HÄN TEKI SEN SITTENKIN!

Voi tätä ilonpäivää. Kuukausia jauhettu Mieskuoroliiton merkkiohjelmisto mestarimerkkiä varten on nyt taakse jäänyt. Prinssipuolisoni suoritti tänään 8.10.2011 järjestyksessä toisen mestarilaulajan merkkinsä. Edellinen oli liiton numerosarjassa 97 ja vuodelta 1981. Saa nähdä, mikä numero on tämä uusi. Lunttasin liiton listaa ja siellä on menossa numerot noin 250. Että sen verran mestarilaulajia tässä valtakunnassa. Ja minullapa on tuplamestari täällä tepastelemassa.

Ei se nyt niin helpolla irtoa. Liiton musiikkiraadin edessä pitää osata puhtaasti stemmansa mistä tahansa neljästäkymmenestä laulusta, ilman että etukäteen tietää, mitkä niistä joutuu raadin edessä laulamaan. Monissa kuoroissa on kvartetit, jotka yhdessä harjoittelevat, prinssipuolisolla ei tukea ollut, vaan hän teki harjoittelemisen yksikseen. Onneksi, ja Luojan kiitos, hän sai oululaiselta laulajaveljeltä avuksi pianolla soitetut kappaleet, joista piti kuunnella ja noukkia oma stemmansa. Arvaatte varmaan, että myös minä ja Simo oltiin joskus tuskastuneitakin ainaiseen joikhaamiseen ja yksitoikkoisen musiikin kuuntelemiseen.
Siis yhtä stemmaa, joka ei ole se varsinainen melodia!  Melkein voitais mekin ainakin taitomerkkiä yrittää! No, leikki leikkinä. 


Tentti on siitä jännä, että ensin laulatetaan perus- ja taitomerkkilaulut (60+5)  ja vasta  jos niistä selviää, voi  yrittää mestarimerkkiä. Vaikka taitomerkkikin on aikaisemmin suoritettu, tenttitilaisuudessa joutuu kokeeseen myös taitomerkkilauluista, samoin kuin perusmerkkilauluista. 


Hän teki sen, vaimo ja koira huokaavat helpotuksesta. Arki palaa, pappa on enemmän läsnä ja rästihommiakin paiskitaan päivän tasalle. Voi olla, että yhdessäkin voidaan musisoida nyt vähän enemmän ja siirtyä yksinkertaisesta maalaistriosta (mies, tuoli ja haitari) vaikka yksinkertaiseen maalaiskvartettiin vahvistettuna pienellä koirulilla.


Kyllä se vaan helpotti, ei vaan prinssipuolisoa, vaan myös meitä kahta kotikuuntelijaa. Taitaapa laulujen teemat vaihtua vähän iloisempaan ja humpahtavampaan suuntaan. Hih.


Kuva on viime keväältä konserttiin lähtiessä. Vielä siihen takinpielukseen yksi merkki mahtunee! Kulkekoon sitten vaikka kylkimyyryä, hih.

PYYKKÄRINPOLKKA

Kirjoituspiirissä kasataan yhteistä antologiaa. Minulta on sinne tyrkyllä tekstin lisäksi pari runoa. Tänään ope pyysi tekemään laulun jo entisen pariksi. 

Tulin kotiin ja perhe odotti ruokaa. Siinä keitellessäni muistin, miten ennenvanhaan pestiin pyykit kesäisin rannalla. Iso muuripata vaan tulelle ja pyykit siihen. En muista, missä sitä lipeäkiveä käytettiin, mutta matot pestiin juuriharjalla ja suovalla. Suopaakin keitettiin lapsuudessani kotona. Kunnes tuli mäntysuopa. Mutta tällainen 

PYYKKÄRINPOLKKA

Rantatöyräällä pyykkipata kiehuu,

puiden välissä naruilla liehuu

tuulessa kirjavat pöksyt ja paidat,

kirkkaina hohtavat raidat.

Rannalle kantoi naapurin Maikki

likaiset pyykit ja mattonsa kaikki!

On mäntysuopaa ja järvestä vettä.

Ja puhdasta syntyy, että!

Pata se kiehua porisee,

laiturilta vesi vain lorisee.

Pian on puhtaita rievut kaikki

ja tyytyväinen on Maikki.

