lauantai 14. huhtikuuta 2012

PÄÄSIÄISEN LUKUPLÄJÄYS

Pääsiäisen "luppoajalle" otin mukaan kaksi kirjaa, Liksomin Hytti no 6:n ja Shiverin Poikani Kevinin.


Liksomin kirjan kuvittelin lukevani yhdellä hotkaisulla, kun näytti niin ohueltakin. Mutta ei. Juutuin aina jonnekin Jenisein mutkaan kirjan päähenkilöiden mukana. Varsinainen lukuelämys kirja ei minusta ollut, ehkä olen niin vanha(naikainen), että en jaksaisi makustella toisten naimiskehuskelemisella tai sitten taas pihtaajan huorittelulla. Värikästä kieltä Rosa Liksomilta kuitenkin ja kirjan juoni johdattaa  suomalaista opiskelijatyttöä läpi silloisen Neuvostoliiton Moskovasta aina Ulan Batoriin asti. Huonoksi onnekseen tyttö joutuu junassa samaan vaunuun eli hyttiin kaalinlehtikorvaisen, keski-ikäisen miehen kanssa, jonka matka sujuu vodkan voimalla ja naisseikkailujen kehuskelulla. Juna pysähtelee asemilla aitoon neukkutapaan, ja matkustajille tulee mahdollisuus piipahtaa aina kulloisellakin asemapaikkakunnalla - ainakin hakemassa matkaevästä ja tietysti vodkaa. No onneksi  tytölle matkakumppani jättää hänet lopumatkaksi rauhaan ahdistelulta ja auttaa lopuksi tyttöä löytämään mongolien riimukirjoitukset, joiden takia tyttö tätä matkaa läpi Neukkulan halusi tehdä.
Kirja on elävää ja räväkkää tekstiä, mutta en todella voi sanoa, että siitä kovasti tykkäsin. Olen ahminut parempiakin suupaloja!


Shiverin Poikani Kevin oli pienipränttistä tekstiä paksussa pokkarimuodossa. Kirja muodostuu armenialaissyntyisen Evan yhteistä elämää kertaavista kirjeistä miehelleen, amerikkalaiselle Franklinille. Eva, uranainen,  matkustelee ja toimittaa opaskirjasia, miten eri paikkoihin voi matkustaa pikkurahalla. Franklin taas on mainostoimiston palveluksessa ja ajelee etsien kuvattavia kohteita mainoksiin. Näiden kahden tutustumisen jälkeen rakastuminen ei tapahdu ensisilmäyksellä, mutta lopulta he kuitenkin menevät naimisiin. Franklin ei välttämättä halunnut lasta. Eva taas halusi, vaikkakin samalla  jatkaa työtään, pyörittää firmaansa ja tutustua uusiin kohteisiin. Kun sitten perheen esikoispoika syntyy, Eva ei koe mitään sykähdyttäviä äidintunteita, pikemminkin vastenmielisyyttä. Franklin sensijaan lepertelee vauvalle ja syyllistää Evaa  hänen tunteettomuudestaan lasta kohtaan. Keviniksi kastettu poika elelee omassa maailmassaan,  käyttää vaippoja kuusivuotiaaksi, ei leiki leluillaan vaan rikkoo ne, eikä näytä kiinnostuvan mistään. Näyttää siltä, että mikään ei tunnu lapsesta miltään. Eva kokee voimattomuutta ja syyllisyyttä voimattomuudestaan. Kevin on isän lellikki, eikä Franklin usko poikaansa millään tavoin epänormaaliksi saati sitten pahaksi. Kevinin kasvettua isommaksi Eva haluaa toisen lapsen, vaikka Franklin jyrkästi vastustaa. Kun Evan toinen raskaus on pitkällä ja hän lopulta kertoo siitä miehelleen, tämä tuntee itsensä petetyksi ja väittää vaimonsa horjuttavan heidän avioliittoaan. Syntynyt tytär on  sitten enemmän Evan. Franklin vie poikaansa eri harrastuksiin, vaikka tämä ei innostu niistä. Viimein Franklin ostaa Kevinille jalkajousen Evan suureksi hämmästykseksi ja pettymykseksikin.


