KORPPIEN YLILENTO

Asumme metsän laidassa ja monien lintuparvien reitti kulkee yläpuolellamme. Vaikka korppi on salokorpien lintu alkujaan, näyttää olevan jo niin urbaani siipiveikko, että tavantakaa lentää musta pariskunta pihan yli. Motarin takana kalliopuissa niitä näkee suhteellisen läheltä. Minä aina vähän hätkähdän  korpin nähdessäni, sanotaanhan sen olevan pahanilman lintu. Korppien kaartelu sai myös Simon ihan täpinöihin pihalla minun työnnellessäni litimärkää, painavaa  katolta pudotettua lunta vähän kauemmaksi kulkuväylältä.

Vitsi, korppi yläpuolella!

Kyllä minä sinulle haukun!

Sinne meni, mokoma!

Voi ei, toinen jo tulossa!

Jaa, että sama reitti! No mene nyt sitten.

Miten paljon tuota lunta oikein  pitää tiputella katolta!

Parasta on lököillä lämpimässä mamman tuolissa ja ottaa vaikka nokoset!

Eikä haittaa katolta putoavien lumilauttojen ryske ja rytinä, yöllä sitä säikähdin ja haukuinkin, mutta nyt näen päiväunia pihan yli lentävistä suurista mustista linnuista. Lentäkää vaan siitä matkoihinne, korpit.

Mamma kyllä herättää sitten, kun ruoka odottaa kupissa....

SATAA, SATAA, ROPISEE....

Iltamyöhällä eilen havahduimme huomaamaan, että metsän puoleisella kattolappeella oli lunta hirvittävän korkea nietos. Tuuli oli nietostanut sitä pohjoisenpuolelle ihan urakalla ja päätettiin heti aamulla pistää talkoot pystyyn lumen pudottamiseksi.

Apujoukkojen tullessa prinssipuoliso jo oli itse noussut katolle lumilapioineen. Urheilumiehiä, sanoisin, sillä eipä kiinnittänyt köyttä varmuuden vuoksi. Vesisade tiivisti luminietosta ja jalka piti. Mutta sittenkin. Onneksi poika nousi katolle avuksi ja homma luisti kahteen pekkaan lunta heitellessä. Alhaalla sitten toinen joukko kolasi lunta kuistilta. Yhteistyö on voimaa. Huomenna on vuorossa autotallin katon puhdistaminen.

Rasmus heitteli kuistilta lumikerrosta alas takapihalle.

Minä pysyin keittiössä ja pyöräytin talkoolaisille tonnikalasta ja riisistä ruokaisan piirakan sekä tietysti mustikkapiirakan jälkkäriksi. Hyvältä näyttivät maistuvan molemmat. Syötyä tekivät kullekin kehon rasva-analyysin koneella, joka kertoi myös jokaiselle kuntoa vastaavan iän. Hauskaa oli, vaikka kukaan ei varmasti itseään niin  koneen nuorentamaksi uskonutkaan.

Kysyin, kelpaisko kenellekään lumilapiolapaset. Roosa halusi pienimmät ja kaupaksi kävivät myös kaksi muuta lapasparia. Pitää miettiä, vieläkö puikot otetaan helisemään. Lankoja vielä on.

Lapasten malli on ikivanha rukkaslapasten malli. Ennen kotona niitä neulottiin harmaasta kotikehrätystä villalangasta ja rukkasten sisällä pidettäviksi. Vähän pitensin vartta ja kavensin lapasen leveyttä.

Maxim Leon kirjan Talviuni Berliinissä sain loppuun. Hurjan mielenkiintoinen kirja minun lukea jo vaikka senkin vuoksi, että osa sukulaisistani jäi silloisen DDR:n puolelle, eikä heillä ollut yhteyksiä serkkuihin Hampurissa.

