LOPPIAINEN JOULUN VIE

Joulun aika on eletty, nyt on aika kerätä tontut ja enkelit sekä seimen paimenet odottelemaan seuraavaa joulua. Uusi vuosi ja uudet kujeet? Hyvä kun entisetkin ehtisi nyt ikääntyneenä. Uutta vuotta otettiin vastaan kotisohvalla. Meidän ikkunasta näkyy kaikki kaupungin ylle ammutut ilotulitteet ja voi tuota meidän Simo-reppanaa, yhtämittaista haukkua iltakuudesta aamuyöhön. Eikä mikään auttanut. Joka paukku noteerattiin. Iltapissalenkki oli yhtä tuskaa koiran tempoillessa sinne tänne pihamaalla räiskinnän perässä. Yhtään en ihmettele, että toistasataa koiraa oli karkuteillä paukuttelun vuoksi. No, iloita pitää uudesta vuodesta, mutta se euromäärä, joka ammutaan ilmoihin aattoiltana, kertoo selvästi ettei olla köyhiä eikä kipeitä. Minusta ne rahat voisi käyttää helposti vähäosaisten auttamiseen tai lastensairaalan keräykseen. Vaan mikäpä olen moralisoimaan. Sanonpahan nyt vaan, että voi turhuuksien turhuus ja eläinten säikyttely.

Eilinen Loppiaispäivä meni mukavasti. Heti aamusta rynnättiin pihametsikköön risuja polttamaan. Kun syksyllä kerättiin risut harvennushakkuun jäljiltä pihametsässä kasoihin, laitettiin kasan päälle muovipalat. Että olisi kuivat risut sytytettäessä. No olihan ne.
Vaan jatkuvan sateen litinän vuoksi kasan reunoilla kuusenhavut olivat aivan märkiä ja mustuneita. Ja savuttivat ihan sikana. Matalapaine vei savun mennessään metsän läpi moottoritielle. Ja eikös joku nokkela soittanut palokuntaan.

Minä kyykin omalla tulipesälläni aivan motarin lähellä ja prinssipuoliso kouhenteli omaa kasaansa pihan reunassa. Kuulin pii-paa-auton menevän ohi, vaan pian tankkiauto pysähtyi vilkku katolla kohdalleni motarin reunaan. Autosta kömpi nuori palomies, kiipesi meluaidan yli ja tuli rinnettä alas ja riistaportista läpi. Minä kohentelin tulta. Aivan ihana ja asiallinen palomies totesi, että joku oli tehnyt hälytyksen, mutta tämän kosteammaksi tuskin metsä tulee joten ei mitään vaaraa. Juteltiin siinä niitä näitä ja poika toivotti hyvää tätä vuotta ja lähti ansaitulle lounastauolleen. Päällikkövirkailija kävi haastattelemassa prinssipuolisoa hänen tulikasallaan ja totesi kaiken olevan ok.

No, kun harvennushakkuu tehtiin - kerroinkin siitä postauksessa joskus aiemmin - tarjosimme Iso-E:lle risuja hakkeeksi. Ei kelvannut. Vaihtoehdot meillä vähissä, joko tarvomme risukossa lopun ikäämme tai keräämme kasoihin ja poltamme. Sellainen tapaus. Riittää vielä monen monta risukasaa, osa maatukoon metsän lannoitteeksi.

Maa on niin litimärkää, että kumisaappaan alta tirskahtaa askeltaessa kurapilvi polviin asti. Lätäköitä, lätäköitä.

Yhtenä aamuna oli maassa lunta, valkoista lunta. Iltapäivällä sitä ei enää ollut. Mutta vettä jaksaa sataa. Ja metsän sammalet tykkäävät, kun lämpötila plussan puolella.

Joulukukat ovat kukoistuksessaan. Saamassani kukkakorissa on jouluruusu, joulutähti, atsalea, ym.  Joulutähden yritän saada hengissä kevääseen ja istuttaa sen ulos entisen joulutähden kaveriksi. Ulkona siinä on vain yksi nuppu, sisällä kukkia monenmonta.

