HASSUTUKSIA

Tällaisen töyhtöhyypän löysin keittiön laatikosta ihan vahingossa. Made in Germany. Kyllä ne saksalaiset osaa. Tämä kuuluu sarjaan ehdottoman tärkeitä vikineitä, mitä ilman ei todellakaan perheen äiti tule toimeen.

Haa, jospa sittenkin paljastan. Tämä on lintu, joka syö valkosipulia ja voi tällä kyllä litistää vaikka sormensa jos tahtoo.

No ei sinne ehkä sormet mahdu, mutta sitruunalohkot kyllä. Ja mehu sirisee nokasta sitten! Tulee ihan mieleen se "vesi silmistä sirisi, veri vaivaisen nokasta". Rehellisesti, en minä tätä ole varmaan kertaakaan käyttänyt! Mutta ehkä sitten, kun puotinaru ei enää katkea hampailla, voin valmiiksi muusata tällä vaikka keitetyt porkkanat!

Sarjaan muita merkillisiä hankintoja kuuluu myös tämä pikkiriikkinen silitysrauta.

Ei sillä voi oikein silittää, kun sisältä puuttuu se luoti. Tämä on lasten malli, kokoa 10 cm.
Tuli kirpparilla vastaan ja huusi nimeäni. Otin mukaan.

Tässä on yhdenlainen monumentti. Vuosikymmenet sitten muurasin sen mökin rantaan, vanha uuninluukku, vanhoja kalkkitiiliskiviä ja päällä hellankansi. Ja piippu, joka ei vetänyt ensialkuun. Vävypoika sitä sitten vähän moukaroi ja totesi, että olin muurannut piipun liki umpeen! Että semmoinen viiden pennin suutari meikä on.
Mutta nyt tämä "lettukeittiö" on kesällä aina käytössä. Nopeasti ulkohellalla kiehuu ruoka ja paistuu kalat, pihvit ja letut. Ja lapset tykkää. Tässä kuvassa lettukeittiö on vielä talviteloillaan, mineriittilevy suojaa hellan rautakantta ruostumiselta ja kastumiselta.

Sarjassa jänniä juttuja on myös tämä kasvin alku. Olin laittanut siemenen kukkaruukkuun, sieltä vääntäytyi punaista vartta ja apilanlehtien muotoinen sirkkalehti. Ei aavistustakaan, mitä tästä kasvaa. Ans kattoo ny!

Siemeniä helposti sujauttelee taskun pohjalta itämään toisten juurelle. Nyt tämä omassa ruukussaan elää kesää.

Hauska numero"palindromi" tuli vastaan sunnuntai-iltana. Lukijamittarin saattoi lukea edestakaisin ja aina se näytti samaa!

Kiitos lukijat, kävijät ja kommentoijat. Olen tosi iloinen vierailuistanne!

Lopuksi vielä kuva orvokkiamppelista. Pieniä ovat mutta niin puhtaan valkoisia ja kauniita. Kääntävät kasvojaan aurinkoa kohti vaikka välillä nuupahtavatkin paahteesta. Tänään on ollut todellinen hellepäivä.
Mutta kesä on. Ei kitistä, muistetaan talven pakkaset ja silloinen kesän kaipuu!

PYHÄAAMUN RAUHA...

Olipa ihana herätä sateen ropinaan. Koko luonto on puhdistunut lämpimässä kesäsateessa. Harmi, että kumisaappaani ovat myös saaneet vettä kenkään, unohdin ne eilen illalla kuistin portaille!

Koko huushollin valtaa raikas kuusenkerkkien tuoksu. Iso kattila täynnä hentoja kerkkiä kiehuu makoisaksi siirapiksi. Vielä tänään käyn poimimassa lisää kerkkiä toiseen keitoserään.

Purnasin roskisdyykari-runosessa luonnon roskaamisesta. Ihmetyksen aika ei ole ohi! Heltorstaina aamulenkillä näin, että roskat, spraymaalihylsyt ja telat  sekä maaliämpärit oli kerätty pois! Sydän löi ilosta ihan setsuuria! Oli ihan pakko väsätä lisäsäkeistö valitusvirteen:

Meiltä loppui puhti ja annettiin olla

roskat ja purkit, kuin hunningolla.

