TÄÄNÄÄN RUUSUT NÄÄ KUKKII VAIN SULLE

Äitienpäivänä lauletaan äideille. Ja on äiti kyllä laulunsa ansainnutkin. On totta, että äitejä on erilaisia, mutta erilaisia ovat laulutkin. Kajautanpahan tässä ilmoille muutaman tavallisimmista kera kukkasen:

"Vanha pelargoonia on mummon akkunalla, turhaan akkunan alla laulaa katulaulaja. Hän mummolleni laulaa ja punoo lemmenpaulaa, mutta turhaa on se vaivaa, mummo vaarin muistaa vain."
Prinssipuolison isoveli toi eilen kolme hehkuvan punaista pelakuuta. Ne sopis mummon akkunalle. Istutin ne kuitenkin ruukkuihin ja ulos.

"Kahden kulkevat he hiljaa kevään tietä tuoksuvaa, tytär äitiänsä ohjaa, he vaiti vaeltaa. Äiti pieni, orvokit kukkahan jo saa, niin kauniina ne täällä kukoistaa. Taivaan sini värjännyt niiden kukinnon! Äiti pieni hymyää, jo kevät tullut on."

Laulussa tarkoitettiin varmasti villiorvokkeja. Kuvasin tämän kirsikkapuun alta äsken. Orvokkeja äidille!


"Syli täynnä rentukoita, kukkamekko punainen, pieni lettipäinen tyttö olit salaperäinen" laulu sopii nuorikolle äitienpäivälauluksi. Hehkuvia keltaisia rentukoita! Kuin pieniä iloisia aurinkoja.

Niittykukkia ei vielä oikein voi poimia, mutta kyllä kimppu valkovuokkojakin on äidistä ihana. "Kun taasen kevät saa, murtunut on valta lumen, jään, niin pienet valkovuokot nostaa silloin pään."

Kaikista perinteisin äitienpäiväkukkanen on kuitenkin ruusu. "Sinulle vain, ruusuja sinulle, sinulle vain, ruusuja rakkaalle.. sulle kauneimmat ruusuni annan, ruusut rakkauden."  Kyllä mies yleisesti ostaa lastensa äidille ruusukimpun äitienpäivänä.  "Joka vuodesta ruusun saat, jonka kanssasi viettää sain, ajan onnellisen ja rakkauden, niistä ruusut on kiitoksenain"  sopii hyvin perheen pään laulamaksi. Äitienpäivänäkin.


Kaikki ei ole aina auvoista äitienpäivänäkään. Voihan olla, että laulu on "Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä". Toivottavasti ei kuitenkaan. Mutta jos, "on katseessa äidin niin monta sanaa suojaavaa, ja silmissä äidin myös kyynel joskus kimaltaa..." tässä pikkuruinen mini särkynyt sydän.

Äitienpäivänä ilahdutetaan ja kiitetään äitiä. Edes kerran vuodessa, sillä arjen puristuksessa kiitos usein jää sanomatta.  Vaikka ei se tosiasiallisesti unohdu.  "Lapsuus se on korvaamaton. Paljon mä sain, siksi kiitän nyt vain. Äidillein vaan laulaa nyt saan, äideistä parhaimman sain. Hän ymmärtää ja lohduttaa, laulun tään hän nyt saa. Kallein hän on, niin korvaamaton. Parhain hän on, äiti mun". Siihen ei ole paljon lisättävää.


Omakohtaisesti minulle on ollut - omaa äitiäni ajatellen - merkityksellinen tämä laulu: "Vain sydän äidin, tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Muut korvas aika, mitkä vei. Sydäntä äidin konsaan ei:"  Kyynelittä en pysty sitä koskaan laulamaan. Siitäkin huolimatta, että äitini kuolemasta on yli kaksikymmentä vuotta. Ja siitäkin huolimatta, ettei äitini  ihan normitavis ollut, pikemminkin oman tiensä kulkija. Mutta silti. Hän oli minun äitini.


Tähän vielä haluan lisätä Paperiperhosesta Hilkka Marttisen runon:
Olipa kerran äiti
jolla oli aina puute
leivästä
vaatteista 
rahasta
ajasta,
vain lapsia oli riittävästi
ei liikaa.
SItten hänestä tuli äiti
jolla on leipää
vaatteita
rahaa
aikaa
riittävästi, liikaa.
Vain lapsia on vähän,
liian vähän.

