maanantai 12. maaliskuuta 2012

VIPINÄVIIKONLOPPU

Ihana, aurinkoinen maaliskuun alku. Ja vipinäviikonloppu. Hyvä mieli kuin harakalla, kun pääsimme lauantaina Lahteen käymään. Oli tarkoitus vähän kirppareillakin piipahdella, mutta eipä ehditty kuin kahdelle. Vaan ei haitannut. Tavattiin ystäviämme, joiden luona heti istuttiin valmiiseen ruokapöytään. Kahvin kanssa oli raikasta sitruunatäytekakkua (superohut pohja kakkua ja päällä sitten sitruunavaahtoa ja pinnalla raikas kuorrute. Sitä meikäläinenkin saattoi hyvin maistaa, kun varoi vähän sitä pohjimmaista. Oli mukava jutella ystävien kanssa, mutta sitten jo painoi päälle reissumme varsinainen aihe.



Katri-Helenan Valon maa -konsertti Lahden Sibeliustalolla. Mikä konsertti ja mitkä puitteet!!! 


Jo pelkkä Sibeliustalo oli elämys, mutta täydelle salille Katri-Helena antoi parastaan. Hentona kuin keijukainen, tosi timmissä kunnossa, tämä sinivalkoinen ääni viihdytti uuden levynsä uutukaisilla kappaleilla ja tietysti saimme kuulla hänen ikivihreitä laulujaan. Uusista lauluista koskettavin oli Enkelin kirje.  Ja entisistä saimme nauttia autiosta hiekkarannasta, tähtitaivaasta, rakkaasta, jota ei ollut luotu sotimaan jne.

Konsertin väliajalla joimme kahvit. Servieteissä oli teksti:

Tulipa hyvä mieli. Ja kun prinssipuoliso vielä osti minulle tulipunaisen sydänavainperän (visakoivua), oli meikätytön mieli ja sielu saanut aimo annoksen ravintoa arkipäivien jaksamiseen.

Kuin pisteenä i:n päälle kirjoitti Tommi Liimatainen nimmarinsa pääsylippuuni. Tuskin arvaisitte, ellen kertoisi, kenen nimi siinä on! Siis minähän olin ihan myyty! 

Yleisön vaatiessa taputuksin  lisää konsetin lopussa Katri-Helena laulatti meillä puhelinlankoja ilman orkesteria. Niinpä puhelinlangat lauloivat ja taivaalta loisti kuu. 


Kylläisenä nautinnollisesta, ihanasta konsertista lähdimme ajelemaan kotiin päin. Eipä paistanut täysikuu vaan satoi isoja lumihiutaleita. Koko Lahden moottoritie oli täynnä lumipöperöä, auto kulki kuin perunamuusissa ja hiutaleita tuli tuulilasin täydeltä. Hissukseen päästiin kuitenkin Mäntsälään ja siitä edelleen kotiin.

Autossa makustelimme lauantain iltapäiväämme ja konserttia. Molemmat olimme todella tyytyväisiä siitä, että lähdimme tapaamaan ystäviämme ja sen jälkeen konserttiin. Useammin pitäisi tempaista itsensä arjesta irti. Musiikki on elämälle sellainen ulottuvuus - varsinkin näin korkeatasoinen konsertti iki-ihanan Katri-Helenan tulkitsemana. Kyllä nyt jaksaa taas arkea.

Simo oli hoidossa "kisulassa" ja haimme pojan tulomatkalla kotiin. Sunnuntaina oli myös mukava päivä, sillä saimme sukulaisia vierailulle. Omatekoiset myslirieska, vihannes-possupata, marjasalaatti ja kahvit puolukka- ja mustaherukkapiirakan kera siivittivät iltapäivää ja tulihan taas parannettua maailmaakin. Ja pakko on kertoa, mitä sain tuliaisiksi! Wirkkalan Ultima Thulea, kaatimen, laseja ja snapsilaseja! Kuin Liisa Ihmemaassa järjestin ihanille laseille tilaa kaapissa. Kyllä oli vaiherikas ja ihana viikonloppu.

