MOSKEIJOIDEN KAUPUNKI

Istanbul sai Konstantinopolilta kaiken loiston Bosborin rantamilta, nimeä ei Konstantinopolilta Istanbul vaan pitää saanutkaan....

Neito kaunis Konstantinopolissa enää illoin tanssi ei haaremissa, hällä paikka on pikkubaletissa cabaré-kahvilan...
Haaveissain käyn Konstantinopolihin, armaan luokse astun mä palatsihin...

Tätä iskelmää laulettiin 50-luvun loppupuolella. Silloin tuskin osasin uneksiakaan pääseväni kerran tähän sadunomaiseen kaupunkiin, Istanbuliin. Nyt tästä haaveesta kuitenkin tuli todellisuutta ja vietimme pidennetyn viikonlopun Bosborinsalmen rantamilla.
Aurinkoista, lämmintä, kesäistä. Ja nähtävää silmät täys.

Ensimmäinen tutustumiskohteemme oli Istanbulin tunnetuin maamerkki, Sininen moskeija kuusine minareetteineen. Normaalistihan minareetteja on neljä, mutta kuuro arkkitehti piirsi niitä kuusi ja näin pyhimpään eli Mekkaan oli rakennettava seitsemäs minareetti. Näin ainakin ymmärsin oppaan puheista.

Siniseen moskeijaan oli pitkä kiemurteleva jono, mekin kiltisti siirryimme jonon jatkoksi moskeijan pihalla.

Moskeijan kupolikatto oli korkealla ja lamppujen rivistö juuri ja juuri pään yläpuolella.

Siniseen moskeijaan piti kaikkien riisua kengät jaloistaan, naisten tuli peittää hartiansa liinalla ja polvensa myöskin. Kirkkosalin lattia oli varattu miesten rukousmatoille ja naisille oli aidattu oma kapea kaistale kirkon takaosassa.
Moskeijasta ulos tultua sai sitten laittaa kengät jalkaan vasta sinisen porrastasanteen jälkeen.

Sinisen moskeijan lähellä sijaitsee 1400-luvulla rakennettu sulttaanien vanha palatsi, Topkapi. Ottomaanien aikaan korostettiin erityisesti visuaalista kauneutta eikä varallisuutta piiloteltu, kultaa ja jalokiviä ei säästetty. Palatsi oli neljänsadan vuoden ajan sulttaanin ja hänen hovinsa asunto sekä hallinnollinen keskus.
Sen kätköissä elivät sulttaanin vaimot ja jalkavaimot. Sen käytävillä punottiin ovelimmat poliittiset juonet.

Palatsin portin jälkeen astuimme kovin erilaiseen maailmaan.

Aivan ensiksi tulimme mustien eunukkien makuutiloihin, joista jatkettiin edelleen palatsin eri pihoille ja huoneisiin. Mustilta eunukeilta oli poistettu kokonaan sukupuolielimet.

Sulttaanin äidillä oli oma huoneistonsa ja pihansa. Palatsin seinät oli kauttaaltaan kaakeloitu sinisävyisillä koristekaakeleilla ja oviaukkojen yläpuolella kultaisia kaaria ja tekstiä, kentie siinä kerrottiin, kenelle seuraava palatsin huoneista kuului!

Sulttaanin äidin huoneistossa oli helmiäiskoristeltuja seiniä,

ja siniset kaakelikuviot muodostivat isompia kokonaisuuksia.

Sulttaanin äidillä oli paljon sanomista palatsissa. Hän tarkasti palatsiin tuodut nuoret tytöt ja valitsi heistä poikansa vuoteeseen sopivimmat. Niitä, jotka eivät kelvanneet sulttaanin vuoteen lämmittäjiksi, tarvittiin palatsin erilaisiin palvelutehtäviin.

Tässä kuva naisten pihasta. Jos jalkavaimo synnytti poikalapsen, hän sai ylemmästä kerroksesta oman asunnon, jossa sai elää itsenäisemmin.

Sulttaanin makuuhuoneessa piti olla kaksi isoa vuodetta turvallisuussyistä. Kukaan ei etukäteen voinut tietää, kummassako vuoteessa sulttaani yötään viettäisi, joten hyökkäykset sulttaania kohtaan olisivat epävarmoja. Jalkavaimoja oli vähintäänkin kaksi kummassakin vuoteessa.