Shiver vie tarinaa perheen elämästä Evan kirjeiden kautta elävästi eteenpäin aina siihen torstaihin saakka, jolloin perheen elämä muuttui traagisesti. Perheen tavallinen torstaiaamu kouluun ja töihin lähtemisineen jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi aamukseen.
Kevinin pirullinen, tarkasti suunnittelema väkivallanteko nousi yli muiden amerikkalaisten kouluampumistapausten. Näin Kevin oli sen myös halunnut ja tunsi ylpeyttä tekemästään.


Kirjan surullinen loppu - ja koko tarina sinänsä - jättää mieleen paljon kysymyksiä vanhempien vastuusta. Se pistää pohtimaan, voiko joku lapsi olla pohjimmiltaan niin paha kuin Kevin oli. Ja m
miten ylipäätään tällaiset väkivallanteot voitaisiin estää.


En tiedä miksi, mutta minun sympatiani ovat kuitenkin enemmän Evan puolella. Hän yritti ja yritti, vaikkakin heikoin tuloksin. Sen ainoan kerran, kun hän fyysisesti vahingoitti poikaa, hän sai Kevinissä aikaan positiivista kehittymistä. Franklin taas ummisti silmänsä pojan erilaisuudelta ja vähätteli Evan huomioita. Olisiko sittenkin totta, että "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" - vaikka Kevin itse kokikin saaneensa kunniaa ja mainetta teollaan.


Äidinrakkaus on kuitenkin vahvaa. Kaiken kokemansa jälkeen Eva käy vankilassa Keviniä tapaamassa. Kun Kevin sitten tuomionsa kärsittyään vapautuisi, Evan asunnossa olisi hänelle huone odottamassa. 


Poikani Kevin ei ole kaikkein helpointa luettavaa aiheensa vuoksi. Shiver on taitava kirjoittaja ja kirjaan on mahtunut monia huippuhienosti oivallettuja hetkiä. En tiedä, miten mies kokisi lukemansa, mutta minä naisena - ja äitinä - paljon samaistuin Evaan, vaikkakin uskon minulla olleen äidintunteet jokaisen lapseni kohdalla ihan normaalisti. Ja voiko tunteitaan pakottaa? Voiko äidin tunnekylmyys johtaa lapsen tunne-elämän epänormaaliin kehittymiseen? Vai onko sittenkin niin, että pahuus on joistakin meissä aivan luontaista jo syntymästä saakka? Ja ruokkiiko sitä lapsena koettu ristiriitainen vanhempien suhtautuminen lapseen?
Kaipa se kuitenkin on niin, että kohtalo on sattumien summa. Evan tunneköyhyys Keviniä kohtaan ja Franklinin yli-ihannointi antoivat Kevinille ohjakset, joilla hän piti perhettä otteessaan. Tästä kärsivät paitsi äiti, myös pikkusisko Celia. Franklin kohteli Keviniä aina ylikorostetun sydämellisesti, vaikka hänenkin äänestään kuulsi läpi hätä.  Vanhemmuus ei ole siis itsestäänselvyyttä. Siihenkin on oltava tietyt yhteiset pelisäännöt.
Mutta lukekaa kirja. Ainakin ajattelemisen aihetta se antaa, eikä taatusti jätä kylmäksi.


Kylmäksi ei myöskään jätä tämä "kinttukoukkukoira" lutunen, jonka sisällä on kuitenkin terhakka ja tarvittaessa ärhäkkäkin terrieri. Mitenkä sitäkin lienee kasvatettu, minä vaan kysyn!
Mukavan keväisiä viikonloppupäiviä!



perjantai 13. huhtikuuta 2012

KEVÄTTÄ, SE ON KEVÄTTÄ

Oli ilo herätä aamulla lintujen konserttiin. Ehdimme jo surra, että pihassamme - ainakin lintulaudalla - ruokailijoiden määrä oli edellistalvea vähäisempi mitattuna auringonkukansiementen menekillä. Mutta ah, mikä laulu ja liverrys aamukuudelta! Kevät on täällä.
Takapihalle oli pääsiäisen aikana ilmestynyt isoja pälviä ja tämänpäiväinen vesisade niitä vielä suurensi.
Vielä reilu viikko sitten meillä täällä kotonakin  näytti kovinkin talviselta. Nyt aamulla uskalsin jo laittaa  talvisaappaat kesävarastoon, tuuletin talvitakitkin  pussitettaviksi. Uskon vakaasti, ettei niitä enää tänä keväänä tarvita.