Uudenvuoden lupauksia en tehnyt. Toivon kuitenkin itselleni paljon, paljon kärsivällisyyttä. Ja pitkäjänteisyyttä. Monta asiaa aloitan, mutta loppuun vieminen on tuskaa. Keskittymiskykykin on vähissä.
Ehkäpä osasyynä on prinssipuolison sairastaminen. Operaatio ei ollutkaan niin yksinkertainen ja helppo mitä luultiin, vaikka toipumista on tapahtunut ja eteenpäin mennään. Toiveita on, vaikka ei täyttä varmuutta siitä, että pahasta olisi päästy. Vaan uskotaan, että Luojan kämmenellä ollaan.

Ajatukset hyppelehtivät sinne tänne. Kertoo keskittymisen puutteesta. No, arkirutiinit hoituvat vanhasta muistista, pyykkikone pyörii ja ruoka muhii hellalla. Sain vanhan kermakakkureseptin, sitä on pakko kokeilla. Tosin minun olisi syytä laittaa suu suppuun kaikelta lihottavalta. Mutta se siitä pitkäjänteisyydestä!

Nyt tää lähtee ripustamaan lakanapyykit kuivumaan ja laittaa läppärin shut-upiksi. Kaikille upeata alkanutta vuotta, terveyttä ja iloista mieltä. Näillä mennään.

JOULU ON TAAS....

Jouluaaton aatto. Ulkona vielä pilkkopimeää vaikka aamuinen tiuku käy jo alun kymmenettä. Vettä satoi äsken vielä kohisten, pieni koiruli lähti takki päällä tuulta ja vesisadetta uhmaten aamuiselle lenkille.

Mistä tuntee joulun? Siitä, että se tulee joka vuosi aivan varmasti, vaikka kuinka hössöttäisi kinkkuineen ja laatikkoineen. Nehän ihan ehdottomasti kuuluvat jouluun. Joka vuosi päätän, että otan ihan rauhallisesti joulun. Vaan aina aaton lähestyessä päässä tikittää, olenko muistanut sen ja sen, ehdinkö tehdä vielä sen ja sen. Ihan turhaan. Kaikki jouluvalmistelut on aattona ok, pukki tulee jos on tullakseen, kinkku maistuu aina yhtä makoisalle ja hyvä lahjakirja vie mennessään jouluyönä. Mitäpä muuta kaipaisikaan kuin rauhoittumista jouluun ja sen syvimpään sanomaan.

Kauneimmat joululaulut käytiin laulamassa, kirkko oli viiimeistä sijaa myöten täynnä joulumieltä hakevia seurakuntalaisia. Istuttiin kirkon takaosassa viimeisellä penkkirivillä. Hyvä sieltä oli laulaa, papin puheesta en saanut tolkkua, sillä takanamme oli lasten piirustuspiste, jossa kolme pientä piirtäjää keskusteli äänekkäästi äitinsä kanssa ja välillä piirtely äityi parkumiseksi. Mutta "antakaa lasten tulla minun tyköni" muistui mieleen ja painoi mielipahaa pehmeämmäksi.

 Postiljooni kantaa näinä päivinä joulutervehdyksiä selkä väärällään.
Kauniita joulukortteja tulee selattua ja niiden sanomaa luettua vielä päivien jälkeenkin. Yksi kauneimmista oli tämä ystävältä tullut kortti, jossa "Enkelin lähetän luoksesi, kun nukut, hän valvoo vuoksesi".

Meidän kinkku köllöttelee vielä lämpimässä odottamassa uuniin joutumista. Ensi yönä koko huushollin täyttää kinkun tuoksu. Pipareita en leiponut lainkaan, mutta tortut, monet kuivakakut, kiekurapullat sekä marjapiirakat odottavat joulupöytään nostamista.
Jouluna tulee mieleen monta muistoa omasta kaukaisesta lapsuudesta. Ison tuvan keskellä joulukuusi aidoin kynttilöin ja kuusenkaramellein. Lipeäkala, riisipuuro. Ja joulupukin pussissa oli meille lapsille aina "hottapoika", pullataikinasta paistettu tonttu-ukko, jonka silminä ja takinnappeina oli rusinat. Tänä jouluna paistoin kuusi hottapoikaa lapsenlapsille ihan vaan oman lapsuusjouluni muistoksi.