Muutamia vuosia sitten tapasin Varnan hiekkarannalla vanhan miehen, joka istahti aurinkotuolini viereen juttelemaan. Hän oli myös jäänyt rajan itäpuolelle, missä toiminut autonkuljettajana . Vastauksena kysymykseeni, mikä on muuttunut muurin murtumisen jälkeen, mies kertoi, että ennen oli elämä turvatumpaa jos vain toimi niinkuin järjestelmä vaati. Itse ei tarvinnut huolehtia, sillä puolue piti kaikesta huolta. Samaan päätelmään voi tulla kirjan luettuaan. Se, mikä monelle merkitsi vapautta elää ja sanoa mielipiteensä, saattoi toisille olla uhkana ja epävarmuutena. Järjestelmän vankina neljä vuosikymmentä oli riittävän pitkä aika oma-aloitteisuuden ja sanavapauden tukahduttamiseen. Niin, ongelma on karrikoiden sama kuin pitkään häkissä olleilla villieläimillä takaisin luontoon laskettaessa. Saattaa olla huono vertaus (sic.)

Ulkona on plussalla, sade tulee silkkana vetenä.  Yöpakkanen saa tienpinnat liukkaiksi ja vaarallisiksi. Kumisaapaskeli, kukahan keksisi nastat alle.

TALVIPÄIVÄ PERJANTAI

Aamulla prinssipuoliso lähti eteläiseen tasavaltaan hoitamaan asioita ja ihmettelemään kruunun vaihtumista euroon. Veimme hänet Simon kanssa bussiasemalle ja auton oven sulkeutuessa miehen jälkeen koiruli itki kotiin asti. Miten siitä nyt on yhtäkkiä tullut niin prinssipuolison koira?!?  Itku kuitenkin unohtui, kun otimme aamua vaakatasossa lukien M Leon Talviuni Berliinissä joululahjakirjaani.

Puolilta päivin tehtiin pitkä lenkki, tie oli onneksi aurattu molempiin suuntiin eikä liikennettä lainkaan, ihme.  Oltiin todella reippaita ja uhmattiin lumisadetta,  meille molemmille teki hyvää taivaltaa raittiissa ilmassa.

Tultiin lenkiltä märkinä mutta onnellisina kotiin. Ulkona satoi mannaryynilunta, joka tarttui anorakin jokaiseen mutkaan ja villamyssyyn. Illalla on tiedossa lumitöitä. Mannaryynilunta sataa ja ollaan hieman miinuksen puolella. Lenkillä tuli vastaan Simon tyttöystävä suuren poikakoirakaverinsa kanssa. Näiden koirien matte ei anna Simon nuuskaista typykkää ja siitäkös Simo sitten nosti armottoman äläkän tien toisella laidalla. Haukkui vielä, vaikka typyli oli jo mennyt matkoihinsa. Tämä samainen koiranomistaja ärähti meidän kohdalla viime kesänä, kun Simo karkasi takapihalta heidän peräänsä. Simo on yleensä aina pihallakin hihnassa, mutta kukapa ei tilaisuuden tullen ryntäisi typyjen perään, varsinkin kun tiettynä aikana ei mitenkään voi viettiään vastustaa.

Päivä on suhteellisen lyhyt ja lumisade sitä vieläkin harmaannuttaa. Pihalamppu syttyy hämärän tullen ja valaisee sinistä hetkeä. Oli äsken ihan pakko kuvata tuo hetken sinisyys ja valtava lumikakku lampun päällä.

Aamulla tehtyjen lumitöiden jälkeen sataneessa lumessa näkyvät vain koiran ja minun jälkeni. Lumihiutaleita ilma sakeanaan. Lumikolan varteen on siis tartuttava. Siis talonmiehen hommia, kunnes mies, joka meillä asuu, saapuu iltalaivalla. 

Lapasten kutomisen vimma ei hellitä. Keränpohjia on vielä ja kun en näköjään osaa ilman kutiletta istua katsomassa lemppariohjelmia, niin tumppuja syntyy. Tiedä häntä, kelpaavatko kenellekään, mutta kunhan aikani kuluksi telkkaria katsoessa syrssään. Ensi viikolla loppuukin joululomat ja alkaa normaali viikkorytmi.

LOP-LOP-LOPPIAINEN

Tänään taivas hiutalehtii ja lämpötila juuri nollan alapuolella. Aamuhämärissä luminen polku petti jo jalan alla tarpoessani kohti mustaa aukkoa metsän reunassa. Avantoa ei tarvinnut paljon avata, vain reunoista oli hieman kaventunut. Mutta olo autuas ja hyvä alku loppiaispäivälle pulahtaminen kylmään veteen.