Huomenna on Simon syntymäpäiväpostaus ja sitten se arvonta! Vielä ehtii kun kiirettä pitää, tarkistan kyllä kommentit sitä ennen.
















torstai 8. maaliskuuta 2012

PARAS LUKEMANI KIRJA IKINÄ

En tiedä, mikä minua lähihistoriassa kiehtoo. Tai ei ehkä ihan lähihistoriakaan, vai miten se pitäisi ilmaista. Liki kahdeksaankymmeneen vuoteen kun mahtuu jo vähintään kolmen sukupolven aika.


Nopas. Katseeni osui kirjakerhon tarjouskirjavalikoimaan. Nappasin sieltä tosi edullisesti Owen Matthewsin kirjoittaman Stalinin lapset. Kirja yllätti täydellisesti. Se on matka kirjoittajan omille juurille, tietä viitoittavat Stalinin salaisen poliisin käsiin kuolleen isoisän vaiheet; puolitoista kiloa huolellisesti numeroituja paperiarkkeja paksussa ruskeassa, murenevassa kansiossa KGB:n entisessä päämajassa Ukrainan sydämessä.  Isoisän taival elämästä kuolemaan alkaa salaisen poliisin käsissä kesän kääntyessä syksyyn 1937.


Kirja on myös tarina kirjoittajan vanhempien riipaisevasta rakkaustarinasta. Etelä-Walesissa syntynyt Mervyn Matthews varttui maailmassa, jolle olivat tunnusomaisia hiiliarinat ja pienet lämmittämättömät makuuhuoneet, äänekkäät, huolten painamat naiset ja viinaanmenevät miehet. Isällä ei ollut lainkaan kunnianhimoa, hän osoitti mielivaltaisesti isällistä valtaansa opinhaluiselle pojalleen. 


Ukrianassa Bibikovien toinen tytär syntyi 1934, ja vaikka vanhemmalle tyttärelle oli annettu nimi Lenina Leninin mukaan, toiselle   tarkoituksellisesti annettiin nimi Ludmila eikä  Stalina,  vaikka jotkut Stalinin liehittelijät jo niin tekivät. Ludmilan isä oli Harkovin traktoritehtaan johtohenkilöitä, puolueen silmäätekevä, joka osallistui virkansa puolesta tarkkailijana kommunistisen puolueen seitsemänteentoista puoluekokoukseen. Kokouksessa Stalin, kiihottaja, vaati parempaa tuottavuutta, suurempia satoja ja voimallisempaa kollektivisoinnin toteuttamista, vaikka jopa karaistuneet vallankumoukselliset olivat kauhuissaan. Ihmisiä kuoli nälkään ja nälänhätä oli ase, jota käytettiin harkitusti talonpoikia vastaan. Sergei Kirov yritti pehmentää kollektivisoinnin vauhtia ja se oli anteeksiantamaton uhka Stalinille, joka kyllä myöhemmin vainoharhaisuudessaan muisti, miten kukakin oli kokouksessa äänestänyt. Kirov murhattiin toimistossaan Leningradin Smolnassa. Stalinkin itki julkisesti Kirovin hautajaisissa ja toimi ylimpänä arkunkantajana johtaen kansakuntaa surutyössä.  Oli vielä aikaa kostaa puolueen sydämessä oleville vihollisille, jotka Stalin oli tunnistanut puoluekokouksessa. Kosto koitui myös Boris Bibikovin kohtaloksi.
Boris Bibikovin perhe kuului etuoikeutettuihin, he asuivat väljästi, saivat vapaasti ostaa ruokaa ja hedelmiä ja pukeutua hyvin. Mutta
Bibikov pidätettiin, perheen asunto sinetöitiin ja äiti Marta kahden tyttärensä kanssa sai asua vain keittiössä. Myös äiti Marta joutui syytetyksi ja vankilaan vastavallankumouksellisena ja tytöt vietiin orpokodista toiseen, heidät jopa erotettiin toisistaan. Vuosien epäinhimillistenkin tapahtumien  jälkeen onnellinen sattuma kuitenkin yhdisti tyttäret.


Moskovassa lähetystövirkailijana vuodesta 1958 työskennellyt Mervyn oli ulkomaalaisena KGB:n tarkkailussa, häntä yritettiin värvätä vakoojaksi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Kieltäytyminen tiesi hänelle hankaluuksia, jopa pidättämisiä tekaistujen syiden nojalla.