Sen verran palaan vielä mökkireissuun, että pääsiäisen aika oli aurinkoista, tyyntä, lumipyryä ja vilakkaa tuulenpyörrettä. Onneksi kuitenkin enimmäkseen aurinkoista. Mökin pihalla oli vahva ja kantava hanki, pylläytettiin pari koivua kukkamaan keskeltä nurin ja polttopuusavotta on keväällä siellä odottamassa.
Pyysin, että sahataan koivusta pitkä kanto, jonka päälle on hyvä laittaa riippuva kukka sitten kesällä. Kantoa jäi, pitää vielä tasaiseksi sahata pinta. Etualalla sinnittelee suviruusu lumen alta odottamaan kesää.
Kyllä mökillä satoi reippaasti lunta pariinkin otteeseen jopa niin, ettei saareen asti näkynyt. Ja pääsiäisaamuna rannan lepänoksat  olivat erityisen pörröisiä.

Simon pienistä tassuista jäi jäljet mökin ulkoportaisiin:

Mutta joutsenet, ne olivat palanneet jo kosken suun sulapaikkaan ja saaressa viime kesänä pesinyt pari merkitsi reviiriään samaan paikkaan.

Kovin lähelle en päässyt tätä uljasta pariskuntaa, vaikka hetkeä aikaisemmin lepäsivät rinnatusten jäällä.
Pihassa oravat olivat kuorineet käpyjä keittiön rappusilla ja harakka kantoi risuja aitan takana olevaan puuhun pesätarpeikseen. 
Kauniit aurinkoiset, kuulakkaat kevätpäivät menivät nopeasti mökillä. Harmi vaan, että kun on saanut mökin ja saunamökin lämpimiksi, on aika palata takaisin kotiin.


Tästä mökkirannan kuvasta tulee mieleen laulu: "Ei taivas missään sinisemmin loista, ei missään hanki hohda kirkkaammin..."
Vaan sielläpä ranta odottaa.


Puolikuuta peipposesta! Ensimmäisen peipon näin pihakuusessamme eilen. Ja tiaisilla on jo täysi tohina pesäpuuhissa. Nehän ehtivät pari poikuetta hautoa valmiiksi kesän aikana.


Nyt pitää lopettaa lätinät, prinssipuoliso soittaa juuri Hymniä rakkaudelle: "sinitaivas vaikka katoaa, vaikka jäähän peittynyt on maa....ruusut rakkauden vain kukkaan saa!"  Minä opin sen myös aamulla soittamaan ihan oikein diskanttipuolelta, mutta bassossa vähän vielä tökki (korvakuulolta yritin soitella kun tää on niiiiin kaunis laulu). Vaan harjoitus voi tehdä mestarin. Höh, saa nauraa.
Mutta Piaf on mun lempparini ja varsinkin tämä hymni. Haitanneeko.
Simo on lempipuuhassaan eli loikoo tuossa vieressä. Terveisiä vaan.
Pärjäillään. Kuunnellaan lintusten konserttia. Ja uskotaan aurinkoiseen kevääseen, hankien alenemiseen ja pian puhkeavaan kukkaloistoon. Leskenlehdet kukkivat jo puron varressa.

torstai 12. huhtikuuta 2012

TÄSSÄ HÄN ON!

Tässä on mun uusi ja pieni ystäväni! Hänen nimensä on Sandra. Ihana pörröinen pystykorvatyttö. Mamman serkulla on aina ollut pystykorvakoira ja niinpä Sandra oli tullut 8-viikkoisena Sotkamosta. Vasta viikon oli totutellut uuteen kotiinsa. Eikö ole söpö!
Koirahäkin verkko oli hänelle aivan liian iso. Välillä hän olisi halunnut tulla sieltä pois - tietysti! 
Päivällä Sandra sai olla ison koiran häkissä mutta yöksi laitettiin kisuleiden koppiin. Sandra ei osaa vielä olla kakkaamatta sisälle, joten on siinä paljon oppimista. Minä olen jo iso poika enkä vahingossakaan pissaa tai kakkaa sisälle.
Sinne ystäväni jäi koppinsa katolle haikailemaan, kun minä poika juoksentelin jäälle ja kävin tarkistamassa viime kesän lokinpesät Roosan mökin rannassa.
Tällä isolla kivellä isälokki kesällä päivystää kun äitilokki hautoo. Vaan nytpä minä olen kukkulan kuninkaana!
No saareen piti vielä mennä viipottaa, siellä pikkusaaressa on kesällä oikein lokkien ja tiirojen valtakunta. Ei sinne silloin voi nousta lainkaan. Mutta nyt talvella kun jää kantaa on kiva käydä nuuskuttelemassa pesäpaikkoja.