Kastellessani viherhuoneessa huomasin perhosorkidean nuppujen avautuneen. Koskaan aikaisemmin en ole saanut niitä uudelleen kukkaan, tyhmyyksissäni olen heittänyt ne roskikseen kököttämästä. Nyt puhtaan valkeat kukat ilahduttavat.

Ja toisessakin kukkavarressa versoo nuppuja. Joulukaktus sensijaan on palannut arkeen ja pelkkään vihreyteensä.

Viimeiset joulukoristeet ja tontut muuttavat tänään vuodeksi kaapin laatikkoon. Näitä veitikoita on makoillut ja puuhaillut joulun ajan ruokapöydällä ja keittiön työpöydällä. Nyt ovat kasassa valmiina säilöön.

Joulu on ohi. Onneksi. Nyt odotellaan ensin pääsiäistä, sitten vappua ja vihdoin juhannusta.

Loppiainen menee lorvaillessa. Tosin olemme saaneet kutsun päiväkahville yli yhdeksänkymppiselle ystävällemme, joka puolestaan saa pussin mustikoita ja tyrnimarjoja tuliaisiksi. Simo jää kotiin ja koirulin käpälään kudoin pitkän sukan, ei meinaa koiven kalvaminen millään loppua. Ensimmäiset on jo parantuneet, mutta poikapa jältti uuden läiskän polvensa yläpuolelle. Nyt on sukka jalassa eikä nuoleminen onnistu.

Tuossa Simo loikoilee korituolissa, on aina täällä alakerrassa lähellä, kun minä olen koneella näpyttelemässä.
Se poika osaa ottaa rennosti, oli joulu tai loppiainen.

Välillä toki valppaana seuraa, mitä ympärillä tapahtuu. Käpälä on käärittynä ja helposti kyllä antaa sitä hoitaa.

Ja amaryllis. Se on avannut kaikki kukkansa hehkuttaakseen jouluajan viimeistä pyhäpäivää.
En malta olla laittamatta vieläkin kuvaa tästä upeasta joulukukasta.

Niukasti olen sitä kastellut, joten varsi ei ole kovin kasvanut, ainoastaan kukat auenneet.

Jess. Nyt on aika laittaa tämä joulu naftaliiniin. Viimeiset joulusuklaat toivottavasti joku muu kuin minä napsii poskeensa. Minä päätin karttaa kaloreita.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi joulu on joka vuosi. Päivä alkaa pidentyä ja ajatus lentää kevättä kohti.

KÖLLYKKÄKERHO

Vuoden vaihduttua iskee valtava hinku jenkkakahvojen sulattelemiseen. Kuntosalit ja kituutuspenkit pursuavat zumbaajia ja uimahallin kuntouintirata vesijuoksijoita. Hyvä näin. Ja joka lehdessä on ohjeita ja vihjeitä ja taulukoita ja laskureita. Mutta, mutta.... Ei sitä tietoa puutu, puuttuu vain sen soveltaminen omaan henkilökohtaiseen elämisentapaansa.

Vuosia on jääkaappini ovessa ollut kaikenlaisia vihjeitä:

- tai sitten ollaan liian heikkoja diettiä varten!

Ja näin Hirmuisilla:

Ei ole helppoa Helgallakaan, jos nyt ei sitten Haraldillakaan. Ja taas kiloista kysymys.

Tässähän on perustotuus. Olet sitä mitä syöt, ja jos syöt kaiken, mikä ei karkuun pääse, kilot kertyy.

Vaan jos et sitten millään saa otetta terveempiin ja laihduttaviin elämäntapoihin (siis 5 %:n painonpudotus jo auttaa verenpaineessa ja diabetesuhkassa, sanotaan), niin sitten on vaan tyytyminen tähän arkiseen mantraan:

Vaikka toteutuessan tämä olisi kyllä karhunpalvelus ystävilleni! Huh. Siis pakko itse yrittää jättää muutama kilo vaikka karkuun juosten ja pois köllykkäkerhosta.

TONTUT JA MINÄ

Toinen tammikuuta. Aurinko nousee pellon takaa ja antaa aamuhetkeen aavistuksen päivän pitenemisestä.