Kaunista kaakeliseinää ja seinään upotetut tilat lamppuja varten.

Erikseen palatsissa oli prinssien huoneet. Siellä prinssit viettivät aikaansa vesipiippua poltellen ja huvitellen. Heidän ilokseen tuotiin tyttöjä, jotka eivät pystyneet tulemaan raskaiksi, eli heille oli tehty sama kuin valkoisille eunukeillekin. 

Kuvia kahdesta prinssien huoneesta. Ihmettelin, miksi heidänkin ikkunoissaan piti olla ulkopuolella kalterit! Tuhannen ja yhden yön taikaa! Prinssithän odottelivat sulttaaniksi valitsemista, ja usein rivit harvenivat. Jos jäljelle jäi vain kaksi ehdokasta sulttaaniksi, oli satavarmaa, että loppupeleissä heitä oli vain yksi! 

Sulttaanin palatsiin kuului myös virkahuone, ns. divaani. Siellä visiirit pohtivat päätöksiä ja sulttaani kuunteli keskustelua ristikkoikkunan takana näkymättömissä. Jos päätös ei sulttaania olisi miellyttänyt, hän yskäisi ja suurvisiiri selvitti sulttaanin tahdon ja päätös tehtiin sen mukaisesti.

Ylhäällä seinässä sulttaanin kuunteluikkuna!

Virkahuoneen eli divaanin ulkoseinämää.

Joidenkin visiirien nimet oli tallennettu viraston seinässä olevaan tauluun.

Palatsin kirjastorakennuksen edessä oleva suihkukaivo. Sulttaanin asuintiloissa oli myös seinässä tällaisia suihkukaivoja, joiden veden lorina esti kuulemasta, mitä huoneissa puhuttiin.

Kahden kulttuurin kansalaisia!

Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut...olisi tälläkin palatsin puiston puulla tuhat ja yksi tarinaa.

Tästä postauksesta tuli taas hurjan pitkä. Mutta tämän kaiken koimme jo ensimmäisenä päivänämme Istanbulissa. Olipa siinä sulattelemista. Ja lisää seuraa... IYI GECELER (hyvää yötä)!

KUONOLAISEN ILMEITÄ

Kesäkauden viimeinen aamu rantalaiturilla. Muillakin kai mielessä haikeutta...

Laiturin pinta oli märkä ja peilasi koirulin tassuja. Aamuilmettä.

Ja jostakin kuuluu risahdus! Valpastumista.

Kuikkako jo hereillä näin heti aamusta? Uteliaisuutta.

Jaahas, pappakin tallustelee pyyhkeineen aamuiselle pulahdukselle.

Aurinko lämmittää mukavasti. Ruskettaakohan vielä?

Mammakin jo nousee terassille ja pian saan aamupalaa. Ja tänään kuulema sitten jo lähdetäänkin kotiin. Aika kiva juttu, toisaalta.

HAIKEUTTA

Jokaisen kesän jälkeen on pakko hyvästellä niemen nokka. Tällä kertaa sunnuntaipäivä oli aurinkoinen, vaikkakin aamulla kylmä ja kostea.
Mietin herättyäni kaksikin kertaa, miten uskaltautuisin järveen, kun lämpömittarissa ulkoseinälläkin oli nippa nappa viisi astetta. Mutta rohkaistuin, sillä Simo juoksi jo laiturille. Oli suhteellisen aikaista ja aurinko vasta nousemassa. Järven pinnalta nousi huurut, kuin Hiiden orhit olisivat ajaneet pitkin Korppisen pintaa.

Auringon kehrä jo kuitenkin lämmitti itäiseltä taivaanrannalta ja enteili vielä kesäisempää päivää kuin eilisen lauantain.

Ja Simo nautti viimeisen mökkiaamun auringosta vakiopaikallaan.

