KOTONA JA KOTOA

Piti välillä tulla tarkistamaan, onko kotona kaikki hyvin. Ja onhan toki, Elvis ruokittu, postit noudettu ja puutarhaa on sade kastellut ihan ylen määrin.

Ruusut kauneimmillaan, vaikka vettä taivaalta solkenaan valuukin.

Jotkut vielä nupullaan, toiset jo avanneet kasvonsa ihailtaviksi.

 Valamon ruusun kukkanen, koko pensas on täynnä ihanalta tuoksuvia ruusunkukkia.

Kuvien siirtäminen Picasasta on takkuillut ja ollut tuskallisen hidasta viime aikoina. Kun pihalla kukkivat moniväriset harjaneilikat, olisin halunnut niitä myös tähän postaukseen, mutta ehkä teen kollaasin ja yritän myöhemmin saada ne näkyviin.


Viikossa on pihapiirin pienessä pesässä viidestä pääsiäiskaramellin kokoisista munista kuoriutunut pesän täysi poikasia. Ainakin neljä nokkaa erotin poikasten läjästä.

Mustikat ovat kypsyneet, kantarellit kasvavat kohisten kun saavat vettä. Prinssipuoliso poimi lähes ämpärillisen kanttarelleja pihakoivikosta. Nyt vaan herkuttelemaan, nam.


Niemeen tästä pitää palata pikimmiten. Ainakin Simo tuulten haistelija seuraa askeleitani herkeämättä. Ehkäpä illalla sauna taas lämpiää ja järvi odottaa polskuttelijoita. Mikäs tässä eläköityneillä, aikataulut on just sellaiset miksi ne itse haluaa... tai sitten ei.

Simon tassua on taas voideltu ja suojattu nuolemiselta. Nyt kokeilen seuraavaksi, onko vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia: pikiöljyä ei kukaan viitsi nuolla....


Onkohan Simo sitä mieltä, että "borta bra, men hemma bäst", ainakin mitä tulee tähän palveluun:

Sanoisinko, että "jos ei Muhamed tule vuoren luokse, tulee vuori Muhamedin luo! Vaiko niin, ettei makaavan kissan suuhun hiiri juokse! Mutta Simolle tulee viilipurkki kuonon eteen, ei tarvitse pojan juuri peppuaan makuulta nostaa, hih! On sillä pojalla kissanpäivät, tottavie.

SAA JA PITÄÄ HUUTAA

Olimme suunnitelleet kotiin päin lähtemistä heti viikon alusta, mutta sitten osui silmiimme paikallislehdestä ilmoitus huutokaupasta tiistai-iltana. Olemme muutamana kesänä siellä käyneet ja meistä J:n huutokaupat kirkonkylän työväentalolla on aina "kansanjuhlaa". Huudettavana on eteläisestä Suomesta raijattuja kuolinpesiä kaikkine tykötarpeineen, toppasohvista kiikkustuoliin ja lautasiin ja maljakoihin.


Vähän sateinen sää saattaa karsia huutajia, arvelimme. Mutta ei. Kuin nuijalla lyöty oli työväentalon sali täynnä jälleen. Mennessämme jo päätimme, että rojua ja rompetta on meidän tarpeiksemme jo entuudestaan, mutta...siis jos nyt ihan jotakin erikoista jne...


Ja eikös vaan. Seinäkellojen, taulujen ja täkänöiden sekä riepumattojen ohi kun oli päästy, piti minunkin ääneni korottaa ja huutaa kailottaa muiden kanssa kilpaa. En siis päässyt yli enkä ympäri, eli ilman pitkiä Festivo-kynttilänjalkoja en siis toimeen tullutkaan.