Joulu on takana ja uusi vuosi alkanut. Jouluun kuuluvat  tontut joutavat viimeistään loppiaisena takaisin kaapin laatikkoon odottelemaan seuraavaa esille ottamista.  Viivyttelen niitä kuitenkin esillä kuin säilyttääkseni joulun tunnelmaa...

Virolaisen Anu Rauan kutomat koiruli ja kettu kuuluvat tonttujen kera jouluun. Tässä ne nököttävät ystäväni SinikkaHelenan lasilautasella. Upeata käsityötä kaikki kolme!

Tonttutyttöjä ja -poikia löytyy ympäri huushollin, niitäkin kutsuu jo Sinivuorten yö. Vai oliko se niin, että "tonttupa öin alla lattiain kultakenkiä naulaa.." joten odottamaan uutta joulua.

Jouluseimi jäi tänä vuonna ottamatta esille. Siitä puuttuu pari eläintä, koska pikku neiti siirsi ne vuosia sitten leikkiinsä laitumelle toisten eläinten joukkoon, eikä ne löytäneet enää takaisin seimelle. Vaan eipä hätää.

Tämä ukkotonttu on Simon mieleen, siksi sen täytyy oleskella koirulin saavuttamattomissa. Kaappiin joutuu sekin vuodeksi. Ja kuusi kynttilöineen, vaikka ei neulaset tästä minikuusesta varisekaan.

Tämä jäi tänä jouluna ainoaksi kuuseksemme, sillä ulkona on niin paksu lumikerros, että kynttilöiden kiinnittäminen pihatuijaan jäi, eikä kuistillekaan tuotu kuusta sitä varten. Tämäkin siirtyy alakertaan varastoon.

Pöydälle jää joulukukat. Upea amaryllis teki toisenkin  kukkavarren ja siinä on neljä nuppua avautumassa.

Tilpehöörimummin huusholli palautuu "normaaliin" arkeen. Orkidean nuput pullistelevat talviauringossa ja steviakin on selvinnyt tähän asti keittiön ikkunalla. Auringonvalo herättää vähitellen kaikki kasvuun ja antaa lupauksen uudesta keväästä ja kesän lämmöstä. Tonttujen aika on taas ohitettu.

Vaikka toden sanoakseni olen antanut itselleni luvan tonttuilla läpi vuoden......hih.

SATTUMA

Voi hyvät hyssyrät tätä sisäistä hykerrystä. Vuosia, vuosia olen pähkäillyt että miten se oikein meni ja mikä se oikein sitten oli. Se meidän häävalssimme. Sen sävel pyöri aina alitajuisesti mielessä ja nuottejakin siihen haeskelin. Mutta eilen illalla se kolahti. Erään tv-ohjelman taustalla se soi haitarilla soitettuna, niin myös meidän häissämme reilut puoli vuosisataa sitten. Eipä siis ihme jos muistikin hattaroittaa jo mummelilla. Mutta ei, jotkut asiat vaan pysyy. Ja pulpahtaa joskus esille. Niinkuin nyt häävalssi.

Tänän muistin googlettaa. Ja hups. Useitakin versioita siitä löytyi, mutta täällä se soi parhaiten. Valssi on ikivanha, vuodelta 1912. Ihmettelen suuresti, mistä tällainen valssi 17 vuotiaan morsion päähän oikein pälkähti, sillä eipä ollut Sydeny Baynesista mitään hajua ja tavallisesti avioon tanssittiin Kielon jäähyväisillä tai Keinumorsiamella.

Syksyisessä hääkimpussani oli tulipunaisia neilikoita. Jostakin syystä aikamiespoikani tuo minulle usein kukkakimpussa neilikoita. Ei hän mitään hääkimpustani tiedä. Tänäkin jouluna pojan kimppuun oli sidottu neilikat! Pitäiskö itkeä vai nauraa? Ei kumpaakaan. Olla onnellinen, että muisti pelaa ja muistoja muodostuu.
Haa, nuo marjaiset oksat symboloikoot prinssipuolison marjareissuja, tosin mustikoita enimmäkseen, satoja litroja pakastimet turvoksiin. Tai ehkä ovatkin muistutus omista tyrnipensaistamme appelsiininkeltaisine marjoineen. Sama se. Hyvä on olla ja eleä.