Joulupukilla ja joulumuorilla kiire loppuu jouluaattoon. Sitten on hyvä vetäytyä Korvatunturille keräämään voimia seuraavan joulun varalle. Ja onhan tonttujen pajassa aloitettava taas joululahjojen valmistus. Minä tosin jätän joululahjasukkien kutomisen monista lankakeristä huolimatta seuraavaan syksyyn. Tosin löysin kivan pipo- ja kynsikäsmallin...

Runotonttu otti halaukseen runoratsuni. Kovin harvakseltaan on ratsu laukannut nyt loppuvuonna. Siihen on tietysti ollut omat syynsä, ei vähiten puol ison sairastuminen. Nyt ollaan toiveikkaita, jospa sittenkin...

Vaan nyt lopetan lätinät ja toivottelen oikein hyvää ja rauhallista joulua ja kaikkea hyvää tulevalle uudelle vuodelle. 

Huomenna joulurauhan julistamisen jälkeen laskeudutaan jouluun,

myös blogini hiljenee jouluun tämä viime jouluisen kuvan myötä.

JOULUA PUKKAA, PUKISTA EI TIETOAKAAN

Heips. Täällä taas pitkästä aikaa. Tai ei niin pitkästä, tuntuu vaan itsestä pitkältä aika viimeisestä postauksesta.

Joulua odotellaan. Ei mitään stressiä, ei hössötystä. Villasukkia vaan.
Ensimmäiset tortut leivottu, samoin tiikerikakku (vähän omasta päästä sitä sovelsin ja nam miten hyvää siitä tulikaan). Kääretortunkin kääräisin.  Ruokapuoli on vielä harkinnassa.

Kaikkia nyt ei joulu hetkauta. Meidän Simo se vaan pötköttelee, vaikka joulu jo tulla jollottaa.

Taito se on tämäkin, että osaa rennosti ottaa joulun odotuksen.

Niin. Prinssipuolison toipuminen edistyy. Yli yön oltuaan hospitalissa pääsi jo itsenäisyyspäivän iltapäivällä kotihoitoon. Minä kuin sisar hento (hih) ja valkoinen (toinen hih) opettelin kotisairaanhoitoa viikon ajan. No olin itse kämmännyt koiran lenkitysreissulla itsenäisenä naisena itsenäisyyspäivän aamulla. Piti oikein ideal-siteellä kylkiluita kiristää, että alkoi hengitys tuntua paremmalta. Parit 600buranat ja olin valmis mitä reippaampaan hoitopuuhaan.
Viime torstaina sitten saatiin elämää eteenpäin, sairaalakäynti helpotti tilannetta ja nyt hissutellaan.

 Ei saa nostaa, ei kantaa, ei ponnistella. Vaikeata se on miehelle, joka on tottunut menemään kuin Duracel-pupu. Pitää aina muistuttaa ja toppuutella. 

Minä olin perheen yksinhuoltajana eli juoksin Simon kanssa kolmesti lenkin päivittäin. Nyt jo mies hiukkasen osallistuu, jos ei ole liukasta.
No eipä ole, lunta saatiin sunnuntaina mutta nyt sitä ei ole enää hituakaan, vettä sataa ja taas tuulee. Seija-myrsky kaatoi muutamia kuusia pihametsässä, latvoista tuli hyvät joulukuuset! Onneksi poika ja pojanpoika olivat kaatamassa konkelolle jääneen ison kuusen.

Peijaksen reissulla piipahdin kirppiksellä. Mukaan tarttui pieni nekkanen:

Tää kippomania kun ei ota laantuakseen. On vikaa, vikaa, vikaa.....

Mutta niin. Joulua tässä odotellaan. Glögiä ja pipareita, tänäänkin meille piipahti pari tuttua pariskuntaa sekä miestuttava, joka toi omaa tekemäänsä karpalo-aroniakotiviiniä pullon. Se säästetään kuitenkin, kaupan glögit kelpaavat kyllä hyvin.

