KOHTI VIIKONLOPPUA

Perjantai on kuin portti viikonloppuun. Silloin ennen vanhaan kun oltiin vielä työelämässä, helpotuksen huokaisu kuului aina perjantaisin. Olisihan kaksi vapaata (???) päivää ennen seuraavan työviikon alkamista. Nyt oloneuvoksettarena ei viikonpäivillä kuitenkaan ole suurta merkitystä, samanlaista pötkylää ne kaikki on, tulevat vuorollaan ja päättyvät iltaan.

Tämä perjantai oli kuitenkin vähän erilainen, saimme odotettuja vieraita piipahtamaan luonamme. Olin luvannut laittaa jotakin syötävää ja kun olen tällainen "yksinkertainen mutta samalla hauska" (tää on suora lainaus neulelehdestä eräästä neulemallista!) niin tarjosin tavallista arkiruokaa. Nyt varmaan ystäväni joissakin blogiessa naurahtaa, ovat kokeneet saman. Eli saaneet uunissa paistettuja - ei niin tavallisia vaan omasta päästä väännettyjä - jauhelihapihvejä a´la anja. Ja tietysti peruna-porkkanamuusia. Ja kantarellikastiketta. Ja salaatti tehty vanhaan tapaan: otetaan mitä on, silputaan, lisätään fetaa, loraus öljyä ja kourallinen auringonkukan siemeniä. Muutama herneenverso. Basilikaa jos on. Ja se on siinä. Jälkiruokana partaäijän päälle keoksi kasattuja mustikoita, vadelmia ja mustaherukkasosetta. Loraus kuusenkerkkäsiirappia ja ei kun lusikka lentämään. Kertoivat maistuneen.

Aamupäivällä tosin urakoimme prinssipuolison kanssa tien alapuolella olevalla pellolla. Keräsimme sieltä lehtokotiloita, jotka olivat valmiusasemissa nousemaan tielle ensimmäisen sateen aikana ja liukumaan sitten meidän puutarhaamme. Pelto oli möyhennetty - siis myyrät - koloille ja niissä koloissa sitten kotilot näkyivät talvehtineen ja yöpyneenkin kai. Mutta minä olin raaka. Ötökät ämpäriin ja päälle voimakasta pesuliuosta. Ensin näytti, että toimivat ruutanoiden tavoin ja kehittivät ilmakuplia ympärilleen. Lopuksi hiljeni joukko ja piha-aluettamme uhkaa nyt huomattavasti vähemmän näitä niljakkeita. Homma täytyy uusia muutamana aamuna heti aamukasteen aikana.

Meidän kaupungissa on etanaravintola, joka on saanut suuren suosion. Kuulema näitäkin lehtokotiloita voisi syödä kunhan ensin elättäisi niitä vehnäjauholaarissa. Siksi, että niiden suolisto puhdistuisi. Ja sitten etanapannulle. Minä olen kyllä niin ennakkoluuloinen, etten suostuisi etanoita syömään. Kun en simpukoitakaan enkä ostereita nyt missään herran nimessä. Yäk. Mutta joku kuitenkin niistä tykkää, herkkunaan pitää. Sopii.

Minä teen mieluummin jauhelihasta ja sienistä pihvejä. Nytkin blendarilla jauhoin viime syksynä kuivattamani herkkutatit jauhelihataikinaan. Menivät kyllä blendarissa ihan pölyksi! Tehokas mylly muuhunkin kuin pirtelöiden pyöräyttämiseen. Tosin pirtelönkin tein alkajaisiksi tänään vieraillemme. Sanoohan vanha sananlaskukin, että "syötä vierasta sanoilla kunnes keitto kerkiävi".

Simon perjantaihin kuului lisäksi oravan metsästys: emo-orava vei ruokaa vintille ja se oli Simosta niin väärin, että otus kiipesi pihapuun oksalta loikan jälkeen vintin luukusta.

Huomisaamuna on kevään iso kirppis, sinne on pakko mennä. Ja antiikki- ja keräilymessutkin on pakko käydä katsastamassa.

Noista nilviäisistä vielä:  kukahan se oli joskus ennen vanhaan niin "viksu"  että toi tänne ensimmäisen lehtokotilon? Siitä tuli maanvaiva koko eteläiseen Suomeen. Eikä sillä ole luontaisia vihollisiakaan, linnut eivät saa kuorta rikki. Supikoirat kenties syövät niitä. Mutta niitä on täällä harvassa. Onneksi tie on välissä meillä ja oma torjuntapartio valmiina aamuisin. Se on ainoa keino säilyttää salaattipenkkinsä itselleen.