Olin kyllä äkännyt tilpehööripöydällä vanhan lasisen maljakon, juuri samanlaisen, minkä joskus olin kotoani saanut ja joka melskeissä oli särkynyt ja/ tai hävinnyt. Siispä sitä huutamaan kilpaa kuopiolaisen antiikkikauppiaan kanssa. Meklari niputti samaan huutoon savisen sankamaljakon, oisko kupittaalainen. Ja oli siinä juomasarvikin. Voitin huudon ja tyytyväisenä käärin maljakon kassiini.

Prinssipuoliso halusi Arabian punaraitaisia pullalautasia, mutta nekin niputettiin sinireunaisten kanssa ja hinta nousi mielestämme liikaa.
Mutta punainen lasimalja oli ihan must. Ja siihenpä sitten taas lyötiin kylkiäisiksi maljakkoa ja kynttilänjalkaa.

Voi että näistä kuvistani tulee omituisia, siirtää hitaasti ja vetää raitaa kuvan alareunaan. 


Mutta kokeillaan vielä yhdellä kippokuvalla:

Olis taas kirppiksellekin tavaraa tarjolla, hih.


Viikonlopun aikana satoi niemessä rankasti ja kaatoi pitkävartiset kukat kukkamaalta. Joitakin ehdin tukea, toiset jäivät sitten pitkälleen pötköttelemään ja odottamaan aurinkoa nostamaan ne pystympään.

Tämän kaunokaisen ehdin tukea ennen suurinta myrskytuulta. 


Tänään sitten ajeltiin kotiin päin. Mansikkamaalla kypsyneitä isoja köllyköitä, pakastinkin osan. Ja Simon lenkkireissulla kypsiä mustikoita puolitoista litraa. Kyllä nyt kelpaa. Paitsi että harmittaa nuo sururaidat kuvien alareunoissa. Pitää yrittää ronkkia asetuksia eri kohdalle, jospa sitten tulisi kuvatkin kokonaisempina.


Yritin testata kuvansiirtoa vielä maahumalapehkolla, mikä on valloittanut viimekesän kukkapatani kun en siihen tänä keväänä mitään kylvänyt. Ei tule mitään. Säästän seuraavaan, jos sitten pelittäisi paremmin ja nopsemmin.


Taitaa olla aika lopetella ennenkuin menee hermo. Vaan haittaisko!
Hyvää yötä sanoi mummokin, kun silmä puhkesi. Huono vitsi. Silti.
Ei anna esikatsella, saas nähdä julkaiseeko tätä edes. Hm.
Pitäskö ottaa nimekseen Kipponen tai Kupponen?

SERKKUSUNNUNTAI

Sunnuntai. Aamujumalanpalvelus Rautalammin kauniissa, jo Nikolain aikana rakennetussa ja muistojen täyttämässä kirkossa.
Yhdeksän  kolmestatoista serkuksesta istui kirkon etuosassa 

yhdessä. Mukana oli myös kolme pientä seuraavan sukupolven serkusta: Noora, Eveliina ja pienin, suloinen Silja. Miten hienosti nämä tyttöset jaksoivat olla kirkonmenojen aikana. Meille "aikuisille" oli juhlallista osallistua messuun ja käydä yhdessä ehtoollisella.

Rautalammin kirkon alttaritaulussa Jeesus puhuu opetuslapsille venheessä. Alttaritaulun alla on teksti: Totisesti Herra on tässä paikassa.

Tässä näkyy osa kirkon kaunista saarnastuolia. Samaan tummanpunaiseen liturgiseen väriin pukeutuneen kirkkoherran saarnasta jäi mieleen erityisesti: jos katsot veden pintaan, näet omat kasvosi, mutta jos katson toista ihmistä, näet sydämen.


Jumalanpalveluksen jälkeen kävimme koko serkusparvi viemässä kukat hautausmaalle isovanhempien ja serkkujen haudoille.
Myös pikkuinen Silja jaksoi kävellä isompien mukana, vaikka hyttyset - niitä on tänä kesänä liiankin paljon - vähän kiusasivatkin.