Ison saaren kallioilla piti kyllä kulkea varovasti, kuiluja ja railoja kun on kivilohkareitten välissä. Pikkusaaressa sitten voi vapaammin nuuskia. Kesällä saareen pääsee vain joko uimalla tai veneellä. En ehkä jaksaisi - enkä haluaisi - uida saareen asti.
Palatessa mökkirantaan piti välillä pysähtyä kuuntelemaan, onko Karo tulossa jäälle leikkimään. Sandra nyt on niin pieni, ettei siitä ole näin isoon väljään yksikseen.
Ei näy kaveriani pihalla, vaikka kuinka odottelen...tää on muuten mamman lapsuudenkoti vaikka rakennuksista vain navetta on entisellään ja muut rakennettu uusiksi.
Tässä jo näkyy mökin ranta. Iso koivu keskellä kuvaa on meidän rantakoivu laiturin ja rantaterassin kohdalla. Tosin nyt laituri on nostettu pystyyn talvehtimaan terassia vasten. Ja minun ja mamman  "latu" näkyy lumessa.
Saarilenkin jälkeen syötiin hellanuunissa haudutettua possua ja minä päätin ottaa aurinkoa mökin ovimatolla.


Muuten tapasin yhden beagle-tyttösen myös jäällä. Sen kanssa me pistettiin päivätanssit pystyyn aurinkoisessa säässä. Mamman piti tulla ottamaan meistä kuva, mutta se vaan tiskasi astioitaan eikä kuullut, kun pappa sille vihelsi. Mutta eihän mamma ymmärrä koirien kieltä!



keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

TÄÄLLÄ SIMO, TERVE!

Hei taas! Me ollaan kotona taas. Minulla oli melkoisen hauska pääsiäismatka mökille, mutta mukava on olla takaisin kotoisissa maisemissa, sohvan selustalla päivystämässä. 
Kiirastorstaina heti aamuraksut syötyäni halusin pihalle ja suoraan autoon odottamaan, sillä tajusin, että lähdössä ollaan kun mamma kantoi kasseja ja kylmälaukkua alas rappusille. Vähän jännitti, vaikka toki tiesinkin, että mökille mennään, olihan siitä ollut kovasti puhetta.
Ja hyvissä ajoin päästiin matkaan. Aurinko paistoi ja halusin istua mamman sylissä. Entäs jos ne hankkii mulle oman turvavyön, silloin mun pitää olla hihnassa koko matkan? Kukas silloin kulkee penkkien välissä ja säätää penkkilämmityksiä päälle ja pois?


Hartolassa kävin lukemassa paikalliset postit Jari-Pekan lumipenkasta. Makoilin auton piippuhyllyllä ja odottelin, mitä hyvää mamma tuo minulle kahvilasta. Ja toihan se. Nam.
Mökillä oli turkasen kylmää vaikka rantapenger olikin sulanut. Piti pistää takki päälle, takka ja hella sytytettiin ja saunan ja saunamökin uunit myös. Pappa etsi liiteristä jääkairan ja teki sillä pienen pyöreän onkiavannon. Huh miten jää olikin paksua! Illalla ajeltiin kirkolle, ei mökillä heti tarkene nukkua talven jälkeen. Aamulla sitten palattiin niemeen ja lämmittäminen jatkui. Aurinko paistoi, vaikka "Pitkäperjantaina päivä on aina pilvinen". Aurinkoinen sää houkutteli kävelemään jäälle ja saareen, missä kiipeilin kalliolla ja tutkin kaikki kivien kolot molemmissa saarissa.