Lauantaina käväistiin emäpitäjän kirkonkylässä pestuumarkkinoilla, näistä markkinoista on myös Minttulin ja pikkuminiän blogeissa kerrottu.
Markkinat olivat vetäneet porukkaa pilvin pimein kirkonkylän raitille, missä erilaiset myyntikojut ja makkaran- ja letunkäristäjät kilpaa Viipurinrinkeleiden kanssa kilpailivat asiakkaista.

 Olipa pestuulavalle saatu Jytky-Soinikin puhumaan ajankohtaista politiikasta.

Markkinahulinoitten välissä tapasimme Minttulin ja miehensä sekä serkkuni vaimoineen ja ystävineen. Itse markkinahumina ei niin suuresti kiinnostanut, rompetorin ja kirpparit kiersin eikä juurikaan kummempaa kainaloon tarttunut. Oikeastaan olin ihan ylpeä itsestäni! Kerrankin!

Näkyi jo raitilla muitakin väsyttävän. Kirkon kiviaitauksen viereen on "ostettu" penkkejä omilla nimikirjoituksilla tai mainoksilla. Nämä mummelit lepuuttivat jalkojaan markkinahumusta. Kivahan siinä oli katsella vanhojen autojen ja moottoripyörien letkassa ohitse ajamista.

Sade karkoitti meidät ja suuren osan markkinaväestä iltapäivällä. Vaan uusi päivä sunnuntaina niille, joilta vielä jäi jotakin näkemättä tai jotakin ostamatta. Minäkin olisin mielelläni nähnyt Halavatun pappojen esityksen, mutta mökkiä piti kääriä talveksi pakettiin.

Kuikat kävivät vielä tervehtimässä, samoin joutsenet. Alkaa olla järven vesi jo niillekin vähän vilakkaa.

Pihan koivuissa helisivät urpiaisten tiu´ut ja talitiaisten sirkutus kuului rannan oksistosta. 

Karavaanimme oli iltapäivällä valmiina tien päälle. Jääkaapit tyhjennetty ja pesty, samoin pakastin. Puolukat ja vesipuolukat pakattu auton perään ja peräkärryssä mönkkärin pienempi peräkärry valmiina kotimatkalle. Köröteltiin siis rauhallisesti etelää kohti.

Ja mieleen jäi väikkymään mökkirannan kirkas vesi ja siihen auringon säteiden kimallus. Ja pihan kukkasten täysi väriloisto. Syyslomalla, jos silloin on mahdollista ajaa vielä niemeen, on kesäkukkaset muistoja vain. Mutta kuvissa säilyy kesä.

Taas tästä postauksesta tuli sekametelisoppaa, on olevinaan niin paljon tapahtunutta, ettei oikein sanotuksi saa. Mutta omanäköisenipä taitaa olla taaskin.

Sielunmaisemaani. Sitä se on.

SÄIKÄHDIN SIHINÄÄ

Tänään halusin soutaa järven taakse kalliorinteeseen, siellä on joka syksy isoja puolukoita jäkälän seassa. Niinpä prinssipuoliso auttoi veneen vesille ja ei kun mummo soutamaan. Lievä sivutuuli vähän suuntaa vei vinoon, mutta onnellisesti rantauduin tutun konkelopuun alapuolelle.

Isoja, punaisia puolukoita. Minähän en poimurilla niitä hamua, sillä haluan tuntea marjat sormin. Olin jo saanut sankoni pohjan peittymään ja näin isot puolukkatertut houkuttelevina kiven vieressä.
Ojensin jo käteni, kunnes sihahti. Kissa, tuli ensimmäiseksi mieleeni. Ei hitto. Musta kyy nosti päätään varvikosta ja sihisi minulle. Uhkaavasti luikerteli lähemmäksi jalkojani. Minua kylmäsi ja varmasti olin kananlihalla. Rohkea minä - tai sanoisinko raukka minä - tartuin kuivaan oksankäkkärään ja mätkäisin kyytä muutaman kerran. Sihinä loppui siihen. Viskasin lötkön kauemmaksi puolukkapaikasta.