Oikein hyvää äitienpäivää! Vähän sadetta, hiukan tuulta, paljon, paljon aurinkoa! Jokainen äiti on ruusunsa ansainnut! 
Tämä pitää nyt vähän paussia kirjoittamisessa...hih.

TURHUUKSIEN MARKKINOILLA

Tänään rynnättiin heti aamusella kirpparille. Simo kulki herrasmiehen tavoin mukana eikä edes yrittänyt nostaa jalkaansa kenenkään kirpputoripöydän jalkaan! Hieno koira! Myyntipöytiä oli paljon, sää suosi ja väkeä riitti. Viereisten "Litun ja Robbarin"  parkkipaikalta oli jo vaikea löytää tyhjää ruutua, sillä kirppari veti ja ruokakauppaakin tarvittiin.

Mitäpä löysin? Tapasin tuttuja ihmisiä. Jotain tarttui hymyilevästä lauantain aamusta kainaloonkin.

Ihan ensiksi tarrasin pieneen lapinleukuun. Sitten vihreään pala-maljakkoon. Yhteishinta 6.50. Ei paha. Maljakkoon sopii rentukat - kunhan ne nyt aukeavat ensin pihalammikon ja puron varrella. Näin ajattelin.

Pari Sirpa Kähkösen pokkaria ostin myös. Ja sukkalankaa. Ja rukinlavan mökin seinälle. Vielä tartuin orvokkiamppelin koukkuun ja raahasin senkin autolle. Paras kuitenkin lienee ollut tällä kertaa taas punaista. Löysin tosi edullisesti kaksi muranolaista, maljakon ja pienen vadin. Sain ne yhteensä vitosella. Hyvä ostos.

Ja mitäs vielä. Punaisen mariskoolin koppasin myös mukaan, ei aito eikä kyllä kalliskaan. Kolme euroa.

Siinäpä sitä oli kirpparikierroksen satoa ihan riittämiin.

Mutta minähän en olisi minä, jos olisin tyytyväisenä kotiin ajellut. Piti päästä vielä antiikki- ja keräilymessuille lähinnä hinnoittelemaan omia aarteitani. Jösses, missä hinnoissa Tomulan seinälautasetkin! Ja monet muut.  Kiertelimme erään sattumalta vastaan osuneen ystäväni kanssa pöytiä ja onnistuimme varsin pitkään kantamaan tyhjää kassia. Kunnes napsahti. Arabian Regina kermakko! Se huuti nimeäni siellä hyllyssä ja toki pienen tinkimisen jälkeen pääsi kassini uumeniin. 

Enkä tietenkään päässyt pienen lilahtavan kermanekan ohi. Sekin pyysi päästä laukkuuni ja säälistä otin sen mukaani! Luulasia messuilla oli todella vähän. Mutta olipa yksi Nuutajärven kuluneella muotilla Kirkniemessä valettu maitolasinen sokerikko. Kyllä sekin vaan tarttui mukaan.

Paljonhan tällaisilla messuilla on tarjolla vanhaa kotimaista astiaa, kirjoja, käsitöitä ja figuureja. Kivahan niitä on katsella. Kun vaan muistaa pitää päänsä kylmänä. Onnistuin suhteellisen hyvin. Ainakin omasta mielestäni.

Piipahdettiin ystävän kanssa kahvilla messukahviossa. Telepatia toimi: prinssipuoliso soitti juuri kun olin ilmoittamassa hänelle, etten tarvitse noutajaa. Lupasin ystävälle mustikoita ja sain näin kyydin kotiin. Nytpä sitten ihailen näitä uusia aarteitani Simon kanssa. Prinssipuoliso lähti samantien kuoron kanssa laulelemaan vanhainkoteihin äitienpäivätervehdystä. Ja minun pitäisi oikeastaan lähteä ulos haravoimaan pihaa, mutta olen sitä mieltä, että kastemadoille ja sitä kautta linnuille on hyvä, että koivunlehtiä on nurmikolla. Kun ensimmäistä kertaa sitten ruohonleikkurilla ajetaan, ovat lehdet silppuna ja ravintona nurmikolle. Voin olla tietysti väärässä eli laiskuuttani keksin tekosyitä.  Ja eilen saadut ihanan punaiset pelargoniat on vielä odottamassa istuttamista.