Jäällä juokseminen oli hauskaa, välillä jäin kuuntelemaan, haukkuuko Karo niemessä, välillä retuutin papan rukkasta ja sitten taas juoksin nuuhkimassa ketun jälkiä. Oli kivaa.
Me tehtiin saarien ympäri lenkki monta kertaa päivässä. Jäällä oli hiihtäjiä, kävelijöitä ja pilkkimiehiä. Jotkut ajoivat jopa autolla ja mönkijöillä. Kaikki nauttivat aurinkoisesta pääsiäissäästä.


Mökin pihasta kaadettiin kolme isoa puuta. Mamma oli vähän kauhuissaan ainakin siitä isosta (25 m) korkeasta kuusesta, että jos se kaatuukin aitan päälle. Vaan ei huolta. Kaikki meni hyvin. Risuja kasattiin jäälle venerantaan ja poltettiin pääsiäistulia.
Saatiin piha siistiksi. Havuoksia jäi kyllä paljon vielä juhannuskokkoonkin.
Välillä piti vähän levätäkin, jäällä juokseminen "pää kolmantena jalkana" otti voimille. Pappa tarjosi viilipurkin nuolemista, mämmistä en oikein tykännytkään, mutta viili ja marjat, nam.
Hyvä oli palvelu. Joka ilta lököilin saunan löylyissä ja yöt nukuin mamman peiton alla saunamökissä. Oli oikein "kissanpäivät" mökillä. Ja kyllä mammasta ja papastakin oli kiva pääsiäinen mökillä. Mutta arvaatkaapas, ketä kaikkia sitten siellä tapasinkaan! Ihan uuden tuttavuudenkin. Siitä kerron seuraavassa postauksessa, sillä mamman mielestä tämä on jo niin hurjan pitkä tarina, ettei tätä kukaan jaksa lukea alusta loppuun. Siispä näkemisiin ja terveisin Simo.





keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ

Hiljainen viikko on puolessa välissä. Huomenna on kiirastorstai, pääsiäisliikenteen vilkkain päivä. Sinnepä vaan  ajattelimme tunkea väliin jo heti aamuseitsemältä. Saa nähdä, joko niin ajoissa jaksaa ja ehtii.



Olen  pakannut lämmintä vaatetta, pakkasta on luvassa sisempään, ainakin öiseen aikaan. Vaan haitanneeko, tarkenivathan isät ennen talvisodassakin. Ensin lämmitetään saunamökkiä, laitetaan patterit päälle ja kairataan rannan edustalle monta pyöreätä "onkireikää" ympyrään ja sahataan niiden välit. Näin saadaan helposti saunavettä. Ja kun onkireikien ympyrä on riittävän isoksi kairattu, upotetaan tikapuut avantoon ja siinähän se. Uimatossut ja -hanskat on pakattu mukaan. Hups! Pulahdamme viimeistään perjantaina. Ison mökin hirret on taatusti aluksi  niin kylmät, että kestää, ennenkuin mökki saadaan lämpimäksi. Siinäpä sitä voi lämpimikseen lapioda lunta pihateiltä. Tai juosta jäällä koiran kanssa saareen ja takaisin. Jää kyllä vielä kantaa isommankin emännän.  Pikkuinen Elvis jää tänne kotimieheksi hoitajansa kanssa. Pitäähän jonkun huolehtia kodista, eikös? 
Vielä ei reissupaineet tunnu, Simokin ottaa "välinokosia" ennen yöuniaan.

Tosin aina minun kirjoitellessani koiraherra oitis hiipii tänne alakertaan ja petaa itselleen vierasvuoteen. Ja "niin makaa kuin petaa" sanotaan. Pehmoiselta ainakin tuntuu petipaikka!
Eipä ole huolta pienellä koirapojalla. Lämmintä riittää, raksuja kupissa ja vettä toisessa. Silityksiä ja sipatuksia tarpeen mukaan ja ylikin. Silti toisella silmällä pitää tarkistaa, minne se mamma kulloinkin on menossa. Ja kun tietsikan sammutuksen klink-ääni helähtää, on Simo tikkanuolena hereillä syvimmästäkin horroksesta ja valmis kiitämään yläkertaan. Yöllä sensijaan saan kääntyillä ja potkia (vahingossa) sitä peittoni alla, missä se on kuin "lastu lainehilla", myötäilee ja mukautuu eikä anna minkään häiritä yöuntaan. Minä olen myös jo niin tottunut siihen, että polvitaipeessani koisii pieni terrieri, kuin pieni kuumavesipullo englantilaisen peiton alla. Symbioosi mikä symbioosi!