Aurinko taivaalta porottaa,

tuulessa lakanatkin kuivaksi saa.

Polkkaa voi tanssia rannalla,

on pyykit jo puhtaina.

(sävel Nujulan polkan)

Nää tässä on tosin flanellipaitarvistöstä meidän pihalta eikä Maikin pyykistä!!!

"MELANKOLINAA"

Koiranilmalla ei koirakaan halua ulos. Niinpä säästyy polviparkani poluilla niijaamasta. Pihakoivujen lehdet ovat lähes varisseet, vain hevoskastanja pitää tiukasti kiinni sekä lehdistään että vihreydestään.

Amppelista roikkunut maahumala on antanut periksi, väri on haihtunut, mutta mittaa on maahan asti, kolmatta metriä! 

Tosin maata hipova latvus on eläväisen vihreä, juuria kasvattaa päästäkseen tiputtautumaan amppelista maan pinnalle vesitynnyrin viereen.


Viime talvinen harrastus on tullut takaisin. Viisi paria sukkia on odottamassa jalkojen lämmittäjiksi. 

Ihan näin leppoisalta mummelilta en toki näytä! Mutt sukkaa kyllä syntyy lemppariohjelmia töllöttäessä. 
Puhti on kertakaikkiaan poissa. Virtasen kirja Kirjeitä kiven alle houkuttelee. 
Tulipa typerä postaus.Tässä ei ole edes asiantynkää! Tämännäköistä tää nyt kuitenkin on! Pihalla olisi kyllä puuhaa, porkkanat ja punajuuret vielä maassa. Lehtiä en viitsi haravoida, keväällä kun nurmi nousee ja ajetaan se ensimmäisen kerran, kaikki lehdet siinä hilloutuvat kastematojen ruuaksi ja nurmikon lannoitteeksi. Hyväksi olen havainnut senkin laiskuuteni. Lammikosta kyllä lorkitaan lehdet haavilla, mutta se onkin sitten jo toinen juttu kokonaan. Toivottavasti tulee poutapäiviä pian, ettei mene melankolian puolelle. Hekoheko.

MOKOMASTA MIELENI PAHOITIN?

Tämän ikäisenä pitäisi nousta puujaloilla ylös maan pinnalta ja jättää kaikki mieltä vaivaavat asiat muiden murheiksi. Vaan ei se niin yksinkertaisesti käy. Pienistä asioista päivän mittaan suivaantuu ja pönttö kihisee. Tekee mieli protestoida, vaan minkäs teet. Kiehut vaan liemissäsi.

Sihinä päässä alkoi, kun kurkkasin feissariin. Joo, olen neljän vuosikymmenen ajan - tai enemmänkin jo -  kutsunut prinssipuolisoa prinssipuolisoksi. Koska siihen liittyy tarina - tai kaksikin. Eikös nyt ole ihan selvä, että prinssipuolison pitää olla  vihitty puoliso, vrt. Englannin ja Tanskan hovit esimerkiksi, puoliso, joka kulkee pari metriä takanasi. Poikaystävät, joita nykyisin avoiksi kutsutaan, olivat ennen rakastajia, eivät prinssipuolisoita. Hm. Jos esmes Kingdomin Ellulla tuo Edinburgin Felipe olis avokkina, sitä taatusti kutsuttais rakastajaksi eikä prinssipuolisoksi. Maria Stuartillakin oli italialainen poikaystävä, rakastaja. Johdonmukaisuutta siis. Ei kai suotta nimekseni olisi Reginaa annettu. Myönnän, olen vanhanaikainen, olenhan vanha. Ja luvalla sanoen taidan alkaa kutsua avokkeja A Wokeiksi.  Niinkuin vanhaa autoa nakkipannuksi. Joo, sekopää olen, mutta tiukka.

Aamupäivällä oli jokaviikkoinen laulujuttu. Ajelin sinne yksikseni, koska vanhusviikosta johtuen osa porukasta oli jossakin esiintymässä. Vanha valkoinen autoni hyrähti hyvin käyntiin, olihan siinä upouusi akku ja öljyt vaihdettu. Ja vaihteet pelasi kuin ei koskaan ennen. Ajaminen tuntui kevyeltä ja auto nieli tietä tukevasti. Ja tän auton nyt vaihdoin pikkuiseen kirppuun! Vaan kaikkeansa se katuvi, joka nuorna naimistansa. Ensi viikolla on vaihto-operaatio sovittu. Nyyh.