Hitaasti kiiruhtaen pääsee nopeimmin perille!  Ja kun suunta on selvillä, ei sumusta ole haittaa. Hm.

KOHTI VIIKONLOPPUA

Perjantai on kuin portti viikonloppuun. Silloin ennen vanhaan kun oltiin vielä työelämässä, helpotuksen huokaisu kuului aina perjantaisin. Olisihan kaksi vapaata (???) päivää ennen seuraavan työviikon alkamista. Nyt oloneuvoksettarena ei viikonpäivillä kuitenkaan ole suurta merkitystä, samanlaista pötkylää ne kaikki on, tulevat vuorollaan ja päättyvät iltaan.

Tämä perjantai oli kuitenkin vähän erilainen, saimme odotettuja vieraita piipahtamaan luonamme. Olin luvannut laittaa jotakin syötävää ja kun olen tällainen "yksinkertainen mutta samalla hauska" (tää on suora lainaus neulelehdestä eräästä neulemallista!) niin tarjosin tavallista arkiruokaa. Nyt varmaan ystäväni joissakin blogiessa naurahtaa, ovat kokeneet saman. Eli saaneet uunissa paistettuja - ei niin tavallisia vaan omasta päästä väännettyjä - jauhelihapihvejä a´la anja. Ja tietysti peruna-porkkanamuusia. Ja kantarellikastiketta. Ja salaatti tehty vanhaan tapaan: otetaan mitä on, silputaan, lisätään fetaa, loraus öljyä ja kourallinen auringonkukan siemeniä. Muutama herneenverso. Basilikaa jos on. Ja se on siinä. Jälkiruokana partaäijän päälle keoksi kasattuja mustikoita, vadelmia ja mustaherukkasosetta. Loraus kuusenkerkkäsiirappia ja ei kun lusikka lentämään. Kertoivat maistuneen.

Aamupäivällä tosin urakoimme prinssipuolison kanssa tien alapuolella olevalla pellolla. Keräsimme sieltä lehtokotiloita, jotka olivat valmiusasemissa nousemaan tielle ensimmäisen sateen aikana ja liukumaan sitten meidän puutarhaamme. Pelto oli möyhennetty - siis myyrät - koloille ja niissä koloissa sitten kotilot näkyivät talvehtineen ja yöpyneenkin kai. Mutta minä olin raaka. Ötökät ämpäriin ja päälle voimakasta pesuliuosta. Ensin näytti, että toimivat ruutanoiden tavoin ja kehittivät ilmakuplia ympärilleen. Lopuksi hiljeni joukko ja piha-aluettamme uhkaa nyt huomattavasti vähemmän näitä niljakkeita. Homma täytyy uusia muutamana aamuna heti aamukasteen aikana.

Meidän kaupungissa on etanaravintola, joka on saanut suuren suosion. Kuulema näitäkin lehtokotiloita voisi syödä kunhan ensin elättäisi niitä vehnäjauholaarissa. Siksi, että niiden suolisto puhdistuisi. Ja sitten etanapannulle. Minä olen kyllä niin ennakkoluuloinen, etten suostuisi etanoita syömään. Kun en simpukoitakaan enkä ostereita nyt missään herran nimessä. Yäk. Mutta joku kuitenkin niistä tykkää, herkkunaan pitää. Sopii.

Minä teen mieluummin jauhelihasta ja sienistä pihvejä. Nytkin blendarilla jauhoin viime syksynä kuivattamani herkkutatit jauhelihataikinaan. Menivät kyllä blendarissa ihan pölyksi! Tehokas mylly muuhunkin kuin pirtelöiden pyöräyttämiseen. Tosin pirtelönkin tein alkajaisiksi tänään vieraillemme. Sanoohan vanha sananlaskukin, että "syötä vierasta sanoilla kunnes keitto kerkiävi".

Simon perjantaihin kuului lisäksi oravan metsästys: emo-orava vei ruokaa vintille ja se oli Simosta niin väärin, että otus kiipesi pihapuun oksalta loikan jälkeen vintin luukusta.

Huomisaamuna on kevään iso kirppis, sinne on pakko mennä. Ja antiikki- ja keräilymessutkin on pakko käydä katsastamassa.

