HATSATURJANIN MIEKKATANSSI

Meidän pihapiirissä, metsän reunassa kun asustelemme, lentelee runsaasti lintuja, pieniä ja vähän isompiakin.
Rauhallista rinnakkain elämistä lintujen ja oravien sekä koirien että ihmisten kesken. Aamulla kuuntelin peippoa pihakoivun latvassa. Puolikuuta siis kesään.

Prinssipuoliso ja Simo olivat "metsäilemässä" motarin takana kallioilla. Minä selasin päivän postia. Yht´äkkiä alkoi kuulua hurjaa rääkymistä pihalta. Närhit lentelivät kirsikkapuun ympärillä ja maassa räpisteli iso lintu ikään kuin olisi tarttunut verkkoon. Mutta eihän siellä ole muuta kuin metallista aitaverkkoa jänisten varalle! En saanut selvää, mikä oli hätänä ja rääkyminen vaan jatkui. Sukelsin kumisaappaisiini ja menin pihalle lähemmäksi. Maasta nousi haukka kynsissään omakokoisensa närhi. Muut närhit mekastivat edelleen ympärillä. Haukka jaksoi kantaa saalistaan  pihan laitaan männyn oksalle, mistä sen kuitenkin toisten närhien häiritsemänä pudotti. Siellä se maassa makasi reporankana surkeassa kunnossa oleva lintu.  Myttynä.
Koivet oikosenaan. Lähdin hakemaan kameran.

Sillä välin närhi oli noussut jaloilleen. Ei liikahtanut paikaltaan, vapisi vain. Kuka tahansa vapisisi, jos niin paljon päähän hakattaisiin.

Eipä liikahtanut paikaltaan poloinen, vapisi vaan kuin horkassa. Muut närhit jättivät kaverinsa. Niinhän se muuten on ihmistenkin kanssa...pää veressä jää uhri yksin vapisemaan.

Mummoni ennen vanhaan lauloi:  varikset ja närhit ja paskalinnut ne on minun lintujaani.... enkä sitten muista että miten jatkui. Tarpoessani polveen asti ulottuvassa lumessa närhiä kuvaamaan tuli tää mummon laulu mieleen. Toinen laulu; pii-pi pii-pi pii, ei kanna siipi, siipi, sii pyöri myös mielessä. Eihän tästä enää närhiä tule ja toisaalta niitä on syksyllä taas tuplasti enemmän kuitenkin. Niin muuten haukkojakin, pesivät tuossa ihan lähikuusikossa. Ja ropelihäntiä eli harakoitakin on Simon harmiksi puoli tusinaa vähintään pihapiirissä.

Onneksi prinssipuoliso ja Simo olivat jo tulossa. Huikkasin, että tämä närhi on toimitettava närhien taivaaseen, sillä se ei enää selviä lentoon, siivet ja pää on niin hakattu. Prinssipuoliso lupasi hoitaa asian.

Palasin kirsikkapuun alle kameran kanssa. Aitaverkossa oli tukuttain höyheniä. Ehkä siinä sai oman osansa myös haukka. Mutta närhin nokka ei ole petolinnun terävä nokka, joten närhi oli altavastaajana.

Ja kun laulut mielessä pyörii, olkoon viimeisenä tää: ja miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain, kuin pihapiirin närhestäkin untuvia vain.

Sielläpä tuuli niitä höyheniä riepoo. Närhiä ei enää haukka riepottele. Haukka etsii uutta saalista. Sehän on elämän laki.

KERMAN KERA SIITÄ SAA...

Kerman kera siitä saa kaksinverroin parempaa! Tämä mainoslause on iskostunut takaraivooni. Vaikka mieluimmin lorautan kahviini kevytmaidon, nekoista en ole päässyt irti. Muutamia nekkoja olen kai täällä blogissakin näyttänyt aiemmin. Tänään tuntui siltä, että nekoista saisi vähän asiaa aikaan.

