÄLLE KÄY...

Tää laulatti mua aamutuimaan, kun kahlasin karpalosuolla heti kahdeksan jälkeen. Vaan olipa tuo Mikki-Hiironen käynyt poimimassa jokaisen mätästupaksen tyhjäksi karpaloista jo viikonloppuna. Minä sain kahvikupillisen. Motkotin autolle palattuani prinssipuolisolle saaliini kehnoutta äänekkäästi, joten naapurin rouvashenkilö varmasti kuuli ja toivottavasti tunsi pikkuisen piston sisuksissaan. Olin nimittäin meidän ikiomalla pikkulammen suolla ja tänä syksynä aiemmin sieltä oli kerätty myös lakat ennenkuin itse ehdin suotamme tarpomaan. Jaapa jaa, luonnon marjat kerää ensin paikalle ehtivä, vaikka olis kuinka kenen tahansa reviiriä.

No en valita pitempään, sainhan täältä kotipuolesta pari päivää sitten toista litraa peukunpään kokoisia kypsiä karpaloita. 

Jep. Niemen nokassa emäpitäjässä piipahdettiin. Yön yli nukuttiin tosin kirkolla. Simokin sopeutui - ihme kyllä  - suht hyvin kerrostalon ääniin ja nukkui täyden yön. Joskus on jouduttu juoksemaan öiseen aikaan kirkonkylän raittia.

Nyt sitten aamulla singahdin sinne suolle tyhjän noukkijaksi.
Suolta suunnattiin sitten takaisin niemen nokkaan, missä eilen jo peittelin loput perennat havuilla ja tarkistin, että hommat on talven tuloa vailla. Vähiin oli kukkamaan loisto kadonnut!

 Ja hipheijaa sitä ilon läikähdystä! Löysin kuin löysinkin kesällä kadottamani mustat kengät sieltä mökkerön seinänaulakosta. Siellä ne kiikkuivat muovipussissa pusakoitten alla. Ihan syämmessä läikähti kun hokasin, että siinäpä ne. Mulla on ollut kengille hupaa nuo serkkujen viiskymppisten viettämiset, aina vaan tuppaa kenkäparini katoamaan niiden juhlien yhteydessä. Nää oli jo toiset juhlakengät, hih. Ja sormet sanoo soosoosoo, kengän kannat kookookoo eli kiitos.

Sääennustajat lupaavat lunta. Tänään kotiin ajellessa lämpötila niemen nokassa +2, siitä pikkuhiljaa nousi jopa +10 asteeseen mitä etelämmäksi ajettiin. Mutta totta on, että talvi on tulossa. Sunnuntaina nähtiin hanhiparven ylilento, auroina yli 200 lintua, ja suunta etelään. Pari viikkoa sitten ne vielä suunnistivat pohjoista kohti! Ja Hartolan peltoaukealla  joutsenperheet lepäilivät ja tankkasivat. Mukana oli harmaita vielä poikasjoutsenia. Minä tokaisin autossa, että osaavatko nuo poikaset jo lentää! Prinssipuoliso naurahti, että luulenko niiden kävellen pellolle tulleen! No heh-heh.

Metsässä muut linnut, paitsi närhet, varikset, korpit ja naakat, ovat jo lopettaneet laulelut. Talitiaiset tosin tirskuttavat ahkerasti ja käyvät välillä testaamassa pesäpönttöjen sopivuutta talvisuojiksi.  Mutta yksi lintulaji on ylitse muiden. Pyrstötiaiset.

Viime talvena näin pyrstötiaisia ensimmäistä kertaa elämässäni. Nyt olen nähnyt niitä lähes joka päivä, kun ne pyrähtelevät edestakaisin koiran ulkoilulenkin varrella. Ne sirkuttavat ja singahtelevat puissa ja pensaissa kuin lumipallot, joilla on varpuja pyrstönä. Kauniita ovat.
Ei ole ollut kameraa mukana lenkillä - ja ei minun pikkupokkarillani ehkä olisi saanut hyvää kuvaa edes. Kopioin kuvan lintukirjasta:

 Luonnossa ovat tosi söpöjä! 

Käytiin muuten tänään pulahtamassa niemen nokassa ihan kylmiltään järvessä. Ensin vähän arvelutti, mutta uskalluksen jälkeen tuntui upealta. Kotona lammikossa ei ole vielä täyttä vesimäärää, mutta pian on aloitettava täälläkin, muuten jäiseen veteen kastautuminen alkaa hirvittää.