Noista nilviäisistä vielä:  kukahan se oli joskus ennen vanhaan niin "viksu"  että toi tänne ensimmäisen lehtokotilon? Siitä tuli maanvaiva koko eteläiseen Suomeen. Eikä sillä ole luontaisia vihollisiakaan, linnut eivät saa kuorta rikki. Supikoirat kenties syövät niitä. Mutta niitä on täällä harvassa. Onneksi tie on välissä meillä ja oma torjuntapartio valmiina aamuisin. Se on ainoa keino säilyttää salaattipenkkinsä itselleen.

Sisiliskot sentään viihtyvät ja viihdyttävät. Niitä on ja saa ollakin. 

PARASTA ENNEN

Sanotaan, että vanhassa vara parempi. Se ei tietenkään pidä paikkaansa ihan joka suhteessa. Vaikka parisuhteessa saattaakin pitää.  Onhan joku viisas lausahtanut  senkin kuolemattoman ajatuksen, että naisella parasta ennen päivämäärä on kaiverrettu vihkisormukseen. Possumainen juttu!

No leikki leikkinä. Minä, joka en niin tarkasti katsele parasta ennen päivämääriä muualla kuin kaupassa, sain vihdoin tyhjäksi mummolan vanhan pakastearkun, joka on joulusta asti käydä raksuttanut takakuistilla. Välillä täytin sitä lepovuoroa odottavan ison pakastearkun marjoilla ja mehupulloilla onnistuen tiivistämään  pakkaseen säilötyt vain kolmeen pakkasarkkuun ja yhteen kaappiin. Saattaa kuulostaa hurjalta näin kahden ihmisen taloudessa. Mutta ihan totta on, että prinssipuolison suuri hobby syksykesällä on marjojen poimiminen. Mikäs siinä muu auttaa kuin iskeä töpseli seinään lepovuorossa olevalle pakastimelle. Ja yrittää jakaa marjasaalista pitkin talvea lähiympäristöön ja ystäville. Mustikkapussi lisättynä tyrnimarjapussilla on meistä ollut  hyvä kukkapaketin korvike kylään mentäessä.

Nyt kääntelin tiiliskiven muotoisia omenamehupakkauksia joita otin sulamaan jääkaapin oveen. Ja kas. Yksi maitolitratölkillinen mansikoita! Olin lentää pyrstölleni, sillä tekstin pakkauksen kylkeen oli satavarmasti kirjoittanut edesmennyt äitiliinini. Tää maitotölkkipakkaus mansikoita oli pyörinyt pakastimesta toiseen eikä koskaan osunut kohdalle eikä silmiinkään. Taidan olla kaiken lisäksi sokeakin, hm.

Eipä siinä mitään kummallista, kyllähän äidit lapsilleen marjoja pakastavat. Ja ennen vanhaan hilloakin keittivät. Meidänkin mummo latasi metsävadelmia Iittalan kolmelitrasen täyteen joka syyskesä. Oli siinä pyörittelemistä että sai vattuhillan syötettyä perheellä ja säilytettyä ilman homehtumista, kylmätilathan ei joka asunnossa olleet niin kehuttavat. Mutta pakastin mullisti kaiken. 

Kyllä pakkaseen tuoreena laitetut marjat lisättynä ripauksella sokeria kestävät äidiltä tyttärelle. Se on nyt todistettu. Kun äitini vuonna -88 siirtyi yläilmojen laulukuoroon, on se syksy viimeinen mansikoiden pakastamisvuosi hänen kohdallaan.

Varovasti avasin pakkauksen. Näytti olevan jäässä joka marja. Minä nuukana tyttönä kiehautin kattilassa mansikat mustikoiden mukana kiisseliksi. Maistelin aikaansaannostani varovasti ja valmiina kumoamaan koko keitoksen jäteämpäriin. Mutta kas, kiisseli maistui mansikka-mustikkakiisselille. Ihan hyvää!

Varmasti ravintoasinatuntijat jo puistelisivat päätään moiselle pakastimensa inventoijalle ja sille, että uhkarohkeasti vaan keittää kiisseliksi. Mutta me popsittiin kiisseliä kera kermaviilin (prinssipuoliso) ja partaäijän (siis minä) ja Simo sai sitten tapansa mukaan lipsuttaa viilipurkin puhtaaksi roskista varten.