Lienenkö "suuruudenhullu" kun maitokannuja nököttää keittiön kaapin päällä pitkä rivi. Mutta pikkuruiset kermanekat, ne vasta söpösiä ovat. Muutama vuosi sitten en millään päässyt kirpparilla niiden ohi. Ja vaikeata se on vieläkin. Onnekseni harvemmin löydän kirpparipöydältä nekkaa, jota ei jo hyllyssäni olisi.
Nämä ovat niitä minikokoisia.

Tässä hyllykössä on muutama Kuznetsov-tehtaan retanekka, pieni osa Arabian ja loput "sillisalaattia"  merkillä kunhan keräsin... ja alahyllyssä koira-, kissa- ja lehmänekkoja.

Kirppareille kierrellessä tulee joidenkin tavaroiden kohdalla mieleen lapsuusmuistoja. Niinpä sitten nostalgia valtaa tilan järjen käytöltä. Ja eikun reppuun. Yksi tällainen tapaus oli isohko lasinen kermanekka, ruutuun prässättyä lasia. Ja monta muuta. Nää uudemmat grapponiat ja apilat ja muut eivät sielua sykähdytä, vaikka nekin on poimittu kokoelmaan.

Vanhoja lasisia nekkoja ripustin keittiön ikkunaverhoksi. Eipä taida olla muualla kuin yhdellä akalla Pietarissa, sanoi mummokin aikoinaan. Ans kattoo. Olis näköjään paitsi ikkunan- myös verhojen pesu. Pimeällä otettu kuva heijastaa ikkunasta, ei niitä nekkoja ole kuin yhdessä rivissä sentään.

Punaisia nekkoja on löytynyt ihmeen monta. Sokerikkoineenkin muutamia. Toisaalta on hauska metsästää paria jo löytämälleen nekalle tai sokerikolle. Myös luulasisia nekkoja ja sokerikkoja, samoin kuin turkoosina on muutamia. Posliininekkoja sitten enemmänkin. Kahvikupitkin pääsivät kuvaan!

Yhtenä mieluisimmista on tämä vanha vaakunakuvioinen sokerikko-kermakko setti. Yhden tällaisen nekan olen nähnyt Hommanäsin kartanossa takan reunalla koristeena. Kun kerroin, että minulla on myös sokerikko,
se kiinnosti kovasti. Huutiksesta löysin joskus vuosia sitten myös tähän sarjaan Iittalan lasilautasen.

Valitettavasti vain yksi lautanen on osunut tielleni. Yritin kuvata sitä ikkunaa vasten ja sormeni jäivät reunaan!

Ettei nyt ihan menisi kermakkolinjalle, on kerrottava, että prinssipuoliso osti minulle tänään pinkin marimekkolaisen kulhon. Samanvärisen kanarasian olin löytänyt Robbarista pari päivää sitten. Nyt on niin pinkkiä, niin pinkkiä, että!

Tässä osa tilpehöörimummin keräämästä nekkakokoelmasta. Laskemisen olen lopettanut, riittää jos muistan reissuillani nekan nähdessäni, että onko se jo hyllyssäni vaiko ei. Nekkoja on vielä muutaman hyllyn  verran kuvaamatta, mutta eipä makeata mahan täydeltä, sanoi mummoni ennen vanhaan. Tosin tuo pinkki väri on aikas mageeta!  Vaan olispahan  vasaralle töitä tiedossa, hih. Koskahan pääsisin vähin erin pohdiskelevampaan postaamiseen, nyt tää näyttää inventaarion tekemiseltä. Hm.

MISTÄ TUNTEE...KEVÄÄN

Aurinkoinen päivä. Viimeinen laulupiirin tunti. Pyykit kuistin ulkonarulla kuivumassa. Uudet punaiset kumisaappaat. Keltaisiin kukkiin puhjenneet pikkunarsissit. Eikö näistä jo kevään tuntisi?

Aikuisten oikeasti, pihan lumikasat ovat alenneet ja takapihalla pikkulammikkoon odotellaan jo sammakoita.
Ei aikaakaan, kun jo päitä pylkähtelee veden pintaan. Ensimmäiset hyttyset jo inisivät eilen illalla lammikolla.