Jossakin vaiheessa Ludmilan ja Mervynin tiet Moskovassa kohtasivat. Aluksi he viihtyivät toistensa seurassa, kävivät antoisia keskusteluja. Jossakin vaiheessa he huomasivat, että haluavat jakaa elämänsä toistensa kanssa ja  yrittivät vihityttää itsensä avioliittopalatsissa, mutta KGB esti sen ja Mervyn karkoitettiin tekosyillä Neuvostoliitosta. Vihittynä vaimonahan Ludmila olisi saanut seurata miestään Lontooseen.


Alkoi sinnikäs ja voimia vaativa taistelu Ludmilan saamiseksi länteen. Mervyn teki kaikkensa, hän yritti vedota korkeisiin valtiomiehiin, Hrustshevista Kosyginiin ja Brezneviin, huonolla menestyksellä. Rakkauskirjeet kulkivat Moskovasta Oxfordiin ja päinvastoin. Kerran kahdessa viikossa he olivat puhelinyhteydessä erityisten ja kalliiden järjestelyjen kautta.  Mervynillä oli porttikielto Neuvostoliittoon, joten rakastavaiset eivät pystyneet tapaamaan toisiaan lainkaan. Myöhemmin vuosien mittaan Mervyn sai vihiä, että matkustamalla viisumivapaasti Suomen kautta Tallinnaan hän voisi yrittää tavata Ludmilaa. Tallinnahan oli neuvostoliittolainen kaupunki ja Ludmila voisi näin matkustaa sinne. Heillä oli päivä aikaa tapaamiseen, ennenkuin laivan pilli jo huusi lähtöä takaisin Suomeen.  Toisen kerran Mervyn matkusti Leningradiin Suomen kautta ja silloin he saivat kaksi yhteistä päivää.


Sinnikkäästi Mervyn yritti saada rakastettunsa luokseen. Vasta kuuden vuoden ja lukuisten kirjelmien ja anomusten  jälkeen viranomaiset suostuivat "vakoojavaihtoon", jossa oli yhtenä myös Ludmila. Mervyn pääsi noutamaan Ludmilan Moskovasta, missä heidän avioliittonsa vahvistettiin avioliittopalatsissa, Ludmila keräsi vähäiset tavaransa ja nousi lentokoneeseen kohti Englantia.


Avioliiton arki toi tullessaan vaikeuksia, Ludmilalla oli sopeutumisongelmia ja ikävä ystäviään ja perhettään Moskovassa. Mervyn matkusteli ympäri maailmaa luennoimassa yliopistoissa.
Heille syntyi poika Owen, joka jo pienestä lenteli isänsä luo milloin mihinkin maahan henkilötiedot selkään teipattuina. Myöhemmin syntyi vielä tytär Emily. Ludmilan elämä alkoi vakiintua, hän sai uusia ystäviä ja sopeutui vähitellen länsimaiseen elämiseen. Hän matkusti lastensa kanssa Moskovaan tapaamaan sukulaisiaan. 


Kirja on intiimi sukutarina Stalinin hirmuvallasta nyky-Venäjälle. Owen Matthews kertoo myös omista kokemuksistaan toimittajana Venäjän uuden sodan, tsetseenisodan keskellä. Riipaisevia kokemuksia, vaarallisia tilanteita on kirjattu omakohtaisina. Myös Owen löytää vaimon Venäjältä, Ksenijan. Mervyn käy myös Moskovassa 1990-luvulla usein verestämässä muistojaan ja tapaamassa entisiä tuttujaan, ilman, että KGB häntä enää varjostaa.


Kirja kertoo, paitsi näiden perheiden yhteisen tarinan, myös varsin elävästii historiaa Neuvostoliiton ajoista jälleen Venäjäksi. Tarinassa ovat mukana Jeltsinit ja Gorbatshovit sekä punaisena lankana näiden yli seitsemän vuosikymmenen aikana tapahtunut muutos itäisessä naapurissamme.


Minulle kirja oli sellainen lukupläjäys, että luin sitä hengästyneenä. Kirjan kertomukset ja kieli ovat elävää, ilmeikästä ja todenmakuista. Ja tottahan tämä tarina onkin. Kirjaan on liitetty perheen valokuvia, kirjeitä ja myös kopioita asiapapereista, joilla sinetöitiin isoisä Bibinovin kohtalo sekä perheen myöhemmät  kokemukset.