Sisiliskot sentään viihtyvät ja viihdyttävät. Niitä on ja saa ollakin. 

PARASTA ENNEN

Sanotaan, että vanhassa vara parempi. Se ei tietenkään pidä paikkaansa ihan joka suhteessa. Vaikka parisuhteessa saattaakin pitää.  Onhan joku viisas lausahtanut  senkin kuolemattoman ajatuksen, että naisella parasta ennen päivämäärä on kaiverrettu vihkisormukseen. Possumainen juttu!

No leikki leikkinä. Minä, joka en niin tarkasti katsele parasta ennen päivämääriä muualla kuin kaupassa, sain vihdoin tyhjäksi mummolan vanhan pakastearkun, joka on joulusta asti käydä raksuttanut takakuistilla. Välillä täytin sitä lepovuoroa odottavan ison pakastearkun marjoilla ja mehupulloilla onnistuen tiivistämään  pakkaseen säilötyt vain kolmeen pakkasarkkuun ja yhteen kaappiin. Saattaa kuulostaa hurjalta näin kahden ihmisen taloudessa. Mutta ihan totta on, että prinssipuolison suuri hobby syksykesällä on marjojen poimiminen. Mikäs siinä muu auttaa kuin iskeä töpseli seinään lepovuorossa olevalle pakastimelle. Ja yrittää jakaa marjasaalista pitkin talvea lähiympäristöön ja ystäville. Mustikkapussi lisättynä tyrnimarjapussilla on meistä ollut  hyvä kukkapaketin korvike kylään mentäessä.

Nyt kääntelin tiiliskiven muotoisia omenamehupakkauksia joita otin sulamaan jääkaapin oveen. Ja kas. Yksi maitolitratölkillinen mansikoita! Olin lentää pyrstölleni, sillä tekstin pakkauksen kylkeen oli satavarmasti kirjoittanut edesmennyt äitiliinini. Tää maitotölkkipakkaus mansikoita oli pyörinyt pakastimesta toiseen eikä koskaan osunut kohdalle eikä silmiinkään. Taidan olla kaiken lisäksi sokeakin, hm.

Eipä siinä mitään kummallista, kyllähän äidit lapsilleen marjoja pakastavat. Ja ennen vanhaan hilloakin keittivät. Meidänkin mummo latasi metsävadelmia Iittalan kolmelitrasen täyteen joka syyskesä. Oli siinä pyörittelemistä että sai vattuhillan syötettyä perheellä ja säilytettyä ilman homehtumista, kylmätilathan ei joka asunnossa olleet niin kehuttavat. Mutta pakastin mullisti kaiken. 

Kyllä pakkaseen tuoreena laitetut marjat lisättynä ripauksella sokeria kestävät äidiltä tyttärelle. Se on nyt todistettu. Kun äitini vuonna -88 siirtyi yläilmojen laulukuoroon, on se syksy viimeinen mansikoiden pakastamisvuosi hänen kohdallaan.

Varovasti avasin pakkauksen. Näytti olevan jäässä joka marja. Minä nuukana tyttönä kiehautin kattilassa mansikat mustikoiden mukana kiisseliksi. Maistelin aikaansaannostani varovasti ja valmiina kumoamaan koko keitoksen jäteämpäriin. Mutta kas, kiisseli maistui mansikka-mustikkakiisselille. Ihan hyvää!

Varmasti ravintoasinatuntijat jo puistelisivat päätään moiselle pakastimensa inventoijalle ja sille, että uhkarohkeasti vaan keittää kiisseliksi. Mutta me popsittiin kiisseliä kera kermaviilin (prinssipuoliso) ja partaäijän (siis minä) ja Simo sai sitten tapansa mukaan lipsuttaa viilipurkin puhtaaksi roskista varten.

Eikä kukaan meistä sairastunut, voinut huonosti tai peräti kupsahtanut. Kyllä pakastin on estepeli! Se tuli todistetuksi.

Onneksi meillä ei juuri muuta pakasteta kuin marjoja ja leivonnaisia. Ja jokapäiväiseen ruokahuusholliin kuuluvat pakasteet on apukeittiön pakastimessa helposti käytettävissä. Siellä ei juuri parasta ennen -päivämäärä pääse ylittymään.