Joulusiivous taitaa olla parasta tehdä joulun jälkeen. Imurointi ja pölyjen pyyhkiminen on kuitenkin aivan pakko tehdä. Lapset ja lastenlapset kumppaneineen tulevat tapanina meille, perinteinen jouluateria nautitaan yhdessä ja serkut tapaavat toisiaan.

Joulupukilla ei taida meille olla asiaa, muutama kirjalahja laitetaan kuusen alle ja Simolle tietysti pieni paketti myös. Pukilla on kiire juosta lapsiperheissä, joten säästyy meillä poikkeamiselta.

Nyt vaan ilosta ja rauhallista joulun odottelua. Pimeää on, lunta ei luvassakaan. Mutta onhan näitä mustia jouluja ennenkin ollut. Joskus 70-luvulla on vielä jouluaattona kuulema nurmikko ajettu pihalta, kertoi eräs tuttava.  Sytytetään valoja pimeyden karkoittamiseksi.

Ja Simo jatkaa rentoutumista, kyllä sitten jouluna jaksaa.....

Hei seuraavaan kertaan! Ja kiitos kannustavista kommenteista ja toivotuksista. Me pärjäillään...

HIMOJEN VALLASSA

Himot ne on hiirelläkin, sanotaan. Liekö kuitenkin niin, että korreloi suoraan kokoonsa? No minulla ainakin iski päälle aivan hirvittävä himo. Tavalliseen pullaan. Ja lakritsaan. Vaikersin himoani prinssipuolisolle, joka oitis kaupassa käydessään tarttui mummon pullapitkoon ja lakritsipussukkaan ja kantoi ne eteeni, lievästi sanottuna virnistellen. Minä tarrasin kuin peto pullapitkoon ja leikkuuveitseen. Sipelsin pitkosta paksun palan ja  ah, miten ihanalta tavallinen vehnänen maistuikaan. Jälkimauksi pari palaa mustaa ja mehevää lakritsaa ja meikäläisen himo oli ohi.

Vaan ei sentään. Tämä minun kauppanoutajani oli hokannut kaupassa vadelma-mazariinit. Ajatteli kenties, että vaimon verensokeritaso on saatava nousemaan huipuille. Ällistyin vähän leivospakkausta, mutta kun hän puolisoni hyvästä sydämestään yllätti, päätin napostella leivoksen kera kahvin vielä tuulensuojaan samantien.

 Miten ällöttävän makea leivos olikaan! Tarvittiin vielä toinen kupillinen kahvia, että sain leivoksen loppumaan. Makeanhimon viimeisetkin rippeet huuhtoutuivat sen tien. Onneksi. 

Muuten on aika mennyt lupsakasti sukkaa kutoen. Vielä jos istuis kiikkustuolissa, olis Kari Kuuvan laulu vanhasta pelargooniasta täyttä totta. Ihan vaan huvikseni olen lankoja sytkyttänyt sukiksi. No jep, lopetan kyllä kun saan tämän viimeisen parin valmiiksi eli yksi sukka vielä puuttuu ja sitten on 30 paria täynnä. Onneksi sukista osa on lentänyt maailmalle. Sanotaanhan, että aika tavaran kaupitsee. Vaan on niitä vielä läheisille jouluna jakaa. Sukat ja joulu, tietävät sen etukäteen. Hyvä näin.

Prinssipuoliso menee ensi viikon lopulla hopsitaaliin ja hänet operoidaan siellä terveeksi. Uskon, että kaikki menee hyvin, sillä kaikissa kokeissa on todettu arvot ihan hyviksi. Paitsi se pirulainen, joka nyt saa lähtöpassit lopullisesti.

