LOMANEN ANCONASSA

Viikko sitten lennähdettiin ystävättären kanssa muutaman päivän lomaselle Italian pohkeen kohdalle. Rohkeita ollaan, menolento oli latvialaisen koneen, italialaisen miehistön ja suomalaisten matkustajien yhteiskokemus. Eikä nyt niin elämys, mikäli ei oteta huomioon perusväsynyttä lentohenkilöstöä, ei hymyn häivää ja tarjottavaa liian niukasti. Mutta perille päästiin, vaikka alastulossa töyssähti kentän asfalttiin.

Majoituimme neljän tähden hotelliin Michelacciin GabricceMaressa. Siis sinun tähden, minun tähden, heidän tähden ja muun tähden. Pettymys, että huoneet sokkeloisessa käytävälabyrintissä, aamupala tosi vaatimaton (olimme maksaneet siitä jopa lisähintaa!) ja illalliset kuin perus kouluruokaa. Mutta niillä mentiin.

Retket sensijaan, kunhan ensin selvisimme infotilaisuuden järkytykseltä niiden hinnasta, olivat parasta koko reissussa.
Nähtiin Urbinon kaupunki mukulakivikatuineen, siinäpä kiipeämistä kun kaupungit keskiaikaan rakennettiin kukkuloille!

Ensimmäinen makunautinto kera latten oli katukahvilan suolainen lettunen, chresha folie tai jotakin sinne päin. Maistui vaatimattoman aamupalan jälkeen. Katseltiin viereisellä pöydällä myynnissä olevia multasieniä eli tryffeleitä, hinta huikea, sekä viipaleina kuivattuja suomalaisia (?) tatteja, pilleineen ja madonreikineen. Proteiinia!
Mutta Pinoccio-puulelut yms. viehättivät. Jotakin tarttui myös mukaan.

Urbinosta jatkettiin pienimpään valtioon, San Marinoon. Tulipa käytyä ja nähtyä. Huonompijalkaisilla oli kapuamista kauppakujille, sillä bussi jätti alas laitakadulle. No, viinejä maisteltiin, joku ostikin kun halvalla sai. Minä ostin pieniä tuliaisia lapsenlapsille. Ja itselleni isokivisen hopeasormuksen loppuviikosta tulevan 55-v hääpäivän kunniaksi. Pitäähän sitä jotenkin juhlia, kai?

 Sanoivat olevan edullista ostella San Marinossa, mutta mene ja tiedä. Laukkuja katseltiin, hyvissä hinnoissa olivat merkkilaukut ainakin. Vaikka erikoisiakin löytyi, jäi ostamatta.

Illaksi palattiin hotellille, odoteltiin makunautintoa, mutta ruokana oli - tietysti - spaghettia, sitten possuviipale mummonmuusilla kera muutaman porkkanasiivun. Jälkiruokana kahvisorbetti, joka oli jo ehtinyt sulaa ja lisämausteen siihen antoi tympeän miestarjoilijan peukalo kipon sisäreunalla. Lusikallisen maistoin ja siihen jäi.
Olenko nirso? Kaipa mielialaan vaikutti väsähtäneiden tarjoilijoiden pompottelu pöydästä toiseen, sillä norjalaisille oli varattu pöytiä - myös aamupalalla - ja niistä sitten hätisteltiin meitä pois. Oltiin kuin toisen luokan reissaajia.

Seuraavan päivän retki suuntautui Loretoon. Mielessä pyöri se laulu, missä Loretoon saapui kerran mies joka sitten vei mennessään neidon. En vain saanut värssyn alusta millään kiinni ja se vaivasi koko bussimatkan ajan.

Loretossa on upea kirkko, jonka sisälle on siirretty Marian talo Nasaretista. Pyhiinvaeltajat kiertävät polvillaan taloa ja marmoriin on syntynyt melkoiset urat ihmisten polvista. Kirkossa oli meneillään messu, ihan tuttua virttä veisasivat, mutta italiaksi. Sykähdytti, sytytettiin kynttilöitä omiemme muistoksi.

Näin upeita maalauksia Loreton torin kiviin ei jokainen osaakaan!

Loretosta jatkettiin Colonnaran viinitilalle joka sijaitsi ylhäällä kukkuloilla.

 Paikalliset viininviljelijät toivat traktorin peräkärryt täynnä rypäleitä kaadettavaksi suureen altaaseen, josta ne jatkoivat matkaansa viinin valmistusprosessiin. Ja mitkä viinivarastot olivatkaan kypsymässä tilan suuressa kellarissa! 