Kului viikko ja kaksi, ja ihme kas,

oli tunneli tullutkin puhtaammaks!

Oli huokaus vanhojen jossakin kuultu.

ja meidän uupuneen varmaankin luultu.

Aamuvarhain siivottiin kerran vielä

kolme kassillista. On siistiä siellä!

Kiitos sinulle Shebu, jos keräsit!

Pellekuvat on hienoja. Osaajat

eivät roskaa ympäristöään.


Prinssipuoliso noukki loput roskat, kolme muovikassillista. Nyt on hyvä kulkea eikä tarvitse silmiä sulkea lenkkipolulla motarin alla, on siistiä kaikkialla!

Keväällä Tallinnan keskustorilta tuomani lumihiutale kukoistaa! Ihmettelen, miksi en aikaisempina kesinä ole hoksannut sitä hankkia kesäkukkalaatikkoon! Ihaillut kyllä olen aikaisemminkin sitä nähdessäni. Tulen sen valkoisista kukkarönsyistä hyvälle mielelle ovesta kulkiessani.


Pieni punarinta on rakentanut pesänsä tuuheaan juhannusruusupuskaan. Mustarastas kerää nokkansa täpötäyteen evästä poikasilleen, hienosti nappasi myös sille heittämäni kastemadon! Talitintit lentävät perätysten pihan yli, pöntössä on melkoinen sirinä. Töyhtöhyyppäkin oli löytänyt läheiselle pellolle, missä metsäkyyhkyspari käy etsimässä ruokaansa. Kyllä kesä on ihanaa aikaa.


Kun itse en ole mitenkään kalenteriin sidottu, menee viikonpäivät joskus sikinsokin. Eilen luulin, että oli jo sunnuntai! Hyvä näin, sillä tänään sitten sain kuin ylimääräisen viikonpäivän, hih.

Sunnuntai on lepopäivä. Ainakin pikkukoirulille. Aamupalan ja aamulenkin jälkeen on kiva kiepsahtaa sohvalle pienille torkuille. Eikä haittaa, että kuusenkerkkien keittämisestä syntyvä raikas tuoksu kutittaa kuonon herkkiä hajureseptoreja. Pyhäaamun rauha hiljaa huokuilee...soi mielessäni ja myös täällä. Leppoisaa lepopäivää!

HAJANAISIA AJATUKSIA

Viikolla ajelin lapsenlapsen kanssa ostamaan ulkoista kovalevyä tähän hidastelevaan tietsikkaani. En liene ollut kovin hyvällä huumorilla, mitä lienen murahdellut kun tyttärentytär avasi sanaisen arkkunsa. Hänen mielestään "sinun ja papan pitäisi olla onnellisia ja tyytyväisiä, koska teillä ei ole mitään varsinaista kremppaa eikä sairauksia. Maailmassa on monella teidän ikäisellänne jo vaikka mitä, on liikuntaesteitä, on kipuja ja sydänoireita. Ja jos jotkut asiat kyrsii, niille on itse tehtävä jotakin." Sisso!

 Pani ajattelemaan. Ja kotona kerroin vielä prinssipuolisolle, että hänkin ajattelisi elämän aurinkoisempaa puolta. Sitä kun valittaa usein turhasta ja katsoo omien asioiden ohi niin, ettei tunnista hyviä asioita elämässään. "Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen.." lauloi Tapio Rautavaara täällä ja sitä on mekin useassa laulupiirissä laulettu yhteisesti.
Laiskanläksyä jälleen.

Eilen selasin vanhoja valokuvia. Sukututkimukseen prinssipuolison esivanhemmista tarvitaan kuvia ja etsiminen jatkuu. Aiemmat kuvat olen laittanut niin hyvään talteen, että en niitä itsekään löydä.  Kuvalaatikkoa selatessani ajattelin, miten monet läheisistämme ovat jo siirtyneet rajan taakse. Heitä muistellessani ja hitaasti kuvia selatessani homma ei oikein edennyt. Joten ei ihme, että "apulaiseni" väsähti ja päätti ottaa päikkärit.

