LOMANEN ANCONASSA

Viikko sitten lennähdettiin ystävättären kanssa muutaman päivän lomaselle Italian pohkeen kohdalle. Rohkeita ollaan, menolento oli latvialaisen koneen, italialaisen miehistön ja suomalaisten matkustajien yhteiskokemus. Eikä nyt niin elämys, mikäli ei oteta huomioon perusväsynyttä lentohenkilöstöä, ei hymyn häivää ja tarjottavaa liian niukasti. Mutta perille päästiin, vaikka alastulossa töyssähti kentän asfalttiin.

Majoituimme neljän tähden hotelliin Michelacciin GabricceMaressa. Siis sinun tähden, minun tähden, heidän tähden ja muun tähden. Pettymys, että huoneet sokkeloisessa käytävälabyrintissä, aamupala tosi vaatimaton (olimme maksaneet siitä jopa lisähintaa!) ja illalliset kuin perus kouluruokaa. Mutta niillä mentiin.

Retket sensijaan, kunhan ensin selvisimme infotilaisuuden järkytykseltä niiden hinnasta, olivat parasta koko reissussa.
Nähtiin Urbinon kaupunki mukulakivikatuineen, siinäpä kiipeämistä kun kaupungit keskiaikaan rakennettiin kukkuloille!

Ensimmäinen makunautinto kera latten oli katukahvilan suolainen lettunen, chresha folie tai jotakin sinne päin. Maistui vaatimattoman aamupalan jälkeen. Katseltiin viereisellä pöydällä myynnissä olevia multasieniä eli tryffeleitä, hinta huikea, sekä viipaleina kuivattuja suomalaisia (?) tatteja, pilleineen ja madonreikineen. Proteiinia!
Mutta Pinoccio-puulelut yms. viehättivät. Jotakin tarttui myös mukaan.

Urbinosta jatkettiin pienimpään valtioon, San Marinoon. Tulipa käytyä ja nähtyä. Huonompijalkaisilla oli kapuamista kauppakujille, sillä bussi jätti alas laitakadulle. No, viinejä maisteltiin, joku ostikin kun halvalla sai. Minä ostin pieniä tuliaisia lapsenlapsille. Ja itselleni isokivisen hopeasormuksen loppuviikosta tulevan 55-v hääpäivän kunniaksi. Pitäähän sitä jotenkin juhlia, kai?

 Sanoivat olevan edullista ostella San Marinossa, mutta mene ja tiedä. Laukkuja katseltiin, hyvissä hinnoissa olivat merkkilaukut ainakin. Vaikka erikoisiakin löytyi, jäi ostamatta.

Illaksi palattiin hotellille, odoteltiin makunautintoa, mutta ruokana oli - tietysti - spaghettia, sitten possuviipale mummonmuusilla kera muutaman porkkanasiivun. Jälkiruokana kahvisorbetti, joka oli jo ehtinyt sulaa ja lisämausteen siihen antoi tympeän miestarjoilijan peukalo kipon sisäreunalla. Lusikallisen maistoin ja siihen jäi.
Olenko nirso? Kaipa mielialaan vaikutti väsähtäneiden tarjoilijoiden pompottelu pöydästä toiseen, sillä norjalaisille oli varattu pöytiä - myös aamupalalla - ja niistä sitten hätisteltiin meitä pois. Oltiin kuin toisen luokan reissaajia.

Seuraavan päivän retki suuntautui Loretoon. Mielessä pyöri se laulu, missä Loretoon saapui kerran mies joka sitten vei mennessään neidon. En vain saanut värssyn alusta millään kiinni ja se vaivasi koko bussimatkan ajan.

Loretossa on upea kirkko, jonka sisälle on siirretty Marian talo Nasaretista. Pyhiinvaeltajat kiertävät polvillaan taloa ja marmoriin on syntynyt melkoiset urat ihmisten polvista. Kirkossa oli meneillään messu, ihan tuttua virttä veisasivat, mutta italiaksi. Sykähdytti, sytytettiin kynttilöitä omiemme muistoksi.

Näin upeita maalauksia Loreton torin kiviin ei jokainen osaakaan!