Kerrassaan kirjojen aatelia. Suosittelen. Kirja on ollut ehdolla The Guardian´s First Book Award -palkinnon saajaksi.
Minun kokemuksiani ja  mielikuvaani kommunismin ihanteista tämä kirja vahvisti. Enkä yhtään epäile, etteikö kirja perustuisi tosiasioihin.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

HAMMASHOIDOSSA

Arvaatteko mikä mytty tässä on?!? No sehän olen minä, Simo Sallinpoika Hurtta. Oltiin eilen hammahoidossa ja minä ihan simahdin. No kyllä siihen vaikutti tietysti se nukutuspiikki - ja vähän lisääkin tujautettiin vielä ennen hampaiston puhdistusta. Mamma oli vierelläni koko ajan, joten turvallisesti vaivuin unten maailmaan ja homma saatiin hoidettua. Joka keväinen juttu, pienillä koirilla tulee hammaskiveä ja plakkia helposti, mamma kyllä yrittää harjata hampaitani koirien hammastahnalla ja harjalla, mutta minusta se ei ole yhtään kivaa. Siksipä sitten mentiin klinikalle.

Ensin olin riemuissani kun pääsin autoajelulle heti aamulla. Ja vielä, kun avattiin ovi klinikalle, häntäni oli reippaasti kippurallaan. Mutta sitten, se Gisle-lääkäri tuli sen stetoskooppinsa kanssa liian lähelle, meinasin näykätä sitä laitetta, mutta Gisle sanoi, että se maksaa 250 euroa ja mamman silmät suurenivat. En sitten viitsinyt napata siihen kiinni. Yrittivät piikittää uninestettä pakaralihakseeni, mutta tempaisin itseni irti ja mamma laittoi minulle klinikan kuonokopan varmuuden vuoksi. Eihän siinä sitten mitään voinut muuta kuin tyytyä piikitettäväksi.

Koko hammasrivistö puhdistettiin minun uinaillessani. Etukäpälässäni ollutta tippaakaan en tuntenut lainkaan olevan, 
niin sikeästi nukuin. Melkein tunnin ajan kesti kaikkiaan.

Sain sitten heräämiseen uuden piikin, se ei enää  tuntunut miltään. Ei tietenkään jos on syvässä unessa! Astelin reippaasti hoitohuoneesta mamman luokse ja autoon. Kotimatkalla hoipuin etupenkillä häntä luipussa ja korvat lerppuen, silmät kiinni. Mamma pyysi minua käymään pötköttelemään mutta en vaan suostunut vaikka silmissä hämärsi. Onneksi ei ollut pitkä matka kotiin ja mamma lasketteli motaria melko reippaasti pienellä riisimopollaan.

Kotipihalla kävelin hoiperrellen autosta ovelle ja pappa olikin jo vastaanottamassa. Olin niin väsynyt, etten jaksanut mitään. Palelin ja halusin vaan omaan peittooni nukkumaan. Illalla tehtiin pieni ulkoilulenkki ja sitten nopsasti yöunille. Koville otti hoitopäivä.

Nyt tänä aamuna olin jo virtaa täynnä. Pitkä aamulenkki ja sitten vielä mamman kanssa avannolle. Minä vahtasin talitiaisia ja oravaa ja mamma upottautui lammikkoon. Normaali päivärytmi on parasta.
Tänään on ollut jo hieno päivä, monta kivaa ulkoilulenkkiä aurinkoisessa kevätsäässä.

Yksi minun siskoistani, Heta, kommentoi mamman blogiin. Meitähän on kaikkiaan kahdeksan sisarusta eli Salli-äidin pentua. Erno on siellä Suonenjoella, samoin isä-Riku, mutta me Hetan kanssa täällä eteläisemmässä. Olipa kiva kuulla  siskosta!

Jepjep!  Muistitteko mamman edellisen postauksen arvonnan? Siihen vielä ehtii mukaan. Mamma sanoi, että 13. päivä on keskiviikko, väärin, tiistaihan se on. Minä tiedän, koska se on minun syntymäpäiväni. Ja silloin toimin virallisena valvojana. Olen siis täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Ja hampaani ovat puhtaan valkoiset. 