Entistä varovammin askelsin ja poimin.  Olin jo saanut yli puoli ämpärillistä marjoja, kun huomasin puolukoiden seassa ruskean, rukkasen näköisen läjän. Olishan se voinut olla karhun jätöskin, mutta sepä oli ruskea, sahalaitakuvioinen kyy, pää litteänä kiepin keskellä tarkkaili, miten lähelle uskallan astella. Onneksi näin sen ajoissa. Otin poimurin käyttöön, ajattelin, ettei yksi kahdetta, kaksi kolmannetta. Vähän vielä koukin marjoja ämpäriini ja lähdin alas veneelle. Soudellessani takaisin mökin rantaan olin hyvilläni siitä, että en ollut ottanut Simoa mukaan. Koira ei varmasti olisi osannut varoa kyitä. 

Kotirannassa oli jo kyytiläinen odottamassa. Simo juoksi suoraan veneelle, hyppäsi mukaan ja minun oli sitten lähdettävä vähäsen soutelemaan Simon kanssa. Jostakin syystä Simo nauttii kipparina olemisesta. Hyppää sitten laiturille onnellisena saatuaan venekyytiä.

Kuikat kävivät tervehtimässä Simoa, kummallista, että uivat suoraan laiturin eteen vaikka koira kuinka räksyttää niille. Ja joutsenet ovat vielä järvellä. Samoin kurjet.

Tänään oli enimmäkseen aurinkoista, tosin suhteellisen viileää. Aamulla tuntui vähän kalsealta painautua järven aaltoihin. Mutta jos jättää väliin, seuraavana aamuna on entistä vaikeampaa. Pian on aloitettava jo kotona pihalammikkoon pulahtamiset, vaikka siellä on sukeltajia ja sammakoita.

Huomenna on pestuumarkkinat emäpitäjässä. Kummallista, että sinne on joka syksy päästävä. Testaamaan, vieläkö prinssipuoliso ottaa talvelle, hih. No, eipä hän piikaa tarvitse, elämän kumppania enemmänkin. Onneksi.

Leena Lumin blogi on kerännyt puolimiljoonaa kävijää. Se on hurjan paljon, uskomaton määrä, mutta kertoo kyllä, millaisesta blogista on kysymys. Leenalla on arvonta, käy kurkkaamassa ja kommentoimassa, jos vaikka onni potkaisisi sinua.

Nyt saunaan, sehän on joka illan nautinto täällä niemen nokassa.

VESIPUOLUKOITA

Miten kummassa minulla oli käsitys, että tämän syksyn puolukkasato jää vähäiseksi ja marjat pieniksi.
Pakko tarkistaa kantaa. Prinssipuoliso kävi tänään puolukassa tätini kanssa, ensin aamupäivällä ja sitten vielä nyt iltapäivällä uudelleen.
Meillä on kaksi isoa muovipänikkää, joihin on hyvä tehdä vesipuolukoita talven varalle. Tekivät viime talvenakin hyvin kauppansa, monet ikääntyneet laulajaystävät kilvan niitä kehuivat.

Vesipuolukoiden ohje on hyvin yksinkertainen: Puhdistetut, kypsät puolukat astiaan, raikasta lähdevettä päälle niin, että puolukat peittyvät.Kansi päälle.  Astia kellariin tai muuhun viileään paikkaan.
Sieltä sitten talven mittaan kauhotaan mehukkaita puolukoita, myös lähdevedestä astiaan syntynyt  mehu on raikasta ja maistuvaa hieman makeutettuna. Eikä haittaa, jos välillä sattuvat jäätymäänkin.

Tässä meidän ylimmäinen inspektööri tarkistaa puolukoiden tuoreuden!

Vähän viileäksi on sää muuttumassa. Kun syksyllä aina tullaan mökille, tuntuu aluksi vähän "kotjealta" eli pakko etsiä villavaatetta. Kun sitten mökki on saatu lämpimäksi (saunamökki, missä nukutaan, lämpiää nopeasti sekä saunan muurin avulla että pattereilla), sitten onkin jo aika lähteä takaisin kotiin.
Tänään on mökissä erityisen lämmintä, leivoin sämpylöitä ja omenapiirakkaa keittiön hellanuunissa, missä yleensä hauduttelen myös liharuuat ja paistan laatikkoruuat.

