Tiistain aamuhämärissä matka alkoi. Taksi odotti pihalla ja kiipesimme siihen Simo kainalossa matkalaukkuinemme. Menomatkalla kyytiin poimittiin pojan perhe ja sitten kohti lentokenttää. Simo ei oikein ollut kartalla, mutta Unelman pihalla taisi jo tietää, että hyvä hoito odottaa eikä mammaa juuri ehdi ikävöidä.
Ensin lento Dubrownikiin oli tunnin myöhässä. Sainpa aikaa aloittaa sukan varren lentoa odotellessa. Koneessa jatkoin tikutusta suhteellisen kauan, ennenkuin ohikiitävä lentoemo säikähtäen kysyi, miten olin saanut tuoda sukkapuikot koneeseen. Selitin hänelle, ettei näillä tikuilla voisi pahaa tehdä, ovat bambua eivätkä metallia. Eipä sitten kutomistani keskeytetty ja sukka tuli puoleen väliin valmiiksi.
Koneen laskeutuessa kentälle tuli vähän orpo olo, sillä vuoret kentän molemmin puolin ja kiitorata laakson pohjalla. Mutta hyvin laskeutui. Perillä saimme matkalaukun hihnalta. Laukun toinen lukituskahva ja lukko olivat tipotiessään. Onneksi minulla oli laukun vyö käsimatkatavaroissa ja niin laukku saatiin vyön ja toisen lukon varassa aina hotellille asti. Tässä vaiheessa ajattelin, että mitähän sitten kolmanneksi.
Hotellihuoneet olimme pyytäneet lähekkäin, sillä toinen lapsenlapsista yöpyi meidän kanssamme. Saatuamme huoneet iloisina askelsimme portaita alas ja ylös ja alas ja ylös ja kas; majapaikkojen etäisyys oli enemmän kuin lääkäri määrää. Siinä tunti vierähti matkatavaroiden vieressä ennenkuin toinen huoneisto löytyi toista lähempää.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tyytyväisinä aloin purkaa toisen lukkonsa varassa nyyköttävää pinkinpunaista "kovakuoriaistani".
Mutta vanha kansa aina sanoi, että "yks ei mee kaheta, kaks ei kolmanneta ja kolmas ei jää parittomaksi".
Avasin puhelimeni ja luin viestin. Ystävättäreni löydös oli sittenkin pahanlaatuinen. Siinä se sitten oli. Se neljäs.
Dubrownik, ja varsinkin sen vanha kaupunki, on kyllä kokemisen arvoinen. Huonojalkaisen toki ei kannata sinne matkustaa, sillä aina on portaita, ylös ja alas. Menet minne tahansa, et voi välttyä rappujen kiipeämiseltä.
Eikä kaupunki ole ostosparatiisi, ne kaksi ostoskeskusta hotellialueen syrjässä muistuttivat suuresti itäblokin ajoista. Kroatialla on oma rahansa, kuna.
Lämpötila oli +20 ja ympärillä kaikki vihreää. Granaattiomenat, oliivit, sitrushedelmät, kaikki kypsymässä.
Sypressit kohosivat kuin vihreät kynttilät vuoren seinämissä ja pikkuruisissa puutarhoissa. Bugainvilletkit vielä lilahtavassa loistossaan.
Tässä vanhan kaupungin pikkuruisia tontteja täynnä tiilikattoisia kivitaloja ja kaiken ympärillä paksu muuri, jota pitkin kaupungin voi kiertää reippaassa tunnissa. Ja takana Adrian kirkasvetinen meri. Upea näky. Kuva on otettu vuoren huipulta, sinne noustiin köysiradalla, sillä tiet on alhaalla kaupungissa ja vain vaakatasossa.
Miten paljon kiveä on tarvittu kaupungin ja sen linnoituksen rakentamiseen aikoinaan! Mutta ennen vanhaan eli 1400 luvulta lähtien rakennettiin ihmistyövoimalla ja linnoitus suojeli kaupunkilaisia sekä mereltä että maalta lähestyvää vihollista vastaan. Kuvassa muurilla kiertäviä turisteja.
Alas vanhaan kaupunkiin "kadut" olivat näin kapeita portaikkoja. Fiikus nökötti lypsyämpärissä ja silti oli voinut kasvaa noin valtavaksi. Pojan perhe laskeutumassa alas keskusaukiolle.
Mihinkäs nyt suunnataan? Neuvonpito kujalla oli tarpeen, sillä turhaan ei portaita oikein haluttu nousta ja laskea. Askeleet olivat hioneet katukivet todella sileiksi. Ja viereisen kahvilan toilet oli mallia reikä lattiassa ja askelmerkit.
Muuria, muuria ja vieläkin muuria. Onneksi muurin kulkureitin varrella oli myös juomapisteitä. Tässä kahviossa pöydät (6 kpl) olivat kaikki tehty vanhoista Singerin ompelukoneiden jaloista. Tämä oli jätetty kokonaan pöydäksi muurissa olevan ikkunan eteen.
Onneksi kaksi ensimmäistä päivää olivat sateettomia ja onneksi vanhan kaupungin kierros älyttiin tehdä heti keskiviikkona. Myös vuorelle sodan muistomerkille noustiin köysiradalla selkeän sään aikana katselemaan huikeita maisemia yli kaupungin merelle, missä useita loistoristeilijöitä oli redillä ja laiturissa.
Edessä Lokrumin saari, missä on vanha luostari keskellä saarta. Lokrum on paikallisten kesäparatiisi, missä voi harrastaa uimista ja retkeilyä.
Vuoren päällä Roosa löysi kivan vuohen, joka antoi silitellä ja syötellä itseään mistään hälinästä välittämättä.
Muut vuohet ottivat vähän etäisyyttä ihmisistä.
Karua oli maasto vuorien ylängöillä. Ihme, että vuohet saivat siellä ruokansa nypittyä, tosin kukkapenkissäkin oli jäljellä vain istutettujen ruusujen varret. Tämä törröttäjä oli tyypillinen "kuivamuona" vuoren laella.
Asutusta ei tietenkään vuoren rinteillä juuri ollut, kaikki oli rakennettu alas meren rantaan. Tiestö seurasi lahden poukamia joten kilometrejä kertyi, vaikka linnuntietä olisikin ollut lähituntumassa.
Nyt keskeytän tämän matkakertomuksen tältä päivältä. Tarinaa ja kuvia riittää vielä huomiseenkin postaukseen. Alkuvaikeuksien jälkeen Dubrownik otti kuin syliinsä ja mielelläni siitä kertoilenkin.
Sukat lähtivät mustikkapussukoiden mukana 8 vuotiaalle pojalle "mustikkasukiksi". Kiva kun kelpasivat.