Aurinkoisia kevään päiviä,  pitäsköhän hankkia aurinkolasit minunkin! Mun tassu on muuten hyvässä kunnossa. Mamma laittoi siihen muurahaisvoidetta. Joku sen tutuista oli sitä valmistanut ja kun se maistuu liian pahalta, en viitsi sitä nuolla pois. Näkyy auttavan. Heippa vaan täältä sohvan reunukselta!

lauantai 3. maaliskuuta 2012

VUOSIPÄIVÄN ARVONTAA PUKKAA

Nopsasti on mennyt kahden vuoden aikajakso bloggaillessa. Yhdessä ystäväni Unelman kanssa värkättiin Anja-Reginan aittaa ja ensimmäinen postaukseni oli 12.3.2010.  Nytpä kaksivuotismerkkipaalu (huh mikä sana) lähestyy uhkaavasti, ja onkin syytä pieneen jippoon. Säännöt ne tavalliset: kommentista tähän yksi arpalippu, vakilukijalle kommentista kaksi arpalippua ja linkityksestä vielä se kolmas. Kristallinkirkkaat säännöt?


Arpajaisissa pitää olla aina palkinto. Ajattelin laittaa luulasia kehiin.
Eka palkinto on neljän jälkiruokakipon sarja, toinen palkinto on yksi kippo ja kolmas palkinto on pieni posliinikoiruli.



Heräsin ihanaan aamuun. Aurinko nousi pellon takaa, kun Simon kanssa piipahdettiin postilaatikolla hakemassa päivän aviisi. Myöhemmin pidemmällä lenkillä kuulimme jo aivan ihanan kevätkonsertin: talitiaisia, punatulkkuja, närhiä, korppien raakkuva solistiosuus, kanahaukan paluu pihametsän kuusikkoon sekä käenpiika. Pitää oikein laulavasta lintukirjasta tarkistaa, oliko se se vai joku muu. Tai sitten palokärki?


Meillä on koirulin kanssa ollut kahdenkeskinen parin päivän jakso, prinssipuoliso on pietarilaisissa maisemissa kokoustamassa. On mennyt tosi hienosti, nukuttiin pitkään, pestiin pyykkiä, tehtiin kävelylenkkejä ja kuunneltiin kevättä. Ihana tunne, kun aurinko paistaa  lämpimästi. Katolta jymähti loputkin paksusta lumipatjasta ja meille kuljetaan nyt pientä kapeata ränniä ulko-ovelle. Eiköhän kevät sulata lumipenkan, on lapioitavaksi  niin tosi painavaa. Eilisen aamun lumisateen jälkiä putsaava aura-autokin  kasasi pihatien suulle paksun kökkäreisen vallin, meinasipa puhti loppua kun sitä lapioin iltamyöhään. Sama juttu postilaatikoiden edessä  tien takana. Monta manausta varmaan huokasin lapioidessani sitä lumen juntturaa pois aamupostinjakajan tieltä.




Lukaisin tuossa pikapikaa aika mielenkiintoisen kirjan. Kertoi tositarinaa Kambozan punakhmeerien barbaarisista teoista nälkäkuoleman partaalle oleville "vankileiriläisille", joista monet ihan oikeasti kuolivatkin suoranaiseen nälkään. Maassa vallitsi utopia agraariyhteiskunnasta ja kaupunkilaiset pakkosiirrettiin maaseudulle. Neljässä vuodessa neljännes maan väestöstä menehtyi.  Kirjan kirjoitti Denice Affonco, joka selvisi poikansa kanssa neljän vuoden työleiriltä (vain 30 kiloa painavana) vietnamilaisten vapauttamana. Denicen tytär kuoli leirillä nälkään 9-vuotiaana, Denicen mies vietiin "uudelleenkoulutukseen", katosi ja todennäköisesti teloitettiin.
Denicen isä oli ranskalainen ja äiti vietnamilainen. Punaiset khmerit hallitsivat Kambozaa 1975-1979 ilman, että ulkopuolinen maailma tiesi näistä työ- ja kuolemanleireistä. Denice Affonco todisti   Non Phenissä järjestetyssä kansanmurhaoikeudenkäynnissä. Myöhemmin hän muutti poikansa kanssa Ranskaan, missä aloitti uuden elämän. Kirjan nimi on Elossa kuoleman kentillä (LIKE).