Pääsiäisyönä jänikset nauravat hangella. Siitäkö ristihuulet? No, on niitä naurajia ollut jo monena yönä meidän puutarhan ympärillä, jälkeä on tallattu aitaverkon viereen moneen kertaan. Ja vielä aamullakin on isokokoinen jänönen istunut lintulaudan alla herkuttelemassa auringonkukan siemenillä ja kuorilla. Eikä haittaa. Pääsiäiskortitkin ovat täynnä pupuja. Ja tipuja.
Iloista Pääsiäistä!


Tervetuloa lukijaksi, Matleena. Unohdin sanoa sen kun vastasin kommenttiisi! Lämpimästi tervetullut!



maanantai 2. huhtikuuta 2012

JOTAKIN SINUSTA

Käväisin viikolla kirjastossa ja nappasin mukaani kolme Heidi Köngäksen teosta: Vieras mies, Luvattu (tästä voit lukea http://leenalumi.blogspot.com/2012/03/luvattu.html)  ja kolmantena Jotakin sinusta. Lukaisin nämä kaikki peräperää. Aika kiehtovaa tekstiä. Eniten pidin - tai siis jopa hykertelin - tuota viimeistä Jotakin sinusta.


Kirja kertoo tarinaa sisaruksista, Mirjasta ja Soilista. Soili syntyy perheen kuopuksena, kaikkien hellimänä pikkusiskona, joka  tempautuu omaan elämäänsä, oman tiensä kulkijaksi varhain. Rakastuu muusikkoon, tulee raskaaksi. Antaa tyttärensä Margaretan kahden kuukauden ikäisenä sisarelleen Mirjalle, joka ei voi saada omaa lasta. Mirjasta tulee Margalle oikea äiti, joka sisarensa uhkailusta viedä tyttö lastenkotiin on valmis jopa pakenemaan lapsi mukanaan. Mirjan mies haluaisi, että he voisivat adoptoida Margan, mutta Soili ei siihen suostu.
Vasta kun Soilin tie vie Los Angelesiin ja avioon espanjalaisen Pedron kanssa hän kirjoittaa adoptiosuostumuksen ja Mirja voi huokaista helpotuksesta, ettei häneltä oteta lasta pois.


Köngäs kirjoittaa kirjaan koko 60-luvun vaihteen Ruotsiin muuttamiset, suomalaisten elämästä siellä "en finne igen" ja tarina siilautuu Margan kokemusten kautta. Hauskoja tapahtumia kielitaidottomille suomalaisille tehtaan työntekijöille sattuu alinomaa. Marga ei koe kelpaavansa koulutovereilleen ja häntä kiusataan. Yhtenä aiheena kiusaamiseen on Margan vaatteet, Mirjan ompelemat eikä kaupasta ostetut merkkivaatteet. 


Hauska tarina on Mäntän mummon tuleminen vierailulle Ruotsiin. Mummolle oli painotettu, että häntä tullaan vastaan eikä hän saa lähteä mihinkään lentoasemalta. Mummo seisoo koneen vieressä kentällä nahkapalakassi napakasti kainalossa ja vasta kun konekin on jo rullattu hänen takaansa pois, kaksi lentoemäntää pystyvät raahaamaan mummelin välissään terminaaliin, missä vastaanottajat odottelevat. 


Suomalaiset ovat paljon tekemisissä keskenään, iltaa istutaan, otetaan kirkasta ja välillä kiivastutaankin ihan häätöön asti.
Kaikille yhteistä on kaipuu kotimaahan ja heti kun se on mahdollista, perhe pakataan kotimatkalle.


Köngäs kuvaa Mäntän seutua ilmeikkäästi ja tarkasti. Mirjan ja Margan tarinaa kuljetetaan myös Soilin näkökulmasta. Kun Soili käy kotimaassa, hän kätkee kovuuden alle tunteensa tytärtään  Margaa kohtaan. Vuosia myöhemmin Pedron ilmoitettua Soilin kuolemasta jo aikuinen  Marga lentää  tyttärensä Sinin kanssa  Los Angelesiin tyhjentämään Soilin kotia ja tuo Soilin tuhkauurnan kotiseurakunnan multiin. Perheen salaisuus on menettänyt merkityksensä ja Marga tietää kantavansa sisimmässään aina pientä palasta biologisesta äidistään Soilista.