Torstaina kävin latinomix-tunnilla yksikseni, sillä prinssipuoliso oli konsultaatiossa tulevaa leikkausta varten. Jäin sitten tunnin jälkeen uimaan ja voi hitsi miten huonoksi on kestävyys mennyt. Vaivaiset puoli kilometriä polskuttelin, tosin aika reippaasti, mutta silti. Vesijuoksuradalla purjehti ikäluokkani ihmisiä vöineen, edestakaisin. Miksiköhän niiden naisten pitää rinnakkain potkutella, ei siinä pääse heistä ohi mihinkään suuntaan. Mutta kivaa pitää kaikilla olla ja puheensorina täyttää ainakin vesijuoksuradan. Ei ole minun juttuni, mieluummin vedin kuntoradan päästä päähän ja mittasin matkaa.
No, kukin tavallaan.

 Prinssipuolison isoveli on tyhjentämässä asuntoaan ja sieltä on meille tullut "muuttokuormaa" eli astioita ja figuureita ensi kesän kirppismyyntipöydälle. Minä olin kuin Liisa Ihmemaassa noiden astialaatikoiden kanssa, niin paljon kauniita tavaroita. Tuo koru kuvassa on myös lasia, sen sain tuliaisin etelänmatkalaisilta joskus aiemmin. Pidän siitä paljonkin.

Joulukuu on ihan kohta. Pakkanen paukkuu, uintilammessa on kahden sentin kerros lasinkirkasta jäätä. Lapiota tarvittiin aamuisen uintiavannon aukaisemiseen. Lunta ei ole vielä, luultavasti tämä pakkanen tekee sen, että lehtokotilot ja niiden munapesät jäätyisivät ja keväällä kömpisi entistä vähemmän näitä nilviäisiä kohti kasvimaata.

Joskus sitä tekee aivan turhaa työtä. Niinkuin minun ikkunanpesu-urakkani. Eino-myrsky ryöpsytti sadetta niin vaakatasoon, että ikkuinoiden ulkopintojen pesu oli kuin pässin työ lampaan teurastuksen edellä. Ihan yhtä hukkaan heitettyä. No, sisäpuolelta olohuoneen erkkerin ikkunan hönkii sitten Simo päivystyspaikaltaan sameaksi. Vaan elämä on.

Joulu menee hissutellessa. Taidanpa ottaa tämän joulun entistä hitaammassa tempossa. Teen vain välttämättömimmän. Vaikka niinhän teen aina. Joulu syntyy kynttilöistä, kuusen tuoksusta ja piparkakuista. Mitä nyt sitten vähän kinkkua ja laatikoita, suklaata ja joulutorttuja ja ja ja ja....hih. Ja tietysti lunta. Ans kattoo, onhan aattoon vielä aikaa. Mukavaa joulun odottelua kaikille. Eipä rehkitä joulun vuoksi itseämme läkähdyksiin asti. Sanoo vanha ja viisas. Hah! No vanha nyt ainakin. Siispä tonttuillaan....

HÄMÄRÄNHYSSYSSÄ

Tällä viikolla on saatu sadetta. Maanantaipäivä oli niin pimeä, että piti olla valot päällä läpi päivän. Ilmassa oli ihan joulun tuntu, vain lumipeite puuttui. Teki mieli käpertyä viltin sisään sohvan nurkkaan. Vaan ei sitä meikä siihen jouda. Meillä Simo osaa sen ihan suvereenisti. Vaihtaa nukkumapaikkaa ja -asentoa mieleisekseen. Tässä vähän esimerkkejä:

Kyllä ramasee...

Tässä sohvan nurkassa katson uutiset...

Kas, aurinkoko se? Piti kääntyä toiseen suuntaan, ettei silmiä häikäise tämä outo valoilmiö...

Tää on mun ikioma koppa ja siinä katson Lemmen viemät...

Jaapa jaa. Ja minä tikutan sukkia. Lankaa on vielä monta eriväristä kerää, saa nähdä ehdinkö jouluksi ne saada sukiksi. 

