SINNIKÄSTÄ AARTEEN ETSINTÄÄ

Sanotaan, että timantit ovat naisen parhaat ystävät. Niinpä. Ei mulla niitä montakaan ole, mutta jokunen matkan varrelta tarttunut vaatteisiin. Ensimmäisen sain joskus hääpäivän tasavuosipäivänä joskus 70-luvun lopulla. Sormuksessa. Jonkun aikaa sitä sormessani ihailin, kunnes se huuhtoutui pesuveden mukana kaupungin viemäriin. Oli niin löysät kiinnitykset. Kultaseppä korvasi sen laittamalla uuden vähän tiukempaan. Jossakin se sormus nyt lojuu korurasian pohjalla, mahtuneeko edes sormeen enää.

Toisen timanttini sain pikkurillisormukseen. Olin palvellut rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta vuosikymmenet. Viikko lomaa ja sormus. Hyvä työnantaja. Timantti vaan niin pikkuruinen, että tuskin sitä huomasikaan sormuksessa.
Kolmannen taas prinssipuoliso osti jostakin Välimeren kultakaupasta, liekö hänellä ollut jonkinlainen auringospistos. Se riippuu työkavereilta läksiäislahjalla ostetussa ketjussa kaulassani.

Nopas. Lähdettiin sitten Turkkiin. Kierrettiin Kappadokiat ja Alanyat. Ja eikun taas opas vei meidät kultakauppiaan ihanuuksia katselemaan. Katseltiin. Pohdiskeltiin hintoja. Kalliitahan ne on, vaikka miltä kantilta asiaa pohtisi. Ja taas oli prinssipuolisolla heikko hetkensä ja minä sain korvakorut, joissa kimmelsi pikkuruiset timantit. Ihan aitoustodistuksella nekin. Reteenä pujotin ne korvieni pikkuruisiin reikiin. Elvistelin oikein.

Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Aina välillä olen kopaissut korvanlehtiäni todetakseni, että tallella ovat. Simolla on paha tapa yrittää irrottaa korua korvanlehdestäni. Joskus saanutkin melkein irti, vaikka ovat olleet suht tiukasti taustanappulassaan.

Vaan kopaisinpa pari-kolme päivää sitten. Toinen korvanlehti oli ilman korua. Voi hitto. Muistelin, missä olin pyöriskellyt ja minne koru olisi voinut tipahtaa. Olin puhdistanut mustikoita terassilla, muistin, että jotakin peratessani kopsahti alas. Ryömin terassin alle, mutta vettä satoi kuin aisaa. Eikä niin pikkuista korua hiekan ja sananjalkojen seasta voi löytää. Mietin, uskallankohan kertoa prinssipuolisolle hukanneeni toisen koruista. Kun ne ei ihan halvat olleet. Ja muutenkin.  Mutta kerroin varovasti. Mies sanoi, että ei niitä nyt arkikoruina ole ollut tarkoituskaan pitää. Olivat tosin olleet korvissani jo toista vuotta ainakin. Jaapa jaa.

Olin jo menettänyt toivoni. En uskaltanut imuroida vaan lakaisin varovasti lattioita. Ei mitään tulosta. Mutta sitten istahdin läppärin eteen ja maton reunalta rapsahti korvakorun se timanttinen osa parketille. Voi sitä ilon päivää, hihkaisin kuin Uuno Turhapuron appiukko.Nyt puuttuu enää se takatoppari. Sen hankkiminen on helpompi juttu kuin itse korun. Jippii. Laitoin korvikset korulaatikkoon odottamaan juhlatilanteita. Joita meikäläisellä ei niin usein ole. Mut silti. Pitää vaan lähteä etsiskelemään kultasepiltä taustatopparia koruun.

Etsivä löytää. Ja sokea kana jyvän. Elättelen kuitenkin toivetta, että korun osa vielä jostakin tupsahtaisi eteen. Prinssipuolisokin kävi katsastamassa terassin alusta, ei hänkään mitään sieltä löytänyt.
Minä olin suunnitellut seulovani hiekan sentti sentiltä, mutta onneksi koru oli tipahtanut sisälle.

Niin. Vettä on satanut tämän heinäkuun tarpeet. Kotona mustikoita siivotessani Simo katseli haikeana terassin ovelta ulos, ei halunnut tassujaan kastaa. Minä taas huokasin, että leveästä takapuolesta on omat hyötynsä, ainakin koiran kannalta. 

Täällä niemessä sade on piiskannut ihanat ritarinkannukset ihan poikki. Kukinnot on niin upeat, mutta märkänä niin painavat, että varret ei kestä pystyssä, vaikka olin ne aiemmin tukenut.

Ja kukkamaalla sade on pieksänyt lähes kaikki kukat olemattomiin, valkoinen varjolilja näivettyy alkutekijöihinsä. Toivottavasti sen sipuli kuitenkin säilyy. Ja ämpäreihin istuttamani vaaleanpunaiset marketat on uineet itsensä liki hengiltä. Samoin orvokit ja samettiruusutkin. Mutta sama se on meillä kaikilla, aurinkoa, aurinkoa nyt ja nopeasti. Järvessä vesi on noussut, ihmekös tuo kun aina vaan sataa. Toivotaan oikeata kesää nyt. 

Mustikat on pakkasessa, kirsikat samoin, saskatonit jätän suosiolla rastaille, herukat alkavat kohta olla kypsiä ja pensasmustikoista tulee ennätyssato. Mansikoitakin on säilötty riittävästi. Kanttarellit poimittu aivan pihan reunustalta. Hullua, että vasta heinäkuun puoliväli ja säilöntähässäkkä parhaimmillaan.

Niemessä paistaa nyt aurinko pilkahduksittain. Aamulla pulahdus kesäiseen järviveteen oli luksusta. Simo vartioi laiturilla, etten häviä Korppisen aaltoihin. Terassin rakentaminen suojaksi syksyn sateilta mökin edustalle mietityttää. Mutta pakko se vaan on vihdoin pystyttää.

Sateen pieksämät ritarinkannukset mökin rappusilla, tää on niin tätä. Hm.  Hyviä kesäpäiviä kuitenkin. Tulossa varmaan.