Loretosta jatkettiin Colonnaran viinitilalle joka sijaitsi ylhäällä kukkuloilla.

 Paikalliset viininviljelijät toivat traktorin peräkärryt täynnä rypäleitä kaadettavaksi suureen altaaseen, josta ne jatkoivat matkaansa viinin valmistusprosessiin. Ja mitkä viinivarastot olivatkaan kypsymässä tilan suuressa kellarissa! 

Meille kerrottiin, miten pulloja "tanssitetaan" eli käännetään vähitellen vinossa asennossa, jäädytetään kaulastaan ja saadaan näin sakka pulpahtamaan jään mukana pois. Sitten viinipulloon lisätään likööriä, josta saadaan makeutta viiniin ja pullo tietysti täyteen sekä korkitettavaksi ja kauppaan. Suomessakin muutamia Colonnaran viinejä on myynnissä.

Viinin maistajaiset sitten saivat seurueen kielet laulamaan ja moni venytti matkakassaansa ja hankki viinejä suoraan tilan myymälästä.
Minä myös, ostin yhden kuohuviinipullon ja punaviinipullon.

 Ongelmaksi tuli, miten ne saa kotimaahan, kun mukana oli vain pehmoinen käsimatkatavaralaukku! Mutta hädässä ystävä tunnetaan ja tungettiin matkakumppanini laukkuun viinit ja toivottiin, että kestävät kuljetuksen koneen ruumassa.

Hotellille tultiin sitten niin ajoissa, että ehdittiin vähän kuljeskella lähiympäristön kauppakaduilla. Ja tietysti istua cappuzzinolla lähibaarissa. Minun latteni tuotiin erikseen maito lasissa ja kahviosa pienessä nekassa. Sievässä nekassa. Teki mieli saada se nekka mukaan ja kysyin nuorukaiselta, joka baaria hoiti, voisinko sen ostaa ja saada mukaani nekkakokoelmaani. Kyllä poikaa nauratti, antoi suosiolla puhtaan nekan hyllystä ja toivotti hyvää matkaa. Nyt minulla on nekka kotona nököttelemässä, hih.
Hotelli puolestaan tarjosi illallisena pennepastaa jauhelihakastikkeella sekä toisena ruokana kanankoipi rasvassa uivilla perunalohkoilla ja fenkolitupsulla. Alkusalaattina oli paistettuja munakoisoviipaleita! Mutta nälkäänsä sitä söi. Suklaakiisseliviipale kera punaherukkatertun jälkkärinä. Hm.
Se niistä makunautinnoista, joita oppaat eka aamuna infossa mainostivat.

Ensimmäisinä päivinä meillä oli aivan upea opas, Sari, joka ansaitsee täydet pisteet.  Harmi vaan, että lähtöpäivänä Gradaran retkellä meitä opasti hiljainen ja vetäytyvä neitonen. Koko aamupäivän retki oli yhtä tyhjän kanssa.

 Gradaran linna kukkulan huipulla vaati kovan kapuamisen mukulakivistä mäkeä ylös. Kadun varrella muutama matkamuistomyymälä. Ei ruokaravintolaa vaikka niin luvattiin. No, kentällä sitten, lohdutettiin.

 Kuunneltiin silti rakkaustarina Paolosta ja Francescasta, jotka raa'asti miekalla surmattiin. Tekijänä Paolon veli ja Francescan aviopuoliso.  Italiassa näitä ikivanhoja tarinoita riittää, vrt. Romeo ja Julia.

Kentällä oli melkoinen hässäkkä, vaikka vain kolme tsekkauspistettä. Oppaat täysin pihalla asioista, turvatarkastuksen jälkeen ei enää mitään kahvilaa kummempaa. Toki sämpylät maistuivat taas kerran! Ja verovapaa myymäläkin avautui kuin taikaiskusta hetkeksi. Kone pari tuntia myöhässä, notkuttiin siellä terminaalissa ja pidettiin istuinpaikoistamme huolta, niitä kun ei ollut kaikille... Odottavalle pari tuntia on pitkä aika!
No jaa. Mitäpä siitä. Kotiin päästiin viimein, monta kokemusta rikkaampana. Pyykkikone pyörimään, seuraavana aamuna kamat taas kassiin ja niemen nokkaan. Melkoista menoa siis. Mutta se on sitten oma lukunsa.