Kuvan alareunassa on vielä  l u n t a !

Kyysäsin laulupiirin tytteleitä paluumatkalla Robbariin. Poikkesin itsekin katsastamaan kumisaapasvalikoimaa. Kainaloon tarttui ihanat punaiset nokialaiset. Kyllä nyt passaa lätäköissä hypähdellä koiraa ulkoiluttaessa.

Maksoivat kyllä, mutta toivottavasti kestävät. Niistä halpiskumssareista olen saanut tarpeekseni. Hajoavat, paikkasin, paikat ei pysy. Että annan olla viimeinen kerta kun niitä kassiini sujautan.

Makeet, eikös? Ja tuntuvat jalassa niin lutusilta.

Muutakin tarttui kaupasta mukaani. Olen hurahtanut kanarasioihin. Nyt siellä oli vihreitä ja keltaisia, pinkin punaisia, vihertäviä....jne. Pitihän niitä pääsiäisen kunniaksi kerätä korillinen.  Ja lisää keltaisia pikkkunarsisseja. Eilen ostetut ovatkin avautuneet täyteen loistoonsa.Nehän kuuluvat kevääseen. 

Pajunkissoja! Ovat vaan todella korkealla latvuksissa takapihan reunustalla. Kauniimpia siellä kuin maljakossa. En viitsi kiivetä.  Kevät!

Lampsuttelin uusilla kumssareillani  uimalammikolle asti. Jään päällä vettä yli kymmenen senttiä. Ei enää houkuttele avantoon, kohta voi jo polskutella avovedessä.

Pihassa yläpuolellamme kuului siipien havinaa. Metsäkyyhkynen teki lentonäytöstään aivan ulko-oven edessä  koivussa istuvalle puolisolleen. Simo tietysti riemastui ja oksalta kuului vain phu-huu. Harmi, kameraa ei taskussa ja kun sain koiran sisälle ja kameran ulos, koivun oksalla ei enää ollutkaan ketään. Kyyhkyspari pesii tässä pihan reunassa joka kesä, joten ovat uskollisia paikkalintuja.

Näitä isoja "kyyhkysiä" kaartaa joka iltapäivä juuri ennen klo kolmea ylitsemme kohti Seutulaa. Niistähään voisi aina kellon tarkistaa, viimeinen ylittää kattomme viittä vaille.

Tästä kuvasta voi hyvinkin päätellä, miten tarpeelliset kumisaappaat tähän aikaan ovat. Ja ehjät kumisaappaat.

Sulaneissa kohdissa virtaa vesi solkenaan. 

Kevät on hieno vuodenaika. Kukkapenkistä paljastui jo huopakeltanoiden karvaiset lehtitupsut ja neilikoiden latvustot. Onnenpensas on vielä länässä, juhannusruusu noussut - ihme kyllä - pystysuoraan. Miten käynee uimalammikon reunustan pienille kuusille, olivat vielä lumen vankeina ja painuneet luokille. Luokki? Se hevosen valjaisiin kuuluva puolikaari. Hm.

Aurinkoisia kevätpäiviä, niitä on luvassa. Iloitaan keväästä. Muurahaispesässäkin on jo melkoinen vilske.

Ja taivas, huikaisevan sininen. Vain yksi pilvenhattara. Vaan eipä siitä ole haittaa!

AURINKOINEN SUNNUNTAI

Ilo on kimppu tulppaaneja!   Sain eilen ystävältäni keväisen, keltaisen kimpun. Nyt ovat jo aukeamassa täyteen loistoonsa. Kiitos ystäväni, teit päivästäni iloisemman.

Keltainen väri tuo mieleen lähestyvän pääsiäisen. Toivottavasti silloin lumet ovat jo niin alentuneet, että kukkapenkkien ruopsuttaminen voisi alkaa. Nousisi pihallakin - ja mökin pihalla -  multaan piilottamani tulppaanin mukulat kukkimaan. Ensiksi tietysti krookukset!