Huvittaa koko kiisselijuttu. Mutta niin huvittaa Simoakin lötkötellä uusi kauluri kaulan ympärillä. Mitä nyt joskus ryntää lähes läpi ikkunan, kun orava kiipeilee luumupuussa ja hypähtää pesäänsä talon vintille. Kunhan saa poikasensa isommiksi, tulee takuuvarmasti häätö. Autotallin vintillä saavat kyllä asustaa.

ps. olis kyllä ollut kiisselimarjoja riittävästi viime syksyn sadosta, hih.

TULE, TULE JO

Tule jo, kesäinen lämmin tuulonen. Eikö jo tarpeeksi pitkään talvea ole ollut. Vai muistuttaako sää meitä siitä, että ei makeata mahan täydeltä?

Kuljeskelin pihalla ja aikomuksenani oli kyykähtää kukkapenkkien puhdistusasentoon. Vaan jäykistynytpä siihen olisin, jos koko rikkaruohoarmeijan olisin putsannut perennoiden välistä. Niin kylmää puhkui niskaan, että vilu oli vaippa villainenkin. Oliko vaimon vierahan tekemä!?! No ostettu, ei oman äidin ompelema. Siinäkö syy?

Narsissit kukkii, vuorenkilpi kukkii, vuokot kaikki kukassa. Vain arovuokko on hävinnyt toistaiseksi olemattomiin. Mutta ehkä silläkin on eloa juurakossa ja nousee vielä. Viime kesän kuivuudessa nahistunut ja nyykähtänyt talvipinaatti nousee kuin uudesti syntyneenä. Ja esikko reppana on kärsinyt talvesta niin, että kauneus on mennyttä keltaista.

Koristeraparperi nostaa urhoollisesti punaista lehtiaihiotaan. Jospa tämä kesä kasvattaisi sen komeuteensa.
Jouluruusukin on hengissä, tosin heikossa alussa vasta. Jänönhäntä pukkaa lehteä koko kasvimaahan levinneenä. Ja tuo hiivatin valvatti! Viime syksynä nypin Siperian sinivalvatin juuret joka ikisen pois kukkamaasta. Ja eikös sieltä kuitenkin nouse taimia. Annoin lähtöpassit. Mutta sitä on nurmikossa jo niin taajassa, että kohta valtaa koko takapihan. Varsinainen kiusankappale.

Omenapuita piti vähän tukea, samoin tyrnipuita. Monrepon puistosta vuosia sitten kaivamani angervon alku on levinnyt isoksi pensaaksi ja sen siirtäminen tien varteen pölysuojaksi on edessä. Mooseksen palava pensas on myös talvehtinut hyvin, samoin pionit ja mummolasta tuodut jalokielot. Varjoliljat myös nousemassa.  Pikkutalvio kiemurtelee sinisin kukin ja mahoniat on täynnä keltaisia nuppuja.

Onnenpensaskin on noussut murheen alhosta eli lumi painoi sen ihan maata vasten. Kukinta on lopuillaan ja sitten ilmestyvät lehdet. Saskaton on nupulla. Eli kaikki odottavat lämpimämpää säätä puhjetakseen täyteen kukkaan.

Orvokkeja istutin isoon ruukkuun viedäkseni ne haudalle heti kun narsissit ovat kukkineet. Vihannesten siemeniä ei voi vielä ajatellakaan kylvävänsä. Keittiön ikkunalla nousee herneenversot hitaasti. Laitoinkohan liian vähän multaa alle?

Kroatiasta toin pyöreän pienen siemenen taskussani. Nyt se on itänyt. Saa nähdä, mitä siitä kehittyy.

Simo on eilistä virkeämpi, ruoka maittaa ja lepo myös. Edellinen yö ravattiin ulkona monta kertaa. Mutta ihan aiheesta. Ei poika suotta makkarin ovea potki, tosiasiaa oli kuusikkoon. Aamulenkki kallioille ja nyt taas lepo.
Tuossapa nyt koivet oikoisenaan lököilee, vähän silmiä raottaa välillä tarkistaakseen, että vieläkö se mamma vaan bloggaa.