Kaikki kiitos italialaisille bussikuskeille. Niin taitavasti pyörittivät isoa bussia kapeilla ja mutkaisilla teillä ja kaupunkien katujen kapeikoissa. Meikäläiset kuljettajat pitäisi laittaa sinne kouluttautumaan, narisevat aina hidasteista ja reunakiveyksistä.
Ja Berlusconille terveiset, että me syödään kotona mämmiä, syököön hän pastaa jauheliha- tai tattikastikkeella! Makunautintonsa kullakin.

HAIPAKKAA

Syksy on. Ja kiirettä pukkaa. Vaikka pitäs jo rauhoittua odottelemaan viilenevää säätä ja lumituiskuja. Mutkun ei. Tänä aamunakin aurinko paistaa. Ja lämmin sää ja parin päivän takainen sade on saanut mökkiselkäiset nilviäiset kipuamaan pellolta tielle ja yrittämään ylitystä juuri meidän kohdalta. No, siitäpä niitä sitten nitisteltiin.

Viime viikko oli varsinaista haipakkaa. Alkuviikosta normaalit laulut, pyykkäämistä, leipomista. Ja perjantaina piipahdettiin lapsenlapsen kanssa Tallinnassa. Onneksi myrsky alkoi vasta, kun olimme jo rantautuneet kotisatamaan.

Ihmetyttää sikäläisen pankin systeemi. Halusin lopettaa tilimme siellä, koska myös asuntomme myimme pois kevättalvella eikä enää tarvitse vastikkeita maksella. Pankkineiti antoi minulle lomakkeen täytettäväksi, tsiikasi tarkkaan passini, vetäisi lomakkeen vielä takaisin ja kehotti nostamaan rahat ensin tuulikaapin ottomatista. Jep. Haparoin pankkikorttini, katsoin tunnuslukuni ja otin tasasumman kun en enää hattarapää muistanut, paljonko tilillä oli euroja. Sitten tarkistin saldon ja otin viimeisen viiseurosen. Tilille jäi 4,18 euroa. Eihän automaatti kolikoita anna!
Palasin pankkineidin tiskille. Hän aivan lakoonisesti totesi, että "me ei voida antaa sularahaa"  eli pankki toimii vaan automaattien kautta. Sanoin melkeinpä suomeksi, että vaikkapa hanuriinne se loppuraha mutta tili lopetetaan. Mihinkähän Svedupankki tarvitsee ihmisten tilien kolikkojäämiä? Toivottavasti edes henkilökunnan virkistykseen tms. Hih.

Vähän hepeneitä shoppailtiin, ei juuri muuta. Tutuille mummeleille tietysti Ortofenia ja Voltarenia apteekista, edullisempaa kuin meillä kuulema. Kun apteekin kassa jätti hälytystarran voideputken pakkaukseen, hälytti se ulko-ovella ja vielä Virukeskuksessakin, kunnes tajuttiin tarra poistaa apteekkipussukasta. Kaikesta oppii!

Lauantaina ajeltiin ystävien luokse Padasjoelle. Siellä meille tarjottiin taas kerran maittavaa ruokaa ja omenapiirakkaa sekä vadelmakakkua. Nam. Aurinkoinen päivä vietettiin heidän mökillään käyden ja ihanassa kodissa, missä Simokin on aina kuin kotonaan. Ihmisethän sen kodin tekevät.

Sunnuntaina vähän siivosin huushollia imurin kanssa, laitoin prinssipuolisolle sapuskat ja keittelin kahvia synttärivieraille.
Alitajunnassa muhi matkalaukun sisältö, pitäs pakata kevyt kenttäpakkaus muutaman päivän lomaa varten. 