No entäs sitten. Lähdin koirulin kanssa iltapäivälenkille. Ei satanut. Koiruli veti hihna soikeana kalliolle. Tunnelimaalarit olivat jättäneet maalipönttönsä ja kaukalonsa/telansa kuin susi p-kansa. Minusta vain suttumaalarit jättävät jätteensä luontoon, ne jotka osaavat oikeasti tehdä "taidetta" osaavat viedä tyhjentyneet roskapurkkinsa mennessään roskikseen. En halua, että lenkkipolustani tulee kaatopaikka (nyt kun se on ollut pitkään siistinä).

No, ei se vielä mitään. Jatkettiin kalliolle. Joskus kerroinkin, että sinne raahaamamme puinen penkki oli kivillä moukaroitu päreiksi. Jotenkin tänään ne laudanpalaset siellä kallionpäällä otti taas silmään ja aivoon. Kun tekis mieli levähtää, missäs istut? Ei sen pitänyt ketään haitata siellä, meidän maallammehan se oli. Omalla kalliollamme. Pitäskö jokaisen jo aidata tonttinsa sähköaidalla? Tuntui kurjalta.

Simo haistoi suon reunassa jäniksen jäljet ja veti suolle päin. No joo. Kurkistetaanpa, ,onko suolla karpaloita. Taskussa on aina muovipussukka, jos sitä sattus tarvitsemaan.

Sateen jäljiltä hetteistä ja märkää. Nokialainen upposi melkein vartta myöten. Eikä karpalon karpaloa. Kyllä minä mielen pahoitin. Ei niitä sieltä kukaan ole kerännyt, niitä ei vaan ole ollutkaan. Eihän täällä ollut puolukoitakaan poimittavaksi, kuinkas sitten karpaloitakaan. 

Uutisissa kerrottiin, että tupossa on hanskat lyöty pöytään. Että sellainen neuvotteluprosessi. Kyllä minä siitäkin mieleni pahoitin. Eikä mielialaa nostanut edes neuvotellut Kreikan vakuudet.

Mutta jotain positiivistakin. Kun ei karpaloita, keräsin suppilovahveroita. Puoli muovikassillista, vaikka en niitä nyt oikein olisi tarvinnutkaan. Ja siivosin ne kotiin tultuani. Olin muuten unohtanut kääntää hellan levyn nollille lähtiessäni. Vaan pysyipä sapuskat lämpimänä prinssipuolisolle, kun hän oli taas yksinkertaisen maalaistrion keikalla (mies, tuoli ja haitari) vanhainkodissa. Nyt vietetään valtakunnallista  vanhusviikkoa, joten joka päivälle on hänellä laulattamista ja soittamista.

Vaan huolellisuutta, rouvaseni. Olet jo niin ikänainen ikäväinen, että helposti jää levy päälle. Sekä sanallinen että sähkölevy. Jepjep.

Nyt tämä lähtee surauttamaan plenderillä pirtelön. Ja tuosta aloitetusta kirjasta, Kirjeitä kiven alle, tuntuu syntyvän huikea lukukokemus jo niiden sivujen perusteella, mitä viime yönä ahmin yöpalakseni. Kivaa ja rentouttavaa on siis tiedossa häivyttämään pienet mielenpahoittamiset tältäkin päivältä.


Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Eikä kaikesta nyt sittenkään mieli pahoitu, varsinkaan tähänastiset  elämänkokemukset omaavalta ikäihmiseltä. Hih.

ISOVELI-KIRJASTA PIKKUVELJEEN

Mirjam Hietalan kirja Isoveli on nyt luettu. Harvoin kirjasta löytää näin taidokasta kerrontaa; siinähän viedään kahta eri aikakautta rinnatusten, saman perheen tarinaa sota-aikana 40-luvulla ja nyt vuosituhannen vaihteessa. Kirja on, niinkuin Rosina sitä kommentissaan luonnehti, psykologinen kehityskertomus siskosta ja kehitysvammaisesta veljestä.