Nostelin jo pasuunakukan ja ananaskirsikan viime viikolla sisään, en tiedä tosin,  saanko talven yli pysymään hengissä. Mutta jos ei niin ei. Pasuunakukkakin avasi viimeiset kukat ilokseni ja ananaskirsikan loputkin hedelmät ovat kypsyneet.

Nyt on tullut tekstiä ilman kontrollia, ilman johdonmukaisuutta ja harkintaa. Niinkuin aina. Paras lopettaa. Ja kuvat on mitä sattuu. Että semmoinen tapaus tälläkin kertaa.Vaan sille, joka osuu blogiini tasaluvulla 60000 tuon alemman laskurin mukaan, lupaan lähettää ylläripaketin.

LOKAKUISTA HARMAUTTA

Aurinkoisia päiviä, mutta tänä aamuna laskeutui ympärillemme sumu. Jo varhain aamulla katsoin ikkunasta metsän läpi sumun sylissä siivilöityvää tievaloa. Aika kaunista!  Vaan eipä ole sumu paljon päivälläkään hälvennyt.

Syksyn ruska on parhaimmillaan, tosin villiviinien lehdet ovat  jo lähteneet tuulenpuuskien mukaan. Pilvikirsikan punaiset lehdet
ovat vielä tiukasti oksissa kiinni:

Eikä punaväristä jää jälkeen myöskään pensasmustikka:

Nuori Tuurenpihlajanikin näyttää  ruskaväreijään, vaikka onkin
vielä ohut huitula.

Hevoskastanjan keltaisuutta:

Ja karhunvatukan ruskaa:

Pihalla riittäisi lehtien haravointia. Enpä tarttunut haravan varteen vaan lompsittiin Simon kanssa karpalosuolle. Ei koiran kanssa karpaloiden poimiminen oikein sutjakasti suju, mutta taapersihan tappijalka sammalikossa ja piilossa olleet karpalot tulivat esille!
Liki litran sain, mutta sitten tihkusade ajoi meidät takaisin kotiin.

Syksy on luopumisen aikaa. Viimeiset omenat pihan omenapuista:

Eipä ole pihalla enää kukkien loistoa. Ainoastaan keltaiset ja mustasilmäiset päivän hatut kukkii. Mutta keväällä kyllä sitten taas kukkii, olen piilottanut hurjan paljon kukkasipuleita prinssipuolison kääntämään uuteen kukkamaahan. Odotetaanpa vaan.

Lapset lauloivat päiväkodissa ollessaan "liten ringblomma går i ringen..."  mutta tämä kehäkukka on saanut vettä kasvojensa täydeltä.
Ja kellukka on puhjennut uuteen kukkaan, erehtynyt ressukka vuodenajasta:

Sama on käynyt huopakeltanolle:

Sateen tihkuttaessa uskalsin sytyttää pihan laidassa olevan risukasan. Rätisten paloivat kuivat risut nopeasti loppuun.

Tämä viikko on ikäihmisten oma nimikkoviikko. Prinssipuoliso kiertää laulattamassa hanurinsa kera kaikki lähialueen vanhain- ja palvelutalot perinteiseen tapaan. Ja sunnuntainahan päästiin kuuntelemaan Virran viemää -konserttia Kulttuuritalolle. Tykkäsin - ja varsinkin Milana Misic yllätti positiivisesti laulamalla äitinsä levyttämiä lauluja, esim. Tien. Hieno tunnelma ja sali täpösen täynnä. Kulttuuritalo yllättää aina karuudellaan, nyt yllätti myös naisten vessojan vähäisyydellä. Jonot helpotukseen veivät koko väliajan eikä kaikki edes ehtineet...

Nyt olen hurmostellut konsertin lauluilla jälkikäteenkin. Punatukkaiselle tytölleni ja Hopeinen kuu vievät aina mukanaan, samoin Mambo Italiano. Sami Heinonen tulkitsi hienosti Virtaa.

Jaapa jaa. Kotona on hyvä olla taas ihan arkisissa aatoksissa. Kunnes taas singahdetaan johonkin suuntaan...hih.