Tassut on kääritty koska nuolee aloeverat alta aikayksikön. Lääkärireissun jäljiltä on karvaa ajeltu sekä jalasta että kaulan alta. Onneksi kasvaa pian takaisin. Mutta kaikki on hyvin taas.
Tassujen kääriminen ja purkaminen on vähän hankalaa. Olin tyhmä kun en ostanut "pelastusrengas"-kauluria sieltä eläinlääkäriltä. Lähdenpä heti soittamaan onko vielä jäljellä ja haen sen, tarvitaanhan sitä varmasti tulevaisuudessa. Ja jos ei muuten niin sitten kesällä pelastusrenkaana - jos Simo sattuisi veneestä tippumaan! Soutuveneestä mökkijärvellä, hih! Osaahan tuo uida, on se nähty!

SIMO HAMMASLÄÄKÄRISSÄ

Viileä oli vappupäivä. Ensin aamulla kyllä aurinko paistoi vaikka tuuli oli kovin kylmää. Palelimme puistossa kuuntelemassa vappupuhetta ja sitten siirryimme nauttimaan  mieskuorolaulusta Linnankosken patsaalle. Komeasti kajauttivat tuulenpuhureista huolimatta. Kun yleisö laulujen välissä taputti laulajilla yhtyi Simo taputuksiin haukuin ja ulvahduksin. Joka kerta. Vähän kuoron poikia nauratti koirulin aplodeeraaminen.

Iltapäivällä sitten jo lumihiutaleet tanssivat. Ei niitä niin paljon tullut, että maa olisi valkoisena ollut. Mutta silti. Koleassa vappusäässä ei varmaan ulkona ollut mukava juhlia.

Tänä aamuna oli Simolla hammaslääkärireissu. Pienen koiran hampaat pitää puhdistaa plakista ja hammaskivestä kerran vuodessa, näin suositellaan. Ajeltiin yhdeksäksi Linnunmäkeen. Unipiikki ja pian koiruli uinui sylissäni odotushuoneessa. Sitten Simo haettiin toimenpidehuoneeseen ja tunnin kuluttua heräämispiikin jälkeen kuului itku ikävästä. Jälleennäkeminen oli riemukas, mitä nyt unenpöpperöinen vielä.

Simosta otettiin samalla allergiatestiä varten verinäytteet sekä tutkittiin muutenkin maksa- ym. arvot. Perusterve koira, sanoi eläinlääkäri. Allergiatulokset saadaan viikon kuluttua. Mutta hampaiden harjaus on tehtävä joka ilta.

Ajelin tokkurassa hoippuvan koiran kanssa kotiin. Aamulla kun se ei saanut mitään syödä - tai oli viisas itse eikä syönyt - niin raksut ja kalkkunaleike kelpasivat. Ja sitten sohvalle pötköttämään. Oman peiton alle.

Tarkasti Simo kuitenkin kaiken kuuli pötkötellessään. Kun lähdin rappuja alakertaan, nousi pää heti tyynyltä.
Vaikka heikolta olo vielä näyttää. Ja suu on raollaan. Kukapa nyt niin pirteä olisi hammashoidon jälkeen!

Mutta jonkun ajan kuluttua ruokakuppi taas kutsui ja sen jälkeen lähdimme ulos päivälenkille. Kierrettiin motarin takana oleva kalliolla kulkeva lenkkipolku ja tullessa katsastettiin pihan kasvillisuutta. Simo mennä pylkytti polkua edelläni niin, että korvan lehdykät lepattivat samaa tahtia. Nauratti ihan katsoa, miten somasti vilkkuivat.

Keltaisten vuokkojen luulin jääneen puukasan alle. Mutta eipä onneksi. Siinä olivat auenneet valkovuokkojen keskellä.

Kasvimaalla kirveli ja lipstikka ovat hyvällä alulla. Napsaisin kirvelistä keväisen lakritsalle maistuvan oksan vesikannuun.

Tyrnimaalle myyriä torjumaan istutetut keltanarsissit olivat täydessä kukassa, niin isommat kuin pienetkin.

Ja valkoiset scillat (?) olivat myös kukassa. Olin niitä istutellut joskus kasvimaan reunalle.

Tultiin alas takapihalle ja pikkulammen rantaan. Rentukat olivat vasta nupulla, mutta sammakko oli ehtinyt jo kutunsa laskemaan lammikon veteen.

Simo istahti lenkistä voipuneena lammikon rantaan ihan sen näköisenä, että nyt riittää ulkoilu.

Tulipa taas puuduttavan pitkä tarina. Taidetaan tästä lähteä päikkärit ottamaan sekä mamma että koiruli.

Välkommen Erna Marjatta från Sverige att läsa mina skrivelser här i anja-reginan aitta! 