Sitten askelsimme koko porukka suoraan yhteiselle lounaalle Vanhaan Peuraan. Halusin tarjota aterian aluksi kesäisen ja kuplivan juoman ja yhdessä nostimme maljan - pienimmät mukaanlukien - kesälle, meille serkuille ja yhdessäololle.
Noutopöydästä saimme  valita vatsamme täyteen, herkullista olikin. Ja jälkiruuaksi kahvit kera mansikkakakun.


Keskustelun lomassa kukin meistä kertoi elämästään,  perheestään ja muisteli lapsuudesta yhteisiä tapahtumia. 
Aika kului liiankin nopeasti, mutta sovimme, että vuoden kuluttua serkkutapaaminen uusitaan ja mukaan otetaan myös perheenjäsenet. Järjestelyvastuukin sovittiin valmiiksi.


Ennen lopullista eroamista osa meistä piipahti tervehtimässä sukumme "vanhinta", elokuussa yhdeksänkymppisiään viettävää Eila-tätiä läheisessä palvelutalossa.


Uskon vakaasti, että meille kaikille jäi mieluisa tunne tapaamisesta ja sen tarpeellisuudesta. Niinkuin eräs serkuistamme totesi: tuntui, että olimme omiemme keskellä. Saimme voimaa toisistamme, tiedämme, ketä olemme ja mihin kuulumme.
Kiitos teille serkut, ilo oli viettää sunnuntaita yhdessä. Harmi niiden puolesta, jotka eivät päässeet tapaamiseen mukaan, ja vielä suurempi harmi niiden osalta, jotka eivät sinne halunneet.


Kiitollisuus päällimmäisenä ajelin takaisin niemen nokkaan, missä perhe oli hyvin pärjännyt. Neljän nuoren joukkue valmisti siellä päivällistä, grillimestari kypsensi porsaankyljyksiä ja tytöt hääräsivät  posket punaisina pikkuruisessa keittiössäni. Ja Simosta oli huolehdittu myöskin. 

Sadetta ja ukkosta oli luvattu jo puolilta päivin, mutta varmaankin meidän serkkutapaamisemme vuoksi ukkosmyrsky siirsi tulemistaan iltamyöhäiseen. Tosin sitten salamoikin ja jyrisi oikein olan takaa.

PIKKUSULHANEN

Ihana herätä aurinkoiseen aamuun. Otan koirulin mukaan pihalle varusteenani vain suurensuuri kylpypyyhe. 
Koira juoksee edeltäni laiturille ja odottaa, kunnes minä olen napaani myöten aamuraikkaassa vedessä. Kello ei ole ihan seitsemääkään vielä. Simo kääntyy takaisin maalle. Pysähtyy vielä katsomaan taakseen ja lönköttää sitten keittiön ovelle päin. Huudan koiran perään, ei vaikutusta. Kipaisen pyyhkeen sisään ja koiran perään, tavoitan koirapojan tontin rajalta. Käännytän sen takaisin pihalle ja kierrän verkkoaitaa esteeksi tien suulle.

Simo palaa pihan laitaan, viivyttelee hetken ja lähtee pojan mökille menevää rantapolkua. Ja minä huutelen perään. Ei näy koirulia.
Lähden seuraamaan karkulaista. Huutelen syömään, vihellän. Ei ketään. Nousen pojan mökin pihalle. Ei koiraa missään. Minä avojaloin nousen sepelipintaisen mökkitien isommalle tielle. Eipä vieläkään ketään kummassakaan suunnassa. Jalkapohjiani kivistelee ja palaan mökille koiran hihna kädessäni ja kylpypyyhe paljaan kroppani ympärillä.