Lauantai hämärtyy iltaan.  Toivottelen mukavaa viikonloppua. Kippojen arvonta suoritetaan keskiviikkona 13.3.  prinssipuolison toimiessa onnettarena ja Simon virallisena valvojana! 


Hän on kyllä tipitarkka valvontatehtävässään, mitä nyt vähän tässä odotellessa paistattelee kevätauringon valossa.





sunnuntai 26. helmikuuta 2012

FAKTAA VAI FIKTIOTA

Uutisvuodossa kysytään aina, onko tarina faktaa vai fiktiota. Ja kapteeni Tervo esittää perustellun mielipiteensä. Olen lueskellut hänen viimeisintä kirjaansa Layla, missä Tervo kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain. Väistämättä tulee mieleen kysymys, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Hämmästelen kirjoittajan tietomäärää - jos se on faktaa - kurdiperheen tavoista ja kulttuurista ja suhteesta turkkilaisiin. Jos kyse on fiktiosta, on kirjailijan mielikuvitus ehtymätön.


Kirjassa rinnalla kulkeva tarina suomalaisesta Helenasta voisi kyllä olla myös faktaa. Helena myy itseään "vuokraamassaan" kimppakämpässä, jonka todellinen vuokralainen on "kunnollisen perheen"  poika, muka maustekauppias. Ainakin vanhemmat uskovat niin. Kirja tuntuu mielenkiintoiselta, hyvää iltalukemista.


Faktaa on myös tämä sininen päiväuni, vaikka kaapit pursuavatkin punaista lasia. Vaihtelu virkistää, sanotaan.


Entäs sitten laihduttaminen. Näyttää olevan fiktiota. Kun meille myydään mielikuvia läskeistä pelastavista ihmedieeteistä, helposti hurahtaa, ellei pidä faktana sitä, että on syötävä vähemmän kuin kuluttaa. Helppoa tietä hoikkuuteen ei ole tämän ikäisellä(kään). Amerikkalaiset ovat kyllä keksineet aina uudestaan ja uudella nimellä saman pulverin, jota syömällä autuus löytyy. Eivät taida itsekään oikein uskoa taikapulveriinsa, sillä matkallani näin niin paljon  pulleroita ihmisiä etten näissä maisemissa ikinä.. Ja tosi pulleroita olivatkin. Ruoka-annokset ihan megaa kaikki.


Syömisessä on tärkeintä kuunnella omaa kehoaan. Sanovat viisaat. Sen verran kuuntelin minäkin, että pullat ja leivät ovat jääneet.
Mutta muuten haluan nauttia ruuasta, sen tuoksusta, sen mausta ja yhteisestä ruokahetkestä. (Tälläkin hetkellä uunissa paahtuu iso vuoka vihanneksia...) 
Peruskysymyshän on on, syömmekö elääksemme vai elämmekö syödäksemme. Sen oivaltaminen pelastaa jo paljon. Muistan lukeneeni, miten joku laihdutti syömällä pelkkää puolukkaa. Joku toinen taas kävelemällä työmatkat pinnistämällä pakaroitaan joka toisen lyhtypylväiden välisen matkan. No, antioksidantit saa varmaan puolukoista ja kiinteät pakarat pinnistelemisestä. Vaan entäs makunautinnot? Jos ne ei olis tärkeitä, voisi kai syödä vaikka sahajauhoa. Pippurilla tai ilman. Siis fiktiota. Laihdun jos olen laihtuakseni syömällä vähemmän kuin kulutan. Ja kuuntelemalla omaa kroppaani.
Muuten, lisäravinteista ei ole mitään hyötyä, sanoi lääkärit. Vain D-vitamiiniä tarvitaan lisää. Muut pitäisi saada ruuasta. Että niin. Eipä sitä tiedä mihin uskoa, kananmunatkin olivat niin kolesterolipommeja ennen, nyt niitäkin saa popsia jo mielin määrin.


Jaapa jaa. Siivousurakkani etenee. Punaiset on pyyhitty ja kukkien mullat vaihdettu. Teki mieli kyllä hujauttaa tuo iso limoviikuna ulos pakkaseen, mutta en sitten hennonutkaan vaan raahasin suihkuun ja annoin uutta multaa.
Auringon valo leikitteli kulmahuoneen lattialla, olin onnellinen pölyttömistä laseistan hyllyköissä. Tulipa siivottua tuplakappaleet vaaseista kiertoon samalla.
Faktaa on, että tiivistän heti huomenna kaappien ovet ikkunatiivisteellä sisäreunoista säästyäkseni suur´urakalta heti kohta.