LISÄÄ TUNNUSTETTAVAA!

Aili-mummolta tuli haaste tunnustamaan seitsemän "ennenkuulumatonta" itseäni koskevaa. Myös Nenunen lähetti saman "pokaalin" ja ei kun tunnustamaan.

 

Lienen jo lähes kaiken kertonut aikaisemmissa postauksissani, mutta yrittänyttä ei

laiteta!

1. "Syysyönä synkkänä synnyin, ei tuikkineet tähtösetkään. Syystuuli vain keinutti

 kehtoain, näin eespäin kiitäessään". Oli syyskuu 1942. Synnyin Kuokkalassa. Silloista 

Jyväskylän maalaiskuntaa?

2. Olin pienikokoinen ja arka, kasvoin isovanhempieni luona joukon jatkona. Kävin neljä 

luokkaa kansakoulua, sitten keskikoulun. Suoritin lastenkotiharjoittelun pyrkiäkseni

kasvattajaopistoon. En kuitenkaan pyrkinyt, sillä...

3. elämääni asteli nuori kansakoulunopettaja. Kihlat juhannuksena 1959, häät Otson

päivänä lokakuussa samana vuonna, olin 17 ja kaksi viikkoa yli.  Muutto Uuraisiin Hirvasen kylään

nelostien varteen. Kaikkeansa se katuvi joka nuorna naimistansa! Minusta tuli "Vihtorinna".

4. Olin kahta päivää vaille 18 esikoistyttäreni syntyessä Jyväskylän keskussairaalassa.

Lääkärin mielestä mallisynnyttäjä nuoresta iästäni huolimatta. Tai ehkäpä juuri siksi. Myöhemmin

saimme vielä kaksi lasta lisää. Nuorimmaisemme menetimme viisi vuotta sitten.

5. Muutimme etelä-Suomeen. Olin kolmen pienen lapsen äiti ja vailla ammatillista tutkintoa. Menin kauppaopistoon ja  valmistuin, oli vuosi 1967.  Ja valmis työelämään. Opiskelunälkää jäi.

6. Lasteni kirjoitettua aikanaan ylioppilaiksi minä, äitiliini, 50 v,  hakeuduin iltalukioon. Olin samanaikaisesti työssä, kunnallispolitiikassa ja ay-toiminnassa. Kirjoitin seuraavana syksynä. Harmittaa vieläkin, että

en viipynyt pitempään, sillä viihdyin todellakin lukiossa. Psykologiassa suoritin arvosanan avoimessa

yliopistossa myöhemmin. Ihan omaksi ilokseni. Välillä pyrin jo eduskuntaankin, hih.

7. Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta. Sain kultakellon palkakseni. Eli kolmekym-

mentä palvelusvuotta. Ja eläkkeelle. Olen nauttinut. Jättänyt politiikan, yhdistykset, olen vapaa ja luulen, että 

 saan kulkea mukana tuulen. Nyt bloggaan, luen, kudon sukkia, hoidan koiruliani ja kerään huusholliini

kaikenmaailman kipot ja kupposet hevosista nyt puhumattakaan. Ja linnuista. Mutta nämähän te

jo tiesitte entuudestaan.

Tämän pokaalin saa pokata lukijoistani kuka vaan, kaikki olette tunnustuksen tekemisen ansainneet!

Olkaa hyvät, var så god, bitte sehr! (kuvat elämänvettä sielunmaisemastani pääsiäispyhinä).

PAPERIPERHONEN

Oletko koskaan askarrellut paperiperhosia? Muutama vuosi sitten niiden ohje oli jossakin aikakauslehdessä ja siitä vaan leikkaamaan mallin mukaan ja taittelemaan perhoseksi. Minullakin on mökillä niitä perhosia lentelemässä keittiön ikkunan edessä.

Mutta toiseen perhoseen. Hilkka Marttinen on koonnut runojaan ja ajatuksiaan Paperiperhonen -nimiseen kokoelmaan. En ole ihan varma, mutta luulen hänen elävän jossakin Savon sydämessä. Paperiperhosen ostin ehkäpä Kuopion maatalousnäyttelystä jokunen vuosi sitten. Ja kovasti olen tykännyt. Runot vievät luontoon, tai peilistä katsomaan omaa itseämme. Tällaisia runoja itsekin haluaisin punoskella.

Tässä muutamia:

             En ehtinyt ajatella

             minkä ikäinen olen.