Pukeudun ja haen auton avaimen. Pienen kirppuni ikkunat ovat yön jäljiltä huuruiset, pyyhkäisen hihalla enimmät sivulaseista ja hyökkään kuin ampiainen mökkitielle. Käännyn serkkuni maatilalle päin ja uskon karkulaisen olevan vielä rannan tuntumassa. Vaan ei vieläkään ketään. Ajan reippaasti puimalan ohi ja stop! Lehmälanka yli tien. Ja kukas se siellä pyyhältää: Simo ja Karo-neitonen, jolla on  sopivasti juoksuaika! Kiltisti Simo kuitenkin tulee hihnaan ja nostan rapatassun auton etupenkin jalkatilaan. Motkotan ja koiran silmänvalkuaiset vaan välkkyy. Tietää tarkkaan olleensa luvatta liikenteessä. Kiltisti alistuu juoksulankaan pihalla ja minä pääsen oikeasti uimaan. Päivä voi alkaa taas normaalisti.


Keskipäivällä piipahdamme naapurimökillä. Juon siellä päiväkahvit ja heti kahvin jälkeen Simo alkaa istua mangustin tavoin joka tarkoittaa, että nyt on aika lähteä. Ja kas, neito Karo on jälleen pihalla. Vien kuitenkin vastahakoisen sulhaspojan omalle mökille ja komennan Karon takaisin kotiinsa. Kaikki kunnossa.


Soitin serkkulleni Valkealaan ja olin iloinen kun sisarukset sittenkin ovat tulossa serkkutapaamiseen. Iloisena lähdin sisälle ruokaa valmistamaan. Herkullinen jauheliha-kanttarellimuhennos maistui salaatin kanssa todella hyvältä.

Päivänokoset ruuan päälle. Yhtäkkiä kuului rannasta joutsenten ääni. Otin kameran, pyysin koiraa jäämään sisälle ja hiivin rantaan. Joutsenet olivat ihan rannassamme.

Jo lähti pois pakenemaan...  ja rantaviivassa myös sorsaemo kuljetti nauhana keinuvia poikasiaan yöksi matalaan poukamaan. Niistäpä en ehtinyt kuvaa yrittää, joutsenet kun karkasivat kauemmaksi minut nähdessään.

Uljas pariskunta ui kauemmaksi ja kajautti kunnon törähdykset
laiturin kohdalla siirtyessään keskemmälle järveä.

Minun kuvatessani joutsenia pieni sulhaspoika potkaisi keittiön oven auki ja livahti matkoihinsa. Ja taas otin hihnan ja auton ja kiidin kylätietä, mutta Simo oli mennyt mutkaista tietä näkymättömiin. Iloisena koiruli pyyhälsi tyttöystävän luokse, mistä otin sen taas hihnaan ja paluu arkeen oli edessä! 


Lopun päivää Simo on ollut silmälläpidon alaisena. Kovasti nuuhkii sulotuoksuja, mutta hihnan pää on tiukasti juoksulangassa.


Hyttysiä tunkee sisälle asti. Mietin, onko linnut tai oravat vieneet vuorivillaa hirsien liitoksista niin, että on syntynyt hyttysen mentävä tai paremminkin tultava kolo. Sähkölätkä on rätissyt ja aina vaan joku yrittää istahtaa olkapäälle tai paljaalle käsivarrelle.

Simo on päivän haasteista myös väsynyt. Iltalenkki ja saunaan.
Se lämpiää jo ja ilta-aurinko kultaa läntisen rannan. Siinä se on. Kesä. Ja tässä taas joku mättää kun tekstin tausta jää valkoiseksi, hm.

KESÄPÄIVIÄ NIEMEN NOKASSA

Ajeltiin Simon kanssa kahdestaan tänne sieluni maisemaan eilen. Kivasti meni matka pienen koirulin päivystäessä tienristeyksiä, kunnes viimein tultiin hiekkatielle ja koira tunnisti maisemat. Muutaman vesipisaran heitti niskaan tavaroita kantaessani sisälle, mutta ilta-aurinko kuitenkin pilkisti pian. Hyttysparvi sadoin inisijöin hyökkäsi minua ja koiraa kohti. Ei auttanut suihkeet eikä koivunoksat, joka lävestä tunki itikoita iholle.