Eilinen päivä oli perunoiden istutuspäivä. Minä en siitä hommasta tykkää yhtään, vaikka en vedä auraa vaan yritän ohjata. Ja kun aina menee liian lähelle tai liian kauas edellisestä vaosta, syntyy "riidankylvämistä" perunoiden kylvämisen lomassa. Vanha totuushan on, että "minne hepo, sinne reki" joten minun mielestäni sen "hepon" pitäisi osata askeltaa riittävällä etäisyydellä valmiista perunavaosta. Huh. Onneksi on vaan niin pieni pläntti, ettei tunteet ihan kärähdä! Salaatiti ja juurikasvit kylvettiin tänä aamuna kasvimaalle. Siltäosin homma ok. 

 Tänä aamuna lähdin kerkkien keruuseen. Ja valpas vahtini oli mukana ensimmäisellä kierroksella. Toiselta jätin hänet sisälle itkemään, sillä itikoita oli kuusikossa melkoisesti valmiina hyökkäämään ihon paljaisiin kohtiin. Nyt on kerkät likoamassa ja huomenna sitten tuoksuttelen huusholliini kuusenkerkkäsiirapin tuoksua.

Kierros hyönteisiä pörisevässä aurinkoisessa aamussa pitkin puutarhaa tuntui hyvältä. Syreenien huumaava tuoksu levisi lämpimässä kesätuulessa. Myös valkoinen oli avannut kukintansa hohtaviin terttuihin.

Jotenkin valkoinen on hidaskasvuisempi ja tertut pienempiä kuin perinteisen sinisen syreenin.

Yksi ainut tyräkki  oli jäljellä. Ja yksi ainut akileija oli avautunut. Varjolijojen kukkavarret nuokkuivat jo kukkanuppuja täynnä kaarella. Kylvin eilen illalla loput valkoisen siemenet kehittämään sipulia mullan alla.

Aamuvilakalla siirsin saviperäisessä maassa huonosti ja kituen kasvavan punalehtisen koivun alas tienvarteen, minne se olisi alunpitäenkin pitänyt istuttaa. Toivottavasti saa siirrosta uutta puhtia, luulin sen jo nyykähtävän kun ei oikein talvesta vironnut lehtiä tekemään. Siellä se nyt juurtuu lehmuksen ja tammentaimien lähellä.

Rönsyleimu ja lemmikit ovat vallanneet rinnepenkin.

Simon tähystyspaikka on luumupuun alla. Siitä näkee tielle asti ja myös minut puutarhasta.

Omenapuut kukkivat parhaillaan. Kirsikkapuissa kukinta on jo ohi, samoin kirsikoilla. Ja pieni sinnikäs rosenkvitten kukkii helakanpunaisin kukin. Syksyllä sen hedelmä on aprikoosin värinen ja kypsä hillottavaksi. Harmi vaan, ettei satoa siitä juuri tule.

Joskus aiemmin kyselin tämän aikaisen kukkijan nimeä. En ole sitä mistään kirjoista löytänyt. Muistuttaa järvessä kukkivaa kasvia, lehdiltäänkin. Mikä lie. On levittäytynyt jo moneksi taimeksi.

No voi! Tästä tuli taas tällainen kukkaskertomus. Toivottavasti huomenna on uudet kujeet ja jutun aiheet.
Tänään on tiedossa kyläreissu. Vaikea arvata, mitä vien tuliaisiksi! Kaksi paria villasukkia, tietysti, hih.

Mukavaa viikonloppua toivottaa myös Simo. On tärkeätä muistaa levätä! Ihan oikeesti relax!

Sen kyllä meidän Simo Sallinpoika Hurtta osaa, ei sitä häiritse salamavalot eikä pianonsoitto! Vaan annas olla, kun mainitsen, että "lähdetään". On valmis kuin Liimanni sotaan.

KISKO, SAUVO JA KAAVI!

Suomessa on muutama käskymuotoinen kunta. Tosin lienevät kuntaliitosten myötä häviämässä. Mutta ainakin kolme niistä muistan: Sauvo, Kisko ja Kaavi. Voi niitä olla muitakin jos tarkkoja ollaan.

Helatorstaina vietimme hienon ja aurinkoisen päivän Kiskossa. Prinssipuolison veljen mökkimaisemissa riittää katseltavaa ja ihmeteltävää. Ajomatka halki vehmaan länsiuusmaalaisen maiseman, perillä lämmin vastaanotto, aurinkoa, jutustelua, saunomista ja ennen kaikkea puutarhan katselemista.