Tänään illalla lennähdetään Italiaan ystävättären kera, ihan naisten juttuja vaan. Simolle tilasin lääkärikäynnin, puhdistetaan koirulin takapuolen rauhaset, sillä poika vetää peppuaan nurmikkoon ja mattoihin. Ei ole aikaisemmin tarvinnut anaalirauhasia putsata, nyt on sitten aika. 

Elämä on. Kun torstain iltamyöhällä kotiudutaan, perjantaina on jo kiire lähteä niemen nokkaan, talven alta pakko siirtää telkkarit ja muut vimpaimet talvisäilöön. Toivottavasti viikonloppu on vielä sateeton, sitten kyllä puolestani saa jo talvemmaksi muuttua.

Sain eilen lahjana kirjan Vastarannan kiiski. Kertoo Paavo Väyrysestä tietty. En kuitenkaa taida sitä reissuun ottaa mukaan.
Aion pakata mahd. vähän ja mahd. kevyttä. Eipä sitä yksi nainen paljoa tarttekaan.

Siispä ilmojen halki vaikka peppu maata viistäisi! Kivoja syksyn kuulaita päiviä vaan toivottelen. Postailen sitten reissun jälkeen jos on mitään postattavaa. Heips. Kuvat on taas sillisalaattia, tavallista.

POIS KESÄN KUKKASET HALLA VIE...

Eilen köröttelimme peräkärryinemme kotiin päin. Pääsimme tien päälle jo kahden jälkeen, pilveili ja välillä pilkisti aurinkokin. Ja kuin aina ennenkin, päästyämme ohi Hartolan, alkoi suunnattoman isoilla pisaroilla sataa rankasti. Sitähän me olemme kokeneet samoilla seuduin liki jokaisella reissullamme mennen ja tullen.
Taivas oli täällä etelän suunnallakin tosi tumma, mutta tiputteli vain hiukkasen pisaroita.

Mutta tänään. Tuli todellakin aito syksy. Lämpötila vielä yli kymmenen astetta, mutta vettä, sitä on saatu ja parastakin aikaa sataa kuin saavista niskaan kaataisi. Viilenevää luvassa, Lapista sain kuvaviestin, missä tunturin ruska oli peittynyt lumivaippaan.
Ja huomiseksi on luvassa räntää ja huonoa keliä jo lähes koko maahan.

Kuvasin eilen kun vielä oli kesäisempää noita muutamaa vielä kukkivaa kaunokaista. Syysvuokko ehti juuri avata ensimmäiset kukkansa ja nuppuja on vielä paljon. Tuskin ehtivät avautua enää. Harmi.

Kasvimaalta on poimittu satoa syksyn tieltä. Punajuuria, porkkanoita ja avomaakurkkuja. Ja ihme ja kumma, Maurin makea vadelma se taas sinnittelee kilpaa syksyn kanssa. Vielä tänään kypsytteli marjojaan.

Myös mansikkavadelmassa oli kypsä marja, tosin siinä vielä kukkiakin aukeaa.

Mutta kukkaset. Ihailin niitä ja kuvasin, vaikka monesti jo olen kai niistä kuvat postannutkin. Mutta haitanneeko?

Ja hännähuipuksi tämä sateella sisällä viihtyvä lemmikki, joka on ominut ison Nalle Puhin ikiomakseen.

Eilen tämä koiruli karkasi mökillä juuri ennen kotiinlähtöä, vaikka hetki sitten olin kuvannut koiranunta vetelevää Simoa lempituolissaan, mamman villatakista itselleen pesän tehneenä.

Minkäpä sille voi, että vainu vie. Niinkuin lauantai-iltana, kun jo pimeällä lähdimme saunaan ja Simo havaitsi mökin nurkalla jonkun vieraan otuksen. Antoi sellaiset lähdöt, arvelin että oli joko supi tai kettu nuuskimassa nurkkia. Hyvä vahtikoira.

Ärhäkkä terrieri, mutta nukkuessaan niin suloinen! Sydänkäpynen suorastaan. 

Taitaa Simokin uneksia vielä mökkimaisemista, missä myös syksy tekee voimalla tuloaan.

