TAAS JO TORSTAI...

Torstai toivoa täynnä. Aurinkoista. Keväistä. Nautinnollista.
Kierreltiin Simon kanssa pihalla ja kuunneltiin talitiaisten viserrystä pihapuissa. Ei nämä etelän tintit jaksa kokonaan titityytään laulaa, säästävät yhden tavun ja visertävät tityyn.
Kuulin, että savolainen tintti antaa äänensä kuulua: titipä hyvinnii tyy. No, kevättä lienee kuulijan korvassa ja ilonpilkettä silmäkulmassa.

Vähiin on lumet pihalta sulaneet. Muutama jäätikön jäännös kulkureiteillä. Ja kas, jouluruusut - kerrankin - ovat kukassa takapihan kukkamaalla.

Näin kyllä jo nuppuja lumen seassa, mutta enpäs uskonut, että kukkina näkisin. Tämä valkoinen jouluruusu on tököttänyt kukkamaalla monta kevättä, mutta vasta nyt aidosti kukassaan.
Punaiset istutin viime keväänä, niissä ei vielä näkynyt nuppuja mutta hengissä näkyivät olleen nekin.

Sammakoiden pienessä pihalammikossa on vielä jääpeitettä, niin on toki vielä isommassakin, jossa joudun pakkasöiden jälkeen hakkaamaan avannon auki pulahdusta varten. Kunhan tämä pieni lammikko sulaa, saapuu siihen kymmeniä sammakoita kutemaan.
Nuijapäille on sitten kesäkuivilla valutettava vettä etteivät tukahdu paahteeseen ja pääsevät loikkimaan koipien kasvettua.

Pieni koira, pitkä varjo. Meidän koirulin lempipaikka on sohvan selustalla. Pari aamua sitten koira aloitti raivohaukun, luulin, että oravat ovat langalla matkalla lintulaudalle. Mutta ei. Kettu Repolainen jolkutteli meidän varatietä pihan reunassa. Hyvä, ettei Simo mennyt samantien läpi ikkunalasin. Luulin, että kettu jatkaisi tietä yläpihalle, mutta ei sitä näkynyt siellä. Prinssipuoliso avasi päätyoven ja kas, kettu oli meidän talon nurkalla, kuunteli varmaankin koiran reuhaamista läpi ikkunan. Vain paksu pörröhäntä viipotti perässään kun juoksi takaisin tietä alas pellolle.
Näitä pörröhäntäkettuja on nähty useita tänä keväänä meidän nurkilla.

Eilen piipahdin pääkaupungissa. Olin sopinut tapaamisesta samaan yhdistykseen (saksal.sotilaiden lapset) kuuluvan rouvan kanssa. Emme olleet aiemmin tavanneet ja meillä oli antoisa keskusteluhetki. Tuntui hyvältä tavata samoista lähtökohdista elämään ponnistaneen ihmisen kanssa. Elämä on meitä kumpaakin hienosti kantanut ja juuriemme selvittäminen eheyttänyt ihmisenä.
Matkalla tapaamiseen osui silmäni kirppiksen ikkunassa tyrkyllä olevaan punaiseen lasiesineeseen. Olin kylläkin joskus vakavasti päättänyt, että tilpehööriä on tarpeeksi ja lisää ei mahdu. Mutta niin vaan tämä tilpehöörimummi sitten paluumatkalla piipahti myymälään. Juomasarvi kainalossa ratikkaan ja bussiasemalle.
Keräily on kuulema sairaus. Joopasinjoop. On se. Tuossa se sarvi nyt pöydällä köllöttelee. 

Onpahan taas yksi pölyistä pyyhittävä lisää. No alkuviikosta ahkeroin, siivosin kulmahuoneen vitriinit, pesin ikkunat ja verhot, laitoin verhot takaisin puhtaina. Pesin ikkunalaudalla olleet kipot ja kynttilänjalat ja muut tilpehöörit. Pakko on kevättä siivota ja olenpa kutsunut kirjoittajapiirin viikon päästä meille tapaamiseen ja kahville. En kehtaa näyttää huusholliani ihan niin rempallaan joten pölyrätit huiskamaan ja imuri ulvomaan. Halusivat nähdä mun tavarataivaani kokoelmia samalla. Että pakko on luutia enimpiä roskia ja pölyjä jo senkin takia.

Kyllä hienosti kiiltelee esim. nämä "munat ja nekat"  kun pölystä puhdistin.

Puhdas koti, ei leivänmuruakaan, hih! Meillä ei tosin kauan pysy paikat siistinä, siitä pitää huolen tuo pieni neljällä tassulla hiekkaa sisään kantava otus ja karvojen tiputtelija. Kun piha on vielä märkä ja vesijohtoremontin jälkeen irtohiekkaa alapihalla, tahtoopa vaan kengissä ja tassuissa kulkeutua vaikka kuinka kenkiä pyyhkisi.
Vaikka periaatteeni onkin, että parempi pöly sängyn alla kuin aivoissani, otan imurin imaisemaan enimmät sisuksiinsa. Ihan siihen en pysty, että joka päivä vähintään vartin järjestelisin huusholliani. Mieluummin kertarytinä kuin jatkuva kitinä, ainakin riittävän usein. Muussakin asiassa kuin huushollin siivouksessa. Hih. Aurinkoista viikonloppua. Kevät on täällä.