Eikä kukaan meistä sairastunut, voinut huonosti tai peräti kupsahtanut. Kyllä pakastin on estepeli! Se tuli todistetuksi.

Onneksi meillä ei juuri muuta pakasteta kuin marjoja ja leivonnaisia. Ja jokapäiväiseen ruokahuusholliin kuuluvat pakasteet on apukeittiön pakastimessa helposti käytettävissä. Siellä ei juuri parasta ennen -päivämäärä pääse ylittymään.

Huvittaa koko kiisselijuttu. Mutta niin huvittaa Simoakin lötkötellä uusi kauluri kaulan ympärillä. Mitä nyt joskus ryntää lähes läpi ikkunan, kun orava kiipeilee luumupuussa ja hypähtää pesäänsä talon vintille. Kunhan saa poikasensa isommiksi, tulee takuuvarmasti häätö. Autotallin vintillä saavat kyllä asustaa.

ps. olis kyllä ollut kiisselimarjoja riittävästi viime syksyn sadosta, hih.

TULE, TULE JO

Tule jo, kesäinen lämmin tuulonen. Eikö jo tarpeeksi pitkään talvea ole ollut. Vai muistuttaako sää meitä siitä, että ei makeata mahan täydeltä?

Kuljeskelin pihalla ja aikomuksenani oli kyykähtää kukkapenkkien puhdistusasentoon. Vaan jäykistynytpä siihen olisin, jos koko rikkaruohoarmeijan olisin putsannut perennoiden välistä. Niin kylmää puhkui niskaan, että vilu oli vaippa villainenkin. Oliko vaimon vierahan tekemä!?! No ostettu, ei oman äidin ompelema. Siinäkö syy?

Narsissit kukkii, vuorenkilpi kukkii, vuokot kaikki kukassa. Vain arovuokko on hävinnyt toistaiseksi olemattomiin. Mutta ehkä silläkin on eloa juurakossa ja nousee vielä. Viime kesän kuivuudessa nahistunut ja nyykähtänyt talvipinaatti nousee kuin uudesti syntyneenä. Ja esikko reppana on kärsinyt talvesta niin, että kauneus on mennyttä keltaista.

Koristeraparperi nostaa urhoollisesti punaista lehtiaihiotaan. Jospa tämä kesä kasvattaisi sen komeuteensa.
Jouluruusukin on hengissä, tosin heikossa alussa vasta. Jänönhäntä pukkaa lehteä koko kasvimaahan levinneenä. Ja tuo hiivatin valvatti! Viime syksynä nypin Siperian sinivalvatin juuret joka ikisen pois kukkamaasta. Ja eikös sieltä kuitenkin nouse taimia. Annoin lähtöpassit. Mutta sitä on nurmikossa jo niin taajassa, että kohta valtaa koko takapihan. Varsinainen kiusankappale.

Omenapuita piti vähän tukea, samoin tyrnipuita. Monrepon puistosta vuosia sitten kaivamani angervon alku on levinnyt isoksi pensaaksi ja sen siirtäminen tien varteen pölysuojaksi on edessä. Mooseksen palava pensas on myös talvehtinut hyvin, samoin pionit ja mummolasta tuodut jalokielot. Varjoliljat myös nousemassa.  Pikkutalvio kiemurtelee sinisin kukin ja mahoniat on täynnä keltaisia nuppuja.

Onnenpensaskin on noussut murheen alhosta eli lumi painoi sen ihan maata vasten. Kukinta on lopuillaan ja sitten ilmestyvät lehdet. Saskaton on nupulla. Eli kaikki odottavat lämpimämpää säätä puhjetakseen täyteen kukkaan.

Orvokkeja istutin isoon ruukkuun viedäkseni ne haudalle heti kun narsissit ovat kukkineet. Vihannesten siemeniä ei voi vielä ajatellakaan kylvävänsä. Keittiön ikkunalla nousee herneenversot hitaasti. Laitoinkohan liian vähän multaa alle?

Kroatiasta toin pyöreän pienen siemenen taskussani. Nyt se on itänyt. Saa nähdä, mitä siitä kehittyy.