Vaan ihan mukavasti on kelvanneet jo ennen jouluakin. Kolme paria annoin pelimannien arpajaisvoitoiksi, neljä paria sai ystäväni kainaloonsa ja tilasi vielä kahdet lasten sukat ja lapaset. Sukat on valmiina, lapaset teon alla. Kun kutoo, jää muut hommelit vähemmälle.  Vaan ei haittaa. Viimeksi kun siivoilin huushollia, vaihdoin jo eteisen matot. Eipä olis kannattanut. Koirulin tassuissa kantautuu kuraa ja hiekkaa ja havunneulasia ja vaikka mitä. Yläaulan vaalea matto menee pesuun vielä ennen joulua, olis pitänyt vaihtaa vasta lumen tultua. Mut eipä haittaa. Paskalla ei ole kynsiä, sanoi vanhat ennen muinoin. Ja vielä, että vesi on paskan lääke. No, ruma sana sanottiin niinkuin se on.  Eihän kaikki ole kultaakaan mikä kiiltää.

Hiukkasen alavierettä on pimeyden lisäksi mielessä ollut. Hyvä ystäväni, jonka kanssa vuosikymmenet tehtiin yhdistyksissä ja kaupungin luottamustoimissa, nukkui pois pitkään sairastettuaan.
Kirjoitin hänestä muistokirjoitusta ja hämmästelin vieläkin, miten hän oli tunnollinen ja ahkera  niissä lukemattoman monissa luottamustehtävissään ja lisäksi ihmisenä suoraselkäinen ja lämmin persoona. Hiljaiseksi vetää mielen ja monet muistot on pinnalla. Ja suru ja haikeus.

Positiivisiakin asioita on. Prinssipuoliso pääsee heti itsenäisyyspäivän alla leikkaukseen ja toivottavasti paraneminen alkaa vauhdilla. Meidän pariviikkoinen lomamme Vuokatissa jää tältä talvelta, mutta tuleepa taas uusi vuoden päästä. Täytyy tyytyä kylpylän sijasta pulahtelemaan pihalammikossa, joka on ääriään myöten täynnä vilpoisaa vettä ja antaa potkua päivään.

Laulupiirissä laulettiin jo ensimmäiset joululaulut. Ja kirkossa kajahtavat pian kauneimmat joululaulut, hyvä aloitus joulun odottamiseen. Mutta lunta, sitä voisi jo tulla valostuttamaan maisemaa. Vaikka vain vähänkin. Odotellaan. Ja sytytetään kynttilöitä tähän kaamosaikaan tuomaan valon- ja ilonpilkettä.

Simo on ihan samaa mieltä. Tuikkuja kehiin....

ONKO TÄÄ MIELENHÄIRIÖSSÄ?

Tää sai vissiin mielenhäiriön. Alkoi jo pitkään suunnittelemansa ikkunanpesun viime viikolla. Jatkoi sitä ikkuna kerrallaan, eilisen illan viimeisenä jo pimeällä pesaisi kulmahuoneen vielä likaisen lasinruudun. 

No joo, oli ajatus että jouluksi ja vielä hyvillä ilmoilla. Viime hetket tosin käsillä. Mutta 11 ikkunaa, kaikissa neljä lasipintaa. Onneks ei pikkuisia ruutuja, hih.

Ja mitä vielä. Tää alkoi lauantain iltapäivällä hillittömän siivouksen punaisten lasikipposten kaapeissa. Nosti ulos kaikkiaan yli 800 erilaista kipposta ja maljakkoa, pyyhki ne pölyistä, pesi lasihyllyköt ja latasi kipot ja kupposet takaisin uuteen ja entistä ehompaan järjestykseen. Kyllä nyt kiiltää.
Eikä siinä kaikki. Kulmahuoneen ikkunanpesun jälkeen kävi hän lävitse siellä olevat punaisensa. Joo, ajatteli hetken inventoivansa kipot, vaan meni laskuissaan sen verran sekaisin, että jätti noin arvioksi. Siis kaikkiaan noin tuhatkuusisataa punaista. Jep, siinä on mukana myös punaiset linnut. Muut lintuset vielä tämän lisäksi.
Mikähän ihme tään on saanut kahmimaan kippoja huushollinsa täyteen? Hyvänä selityksenä ihmettelijöille on tää itse kertonut, että pienenä tyttönä kannettiin kannokossa jenkkikassissa pää alaspäin, pipo kireällä, ei leluja, ei mitään virikkeitä paitsi käpylehmiä sammalikossa. Eipä siitä tämän kummoisempaa ole voinut tulla, hih. Tilpehöörimummi, sanovat lapsenlapsetkin.