Fiktiota: Voi jos satujen töyhtöhattuprinssi karauttaisi ratsullaan ja hakisi pois harmaasta arjesta! Saapihan sitä toivoa. Ja unta nähdä!
Faktaa kuitenkin on, että tää prinssipuoliso karauttaa mun pienellä upouudella riisimopollani (Nissan) milloin mihinkin haasteisiinsa ja palaa illaksi kotiin syömään ja mustikkapiirakalle! Routako ajanee porsaan kotiin, vai tykänneekö muuten tulla, hih.


Ja todellista faktaa  arkipäivieni iloinen asia,  pieni koirulini Simo Sallinpoika Hurtta. Se päivystää, ettei mikään pääse yllättämään ulkoapäin.Se vie aamulla ja päivällä lenkille, haluaa mukaan avantouintireissulle.Ja sisällä se käpertyy syliin ja yöksi peiton alle. Ah, sepä on onnea se!


Nytpä tarinalle pitää saada loppu. Hyvä on, en kirjoita uutta tekstiä viikkoon, ellei mitään pakahduttavaa tapahdu. Nuoret muuttivat meille viikoksi ja se tietää vipinää arkeen. 
Näiden kukkasten myötä; se on moro!







torstai 23. helmikuuta 2012

KYLLÄ NYT KIILTÄÄ

Koko eilinen meni pesurätin parissa. Mutta kyllä tulostakin syntyi. Ihme ja kumma, vaikka ladoin hylly kerrallaan kipot takaisin vitriiniin, yli jäi vielä monta maljakkoa ja pyttyä. Yhtään en eilen kolauttanut rikki, hyvä minä.  Tänään taas pitää inspiraatiota hommaa jatkaakseni jostakin hakea. Toivottavasti ei ole ihan hukassa.

Tällaiselta nää näytti. Olis voinut vaikka anja-reginan kirjoittaa sormella hyllynreunan vapaaseen (?) kohtaan. No siitäpä mätin hyllyn kerrallaan ulos ja siistittynä sitten takaisin.


Selvästi huomaa,miten pölykerros peittää ja pyyhkimistä odottavat.


Mukavahan näitä oli sitten takaisin lappaa kirkkaalle lasipinnalle.
Prinssipuolison kehoituksesta karsin tuplakappaleita ja kas, niitä löytyi alle kymmenen. Lasisarjat nyt tietysti pidän kokonaisina.










Nää maljakot kököttävät vieretysten  vitriinien päällä ja jokaisen otin erikseen alas puhdistettavaksi. Kaikki edelleen ehjinä.


Joko näitte punaista?!? Kumma, että vaikka näen koko ajan punaista, en siitä hermostu. Nää kun on mun keräämiäni kaikki.
Tosin en tiedä, mitä niillä loppupeleissä edes teen.


Tätä poikaa ei liioin minun tuolilla keikkumiseni hermostuttanut. 
Kasvitikku meni parempiin kuonoihin.
Välillä mietti, että pysyyköhän se mamma siellä tuolilla....


Harmaan ja vesisateisen aamun ensimmäinen näky oli makkarin ikkunan puoleen väliin asti roikkunut lumipatja. Aioin sen kuvata, mutta sepä päätti pudottautua sitä ennen. Vitsit mikä jysäri! Ja sitä oli paljon. Etupihalta ehdin kuvata tämän vaatimattoman "pitsiverhon" räntäsateessa. Kohta kai tulevat kaikki lumet alas, sillä sataa silkkaa vettä. Kevät, kyllä se vaan tulee. Linnut pitävät konserttiaan vesi- ja räntäsateesta huolimatta.
Tältä etelän puolelta on lunta jo ehditty viikko sitten pudottaa.


Aamupäivän piristys: Posti toi i-ha-nan paketin. Se oli arpajaisvoitto Tylsän Mörököllin arvonnasta. Katsokaapa vain:
Kauniisti paketoituna sain lintumagneetin jääkaapin oveen, sydän mobilen ja kalavadin. Ja kortin, jonka kuvan otan johonkin postaukseen isompana. 
Kiitos Tylsä Mörökölli. Minusta olet kaikkea muuta kuin tylsä. Sanoisin pikemminkin taitava, osaava. Olen tosi iloinen, kiitos!