Meille kerrottiin, miten pulloja "tanssitetaan" eli käännetään vähitellen vinossa asennossa, jäädytetään kaulastaan ja saadaan näin sakka pulpahtamaan jään mukana pois. Sitten viinipulloon lisätään likööriä, josta saadaan makeutta viiniin ja pullo tietysti täyteen sekä korkitettavaksi ja kauppaan. Suomessakin muutamia Colonnaran viinejä on myynnissä.

Viinin maistajaiset sitten saivat seurueen kielet laulamaan ja moni venytti matkakassaansa ja hankki viinejä suoraan tilan myymälästä.
Minä myös, ostin yhden kuohuviinipullon ja punaviinipullon.

 Ongelmaksi tuli, miten ne saa kotimaahan, kun mukana oli vain pehmoinen käsimatkatavaralaukku! Mutta hädässä ystävä tunnetaan ja tungettiin matkakumppanini laukkuun viinit ja toivottiin, että kestävät kuljetuksen koneen ruumassa.

Hotellille tultiin sitten niin ajoissa, että ehdittiin vähän kuljeskella lähiympäristön kauppakaduilla. Ja tietysti istua cappuzzinolla lähibaarissa. Minun latteni tuotiin erikseen maito lasissa ja kahviosa pienessä nekassa. Sievässä nekassa. Teki mieli saada se nekka mukaan ja kysyin nuorukaiselta, joka baaria hoiti, voisinko sen ostaa ja saada mukaani nekkakokoelmaani. Kyllä poikaa nauratti, antoi suosiolla puhtaan nekan hyllystä ja toivotti hyvää matkaa. Nyt minulla on nekka kotona nököttelemässä, hih.
Hotelli puolestaan tarjosi illallisena pennepastaa jauhelihakastikkeella sekä toisena ruokana kanankoipi rasvassa uivilla perunalohkoilla ja fenkolitupsulla. Alkusalaattina oli paistettuja munakoisoviipaleita! Mutta nälkäänsä sitä söi. Suklaakiisseliviipale kera punaherukkatertun jälkkärinä. Hm.
Se niistä makunautinnoista, joita oppaat eka aamuna infossa mainostivat.

Ensimmäisinä päivinä meillä oli aivan upea opas, Sari, joka ansaitsee täydet pisteet.  Harmi vaan, että lähtöpäivänä Gradaran retkellä meitä opasti hiljainen ja vetäytyvä neitonen. Koko aamupäivän retki oli yhtä tyhjän kanssa.

 Gradaran linna kukkulan huipulla vaati kovan kapuamisen mukulakivistä mäkeä ylös. Kadun varrella muutama matkamuistomyymälä. Ei ruokaravintolaa vaikka niin luvattiin. No, kentällä sitten, lohdutettiin.

 Kuunneltiin silti rakkaustarina Paolosta ja Francescasta, jotka raa'asti miekalla surmattiin. Tekijänä Paolon veli ja Francescan aviopuoliso.  Italiassa näitä ikivanhoja tarinoita riittää, vrt. Romeo ja Julia.

Kentällä oli melkoinen hässäkkä, vaikka vain kolme tsekkauspistettä. Oppaat täysin pihalla asioista, turvatarkastuksen jälkeen ei enää mitään kahvilaa kummempaa. Toki sämpylät maistuivat taas kerran! Ja verovapaa myymäläkin avautui kuin taikaiskusta hetkeksi. Kone pari tuntia myöhässä, notkuttiin siellä terminaalissa ja pidettiin istuinpaikoistamme huolta, niitä kun ei ollut kaikille... Odottavalle pari tuntia on pitkä aika!
No jaa. Mitäpä siitä. Kotiin päästiin viimein, monta kokemusta rikkaampana. Pyykkikone pyörimään, seuraavana aamuna kamat taas kassiin ja niemen nokkaan. Melkoista menoa siis. Mutta se on sitten oma lukunsa.

Kaikki kiitos italialaisille bussikuskeille. Niin taitavasti pyörittivät isoa bussia kapeilla ja mutkaisilla teillä ja kaupunkien katujen kapeikoissa. Meikäläiset kuljettajat pitäisi laittaa sinne kouluttautumaan, narisevat aina hidasteista ja reunakiveyksistä.
Ja Berlusconille terveiset, että me syödään kotona mämmiä, syököön hän pastaa jauheliha- tai tattikastikkeella! Makunautintonsa kullakin.