Tää mielenhäiriö saisi toki kestää vielä niin pitkään, että tulisi pölyt pyyhittyä myös luulasisista kipoista, kanarasioista ja hevosten hyllyköistä. Ans kattoo riittääkö sinniä.

Tää pahoitti kyllä mielensä metsän kalliolla lauantaina. Jähmettyi suolapatsaaksi koirulinsa talutushihnassa, kun edessä olevassa metsikössä vilkkui punaisia liivejä. Ei, ei hirvimiehiä. Kaksi ihmistä kulki rauhallisesti polkua eteenpäin ja liiviniekat olivat vasikankokoisia irrallaan olevia koiria. Kuusi isoa koiraa irti juoksentelemassa vapaina ja villeinä. Kyllä tään sydän pompotti
ja Simo sai komennon olla ihan paikallaan. Annettiin hiljaa mennä menojaan. 
Tää kirjoitti sitten lehteen, että pitäs huolehtia myös muiden metsässä koiriaan ulkoiluttavien turvallisuudesta. Koirahan on laumaeläin ja voi saalistusviettinsä viemänä hyökätä vaikka jäniksen kokoisen koirulin kimppuun ja saada koko lauman hyökkäykseen. Tää ei olis tiennyt, mitä olis ehtinyt hyökkäyksessä tehdä. Heittäytyä Simon päällekö suojaksi? Ois vaan antanut itseään purra eikä koiraansa. On tää kahdesti jo saanut koiran hampaista aiemmin. Onneksi meitä ei huomattu ja vaara oli ohi.
Tänäisessä lehdessä oli sitten tään kirjoittaman lisäksi toinenkin koiranomistaja samassa tilanteessa, paitsi että hänen koiransa kimppuun oli tosiaan hyökätty. Hyökkääjän omistaja ihmetteli, kun hänen lemmikkinsä on aina ollut niiiiin kiltti. Että semmoinen tapaus taas. Koirat taluttimeen, sanon minä. Ja niin sanoo laki.

Tää lähtee aamulla eestaas Tallinnaan. Käy ostamassa Ortofen-voidetta apteekista ja inkivääriä talven varalle. Ja muuten vaan pasteerailee eteläisen kaduilla. Ja illaksi kotiin.

Nyt alkaa Lemmenviemä ja tää on ihan koukussa siihen. Heips taas.

ps. Lemmenviemän jälkeen tuli vielä mieleen, että miksköhän ei Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ole mahtunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon?!? Tää luki kirjan yhdessä hyssyssä, se on niin hyvin kirjoitettu, rohkea ja kantaa ottava, upeata ja elävää kerrontaa. Tarinassa oli hyvä elää mukana omien kokemustenkin kautta. Vaikka fiktiota, todelta vaikuttava perheen elämänkerta.
Ehdottomasti koettava lukuelämys. Katja Ketun Kätilö, vaikka hyvä sekin, jää monta metriä Taivaslaulusta jälkeen. Tään mielestä nyt ainakin. Oi osaispa tää vaikka neljännesosankin verran kertoa yhtä upeasti. Vaan ei sitä kaikki osaa. Ainakaan tää, mutta iloitsee kirjailijan kyvystä ilmaista tarinaa näin upeasti.

MISSÄ TULPPAANINI KUKKIVAT

Maan kääntäminen kukkamaaksi on ollut terapiaa prinssipuolisolle, joka tällä puuhalla purki saamaansa diagnoosia. Aika ahdistava on syksy ollut meille molemmille, kun elämä heittää surunmustaa seittiä päin kasvoja. Mutta onhan sitä ennenkin selviydytty ja niin uskotaan nytkin. Sairauden leima syö kuitenkin miestä kuin miestä.
Tarkkojen tutkimusten jälkeen nyt jonossa leikkaukseen jonka toivomme pian jo toteutuvan. Voi olla, että  Vuokatin viikkomme jää tänä syystalvena väliin. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Minä innokkaana istuttelin tusinamäärin kukkasipuleita käännettyyn ja lannoitettuun maahan. Oikein ryhmittelin eri sipulit ja kuvittelin, miten tuosta nousevat tulppaanit, tuosta narsissit, vierestä muscarit ja anemonet. Jokunen harvinaisempi sipuli myös löysi kolonsa kukkapenkistä, johon siirsin myös hortensiantaimen.