Tämä arboretum on rakentunut vähitellen ja nyt siellä on mitä moninaisempia kasveja. Havupuita monta eri sorttia, lehtipuita samoin.  Kukkivia pensaita ja puita. Kärhöjä ja pioneja, luonnonkukkia ja jalostettuja.
Vanhoja omenapuita, joihin on ympätty uusi jalostettu oksa. Erilaisia syreenejä. Monta erilaista heisipensasta. Jasmikkeita. Ruusuja. Ja paljon sellaisia lajeja, joita ei ihan joka pihassa kasva.

Prinssipuolison veljen suuri intohimo ja harrastus on tuottanut upean tuloksen. Ja mustamultaisella kasvimaalla  rehoittivat jo valkosipulit, saksankirvelit, lipstikat, koristeraparperit, jättiunikot, salaatit, talvipinaatit ja monet muut. Parsoja popsimme hyvällä halulla päivällispöydässä.

Alhaalla lammen rannalla lämpeni sauna. Prinssipuoliso kävi uimassa, minä jätin sen nautinnon väliin. Olisi kyllä pitänyt uskaltaa minunkin.

Näpsin joitakin kuvia kulkiessamme laajassa puutarhassa. Tässä muutamia:

Tämä hennon vaalean punainen syreeni on Moskovan kaunotar. Tällaisen minäkin haluaisin!

Tuohituomen kukinta parhaimmillaan.

Tässä tuohituomen runkoa.  Juurivesasta  yritän siirtää tuohituomen omaankin pihaamme.

Tämä on marjaomenapuu tai -pensas? Kauniit hehkuvan valkeat kukat. Siitäkin nappasin juurivesan ja toivon sen lähtevän kasvamaan meidän pihapiirissämme.

Palloheisi kukoistaa. 

Ja hurmeheisi!

Tässä tuurenpihlaja kesäpuvussaan. Syksyllä muuttuu leiskuvan punaiseksi.

Koristeomenapuun syvänpunaisia kukkia. Vieressä kasvoi myös vaaleanpunakukkainen.

Veljekset löysivät pystyyn kuivaneesta uutta kasvua. Kaikki eivät kestä talven pakkasia yhtä hyvin.

Pöytäkuusessa oli paljon kerkkiä! Oikea siirapinkeittäjän unelma, mutta jääköön kasvamaan!

Ja sitten kuva-arvoitus: mitä tässä oikein on tekeillä? 

No, prinssipuoliso "vatupassaa" joko asuntovaunu on vaaterissa vai vieläkö pitää jalkoja veivata. Auttelimme vaunun kesävalmisteluissa ja halusimme, että siinä voi nukkua niin kuin sanotaan: "ruumis vatupassiin ja luukut kiinni". Me emme kuitenkaan jääneet testaamaan petien vaakatasoa, vaan lähdimme ajelemaan illalla kohti kotia. Lähellä Sipoon siltoja tuli radiosta uutiset: pienkone on tehnyt pakkolaskun Sipoon lahden kohdalla moottoritielle iltapäivällä. Ja todentotta. Siinä pikkuruinen Cessna oli "nokka tollossa" vieläkin. Onneksi ei lentäjälle käynyt sen pahemmin. Ja siltaremontin takia liikennenopeuskin on laskettu viiteenkymppiin.

Mukava Helatorstai. Kotona sitten istuteltiin takapaksin taimet juurtumaan kotipihaan ja odotellaan, selviytyvätkö uuteen kasvuun. Muutamia perennoitakin tuli mukana. 

Ja Simo vahtikoira oli myös reissussa mukana. Kovin innokkaasti vahti mökin kuistilla ja haukkui jopa korkealla kiitävän lentokoneenkin, luuli reppana sitä isoksi linnuksi. Ja onhan se aika iso lintu!