Hietala  kuljettaa tarinaa todentuntuisesti.  Hän kuvaa hienosti perheenäidin arkea, tunteita ja selviytymistä sota-aikana miehen ollessa rintamalla,  ja myöhemmin perheen tyttären Kirstin silmin kehitysvammaisen veljen elämää. Ensin äidin kuoltua ja pojan jäätyä kahdestaan isänsä kanssa,  ja lopuksi itsenäisessä asumisessa ryhmäkodissa.  Tarinalla on yhtymäkohtia omakohtaisiin kokemuksiini. Jopa niin, että kirjan perheen kesämökin nimikin on sama kuin meidän!


Kirja kertoo kahdesta kansakoulunopettajasta, Hiljasta ja Arvista, joiden ensimmäinen lapsi, poika Veikko, syntyy keskosena ja hänen elämänsä alku on sairaalloista, jatkuvia vatsavaivoja.  Toiseen jalkaan pesiytyy sairaalahoitoa vaativa sairaus. Kehitys viivästyy; käveleminen, puhuminen. Äidin sydämessä ailahtaa vilpitön ilo ja toivo aina, kun Veikon tilassa tapahtuu paranemista ja kehityksen etenemistä. Veikko on äitinsä sydämenlapsi, tarvitsee äitiä eniten ja ehkä antaa äidille lapsista eniten.


Mieheni vanhemmat, kansakoulunopettajat Rauha ja Oskar  elivät samankaltaiset vaiheet. Oskarin ollessa sodassa Rauha piti yksin koulua maalaiskansakoulun koko oppilasmäärälle. Samalla tavoin kuin kirjan Hiljan hänenkin piti huoltaa perheensä, pienet lapsensa ja kotieläimetkin. Sisukkaita olivat nämä entisajan naiset, pärjäsivät - ja pakko oli pärjätä. Kirjeet kulkivat rintamalle ja rintamalta antaen neuvoja ja tukea arjessa selviytymiseen.


Rauha oli ahkera käsityöihminen. Kangaspuissa oli aina loimi odottamassa kutojaa. Päivät koulutyössä olivat raskaita ylisuuren oppilasmäärän ja kaikkien luokka-asteiden opettamisen vuoksi. Koulussa ilmennyt vesirokko ei säästänyt opettajaakaan, jonka raskaus oli alkuvaiheessa. Kangaspuissa oleva mattokangas oli saatava valmiiksi. Voimat kenties äärirajoilla. Mutta pinnistellä piti saadakseen kolmilapsisen perheensä päivittäin eteenpäin.


Kun poikalapsi sitten syntyi, kaikki näytti aluksi olevan ihan hyvin. Lapsi oli isokokoinen ja kiltti. Kehittyi, joskin hitaanlaisesti. Vähitellen äiti kuitenkin havahtui; hänen lapsensa kehitys on viivästynyttä, lapsi on lievästi kehitysvammainen. Äidin tuntoja siinä tilanteessa ei ole vaikea arvata. 


Risto kehittyi kuitenkin pikkuhiljaa ja äiti teki hänen kanssaan valtavan urakan opettaessaan poikaansa lukemaan, tuntemaan kasveja ja eläimiä, laskemaan ja kirjoittamaan. Päivittäiset askareet olivat aina oppimistilanteita. Ja Risto oppi. Hän oli avulias ja kohtelias. Mutta yksi ominaisuus oli yli muiden; musikaalisuus. Soittaminen kiinnosti poikaa jo varhaisesta lähtien. Eikä soittohalukkuutta säikäyttänyt edes vahingossa mustan pianon koskettimille kaatunut palava kynttilä, joka sytytti kosketinrivistön palamaan. Onneksi vahingot jäivät vähäisiksi ja palo saatiin sammutettua.


Kun vanhemmat sisarukset olivat jo lentäneet pesästä, Risto tentti äitinsä opettamana kansakoulun oppimäärän. Äidillä oli huoli siitä, että poika pärjää itsenäisesti, kun vanhemmista aika jättää. Sama huoli oli kirjan Hilja-äidillä pojastaan Veikosta. Mutta toisin kuin Hilja, joka suojeli ja varjeli poikaansa lähes kaikelta, Rauha äiti kasvatti Ristoa itsenäisyyteen. Sitkeydestä kertoo myös se, että samanaikaisesti perheessä kasvoi pikkuveli ja isosiskon erottua miehestään myös tämän kaksi pientä tytärtä. Venymistä vaadittiin molemmilta vanhemmilta.