Kirja on elävä ja totuudenmukainen kuvaus suomalaisesta elämänmenosta, työn perästä Ruotsiin muuttamisesta, siellä elämisestä sekä kotiin palaamisesta. Teksti on nautittavaa,  humorististakin. Minä pidin kirjasta, helppoa ja luettavaa tekstiä ja tunne, että on itsekin kokenut jotakin vastaavaa silloin 60-luvulla.
Suosittelen mielihyvin lukuelämykseksi.






Tänä aamuna herättiin takatalveen. Pehmeää, valkoista lunta oli kertynyt reilut kymmenen senttiä maahan ja puiden oksille. Käytiin Simon kanssa saattelemassa prinssipuoliso bussiasemalle, jotta hän pääsee piipahtamaan Tallinnassa. Aura-autoa ei näkynyt vielä isommallakaan tiellä saati sitten meidän maantiellä. Hyvin kuitenkin selvittiin takaisin kotiin. Lähdin viemään Simon aamulenkille ja näin naapurin tienristeyksessä Mersu Viton, jonka kuljettaja hyppi autoon ja autostaan ulos. Taksi oli juuttunut kiinni mäenrinteeseen ja pyörät sutivat tyhjää kuljettajan yrittäessä päästä eteenpäin. Nopas, yritin auttaa työntämällä mutta ihan turhaan. Savinen hiekka vaan vatkautui takapyörien alla ja kuoppa syveni.
Kävin noutamassa lapion ja kuljettaja hikihatussa lapioi nuoskaa hiekansekaista lunta takapyörien edestä. Ei noussut pyörä urasta.
Lapioitiin pyörän takapuolelta hiekkaa esiin, pakittamalla hiukan pyörä nousi takaisin tien pinnalle ja poika pääsi jatkamaan matkaansa. Oli muuten suvikumit taksissa. Voihan se takatalvi näin yllättää ammattiautoilijatkin, ei pelkästään meitä "kesäköröttelijöitä", joilla on varmuudeksi vielä piikit alla.
No, aamun hyvä työ tuli tehtyä ja kannettiin lapio olalla takaisin autokatokseen. Lenkille lähdettiin uudemman kerran ja paremmalla onnella. Puhtaan valkoista maisemaa ihailtiin ja tehtiin jälkiä tien reunaan rikkumattomaan lumipeitteeseen. Simo was here!









sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

HE SANOIVAT: TAHDON

Perjantaina me neljä astelimme maistraatin ovesta sisään. Ehkäpä kahdella meistä oli enemmän perhosia vatsassa, olihan edessä juhlallisen lupauksen antaminen ja sormusten pujottaminen toinen toisensa vasemman käden nimettömään. Minä ja prinssipuoliso, me vanhat konkarit, olimme tehneet sen jo yli viisi vuosikymmentä sitten, mutta ehkäpä mekin hieman jännitimme Marja-Liisan ja Tapion ohella. 

Tämä reliefi oli kaunis yksityiskohta vihkihuoneen muuten karussa miljöössä. Mutta tunnelma oli lämmin ja välitön. Vihkipari vastasi heille esitettyyn kysymykseen "tahdotko" vakuuttavasti kumpikin tahtovansa, pujottivat sormukset liiton merkiksi ja suudelma sinetöi lupauksen. Perhoset hävisivät vatsasta ja heistä oli tullut virallisesti mies ja vaimo.

Vihkimisen jälkeen piipahdimme kahville läheiseen Cafe Cabrioleen ennen siirtymistämme Haikon kartanoon juhlistamaan tätä onnellista päivää.
Perillä Haikon kartanossa meille oli varattu "kantapöytä" kartanon juhlasalista. Oli aika kohottaa shampanjalasit vihityn parin onneksi.


Virallisesti nyt sama sukunimi! Morsiuskimppu vaaleanpunaisista ruusuista, sinisistä hortensian yksittäisistä kukista ja harsokukkaa kevennyksenä. 