VAIHTUVAT PÄIVÄT JA SÄÄT

Lauantaina kasattiin kimpsut ja kampsut ja ajeltiin niemeen. Oli luvattu sateita, mutta ihan hyvässä säässä saimme körötellä. Loppumatkasta tiestä näkyi, että sadepilvi oli pyyhkäissyt yli. Perillä kannettiin kassit mökkiin ja lämmitettiin sauna, mikä kuuluu niemen nokassa jokailtaisiin rituaaleihin. Ja yhdelle meistä ei tarvitse mainita kuin sanan sauna! Simo on niin innokas saunoja, että ensimmäisenä nousee lauteelle ja köllöttää laudeliinalla. Tosin ei viihdy kauan, vaan haluaa jo saunakamariin huilimaan.

Sunnuntai oli epävakaa; sadekuuroja ja viilenevää ilmaa. Mutta kun katto pään päällä, ei sateesta haittaa. Lisättiin puita takkaan ja minä tietysti tikutin raitasukkaa, prinssipuolisolla oli omat puuhansa. Maanantaina sadekuurojen välissä pinottiin kuivia halkoja liiteriin. Miten tuttu onkaan se sanonta, että kun ihmiselle tulee ikää, hän alkaa huolehtia polttopuista! Meillä on huolehdittu ja varmaan puita on kymmeneksi vuodeksi eteenpäin.  Päivä oli aika kolea ja tuulinen. Iltapäivällä naputeltiin mökin keittiön oven eteen porras ja koska halusin myös terassia tiskipöydän eteen (ulkona seinustalla), hommaa päätettiin jatkaa tiistaina. Jess. Ei meillä tietenkään ollut painekyllästettyä lautaa riittävästi, vaan haettiin sitä pojan mökkirakennukselta lisää. Hän kuitenkin joutuu hankkimaan omaa terassiaan varten sitä lisää jo muutenkin. Ja olin kysynyt luvan etukäteen, joten ei nyt ihan ominpäin sieltä käyty lautaa hankkimassa! Tiistain sää oli jo huomattavasti lämpimämpää. Ja ötököitä löytyi! Sellaisia, jotka eivät pistäneet vaan haukkasivat palan uhristaan. Ihmettelin, kun Simo pyrki koko ajan syliin - mikä ei ole hänelle kovinkaan tyypillistä - vaikka meidän olisi pitänyt terassilautoja naputella paikoilleen. Laitoin koiran sisälle mökkiin kun huomasin, miten monesta paikasta ötökät olivat koiraa haukanneet. Ei muuta kuin bepantenia haavoihin. Illalla saunassa pesin koiran shampoolla.

Simo viihtyy hyvin mökillä ötököistä huolimatta. Aamulla samat rituaalit; ensin suoraan laiturille, missä kiltisti odottaa kunnes me on pulahdettu järvessä. Sitten aamupala ja aamulenkki. Kun minä puuhastelen pihassa, Simo vahtii talitiaista isommat linnut ja oravat. Aamulenkillä orava tuli vastaan rantapolulla ja vielä seuraavana aamunakin Simo kävi tarkistamassa toiveikkaana, jos sattuisi kohtaaminen samassa paikassa.

Valpas vahtikoirani:

Jassoo, siellä rapsahti!

Kuka siellä?

Tule esiin sieltä!

Sinut on nähty, vaara ohi!

Ja sitten lakisääteinen lepotauko:

Minä puolestani  iloitsin tulppaanien hehkusta. Pilvisenä päivänä olivat suut supussa, auringon pilkahtaessa  kääntyivät sitä kohti ja kun aurinko viimein lämmitti valollaan, tuntui kuin tulppaanit olisivat täysin nauttineet säteistä.

Ensin aukesivat etualalla olevat punakeltaiset, sitten taaempana tummanpunaiset ja viimein tiistain aurinko herätteli vaaleanpunaisetkin täyteen kukkaan.

Saunan seinustalla oleva kukkakoivu puhkesi myös valkoiseen kukkahuntuunsa. Tämä on marjatuomen sukulainen ehkä, mutta marjat on yksittäisiä, punaisia, joita linnut levittävät ja taimia nousee lähiympäristöön.
Kukkiva puu kerää pörrääviä pölyttäjiä ympärilleen.

Tämän kukkakoivu on alkujaan sonkajärveläiseltä tädiltäni ja nyt sitä on mökillä muutamia jo kukkivia ja paljon pieniä taimia. Niitä antaisin mielelläni haluaville iloksi!!!