VIELÄ KERRAN PARIISI - JA NÄKEMIIN

Maanantain hotelliaamiainen oli jälleen maittava. Kelpasi lähteä päivän seikkailuun. Nuorin meistä halusi ehdottomasti ostoksille, oli katsonut jo netistä osoitteita valmiiksi. No, singahdettiin sitten metrolla Eurooppa-aukiolle. Tyhjää täynnä. Samoin seuraavakin kohde, koko korttelin rakennustyömaana.

Pienen neuvonpidon jälkeen päätettiin, että nuoremmat naishenkilöt suunnistavat Champ´s Elyseelle ostoksia tekemään ja me kolme vanhinta suunnataan läheiseen Invalidikirkkoon. Oikaisimme puiston läpi. Pariisissa - niinkuin muissakin suurkaupungeissa - ei ihan jokaisella ole omaa luukkua nukkumiseen, niinpä bussikatoksissa, jalkakäytävien reunoilla ja puistoissa näkyi kodittomia patjoineen ja peittoineen. Myös eräällä asemalla näkyi vanhempi pariskunta kera koiransa käytävällä katsomassa televisiotaan kaikkien tavaroittensa ja nyssäköittensä keskellä. Asumismuotona ei varmasti niitä mukavimpia, mutta koira takasi tavaroiden säilymistä ja turvallisuutta.

Tämä tuntematon oli saanut pulut ystävikseen Invalidikirkon läheisessä puistikossa.

Vieressä kohosi massiivinen Les Invalides, rakennuskompleksi, johon kuuluu mm. kultakupolinen kirkko  sekä Ranskan sotahistoriaan liittyviä museoita. Les Invalidesiin on haudattu monia Ranskan sotasankareita, myös Napoleon Bonaparte. Tämän Les Invalidesin rakennutti aurinkokuningas Ludvig XIV sotasairaalaksi ja sotaveteraanien eläkeläiskodiksi.

Valtavan suuri vihreä puistoalue ympäröi Invalidikirkkoa ja museorakennusta. Nurmikentän reunoilla sojotti tykkien rivistöt.

Sisäpihalla kirkkoon johtavan oviaukon molemmin puolin Ranskan lipun värit! Ja yläpuolelta seuraa tilannetta Napoleon Bonaparte!

Tuo pikkuruinen suurmies! Hänen hautansa on Les Invalidesissä.

Kirkko sisältä on kaunis, niinkuin kirkot täällä yleisesti.

Rauhallinen ja hiljentymiseen kehottava paikka.

Kirkon urkupillistö kiinnitti huomiota kauneudellaan. (Jäi kuva suoristamatta!)

Koska kyseessä on myös sotahistorian museo, tykkirivistöt ja vanhat panssarivaunut koristivat sisäpihan reunan käytäviä.

Entisen ajan sodankäynti oli melkoista tykkien kanniskelua ja perässä vetämistä. Heppoisilta tuntuvat nykyajan tekniikan rinnalla.

Aleksanteri III:n sillan kultakoristeiden välistä suunnistimme sitten kohti Champ´s Elyseetä. Silta on minun mielestäni kauneimpia näkemiäni koskaan.

Ja taustalla virtaa Seine, jota kultakoristeiset patsaat tervehtivät.

Ja eräs vanha rouva poseeraamassa:

Matkalla ostoskadulle kuljimme ohi Petite Palacen. Aivan ihastuttava rakennus kupoleineen, portaikoineen ja patsaineen.

Bongasin kadun varrelta Churchillin, siinä Winston seisoi jäykkänä ja pystypäin. 

Pääsimme Champ´s Elyseen alkupäähän. Minä olin jo edellisenä päivänä yrittänyt löytää postimerkkejä kortteihin. Lehtikioskeissa ei, tupakkakaupassa - jos sellaisen löysi - ei. Ainoastaan postitoimistosta sain vihdoin merkit ja kortit lähtivät Pariisista eivätkä Porvoosta niinkuin jo epätoivoissani luulin.

Kaunis kultakoristeltu portti ja myös tämän kiinteistön ikkunoiden alareunojen "parvekkeet". Wau, olispa makea paikka asustella.

Bongasin muuten ihan aidon Ferrarin Aleksanterin sillan liikennevaloissa. Poikani, joka on "ferrarifani" kuvasi samaa kohdetta!

No, perheen nuoret naiset löytyivät, toinen katukahvilasta ja nuorin huiteli vielä vaatekaupoissa. Niitähän siellä riitti, hintatasosta en tiedä muuta kuin Louis Vuittonin laukuista. Liian tyyriitä meikämummolle. 