Sitten, kun vanhemmat eläköitymisensä jälkeen muuttivat pääkaupunkiin, sai Riston musiikkiharrastus uusia eväitä. Risto ei tarvinnut soittaessaan nuotteja lainkaan. Hän otti pianosta soinnut suoraan ja soitti neliäänisesti virret ja laulut. Ulospäin suuntautuneena Risto tutustui helposti ihmisiin, hän kävi jumalanpalveluksissa ja tutustui kanttoreihin, jotka antoivat musiikillisesti lahjakkaan pojan säestää virsiä. Kyllä Risto oli otettu! Moniko on esim. Kryptassa saanut soittaa? Ja kerran opittuaan Risto soitti ulkomuistista. Sellaista musiikinlahjaa harvalla lienee.


Risto itsenäistyi ja asui aikuisikänään ryhmäkodissa. Hän tutustui siellä Marjattaan ja rakastui. Kihlaus ei ollut äidille mieluisa tapahtuma, vaikka siihen ei mitään sanomista ollutkaan. Isä oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Ristolle ei tuottanut vaikeuksia liikkua pääkaupungissa, hän tunsi paikat ja tiesi kadut kuin omat taskunsa. 


Vähän yli neljäkymmenvuotiaana Risto sairastui vakavasti. Elämänhalua olisi ollut, mutta syöpä vei voimat. Ryhmäkodissa Ristolla oli oma urkuharmooni. Mieheni lunasti sen vanhimmalle tyttärellemme, mutta taitaa olla ilman soittajaa edelleen. 


Kirjan Veikko itsenäistyi äitinsä kuoleman jälkeen jäätyään isänsä kanssa kahden. Veikko oppi kulkemaan lentokoneella sisarensa luokse kylään. Sisaret myivät perheen kesäpaikan, Kesärannan. Veikon isän haave mökinpaikasta lapsuuskotinsa mailta ei toteutunut, Haukijärvi jäi haaveeksi. Hauska yhtymäkohta on, että meidän mökkimme on Kesäranta ja anopilla oli aikanaan Haukiranta. Ovat ilmeisen tavallisia kesäparatiisien nimityksiä!

Isoveli -kirja vei minua mukanaan. Eikä liene kumma lainkaan.
Kun kirjailija on -44 syntynyt, ihmettelen hänen osaamistaan ja oivalluksiaan kuvatessaan sota-ajan mielialoja ja tilanteita. Niin elävästi kerrottuja ovat. 

VIISI SANAA

Pilviharson antamaan haasteeseen viidestä sanasta anjamaiset vastaukset:

1. LEPO:  uni, ruoto vatupassissa ja luukut kiinni. Päivänokoset.
Sininen uni.

2. AUTUUS: voi olla myös lepoa, myös autuas ilme tai avioliiton autuus. Silti lopullinen autuus löytyy viimeisen rajan takaa, uskoisin.

3. KANTAPÄÄ: Akilleella, sukalla ja minulla. Akilleella heikko, sukalla kaksinkertainen ja minulla kuin veden puutteesta kärsivä autiomaa.

4. JUUSTO;  iällä ei ole merkitystä ellet satu olemaan juusto! Jos olen juusto, niin sitten homejuusto! Päivittäinen herkku, jota napostelen liikaakin.

5. KAARI; Utrio ja kaarisilta. Sateenkaari, jonka toisessa päässä on aarre. Kuka tekisi minulle kaarisillan...

Jatkan tätä sanaleikkiä antamalla sattumanvaraisesti viisi sanaa niitä haluaville, ja he voivat sanoja sitten kommentoida blogeissaan.

Kuvalla ja sanomisillani ei ole mitään yhtenevyyttä, kunhan läpsin kuvia, joita otin rantavedestä ja törmänkukasta aina sanojen väliin. Ehkäpä kuitenkin tuo joutsenen sulka - sekin rannalta - sopii loppuun pisteeksi. Rohkeutta osallistua, tämä on kivaa!