Simo on eilistä virkeämpi, ruoka maittaa ja lepo myös. Edellinen yö ravattiin ulkona monta kertaa. Mutta ihan aiheesta. Ei poika suotta makkarin ovea potki, tosiasiaa oli kuusikkoon. Aamulenkki kallioille ja nyt taas lepo.
Tuossapa nyt koivet oikoisenaan lököilee, vähän silmiä raottaa välillä tarkistaakseen, että vieläkö se mamma vaan bloggaa.

Tassut on kääritty koska nuolee aloeverat alta aikayksikön. Lääkärireissun jäljiltä on karvaa ajeltu sekä jalasta että kaulan alta. Onneksi kasvaa pian takaisin. Mutta kaikki on hyvin taas.
Tassujen kääriminen ja purkaminen on vähän hankalaa. Olin tyhmä kun en ostanut "pelastusrengas"-kauluria sieltä eläinlääkäriltä. Lähdenpä heti soittamaan onko vielä jäljellä ja haen sen, tarvitaanhan sitä varmasti tulevaisuudessa. Ja jos ei muuten niin sitten kesällä pelastusrenkaana - jos Simo sattuisi veneestä tippumaan! Soutuveneestä mökkijärvellä, hih! Osaahan tuo uida, on se nähty!

SIMO HAMMASLÄÄKÄRISSÄ

Viileä oli vappupäivä. Ensin aamulla kyllä aurinko paistoi vaikka tuuli oli kovin kylmää. Palelimme puistossa kuuntelemassa vappupuhetta ja sitten siirryimme nauttimaan  mieskuorolaulusta Linnankosken patsaalle. Komeasti kajauttivat tuulenpuhureista huolimatta. Kun yleisö laulujen välissä taputti laulajilla yhtyi Simo taputuksiin haukuin ja ulvahduksin. Joka kerta. Vähän kuoron poikia nauratti koirulin aplodeeraaminen.

Iltapäivällä sitten jo lumihiutaleet tanssivat. Ei niitä niin paljon tullut, että maa olisi valkoisena ollut. Mutta silti. Koleassa vappusäässä ei varmaan ulkona ollut mukava juhlia.

Tänä aamuna oli Simolla hammaslääkärireissu. Pienen koiran hampaat pitää puhdistaa plakista ja hammaskivestä kerran vuodessa, näin suositellaan. Ajeltiin yhdeksäksi Linnunmäkeen. Unipiikki ja pian koiruli uinui sylissäni odotushuoneessa. Sitten Simo haettiin toimenpidehuoneeseen ja tunnin kuluttua heräämispiikin jälkeen kuului itku ikävästä. Jälleennäkeminen oli riemukas, mitä nyt unenpöpperöinen vielä.

Simosta otettiin samalla allergiatestiä varten verinäytteet sekä tutkittiin muutenkin maksa- ym. arvot. Perusterve koira, sanoi eläinlääkäri. Allergiatulokset saadaan viikon kuluttua. Mutta hampaiden harjaus on tehtävä joka ilta.

Ajelin tokkurassa hoippuvan koiran kanssa kotiin. Aamulla kun se ei saanut mitään syödä - tai oli viisas itse eikä syönyt - niin raksut ja kalkkunaleike kelpasivat. Ja sitten sohvalle pötköttämään. Oman peiton alle.

Tarkasti Simo kuitenkin kaiken kuuli pötkötellessään. Kun lähdin rappuja alakertaan, nousi pää heti tyynyltä.
Vaikka heikolta olo vielä näyttää. Ja suu on raollaan. Kukapa nyt niin pirteä olisi hammashoidon jälkeen!

Mutta jonkun ajan kuluttua ruokakuppi taas kutsui ja sen jälkeen lähdimme ulos päivälenkille. Kierrettiin motarin takana oleva kalliolla kulkeva lenkkipolku ja tullessa katsastettiin pihan kasvillisuutta. Simo mennä pylkytti polkua edelläni niin, että korvan lehdykät lepattivat samaa tahtia. Nauratti ihan katsoa, miten somasti vilkkuivat.

Keltaisten vuokkojen luulin jääneen puukasan alle. Mutta eipä onneksi. Siinä olivat auenneet valkovuokkojen keskellä.

Kasvimaalla kirveli ja lipstikka ovat hyvällä alulla. Napsaisin kirvelistä keväisen lakritsalle maistuvan oksan vesikannuun.