Reippain mielin jatkan kotihommia. Kun vasta neljä vitriinikaappia on puhdistettu kippoineen, on homma vasta tuskin alussa. Ehkä postaan noista lintukaapeista seuraavaksi. Ja sitten hevosista....
Tai sitten jostain ihan muusta. Hm. Ötökkähyllystä ehkäpä.







keskiviikko 22. helmikuuta 2012

TIPAUS

Tänään se oli monta kertaa lähellä. Vaan enpä kertaakaan pudonnut.
Siivosin nimittäin olohuoneen neljä vierekkäistä vitriinikaappia. Tyhjensin lasihyllyn kerrallaan, pyyhin pölyt hyllystä ja rubiininpunaisista lasiesineistäni. Ja mitään en rikkonut. Mitään ei tipahtanut. Enkä muuten tipahtanut minäkään, vaikka vain tuolille nousin viimeiseksi vitriinikaappien päällä olevien isojen maljakkojen takia. Vitsit että oli pölyä. Nytpä ei sitten enää ole. Hyvä minä.


Ihan yhtä hyvä ei minusta ole telkkarin lauantai-illan tipaus eli Pudotus-ohjelma. Minua kyrsii ihan suunnattomasti aidon ja suloisen Jani-Petterin putoaminen. Jäljelle jääneet eivät missään nimessä minun kriteereitteni mukaan ole samanlaisia superhahmoja kuin tuo pieni eskarilainen oli. Harmittaa hänen puolestaan.


Leena Hefner on kyllä varsinainen Herppeenluoma. Ei siinä mitään, sujuvasti näyttelee floridalaistunutta blondia. Mutta ällöttää tämä jatkuva ilman haukkominen ja änkkä.  Se on tarttunut jo minua nuorempiin, jotka feissarissa jo änkyttävät. Äklöä.


Ja entä sitten tämä pastori! Ikivanhoja sanamuunnoksia täynnä oleva pappi. Viimekertainen "ajelu" oli suoraan vuosikymmenten takaa Hymy-lehdessä julkaistu Olli Kujasen kertomus, sanasta sanaan. Että mitä uutta siinä muka? Ja toisaalta, pitääkö kaksi niin vastakkaista asiaan kuin pappi ja käännetyt rivoudet nitoa yhteen? Kenestä se sitten on hauskaa, muka?
No myönnän, ikivanha ja horo olen. En ymmärrä lainkaan - eikä toisaalta minun edes tarvitse ymmärtää. Samasesille, pudotkoon nyt kumpi lystää. Eipä putoa korkealta, vain luudalta lattialle.


Enemmän sympatiani oli Hieno Åhlgrenin puolella kuin näiden kahden, mutta Jani-Petteri oli yliveto. Ei kiroillut eikä syljeksinyt. Oli ihan oma itsensä, jämäkkä eskarilainen. Hänestä minä pidin.


Vielä palatakseni tämän päivän haasteisiini: kukkamullat odottaa vielä, mutta minun on kyllä sanottava, että jotakin on aina ollut päässäni vialla. Ei sitä muuten voi käsittää, miksi ihmeessä ihminen kerää ympärilleen niin paljon kippoja ja kuppeja että koko päivä menee yhteen syssyyn siivoamiseen. Ja ei se vielä siihen lopu. Konitalli makkarissa on samansuuruinen urakka. Ja sitten lintukaapit. Puhumattakaan kirjahyllyistä. Akka parka.


Joskus kuulin (luin?) runon:"Miesparka, vierellään ennen aikojaan vanhentunut vaimo, jolla perheen rahapussi. Miesparka". 
Meillä tää runo menis näin: miesparka, vierellään loputtomaan keräämiseen hörähtänyt, vanheneva vaimo, joka ei ymmärrä, että kotona pitäs asua eikä kerätä sinne maljakoita. Ettei tarttis niin paljon siivota.
No, kauniita ovat kuitenkin. Pläjäytän niistä kuvia vaikka huomenna, tänään tulee vaan tää. Ja loppuun piirrän, että anja-regina. Ja Simo kans.