Mutta silti:

Muovinen katos oli kestänyt rannan tuulet, kaikki oli ihan järjestyksessä. Keitin tulokahvit ja huokasin onnellisena, että olimme perillä ja majoittuneet omalle mökkerölle.


Kasvimaa oli saanut sadetta, suviruusut kukkivat täysillä.

Myös ristinummenruusun kukat olivat avautuneet, vaikkakin kaksi niistä kolmesta oli kärsinyt sateesta.

Erityisen iloinen oli punaisesta kurjenmiekasta, toki keltaisetkin olivat kauniita.

Simo oli matkasta väsyksissä, joten lämmitin vain saunalla vettä iltapesua varten ja kömmimme suhteellisen aikaisin vaakatasoon.


Tänään on sitten ollut enemmän aikaa tarkastella ympäristöä.
Tässä muutama kuva:

Kaikkialla on ympärillä vihreyttä ja järven selkä. Nautinnollista.

Pilvikirsikka on venähtänyt saunan seinustalla jo liki kymmeneen metriin!

Ja koiruli viihtyy, tässä hän huolehtii omasta vartiointitehtävästään.
Salaa ei meille kukaan pääse tulemaan, vaikka Simon silmät onkin sirrillään...

Tämä pieni akileijapuska on kerrottukukkaista lajia.
Ja tämä vaalean keltainen hepsulainen ei vielä ole oikein avannut kasvojaan, mutta lähellä aukeaminen jo on:

Jännää...

Aamu-uinti oli todella luksusta, peilityyneen järveen oli ihana upottautua Simon vahtiessa laiturilla.

Vene odottelee soutajaa, ehkä sitten viikonvaihteessa. Tosin on luvattu sadetta ja ukkosta tännekin. Ehkäpä lahnaverkkoakin voisi uittaa...

Joutsenet lensivät järven taakse lahdelle mutta jäivät niin kauas, ettei kamerani etsin niitä saanut tarkemmaksi.


Siispä täällä me köllöttelemme Simon kanssa kaikessa rauhassa. Prinssipuoliso on omissa haasteissaan kotipuolessa. Me ei oikeastaan mitään kaivata, odottelemme viikonloppua ja serkkutapaamista. 

Laiturilla oli aamuhämärissä käynyt linnut jättämässä jälkensä ja ehkäpä pöllö oksennuspallonsa. Laitoin käärmeen (muovisen) laiturille pelottimeksi.
Kaikki hyvin.

LEPOPÄIVÄN LÖPINÖITÄ

Aivan heti raotettuani silmiäni kuului ikkunasta kopsahdus. Mustarastas siellä oli eksynyt kiitoradaltaan ja lensi suoraan ikkunaan. Kello oli vasta kuusi. Haukotteleva Simo pyrki ulos.
Öisen sateen jälkeen aurinkoista ja ilma täynnä kukkimistaan lopettelevien juhannus- ja suviruusujen tuoksua. Ihana vetää keuhkojen täydeltä raikasta aamuilmaa ja sitten takaisin sisälle nauttimaan rauhassa aamukahvia.


Simo päivystää vakiopaikallaan olohuoneen sohvan selustalla. Yht´äkkiä räjähtää ilmoille raivoisa haukku. Kukahan näin aikaisin meidän pihalla?


Luumupuun oksat heiluivat, luulin että mustarastas pökerryksissään puikkelehtii oksistossa. Kunnes ruskea turkki ja pörröhäntä vilahtavat luumunraakileiden seassa. Kipaisen hakemaan kameran.

Ja tietysti kameran akku on tyhjä. Takaisin sisälle ja akku latautumaan. Hetken päästä uskoin siinä olevan jo ytyä muutamaan kuvaan. Onneksi pieni kurrelainen viihtyi luumupuussa. Katsoin, miten se etukäpäliensä välissä piti luumupuun lehteä ja nuoli lehdeltä kirvat ja kosteutta.