Simoa ei viileys kovin haittaa, kuikkakavereita käy katselemassa laiturilta aina "kutsun" kuultuaan. Tosin tänään sai komeat haukut myös rantakatajassa viserrellyt talitiainen...

Kun en huomannut ottaa puhdetöiksi kirjaa luettavakseni, taidan aloittaa syksyn ensimmäisen sukankutileen. 

Surullisinta syksyssä on kenties se, että täydessä loistossa olevat kukkaset vähitellen vie halla ja muuttaa ne ruskeiksi korsiksi. Nyt vielä on keltapallot, värimintut, eriväriset syysleimut ja muut kauneimmillaan.  Silti on luopumisen aika, viimeistään silloin, kun mökki jää talvehtimaan ja odottamaan ensimmäisiä lumisateita.
Niin kuin jokaikinen syksy.

TÄÄLLÄ TAAS

Aurinkoinen keskiviikko, kuin kesää olisi taas. Maanantain raju ukkoskuuro on jo unohtunut, takapihaakin voi jo tallustaa ilman, että kengät uppoaa paitsi nurmikkoon myös silkkaan veteen. Kyllä sitä vettä tulikin lyhyessä ajassa reilusti.

Rännin loppupäästä valunut vesiryöppy oli melko reipasta.

Ei millään sepeli/nurmikko vetänyt vettä sisäänsä vaan lätäkköä syntyi pienten sammakoiden uiskennella.

No, tänään - ja oikeastaan jo eilenkin - on aurinko taas meitä hellinyt. eilen istuttelin ruusuja prinssipuolison etupihalle tekemään penkkiin. Ehkäpä ensi kesänä saan ihailla ruusutarhaa, tähän asti ruusuni ovat olleet pitkin pihan reunustoja.

Nyt enää kukassa on tämä keltaruusu Texasin!

Tänä aamuna keräsin kimpsut kasaan ja tultiin vielä niemen nokkaan. Aurinkoista, mutta tuulista. Simon kanssa mentiin suoraan rantaterassille haistelemaan kesäistä tuulta ja kimaltelevaa järven selkää.

Rannalla yleensä aina tuulee. Kukkamaalla kaikkein pisimmät kukkavarret olivat taipuneet, nostelin niitä pystyyn ja istutin tuomani Mustialan ruusun toisten ruusujen viereen. Kasveja istuttaessa ei aina muista sitä, että hyvässä mullassa kasvi voi kasvaa puolitoistametriseksi. Nytpä niitä sitten saan siirrellä multapaakkuineen. Ja pitäisi ehkä rakentaa keltapallokukan ja ukonhattujen tueksi risuaita!

Harmillista oli, että tuuli oli katkaissut toisen valkoisista ritarinkannuksen kukkavarsista. Taitoin sen maljakkoon, toinen on vielä nuppuvaiheessa.

Huomenna katsastetaan, löytyykö puolukoita. Tai minä ja Simo jäädään mökille ja prinssipuoliso piipahtaa puolukkametsään.

Kanttarelleja löysin tänään puoli korillista, eilen kotomaisemista poimitut puhdistin ja toin naapureiden herkuksi.

Loppuun vielä vähän Simoa. Tuossa poika nyt iltauniaan vetelee ennen saunaan menoa.

Kotona Simo on terhakkaa poikaa pihalla, pitää päivystää linnut ja oravat.

Eikä välitä Lemmen viemää -sarjasta!

Siis ihan relax:

Tai päikkärit näin:

Pieni koiraa tarvitsee aika paljon unta, joskus ihmetyttää, miten jaksaa pitkän yön nukkua liki kinttuani peittoni alla. Mokoma kirppusäkki. Pesin koiran eilen ja kirputin, nyt vähän varon, ettei käy kaulailemassa isompia koiria täällä maalla. Kirput kun mielellään ottavat koiran eivätkä kävele pitempiä matkoja, hih.

Krysanteemit on perinteisiä syksyn kukkasia. Nämä tummanpunaiset ostin vietäviksi haudoille. Toivottavasti kukkivat siellä, kunnes vaihdan ne kellokanerviin.

Tulipa taas tekstini sikiviki. Ajatus pomppii, sauna odottaa ja ilta pimenee. Yön väri on sametinsininen.