HULLUNA PUOLUKOISTA

Aurinko pilkistelee ja heittää järven pienille laineille kultaa. Tälle viikolle on luvattu vielä kesälämpimiä päiviä. Hyvä niin.
Eilen aamulla ajeltiin taas tänne niemeen. Lämmin ilta houkutteli minut singahtamaan puolukkamättäille. Lähes täyden ämpärin keräsin isoja, kypsiä tummanpunaisia puolukoita. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että ensi talven puolukkakiintiö on ollut jo täynnä, mutta minkäs teet, kun puolukoiden poiminta houkuttaa.
Ja niitä on paljon. Sanotaan, että joitakin asioita huitaisee vasemmalla kädellä. Minä poimin kaikki marjat aina vasemmalla kädelläni. Mistä sekin lie peräisin? No, suvussa on vasenkätisiä ihan oikeastikin. Minulla vain marjakäsi on vasemmanpuoleinen.

Sanotaan, että valkeus nauraa pimeyden töille. Niinpähän minäkin aamulla jouduin keräämään illalla siivotuista puolukoistani vielä muutamia roskia. Mutta nyt odottavat survomista soseeksi nämä punaiset marjat.

Täällä niemessä aistii jo syksyn. Keltaisia lehtiä leijailee koivuista pihamaalle. Metsä on hiljentynyt lintusista, vain muutamat keltasirkut hypähtelevät pensaissa ja harakkaparvi kyttää tyrnipuiden keltaisia marjoja. Viime viikolla poimittiin enin osa, nyt prinssipuoliso kiipeilee viimeisten marjojen perässä.

Tämän syksyn tyrnisato on ollut aivan mahtava. Kyllä talvella kelpaa napsia näitä vitamiinipommeja pakastimesta.

Näkyvät tykkäävän rantamaisemasta, kai veden läheisyys on niille tosi tärkeää. Kotona ei aivan tällaista satoa antaneet.

Kukat kärsivät kevään aikaisesta tulemisesta ja sateisesta kesästä.

Vain muutamia kukkia sinnittelee kukkamaalla. Nauhukset, tiikerinliljat, keltapallot ja leimukukat ovat kaikki vähän surkastuneita. No syksy jo saa...

Leimukukat varsinkin ovat tosi räpsähtäneitä, vain muutama kukkavarsi ja nekin surkean näköisiä.

Piti olla viittä eri väristä syysleimua....niinpä.

Illakko sentään sinnittelee.

Voi että. Tässä kirjoitellessani sadepisaroita ropisee vaikka aurinko paistaa. Metsä ja puolukkamättäät kastuu. 

Niin, mitähän teen kaikilla näillä puolukoilla? Onneksi on muutamia laulumummeleita, joilla ei ole mahdollisuutta kipaista metsään ja jotka ottavat mielellään marjoja. Onneksi jakamista riittää yli oman ja perheen tarpeiden.

Luin äsken uutisen nokkakolarista Lusissa nelostiellä. Siellä on todella leveät piennarkaistat ja monta ohituskaistaa. Kaikki eivät vaan jaksa odottaa ohituskaistoja vaan ryntäävät riskillä ohitukseen ja hups. Toivottavasti ei käynyt liian pahasti ja selviävät peltien oikomisella.

Liikenteessä muuten aina ihmettelen, miten pamahtaneiden rekanrenkaiden riekaleet saavat jäädä tielle ja pientareille. Eikö ne ole vaaraksi liikenteelle? Mikä partio niitäkin tarvitaan keräilemään! Me ajettiin kesällä motarin ohituskaistan yli levittyneeseen renkaan repaleeseen ja auto korjaamokäynnille, sillä etupäästä oli rikkoutunut suuri osa puskurin alustaa ja lamppuja. Että rojut pois moottoritien kaistoilta, kiitos.

Ystäväni lopetti facebokin omalta osaltaan. Minä mietin samaa. Ei ole pakko kaikkea lukea, niin.  Tympii, että kaikilla ei ole omaa elämää tai sitä on niin paljon, että kaikki asiat kerrotaan - intiimitkin - kaikelle maailmalle. Joku siivilä sentään pitäs olla. Tai muuten kohta saadaan lukea jo vessakäynnitkin (tosin ikäihmisille ne on lääkäreiden mielestä ihan ok.) ja sen, kummaltako puolelta pyyhkäistiin. Nyt olen kyllä tuhmaakin tuhmempi. Ja että puolisot lähettävät toisilleen rakkaudentunnustuksia facessa! Jotakin sekin parisuhteesta kertoo... Kateellisten puhetta - no ei todellakaan. Ärsyttää vaan ja varsinkin kun tuntee pariskunnan. Mut kukin taaplaa tyylillään. Facen eri ryhmissä on paljon kylläkin hyödyllistä tietoa. No, harkintaan.

On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin...

Tietynlainen apeus valtaa aina syksyn hiipiessä. Mutta aina on toivo uudesta keväästä.

Kuikka "Koposia" uiskentelee järvellä, ei ne pelkää viilenevää vettä. No ei kyllä mekään, aamulla heti rynnätään pulahtamaan. Kyllä siinä helposti herää. Simo huolehtii, ettei kuikat sentään liian lähelle tule. Vaikka ei ne kyllä koirasta ole moksiskaan, laiturin eteen liukuvat päivittäin.

Sateen ropinan soitellessa iloa antaa myös tämä krysanteemi, joka nököttää terassin laidalla. Orvokit kukkivat vielä kukkapadoissa, yleensähän ne on jo loppukesästä tulleet tiensä päähän. 

Kuva-arvoitus: missä Simo luuraa?

Nytpä purkitan eilen keräämäni ja tänään keittelemäni karviaiset ja puhdistan prinssipuolison keräämät tyrnimarjat. Kyllä tämä tästä.

Singahdan puolukkamättäille, jos tuuli kuivattaa sateen kastelemat mättäät. Nautitaan syksystä, talven jälkeen päästään uuteen kevääseen. 

Simo ainakin nauttii, on löytänyt pesän terassituolien päällistyynyjen kasasta eikä koirulia sateen ropina haittaa, liekö musiikkia koirulin korville...