Hääateria oli runsas ja maistuva. En muista nauttineeni niin hyvää ateriaa koskaan ennen (vuohenjuustokeitto, lohicarpaccio, savuhärkää á la Haikkoo, vadelmasorbetti/suklaamousse/marenki suklaakuoressa vadelmakastikkeella, osasinkohan kirjoittaa nämä oikein!). Maku erinomainen ja silmänruokaa täysillä.


Kartanon kirjastoon oli katettu kahvit neljälle ja vartavasten valmistettu hääkakku maistui vielä runsaan aterian jälkeen.



Kirjasto sijaitsee aivan Keltaisen salin vieressä. Tässä näkymä Keltaiseen saliin:

Kirjastossa kauppaneuvos Satu Tiivolan ja ed. miehensä Leo Vuoriston pronssiset rintakuvat Eila Hiltusen veistäminä.
Mainita ehkä kannattaa, että Tapiolla oli vuosikymmenten tärkeä rooli kartanon kunnostamissuunnitelmissa Vuoristojen aikaan, josta syystä "lukkarinrakkaus" kartanoon on säilynyt.


Mutta hääkakkuun: 
Kakun leikkaaminen sujui hienosti, tosin jalan polkeminen taisi unohtua, mutta sillä ei ole merkitystäkään parille, jolla on takanaan 32 yhteistä vuotta, niistä yli kaksi vuosikymmentä kihlautuneina.
Marssijärjestys perheessä on varmasti ehditty jo koetella ja hyväksi havaita.


Koska kirjastotila oli pelkästään meille varattu, saattoi "pelimanni" soitella häävalssin ja hääparin askeleet valssiin olivat hienosti hioutuneet, kevyesti nuorikko liiteli miehensä käsivarsilla.
(Minä toimin kuvaajana ja suurin osa kuvista on morsiamen kamerassa, joten en niitä pysty nyt tähän postaamaan. Harmi.)


Tyytyväisinä iltaan ja onnellisina päivän kohokohdista kävelimme kylpylän puolelle, missä jatkoimme vielä yhdessä oloamme ennen yöunia vierekkäisissä hotellihuoneissa.


Lauantai valkeni aurinkoisena. Piipahdettiin prinssipuolison kanssa aamu-uinnilla, kylpylässä kun oltiin. Sauna, porealtaat ja lämmin vastavirtaan uinti isossa altaassa vei viimeisetkin unenrippeet. Kartanon runsas aamiaispöytä odotti. Hieno sää houkutteli aamiaisen jälkeen kävelemään vielä kartanon puistoon.


Krookukset kukkivat eteläisellä seinustalla.




Kartano kylpi aamupäivän auringossa,  ja vaikka mereltä puhaltava tuuli olikin melkoisen kylmää, teimme kävelyretken  aina alas niemeen rantasaunalle saakka. 




Kotimatkalla haettiin Simo-koiruli hoidosta ja palattiin ihania hetkiä kokeneina tavalliseen lauantain iltapäivään.


Mutta silti:  haluan jatkaa Anna-Mari Kaskisen runon säkein vielä kiitokseksi ja onnen toivotukseksi Marja-Liisalle ja Tapiolle


          Minä sinua rakastan, tiedän sen.
          Se ei ole vain hetken huumaa.
          Se on nuotion hehku hiljainen
           ja roihua polttavan kuumaa.


           Se ei sammu, kun sammuvat hallayöt
           se ei kuole, kun maassa on routa.
           Se kestää arjet ja pehmeät yöt,
           se kestää, on myrsky tai pouta.


           Ja kun kuljemme raskain askelin,
           ja aika tuo murheita tupaan,
           pidän sinua kädestä silloinkin,
           yhä sinua rakastaa lupaan.


                         
              Minä sinua rakastan silloinkin,
              jos ehdimme korkeaan ikään.
              Olet edelleen minulle suloisin,
              ei hellyyttä sammuta mikään.


               Mitä siitä, jos ryppyjä poskiin saat
               taikka kumaraan selkäsi taipuu.
               Kun näen silmäsi kirkkaat ja kuulakkaat,
               taas polvilleen rakkaus taipuu.


Monia onnentäyteisiä yhteisiä vuosia teille, Marja-Liisa ja Tapio.
Oli ihana jakaa kanssanne nämä hetket.