Viimein saapui onnellinen nuorimmainenkin  kassi kainalossa keikkuen.

Meidän oli aika jättää hyvästi ostoskadulle,

 kiitää hotelliin noutamaan matkatavaroita ja suunnistamaan Orlyn kentälle. Testattiin metron ja junan yhdistelmää ja se toimi hienosti.
Mitä nyt junaan piti ostaa vielä uudet matkaliput. 

Matkalippujen kanssa mentiin vähän lankaan heti tulomatkalla; ostettiin kolmen päivän metrolippu, leimattiin se hotelliin menomatkalla ja siinäpä meni sitten se ensimmäinen päivä, sillä lippu on päiväkohtainen, ei vuorokausien mukaan. Eli olisi pitänyt huomata ostaa kertalippu ensimmäisen illan metromatkaan hotellille. No, vahingosta viisastuu ja seuraavalla kerralla - jos - tiedetään jo toimintatavat.
Nyt vain au revoire Paris - ehkäpä joskuskaan...

SUNNUNTAI PARIISIN TAIVAAN ALLA

Aamusumuinen sunnuntai, lämmintä kuitenkin yli 20 plussaa. Hotellin aamupala erityisen maittava. Oli hyvä aloittaa toinen  päivä Pariisissa.

Nämä ruusut ovat Notre-Damen kirkon edustalta.

Eilisen päivän Eiffel, risteily ja Notre-Dame vielä päällimmäisinä, mutta askel jo uusiin kokemuksiin. Notre Damehan tarkoittaa "meidän rouvamme" ja viittaa Neitsyt Mariaan. Kirkko rakennettiin vuonna 1325 kahden vanhan kirkon raunioille, Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1790-luvulla sen kuvastot kärsivät tuhoja, mutta 1800-luvulla restauroinnit palauttivat katedraalin entiseen loistoonsa hienoine yksityiskohtineen.

Lähdimme kiitämään metroon ja uusiin kohteisiin.

Montmartren alueen kukkulalla, Pariisin korkeimmalla kohdalla kohoaa Pyhän Sydämen basilika, Sacré Coeur. Kirkko valmistui vuonna 1914. Kukkulalle nouseminen vie voimia, mutta on sen kaiken vaivan väärti. 

Tästä oikealta alkoivat portaat ylös kukkulalle. 
Laskin portaita noustessani 27 rappua, pieni hengähdys ja toiset 27 askelmaa. Onneksi polvi kesti vaikka pumppu hakkasi! Upea basilika, huikeat maisemat alas kaupunkiin.

Kirkon kuorissa oleva maalaus hakee vertaistaan. Kirkossa oli sunnuntainmessu meneillään ja lisäksi valtava turistien virta kierteli kirkon sisä- ja ulkopuolella. 

Vaaleat kupolit nousevat kaupungin ylle kukkulan laelta,

ja näkymät alas kaupunkiin ovat huikeat.

Me vanhat ja Sacré-Coeur taustalla, komeita kaikki, hih!

Alaspäin tuleminen oli jo helpompaa, vaikka rappusia riittikin.
Ihmisvirtaa riitti koko kadun matkalta eikä yhtään vapaata tuolia löytynyt kahviloiden edustalta.

Kadulla oli useita "helppoheikkejä"; pari kolme suurta pahvilaatikkoa päälletysten ja niiden päällä kolme isoa mustaa pyöreätä läpyskää. Niitä sitten vaihdettiin paikasta toiseen ja maksamalla sai arvata, minkä läpyskän alapuolelle oli kirjoitettu voittosumma. Hyvin vaihtoi viisikymppiset omistajaa, enimmäkseen pettyneitä ilmeitä kun seteli vilahti peluuttajan kämmeniin. Minusta tuntui, että ne, jotka voittivat, olivat pelimiehen tuttuja ja voittivat ihan vaan mallin vuoksi. Kun poliisi ilmestyi kadulle, alkoi heti  vimmattu pahvilaatikoitten tuhoaminen ja oltiin kuin ei olisi oltukaan pelihommissa. Luvatonta leikkiä siis.

Me jatkettiin kävelyä läheiselle Pigallelle. Pitäähän siellä piipahtaa, sillä jo laulussakin sanotaan: "siell olin mä ja Kala-Kalle yössä Pariisin". 

Eikä Pigalle ole mitään ilman Punaista Myllyä.