VADELMIA JA PFERDEBALSAMIA

Syksy meitä hienosti hellii, aurinko paistaa ja täällä mitattiin syyskuun lämpöennätyskin, reilut 20 astetta. Nyt tosin ei enää taida niin lämpimäksi nousta, mutta aurinko kyllä paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. 

Lauantai lähti käyntiin pulahduksella lammikkoon, jonka pintaan koivut olivat lennättäneet keltalehtien armeijan. Simon kiinnostuksen kohteena oli pikkuruinen sammakko, joka aikansa hypeltyään rannalla loikkasi veteen ja sukelsi näkymättömiin. Koira tuijotti pitkään sammakon jälkeen hievahtamatta.


Sisälle palattuamme suihkuun ja aamukahville. Sain lukea päivän lehdenkin ihan rauhassa, sillä kun Simo halusi aamulenkille, prinssipuoliso lähti koiran kanssa kallioille.  Taisi sääliä vähän tuota polveani, vaikka kyllä parempaan suuntaan ollaan menossa.


Lenkin jälkeen mies muisti vadelmat. Siis lokakuun ensimmäinen päivä - ja vadelmat vaan kypsyy! Reilun litran kiikutti vadelmia puutarhan pensaista.

Kelpaa niitä lapioida nyt turkkilaisen viilikipon huipuksi! Eikä tarvitse lisätä sokeria, pieni loraus  kuusenkerkkäsiirappia, jos makeutta haluaa. Eikä nämä lakkavadelmat ole ihan pienikään, sokeripalaan ja tavalliseen vadelmaan verrattuna:

Jostakin syystä nämä vadelmapensaat tekevät satoa näinkin myöhään. Toki ne latvat, joissa on vielä kukkia, eivät ehdi marjoja tuottaa ennen syksykylmiä.


Niin, polvi! Monta kivaa neuvoa polven parantamiseen on tullut. Lievimmästä päästä jääpussi,  kaalinlehtikääre, merisuolakääre ja tukiside.
Joskus ostin tallinnalaisesta apteekista Olfen-roll´onin. Se on ollut käytössä usein. Auttanutkin. Orudis-geeliä ja jotain muutakin lihaksia lamauttavaa olen kokeillut. Pippurilaastariakin!  Nyt viimein muistin tuon hevosbalsamin. Olin hankkinut sitä, kun tiesin urheilijoiden käyttävän sitä useaankin vaivaan. Eikä se edes maksanut paljon. 

Tänäkin aamuna jäähdytin polveani pitkään lammikon viileässä vedessä ennen pulahtamista uimaan. Sitten sisällä hieroin tätä hevossalvaa polvilumpioon ja lopuksi vedin löysähtäneen tukisiteen suojaksi. Helppo ja auttava konsti. Balsamissa on mentholia, kamferia ja yrttejä. Imeytyy helposti, tuntuu viileältä iholla, ja helpottaa. Suosittelen. Balsamia saa myös litran muovipulloissa, ainakin hevostarvikkeita myyviltä osastoilta, nykyisin myös kemikalioista ainakin näitä pienempiä purkkeja. 

Ennen vanhaanhan kamferitipat oli peruslääke, sitä annettiin sokeripalassa vaivaan kuin vaivaan. Ja muistanpa nuorena akne-ihoa puhdistetun kamferilla. Kuivatti finnit tehokkaasti.


Nyt viikonloppuna olisi houkutellut vielä käydä mökkimaisemissa, mutta prinssipuoliso oli sopinut soittelevansa hanuria torilla vapaaehtoistyön tapahtumassa. Vaan kunhan päivä vanhenee, lähtee vanhakin tästä metsikköön ja kalliopoluille kera koirulin. Eilen lenkkireissulla poimitut suppilovahverot ja kantarellit pitää kuitenkin sitä ennen perata. Suppiksia on ainaki meidän metsälö pullollaan. Harmi niitä on metsäänkään jättää.  Minttulin piirakkaohjetta mukaellen paistoin sienipiirakan, hyvin maistui torstai-illan vieraille.


Mukavaa viikonloppua, aurinko paistaa ja ruska värjää maiseman.
Sananjalat maitosuklaan värisiä, haapojen lehdet auringonkeltaisia tai punaisena hehkuvia. Ylös, ulos ja lenkille.