Lunta vaan käväisi pikaisesti  maan pinnalla kuukausi sitten.
Syksy on ollut leuto ja sateinen. Maa ei ole päässyt routaan asti kertaakaan. Silti uskoin tulppaanieni voivan hyvin kevyessä mullassa. Kunnes yhtenä päivänä huomasin, että kukkapenkissäni oli kuin istutuskoloja. Siis pyöreitä ja syviä, kuin istutuslapiolla kaivettuja. Ensin luulin, että oravat kaivavat sipuleitani, mutta kyllä asialla on olleet metsämyyrät. Vai mikä söi lähes kaikki pulleat tulppaanien sipulit?  Laitettiin verkkoa päälle. Liian isosilmäistä, sillä uusia reikiä ilmestyi vielä jäljelle jääneiden sipulipesien kohtiin.
Eipä taida tällä muorilla tulppaanit keväällä kukkia. Harmi. Onneksi jäi edes narsissit. Ja valkosipulit, joiden kynsiä painelin vielä jäljellä olevien tulppaaneiden turvaksi.

Niinpä. Kirjoittamisessa on ollut breikki, olen kyllä lukenut blogiystävien postauksia, mutta kommentoida en ole jaksanut. 
Parannan tapani, lupaan.

Piristääksemme päiviämme olemme pariin kertaan käyneet eteläisemmässä eli piipahtaneet Tallinnassa. Ensimmäinen reissu oikein deluxeilemassa hyvien ystäviemme kanssa. Ja toisen kerran sitten päiväristeilyllä edestakaisin. Ja mitäkö ostin? En paljon mitään. Polveeni apteekista edullista Ortofen-voidetta, marketista  sokeroituja inkivääripalasia torjumaan syksyn köhää. Aloitimme kyllä  jo "avantouinnin" lammikossa, sammakot ja muut ötökät kun ovat ehkä jo pohjamudissa.

Simo-koiruli on todella läheisriippuvainen. Kun jäi yhdeksi päiväksi hoitoon Tallinnan-reissumme ajaksi, eroahdistus pani koirulin vatsan sekaisin. Se on niin mamman lullukka. Sai vielä silmäänsä pienen haavan kai tienvarren jäätyneistä korsista. Käytiin eläinlääkärissä ja samalla otettiin laaja allergiatesti. Perjantaina saatiin tulokset: koirallani ei ole mitään ruoka-aineallergiaa. Olin helpottunut. Toki jatkan varovaista ruokintaa edelleenkin ja varon aiheuttamasta vatsanpuruja lullukaiselleni. 

Niin. Olen kutonut sukkia, sukkia ja sukkia. Ja pessyt ikkunoita yhden kerrallaan. Oikein yllätyin, kun eilisen illan vieraat tulivat ja sanoivat heti, että ikkunat on pesty. Mitenkähän sameat ne on olleetkaan ennen pesua, hih. Ja Simosta on kiva katsella päivystypaikallaan ulos pihalle. Jäi roikkumaan äsken  sohvan selustalle, kun minä nousin siitä koirulia tukemasta omiin hommeleihini. Eipä näy taustatukea roikkumiselleen tarvitsevan.

Nyt tätä lätinää tulikin jo melkoinen määrä. Vaikka onkin marraskuu, iloa antaa takapihan lammikon reunassa lumiasteri. Sen syvän sinililat kukat taitavat ehtiä aueta kokonaan näin leutona syksynä. Suppilovahveroita sensijaan ei ole montakaan rypästä noussut pihametsikön sammalikkoon. Vaan haitanneeko? Eteenpäin mennään, niin meni mummokin lumessa...