Värikkäät valomainokset houkuttelivat illan esityksiin, jotka varmasti ovatkin upeita ilotulituksia.

Pigallen aukio on täynnä erilaisia seksikauppoja, jopa erotiikan museokin löytyy. Että sellainen riettaan elämän keskus, hih!

Jätettiin riettaudet sikseen ja jatkettiin matkaa, sillä Louvre oli myös yksi ehdottomasti nähtävistä paikoista, onhan se paitsi Pariisin suurin myös maailman suosituin museo.

 Louvre toimi aikoinaan Ranskan kuninkaiden asuntona,  kunnes  hovi siirtyi Versailles´iin. Nähtävillä on lähes 400.000 esinettä ja yli 35.000 taideteosta. Niiden kaikkien  katsomiseen menisi varmasti viikko, niinpä mekin suunnistimme katsomaan suosituimmat, eli tietenkin

Mona Lisan ensimmäiseksi. Itse taulu on vaatimattoman kokoinen, mutta se vieno hymy! Salamalla otettu kuva ei tee oikeutta, mutta siinä on sitä jotakin. Vertailun vuoksi tässä toinenkin arvoituksellinen hymy:

tosin hieman tuimempi katsekin!

Venus de Milon kuuluu myös ehdottomasti nähtäviin.

Koska aika oli rajallista, päätimme kiertää egyptiläistä osastoa - varsinkin kun Egyptiin ei näillä näkymin ole menemistä.

Osaston harvinaisuuksiin kuuluu aito muumio, joka on esillä vitriinissä.

Kääritty ja balsamoitu ruumis on hyvin säilynyt muumiona. Tapana oli, että sisäelimet otettiin erilleen ja kukin niistä säilöttiin kannelliseen rasiaan:

Rasian kannet oli tiiviisti kiinni! Maksat ja sydämet ym. hyvässä tallessa. Tässä vielä näitä sisälmysrasioita:

Tämä kolmen apinan ryhmä kiinnitti huomioni. Kotiin tultua katsoin uutisista Silvio Berlusconin naamaa ja elehtimistä Italian parlamentissa. Jotensakin yhdennäköisyys nauratti:

Niinpä. Louvressa olisi saanut aikaa vietettyä vaikka kuinka. Olimme mielestämme nähneet tärkeimmät kohteet, ihailleet värikkäitä tauluja ja patsaita. Ehkä sitten joskus uudelleen...

Vielä oli näkemättä Riemukaari, Arc de Triomphe.
Kävimme tankkaamassa ravintolassa, jonka jälkiruokaa kehui viereisen pöydän englantilainen pariskunta. Siispä mekin halusimme myös jälkiruuaksi Creme Broule´n (miten lie kirjoitetaankaan?).

Jälkkäri muistutti kotoista kuutamokiisseliä, vadelmahillon sijaan pintaan oli poltettu fariinisokeria. No, hyvää oli, ei valittamista. 

Riemukaari sijaitsee Place Charles de Gaullen aukiolla, Champ´s Elysee -kadun päässä.

Riemukaaren alla sijaitsee ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen tuntemattoman sotilaan hauta. Napoleon Bonaparte aloitti monumentin rakentamisen vuonna 1806, mutta hänet syöstiin vallasta ja rakennelma tuli valmiiksi vasta 1830.

Tuntemattoman sotilaan haudalla paloi jatkuva tuli ja toisen maailmansodan veteraanit olivat siellä kunniavartiossa.

Riemukaaari on keskellä liikenneympyrää, josta lähtee 12  puistokatua eri suuntiin. Kerrotaan, että jos ajaa kolarin Riemukaaren luona, on syytä pukata autonsa lähikadulle, sillä vakuutus ei korvaa Riemukaarella tapahtuneita vahinkoja!?!

Upeat rakennukset ympyröivät de Gaullen aukiota joka puolelta.

Tässä laskuvarjojääkärit menossa vahdinvaihtoon veteraanien avuksi.

Illan hämärtyessä lähdimme valumaan alas Champ´s Elysee -katua.
Eiffel-tornin siluetti näkyi kaupungin yllä

ja Swarowskin hohtavat portaat loistivat tuhansina tähtinä

kun jätimme taaksemme Riemukaaren ja suunnistimme hotelliin.

Toinen antoisa päivä  oli takana. Jalat tönkköinä unten maille. Vielä edessä kokonainen maanantaipäivä Pariisissa.