AIKAINEN KANA JA AAMUN KUVAT

Lauantain aamuhetki niemen nokassa, auringon nousu ja sumun hälveneminen järven pinnasta. Aurinkoinen päivä ja lämmin, huomisesta ei tiedä, luvattu sadekuuroja ja Lappiin jo lunta.

Sieltä se nousee...

ja häivyttää sumun...

ja tuo saaren näkyviin sumuverhon takaa.

Pihasta katsottuna kuin kaksin kappalein olisikin aurinkoja...

mutta yksi niitä on, kuvajainen vain veteen heijastuu.

Mökin rappusilla krysanteemikin on aukaissut silmänsä aamuun.

Järvellä vielä viipyy syksy...

ja mustikanvarpujen ruska on parhaimmillaan.

Näin niemen nokassa. Viimeisiä kertoja tänä syksynä, mutta jäädään odottamaan uutta kesää. Huak, huak!

PESTUU- JA MUUT MARKKINAT

Lauantaina emäpitäjässä oli jälleen markkinat, perinteiset jo 1820 alkaen pidetyt pestuumarkkinat. Ne on aina syyskuun toinen viikonloppu ja markkinoilla ennen vanhaan aina pestattiin piiat ja rengit marraskuun alusta taloihin vuodeksi töihin. Nyt pestuut on markkinahumua ja totta vie tänä syksynä väkeä ja markkinakojuja oli ennätysmäärä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli kesäisen lämmintä. 

Ensin piti tarkistaa Lassilan kirppis. Sekin on jokavuotinen traditio.
Samat myyjät ja tavara aina liki samankaltaista.

Vaan pitihän sinne kuitenkin rynnätä. Vaikka ei mitään erityistä
löytynytkään.

Ja kirppikseltä sitten suoraan markkinoille. Aurinko paistoi vasten kasvoja ja vaikka joku tuttu olisi vastaan tullut, en nähnyt vaan porskuttelin eteenpäin.

Nämä tytöt huomasin myyntipöydällä! Ja tietysti nämä Höylän eläimet:

Vastaan tuli myös valjakko, aivan hauska tapa kulkea markkinaraittia.

Ja ohjelmalavan luona porukat kuuntelivat musiikkia ja puheita.

Ostimme markkinarinkelit, joimme kahvit kera lettujen ja olimme valmiit lähtemään takaisin niemen nokkaan.

Pöytä katettiin pojan perheen terassille aivan kylpytynnyrin kupeeseen. Palju oli käytössä ja nimitimme sen lihakeittokattilaksi, sillä vesi lämpeni siinä yli neljänkymmenen asteen. 

Sunnuntaina piipahdimme järven takana puolukoita poimimassa.
Talven varalle on iso pänikkä vesipuolukkaa ja jonkin verran myös pakastepusseissa. Kyllä kelpaa talven tulla marjasadon suhteen.

Viikonlopun jälkeen taas tien päälle. Melkein suoraan ajoimme syntymäpäiville Loviisaan nauttimaan sieni- sekä kinkkupiiraista, suklaatäytekakusta ja monesta muusta. Yllätyksenä Valkon lahden laiturille lehahti harmaa haikara. Sitä yritettiin porukalla kuvata ja viimein kuvia sitten saatiinkin, vaikka haikara lennähti välillä kauemmaksi. Minäkin sain kännykkäkameraani muutaman kuvan siitä, tosin en ihan lähelle päässyt.

Edellisen postauksen kuvan kanssa oli pelkkää ongelmaa. Tuskin se näkyi muiden läppäreillä kuin vain minun. Kokeilenpa huvikseni siirtää kuvan tähän loppuun. Kerran jo hävitinkin sen koko koneelta varmaan. Olen aika tohelo näissä hommissa. Ja vähän tietty muissakin. Mutta haittaakse?

Teksti tähän kuvaan - jos se vaan näkyy - on edellisessä postauksessa. Tällainen tapaus tällä kertaa, hih.
Muuten salkoruusut kukkivat aivan ihanasti, vaikka syyskuu jo puolivälissä. Eikös niiden pitäisi kesällä kukkia?

Olen niistä tosi iloinen, mutta hämmästelen, viekö hallayöt ne!