Tämän keltaisia luumuja tuottavan puun latvusto on niin tuuhea, että vaikea oli saada oravaa kameran linssiin, varsinkin kun kahteen kertaan piti käydä akkuun latausta lisäämässä. Mutta ihana oravanpoikanen odotteli, että sain muutaman kuvan.


Prinssipuoliso lähti haasteisiinsa. Hänellä oli laulu- ja säestyskeikkaa ja meillä Simon kanssa pyhäaamun rauha.
Kunnes taas koiran hermo repesi. Luulin, että haukkuu edelleen pienelle kurrelle, mutta kas. Pihatiellämme istui kaikessa rauhassa taas se kissa!

Kuvasin kissaa ikkunan läpi koiran reuhatessa vieressä. Kissa kuuli Simon reuhkaamisen ja lähti tulemaan meitä kohti. Ja tuli ihan ikkunan alle katsomaan, mitä se Simo oikein mellastaa.

Ennenkuin sain koiran hihnaan ja ulos, oli kissa tipotiessään. Ja hyvä niin, sillä yläpihan puupinossa on pikkuruisen harmaan linnun pesä, johon pian kuoriutuu poikaset. Pesä on alttiina kissan kiivetä herkuttelemaan.

Toistaiseksi emolintu vielä hautoo pieniä karamellirakeiden kokoisia muniaan. Viisi pientä munaa. Säilyisipä lintuemon pesue lentoon asti.


Iltapäivällä prinssipuolison kotiuduttua lähdimme lenkille. Olin kertonut, että kypsiä mustikoita on kallion poukamassa. Eipä tuo uskonut minua. 

Mustikkasadosta on tulossa erinomaisen hyvä. Ensimmäiset piirakkamarjat poimittiin tänään, heinäkuun eka päivänä!

Reilut puoli litraa. Vielä tarvitaan pari viikkoa, ennenkuin poimuria voi käyttää mustikkametsässä.


Paluumatkalla kuvasin vanamoita

ja käenkukkia

joita kasvaa eteläisen Suomen kosteikkojen reunamilla. Olen aina sekoittanut ailakit ja mäkitervakot ja tästä käenkukasta en ole tiennyt nimeä aikaisemmin.


Kotipihassa Valamon ruusussa on jo lupaus:

Ja vuosien takainen äitienpäiväruusu on villiintynyt täysin:

Kaunis se on silti. Ja kauniita ovat luonnonkukatkin, horsma,

ja lehtosinilatvan ainokainen valkoinen kukinto,

vaikkakin siinä on kaskaan sylkipallo lisänä!


Simolle mustikanpoiminta oli niin rankka retki, että latki lammikosta tullessa vettä. Eikä haitannut siitepölylautat lammen pinnalla.

Enpäs tiedä, mahdanko olla fariseus vai publikaani, tekstiä tulee vaan ihan läkähdyttämiseen asti. Mutta kun on olevinaan niin paljon muistiin merkitsemistä. Ja kiva kirjoitella. Hm.


Liekö muuten tämä kukka neidonkieli? Muistuttaa rohtoyrttiä jotenkin, lehdet kuitenkin erilaiset mielestäni. On ilmestynyt jostakin pihan laitaan.

Huomenna tämä lähtee retkelle läntiselle Uudellemaalle  prinssipuolison veljen arboretumiin tarkastelemaan, mitä uutta sinne on istutettu ja mistä voisi ottaa pienen palasen kasvamaan meidän pihapiiriin. Kamera on ehdottomasti oltava mukana, siellä on aina niin paljon mielenkiintoista kuvattavaa.


Ja nyt paistamaan mustikkapiirakkaa. Pakastimesta otan marjat piirakkaan, nuo tuoreet sitten kera viilin...

Bis dann!