Pääsiäisnoidat lienevät jo liikenteessä. Meillä tämä noitarouva on lennellyt tosin koko vuoden, minusta se on niin söpö luutamummo, että en ole häntä ja kissaansa edes pois ottanut liitelemästä.

Tuima on ilme, mutta noidallahan pitää olla naama näkkärillä! Oisko muuten noita?

Tänään on aurinkoinen päivä. Ehkä tämän kevään lämpöisin. Meillä tämä sunnuntai meni kansalaisopiston vuosijuhlassa. Harmittavaa oli, että bussivarmistus oli jäänyt tekemättä ja siellä sitten seisoimme opistotalon pihalla ihmettelemässä koko joukko.  Vihdoin saatiin bussi paikalle ja myöhästyttiin puoli tuntia juhlan alusta. No, olivat kyllä odotelleet kun tiesivät meidän ongelmastamme.

Juhlassa oli monen moista ohjelmaa, puheita, itämaista tanssia, meidän lauluesityksemme ja kunniamerkkien jakoa. Prinssipuolisosta tuli nyt jälleen merkitty mies. Kylkimyyryssä kulkeminen taitaa olla vakio, hih.

Hehkuva ruusu kuuluu aina myös "pakettiin". Mietin siinä penkissä istuessani, että huh-huh. Kolme vuosikymmentä. Kauankohan tää mies jaksaa paahtaa. Mutta mitäs kun on vielä terve ja halu tehdä tätä työtä, niin eteenpäin kuin mummo lumessa. Ja vuosi aina kerrallaan. Rutistus merkilliselle prinssipuolisolle mitalista.
Hyvällä omallatunnolla juotiin opistolaiskunnan tarjoamat täytekakkukahvit. Hm. En vaan voinut vastustaa...

Kotona odotteli malttamattomana koiruli päivystyspaikallaan. Riemu oli rajaton kun tulimme kotiin ja Simo pääsi pihalle. Loppuilta onkin sitten lököttelyä. Eikä muuta makeata kuin korkeintaan hedelmiä. Siis mulle.

 Kuka sanoikaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä? Kunpa pysyisinkin päätöksissäni.

LINNOISSA KREIVIEN....

Oli tuo edellinen postaus niin vessavoittoinen, että nyt on pakko pistää uusi perään. Niinpäs. Olen kyllä itsekin ihmetellyt tätä harakkamaista mieltymystäni kaikkeen kauniiseen ja kiiltävään. Jaapa-jaa. Oliskohan selitys siinä, että sota-aikana synnyin, jenkkikassissa kannettiin pää alaspäin, pipo tiukalla ja leluina käpylehmät. Siitäkö jäi ikuinen kaipuu kaikkeen kauniiseen?

Prinssipuoliso toteaa välillä, että minusta olisi tullut oiva metsurin vaimo. Niin varmaan oliskin. Joskus ihan aikuisten oikeasti mietin, että pieni mökki kaukana kaikesta olisi minun mielenrauhalleni sitä kaikkein parasta.
Voisin pitää paria kuttua ja elää vaatimattomasti. Ja kyllä prinssipuoliso metsurin hommat taitaa, niin monesti on moottorisahaan tarttunut. Haaveita vain. Ei tullut takkia, tuli tuluskukkaro niinkuin tarinassa Hiiri kissalle räätälinä.
Tänne jähmetyttiin kaupungin laidalle liki moottoritien liittymää.

Mutta siitä kauneuden kaipuusta. Yhteen aikaan kiersin paljon huutokaupoissa. Ja ostelin kristallikruunuja. Ei, ei nyt kaikki kultaa mikä kiiltää. Mutta silti. Yhden kruunun raahasin Prahastakin. Mun huusholli näyttää hupaisalta, erilaisia kattokruunuja roikkuu etenkin emännän ilona. Lienenkö ihan viisas.