Kaikki hyvä loppuu aina kesken. Tänä aamuna ilma oli kuin lehmän henkäys. Tuntui ihanalta huuhtoa unet järveen, kävellä järven hiekkapohjaa yhä syvemmälle. Vautsi! Täältäkö taas pitäisi lähteä istumaan hikikuumassa autossa...no niin. Pihalla siirrettiin muutamia kivilaattoja kulkutielle levennykseksi heti aamupalan jälkeen. Uusi pulahdus järveen ja kassit autoon. Harmitus, mutta pakko. Mun sydämeni tänne jää....

... kunnes taas pian palataan. Piankos sitä hurauttaa kesäkelillä kolmetsadatkilsat.

OSANA TUTKIMUSTA

Lienenkö joskus maininnutkin, että Kansallisarkisto teki tutkimusta ulkomaalaisten sotilaiden lapsista, sekä saksalaisten että venäläisten kuin myös suomalaisten sotilaiden raja-Karjalassa sodan aikanasyntyneistä lapsista. Osallistuin omalta osaltani tutkimukseen yhdistyksemme Saksalaisten sotilaiden lapset ry:n kautta. Tutkimuksen tulokset on Lars Westerlund koonnut kaksiosaiseen kirjaansa, jonka sain postissa tiistaina. Kirja oli varsin laaja-alainen ja oikoi omiakin käsityksiäni sodan aikaisista tapahtumista varsin railakkaasti.

Huomasin, että meitä on paljon ja yhteinen nimittäjämme  on ollut salailu, häpeä, arkuus, pelko ja juurettomuus. Omalta osaltani tunsin kaikesta huolimatta saaneeni suhteellisen hyvän lapsuuden. Oli asioita, joista vaiettiin, eikä kysymyksiin annettu vastauksia. Isästä ei puhuttu, "antaa kuolleiden olla rauhassa".
Olisiko tilanne ollut toinen, ellei isäni olisi kaatunut Alakurtissa, on vaikea sanoa. Ainakin juurieni etsiminen olisi kenties ollut vaivattomampaa. Mene ja tiedä.

Kirjassa on paljon tilastoja, joiden mukaan ulkomaalaisten sotilaiden lapsia on ympäri maata. Ehkä eniten kuitenkin Lapissa, jossa saksalaisten sotilaiden läsnäolo oli jatkuvampaa. Venäläisiä sotavankeja oli maataloissa työssä ja omassa kotikunnassanikin  oli kirjan tilastojen mukaan  myös venäläisen sotavangin ja paikallisen nuoren naisen yhteinen lapsi. Pohjanmaalla näitä "pikku iivanoiksi" pilkattuja lapsia oli useita. Eräs heistä on entinen opettajani, joka televisiossa kertoi dokumentissa isänsä tarinaa, tapasi sisaruksensa Venäjällä. Nostan hattua tälle hienolle emeritusprofessorille, joka tuli julkisuuteen itselleen kipeänä olleen asian kanssa. Pilkatuksi tulemista ei lapsen käsityskyvyllä pysty ymmärtämään. Ja kukapa meistä tänne syntymistään on osannut pyytää! Onneksi nyt on jo kulunut riittävästi aikaa sodan kipeimmistäkin haavoista ja asioista voidaan puhua jo julkisesti. Perustaa yhdistyksiä ja hakea samaa kokeneiden vertaistukea.

Oma isäni palveli Wehrmahtin vuoristojääkäridivisioonassa, haavoittui ensin Syvärillä syksyllä -41, tapasi Kinkomaan sotilassairaalassa äitini, joka toimi siellä lääkintälottana. Ja pam. Sota jatkui ja isäni kaatui Alakurtissa keväällä -44. Kävin siellä tarkistamassa nimen hautapaadesta muutama vuosi sitten. Olen joskus tästä muistaakseni kertonutkin blogissani. Käynti oli ehdottoman tärkeä oman eheytymiseni kannalta ja siinä auttoi Salla-seuran silloinen puheenjohtaja varsin pyyteettömästi. Olen hänelle kiitollinen paljosta.