             Kun kysyttiin

             sanoin syntymäaikani,

             laskekaa siitä!

             -Sii-iis,

             te alatte olla jo siinä iässä...

             Enempää en kuunnellut.

             Niin sanottiin jo 

             kaksitoistavuotiaana

             ja kaksikymmenvuotiaana

             ja neljäkymmenvuotiaana!

             Kohta ne kysyvät taas.

             Satavuotiaana en ehkä  enää kuule.

            Tyhjään tilaan                       

            mahtuu paljon                                             

            kun muistaa täyttää                                   

            myös nurkat. 

                            

            Lapsilla 

            on kaikkea liikaa,

            vain rakkautta vähän.

            Liian vähän.

                                Sitten

                                kun olen valmis

                                minua ei enää ole.

Paperiperhonen on Hilkka Marttisen toinen runokokoelmateos (painettu Kuopion työkeskuksessa 1990).

Piditkö runoista?

MIKÄ MUU?

Vaalit on ohi ja hallitusta kasataan. Vaalin tuloksesta voidaan olla montaa mieltä, jotkut hyppivät riemusta ja päästävät sammakoita suustaan, jotkut vähän mököttävät menestyksen puutetta. Mutta elämä jatkuu. Onneksi ei enää tarvitse ikäihmisenä olla myrskyn silmässä mukana.

Muistui mieleeni tapahtuma vuosikymmenen takaa. Yrityksiin perustettiin henkilöstörahastoja kannustukseksi ja monimutkaisen laskentakaavan mukaan yhtiön tuloksesta henkilöstö sai rahastoonsa yhteispääomaa, joka oli pitkään sidottua ja kukin rahaston jäsen sai oman rahasto-osuutensa, joka sijoitusten myötä kasvoi (tai kutistui!). Henkilöstörahastolaki määräsi tarkoin sen, miten osuuttaan rahastosta vuosien myötä oli mahdollista saada.
Minulla oli tilaisuus tutustua läpikotaisin rahastolakiin ja rahaston käytännön pyörittämiseen, sain toimia rahastomme (silloin Suomen suurimpia ja toimi myös esimerkkirahastona lain tulkinnassa ja kehittämisessä) hallituksessa ensin jäsenenä ja vuosikaudet hallituksen puheenjohtajana.

Rahaston tuli sijoittaa varat taloudellisesti ja tuloa tuottavasti. Myös oman työpaikkamme, valtiojohtoisen yhtiön osakkeisiin. Tätä kautta "jouduin" sitten yhtiön yhtiökokoukseen edustamaan rahastomme omistamien osakkeiden osuudelta. Kokous pidettiin Etelärannassa. Siellä odottelimme pääosakkaan eli valtion edustajaa, kauppa- ja teollisuusministeriä  yhdessä yhtiömme toimitusjohtajan, eläkesäätiön edustajan sekä silloisen IVOn edustajan kanssa. Takki levällään ministeri sitten ilmestyikin paikalle ja istuuduimme neuvottelupöydän ympärille.

En koskaan unohda sen yhtiökokouksen avausta. Ministeri, nykyisinkin kansanedustajana toimiva nestoripoliitikko Ylä-Savosta totesi ykskantaan: "Hyvää huomenta, hyvät herrat. Ja onhan täällä joku muukin."
Siis minä. Olin joukon ainoa nainen. Oliko se epätavallista? Ei varmaankaan. Mutta lausahduksesta oli tasa-arvo ja tasavertaisuus kaukana. Meillä kolmella yhtiökokousedustajalla oli kullakin pieni määrä osakkeita, henkilöstörahastolla kuitenkin riittävästi muihin verrattuna. En nähnyt toisten kokousedustajien ilmeitä, sillä painoin katseeni pöydän pintaan kokouspapereihini. Protestoimininen siinä tilanteessa olisi ollut absurdia.
Kokous saatiin alkuun ja päätökset pöytään. Muistaakseni olin toinen pöytäkirjantarkistajista kuitenkin. Minä, muu. Nyt juttu hymyilyttää. Vaan joka ikinen kerta nähdessäni silloisen ministerin televisiossa, muistan "ammua". Muu-muu!

Sepä vaaleista - ja vähän tummistakin. Persujen keskisuomalaisen sahurin julkisesti päästelemät sammakot ovat kyllä kansanedustajan suusta vertaansa vailla noloudessa. Kaikkien kukkien ei voi antaa kukkia!?!