Tähän roikkuliin liittyy tarina. Oltiin muutettu 80-luvulla rakentamaamme omakotitaloon. Piti saada olohuoneeseen lamppu. Olin ihastunut tähän malliin paikallisessa tavaratalossa. Käytiin se hakemassa ja varjelin sitä auton takapenkillä istuen ja roikottaen kotimatkan, ettei lasikyyneleet vaan rikkoutuisi. Saatiin ehjänä kotiin. Lähdimme samantien liikenteeseen uudelleen. Ajoimme risteyskolarin, minä sairaalaan naama asfalttiviiruja täynnä. Olisin voinut kyllä lennähtää siinä ylempiin kerroksiin jo, mutta ei ollut aikani vielä lähteä.
Siksiköhän tämä kattokruunu on vieläkin minusta kaunis?

Tämän raahasin Prahasta ja tulli oli todella epäluuloinen palatessani Seutulassa. Nyt tämä kerää pölyhiukkasia ruokapöydän yläpuolella.

Tämä huusi nimeäni rautalampilaisessa huutokaupassa. Ihastuin näihin vaaleanpunaisiin riippuviin kyyneleen muotoisiin lasipuikkoihin. Harmi, että parista niistä on varsi katkennut enkä tiedä, löytyisikö varaosia mistään.

Tää on jostain kirpparilta ostettu. Lisäilen tähän aina irtonaisia kristalleja ja punaisia lasipaloja. Muistelen, että joskus Elanto myi samantapaista jäsentarjouksena, tai sitten ei.

Tämäkin on huutokauppalöytö. Piti ostaa kun halvalla sai. Niinhän se useimmiten menee.

Tässä on siivoojan painajaisuni. Kun nämä palaset yksitellen fairyvedellä peseskelee, tietää lampun putsanneensa. Mutta sitten se on puhtaana aika kaunis. Vai mitä mieltä?

Kun tuo meidän kulmaus on niin aurinkoinen ja kesällä kuuma, sinne on laitettu pyörivä tuuletin-valaisin. En ole vielä löytänyt tuulettavaa kristallikruunua, hih. Tällainen tyylirikko muuten tyylittömässä valaisinrepertuaarissani.
Kyllä nää aikas hurjalta näyttää vieraan silmissä, mutta minä olen niihin niin tottunut, että eivätpä haittaa. Siinähän roikkuvat. Minun ilokseni. Sillä kotini on linnani. Vaikken nyt kreivitärkään, hih.

MIELIKUVAHARJOITUKSIA

Vettä sataa. Lumet alenee. Säätiedoissa kerrottiin lunta olevan täällä meillä päin vain 8 senttiä. Ja hups, sanon minä. Vein koiraa pissalenkille takapihan metsikköön. Polkua on poljettu koiran tepsutella.  Eipä kestänyt reunat koiraa eikä polun keskustakaan meikämummelia. Polvea myöten upposin märkään hankeen. Kun kumisaappaat eivät pidä vettä ja keskellä polkua isoja vesilammikoita, takaisin pihalle vaan. Kolme oravaa sai Simolta kunnon haukut ylempiin oksiin lintulaudalta. Kuistille oli yöllä satanut muutaman sentin verran lunta. Märkää, märkää.

Koskaan ei tunnu olevan hyvä. Jos ei ole maa jäässä, on kärsä kipeä niinkuin entisellä possulla. Pitäskö purtilo kipata kiukuspäissään nurinnarin? No ei tietenkään. Josko odoteltais vaan auringon pilkahdusta.

Pitäs olla lehmän hermot. Rauhallisesti antaa murheiden mennä. Josko murheita ovatkaan.
No aikuisten oikeesti, hyvällä mallilla on elämä kunhan sen vain oivaltaa. Ja keksii hyviä syitä nostaakseen mielialaa apeuden alhosta. Mielikuvaharjoitus toimii minulla näin:

Niemen nokka. Mökki. Polulle ja tipahtaneita keltaisia lehtiä. Keväällä ensimmäinen tehtävä on lakaista lehdet kompostiin multautumaan uudeksi ravinteeksi.