Lapsuudestani muistan hämärästi, miten luin serkkuni kanssa isäni äidilleni lähettämiä saksankielisiä kirjeitä. Tosin ymmärtämättä niistä sanan sanaa! Isäni kaaduttua äitini hävitti kaikki isää koskevan. Minulle jäi "perinnöksi" paitsi epätietoisuus syntyperästäni ja häpeän tunne, myös isän asetakin kotkamerkki. Se oli ommeltu neulatyynyyn, joka sitten jo asuessamme täällä hävisi muutossa. Yksi pieni kenttäpostikortin palanen oli myös viesti isältä. Sekin on jauhaantunut elämän virtaan.

Tehty tutkimus antaa varmasti vertaistukea meille "sodan lapsille", niin samankaltaisia kertomukset ovat. Jotkut meistä etsivät vielä isäänsä ja sukuaan ja siinä on auttamassa Saksalaisten sotilaiden lapset ry, jonka tarmokas puheenjohtaja vie asioita huolella eteenpäin. Norjassa syntyneet "sodan lapset" ovat saaneet valtiolta korvausta. Meidän on korvauksista turha edes haaveilla, kunhan nyt edes saisimme tunnustuksen, että olemme tasavertaisia kansalaisina ja meidän olemassaolomme virallisesti tunnustettaisiin. Omasta elämästäni tiedän, miten pitkä tie on oman olemassaolon oikeutukseen ja eheyteen. Siinä olen kuitenkin onnistunut. Ja omat lapseni ovat olleet ylpeitä osittaisesta "ulkomaalaisuudestaan". Avoimmuus on ollut avainsana. Edelleenkin.

VANHAN ROSKISDYYKARIN VALITUSVIRSI

Roskien viskaajat pahoitti mieleni,

silti mä päätin vain purra kieleeni;

noukkia purkit ja muoviset kassit,

kaljapurkit ja tupakkamassit,

rikotut pullot ja lasinsirut.

Asialla on olleet taas ”pirut”

pojannulikat, aina ne samat

jotka kerran  metsään kantoivat  kamat -

muka piiloon ongelmajätteensä!

Mummo ja pappa me peräkanaa

kuljemme mustinkanvarpujen vanaa

raahaten perässä jätesäkkiä

että saisimme puhtaaksi äkkiä

graffiittipiirtäjäin sotkeman tien.

”Annas kun minä vuorollain vien

säkkiä pihamme roskista kohti!”

Selkäänsä pappa jo nostaa tohti

säkin pullollaan spraymaalipurkkia.

Ikä jo painaa askelta vähän.

Entä jos istahdammekin tähän;

siksihän kannoimme oman penkin!

Hitto, ne särkeneet ovat jo senkin!

Eikö saa mikään ehjänä olla,

eikö niillä nyt säteile polla!

Vanhat kun penkillä levähtää voisi -

näky on ikävä, suorastaa kroisi!!!

Penkistä jäljellä vain  pirstaleita.

Kalliopolkujen sammalmatto

on crossimopojen iltainen ratto.

Poluilla syvät on ajourat,

sivuun lentäneet sammaleet, kurat.

Auta ei puheet, hyvä, ei paha.

Löysässä vanhemmilta on raha

bensaan ja kovaääniseen menoon.

Muutama mäntykin ajettu kenoon!

Kas, meiltä kun lupaa ei kysynyt kukaan!

Maailma muuttuu vaan hurjemmaksi,

harmittelevat vanhat nää kaksi

ja kantavat jätteitä jälleen kerran.

Ja ovat kantaneet aimo verran!

Nää nuoremmat repussa maalinsa kantaa

mut tyhjät purkkinsa olla antaa

ja viskovat luontoon, kaipa se kestää

he luulevat varmaan, ja mikäpä estää

nykynuoria, vastuuta vailla.

Ja mummo ja pappa ne luonnosta huolta

vain kantavat, jätesäkkiä yhdessä tuolta

he täyttävät viskotuin maalipurkein,

kun käytös nuorten on mitä surkein.

Kuka mahtaa kotona siivota heillä

kun tällainen näky on kaduilla, teillä?

Jos joskuskaan sellainen laki saadaan

ett edelleen näyttää vois kansa maataan,

sen sinijärviä, metsiä, kallioita,

ja ylpeinä sanoa: ”Mikään ei voita!”

tähän tekstiin en viitsinyt kuvia laittaa,

olis ollut kaksinverroin surkeampi veisu!

Mutta tää on nyt tätä. Mukavaa viikonloppua!