Tyrnimaalle myyriä torjumaan istutetut keltanarsissit olivat täydessä kukassa, niin isommat kuin pienetkin.

Ja valkoiset scillat (?) olivat myös kukassa. Olin niitä istutellut joskus kasvimaan reunalle.

Tultiin alas takapihalle ja pikkulammen rantaan. Rentukat olivat vasta nupulla, mutta sammakko oli ehtinyt jo kutunsa laskemaan lammikon veteen.

Simo istahti lenkistä voipuneena lammikon rantaan ihan sen näköisenä, että nyt riittää ulkoilu.

Tulipa taas puuduttavan pitkä tarina. Taidetaan tästä lähteä päikkärit ottamaan sekä mamma että koiruli.

Välkommen Erna Marjatta från Sverige att läsa mina skrivelser här i anja-reginan aitta! 

LISÄÄ TUNNUSTETTAVAA!

Aili-mummolta tuli haaste tunnustamaan seitsemän "ennenkuulumatonta" itseäni koskevaa. Myös Nenunen lähetti saman "pokaalin" ja ei kun tunnustamaan.

 

Lienen jo lähes kaiken kertonut aikaisemmissa postauksissani, mutta yrittänyttä ei

laiteta!

1. "Syysyönä synkkänä synnyin, ei tuikkineet tähtösetkään. Syystuuli vain keinutti

 kehtoain, näin eespäin kiitäessään". Oli syyskuu 1942. Synnyin Kuokkalassa. Silloista 

Jyväskylän maalaiskuntaa?

2. Olin pienikokoinen ja arka, kasvoin isovanhempieni luona joukon jatkona. Kävin neljä 

luokkaa kansakoulua, sitten keskikoulun. Suoritin lastenkotiharjoittelun pyrkiäkseni

kasvattajaopistoon. En kuitenkaan pyrkinyt, sillä...

3. elämääni asteli nuori kansakoulunopettaja. Kihlat juhannuksena 1959, häät Otson

päivänä lokakuussa samana vuonna, olin 17 ja kaksi viikkoa yli.  Muutto Uuraisiin Hirvasen kylään

nelostien varteen. Kaikkeansa se katuvi joka nuorna naimistansa! Minusta tuli "Vihtorinna".

4. Olin kahta päivää vaille 18 esikoistyttäreni syntyessä Jyväskylän keskussairaalassa.

Lääkärin mielestä mallisynnyttäjä nuoresta iästäni huolimatta. Tai ehkäpä juuri siksi. Myöhemmin

saimme vielä kaksi lasta lisää. Nuorimmaisemme menetimme viisi vuotta sitten.

5. Muutimme etelä-Suomeen. Olin kolmen pienen lapsen äiti ja vailla ammatillista tutkintoa. Menin kauppaopistoon ja  valmistuin, oli vuosi 1967.  Ja valmis työelämään. Opiskelunälkää jäi.

6. Lasteni kirjoitettua aikanaan ylioppilaiksi minä, äitiliini, 50 v,  hakeuduin iltalukioon. Olin samanaikaisesti työssä, kunnallispolitiikassa ja ay-toiminnassa. Kirjoitin seuraavana syksynä. Harmittaa vieläkin, että

en viipynyt pitempään, sillä viihdyin todellakin lukiossa. Psykologiassa suoritin arvosanan avoimessa

yliopistossa myöhemmin. Ihan omaksi ilokseni. Välillä pyrin jo eduskuntaankin, hih.

7. Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta. Sain kultakellon palkakseni. Eli kolmekym-

mentä palvelusvuotta. Ja eläkkeelle. Olen nauttinut. Jättänyt politiikan, yhdistykset, olen vapaa ja luulen, että 

 saan kulkea mukana tuulen. Nyt bloggaan, luen, kudon sukkia, hoidan koiruliani ja kerään huusholliini

kaikenmaailman kipot ja kupposet hevosista nyt puhumattakaan. Ja linnuista. Mutta nämähän te

jo tiesitte entuudestaan.

Tämän pokaalin saa pokata lukijoistani kuka vaan, kaikki olette tunnustuksen tekemisen ansainneet!

Olkaa hyvät, var så god, bitte sehr! (kuvat elämänvettä sielunmaisemastani pääsiäispyhinä).