Kivi käskee kiertämään, ei kiroamaan. Vaikka onkin lähes keskellä vessapolkua.

Itse suunnittelin ja melkein rakensinkin tämän "kirkkovessan" hotelli helpotukseksi. Sarjassa jo kolmas.
Syystä, että ensin mökkiä rakennettaessa tarvittiin ja naulattiin "pikapuusee".  Muutama vuosi sen jälkeen vanhimman lapsenlapsen - oli silloin ehkä 6 v - kanssa mummi näperteli uuden pikkuvessan. Lapsi kysyi: Mummi, mitäs jos joku luulee että tää on leikkimökki?  Hih. Leikkii sitten kakkaleikkejä!

Siellä se "leikkimökki" kököttää vielä varavessana kompostikasan takana. Kompostin alla on siistauskangasta.

Mökin yhteydessä oli alkujaan pikkuinen sauna ja pukuhuone. Vähitellen - kun aina mökillä pitää jotakin myllätä - kypsyi ajatus saunan rakentamisesta erikseen. Tuumasta toimeen, kynä käteen ja saatiin sauna, kuisti ja saunakamari. Ja mökkiin sain puuhellan pikkuiseen keittiöön eli entiseen saunaan. Pukuhuoneesta tuli eteistila keittiöön, sinne mahtuu pieni pakastin ja varajääkaappi.

Nukkuma-aitankin piirsin ruutupaperille itse ja paikallinen hirsiveistäjä sen sitten pystytti. Rannan puolella on ollut pojan ja miniän nimikkoaitta, ylempi aitta on vaateaittana. Nyt on nuorilla oma mökkinsä lähituntumassa, joten vieraat voivat aitassa yöpyä mukavasti. Kuvassa prinssipuoliso aloitti ruusutarhan pohjan kääntämistä.
Pääsiäisenä on suunnitelmissa kaataa ympäriltä isoja koivuja varjostamasta. Toisaalta minä viihdyn kyllä enemmän metsässä kuin aukealla...

Ja Simo kyllä viihtyy mökillä, vaikka ressukka on pakko pitää juoksuhihnassa, kun veto on kova naapurin tyttökoirien luokse.

Jokaisen talven jälkeen koittaa kevät, vapun jälkeen jo odotellaan kesää ja juhannusta. Niin tänäkin vuonna. Ja ettei aika kesään tuntuisi toivottoman pitkältä, mielikuvissan voi aina vaellella niemennokassa...kun siellä on kaikki ominta itseäni. Kaikki pytingit mökkiä myöten, juuri sellaisia kuin itse halusin. Toteuttamatta on vielä se "lintupönttö" rantapuihin, niin iso, että siellä voisi jopa nukkua. Ja sitten tietysti lettukeittiölle pitää saada katto. Ehkäpä jo tulevana kesänä. On se vaan niin kiva työleiri, koskaan ei tule liian valmiiksi...

Rantaterassi on pian auki. Siinä on hyvä istua ja katsella sielunmaisemaan.

Toistaiseksi vain mielikuvituksessa. Varmasti myös Simolla. Ainakin naapurin tyttökoirat ja pihan oravat.

LÄHEISYYS LÄMMITTÄÄ

Kuvahaaste otettu vastaan: Kiitos Tuuletar. 

Siispä neljännen kansion neljänteen kuvaan. Eipä hätääkään. Kansiothan voi laskea alkamaan joko alusta tai sitten loppupäästä. Ja niin löytyi tämä "läheisyys lämmittää" -kuva. Tämä keramiikkapariskunta löytyi myyntipöydältä sepramarkkinoilta Haminassa (joskus siitä postasinkin). Tähän tekstiksi sopisi varmaan myös palindromi TOSI ISOT TISSIT, TOSI ISOT.  Vaikka ei nää nyt niin tosi isotkaan. Minusta vaan palindromit, muutkin kuin SAIPPUAKAUPPIAS ovat hauskoja, luetaanpa ne mihin suuntaan tahansa.